Kun pienokaiset olivat nähneet Genoveevan, Mertsin ja Golon, tahtoivat
he lapsellisuudessaan vielä nähdä naarashirvenkin. Kreivi oli
rakennuttanut sille oman, kauniin suojan. Se juoksenteli vapaana
linnanpihalla, vieläpä tuli joskus portaita pitkin linnaan sisällekin
Genoveevan ovelle asti, eikä sitä sieltä saatu hievahtamaan, ennenkuin
se oli laskettu muutamaksi hetkeksi huoneeseen. Se oli sangen kesy
kaikille ihmisille ja söi heidän kädestään, eivätkä linnanpihalla olevat
ajokoiratkaan tehneet sille mitään pahaa. Lapset iloitsivat suuresti
nähdessään tuon kauniin eläimen, he antoivat sille leipää ja
silittelivät sitä, ja äidit sanoivat: »Ellei tätä eläintä olisi ollut,
olisivat rakas kreivittäremme ja nuori kreivimme saaneet surmansa
erämaassa».
»Sentähden ei saa kiusata mitään eläintä», sanoi palvelustyttö, jonka
tehtävänä oli hoitaa hirveä. »Jollei meillä olisi härkää, jonka
valjastamme auran eteen, ei lehmää, joka antaa meille maitoa, niin
meidän kävisi yhtä huonosti kuin rakkaan kreivittäremme olisi käynyt
erämaassa ilman hirveä. Ilman eläimiä maailma sentään olisi meille
erämaa. Silloin olisi hyvin vähän viljeltyjä peltoja nähtävänä, eivätkä
kauneimmatkaan niityt meitä hyödyttäisi. Älkää sentähden kiusatko
elukoitanne, vaan kiittäkäämme Jumalaa tästäkin hyvästä».
Ei tiedetä tarkoin, kuinka kauan Genoveeva vielä eli, mutta se
tiedetään, että hän koko jäljellä olevan ikänsä vietti iloisena tehden
vielä sanomattoman paljon hyvää. Hiljainen ja autuas oli hänen
kuolemansa. Hänen elämänsä muistutti kaunista, hiljaista kevätiltaa
onnellisesti ohimenneen ankaran ukkosilman jälkeen, ja hänen kuolemansa
oli kuin armas auringonlasku, päivän vielä säteillään valaistessa ja
levittäessä siunausta, kunnes sen viimeinen hohde ei sammu, vaan
ainoastaan katoaa näkyvistämme noustakseen ihanampana toisessa
maailmassa.
Genoveevan hautajaisiin tuli lukemattomia ihmisiä, jotka kaikki
vuodattivat kuumia kyyneliä hänen haudallaan. Kuumimmat vuotivat
kumminkin Siegfriedin ja Mertsin silmistä. Uskollinen hirvi paneutui
maata haudalle eikä enää lähtenyt sieltä. Se ei koskenutkaan ruokaan,
jota sille sinne vietiin, kunnes se eräänä aamuna tavattiin kuoliaana.
Kreivi pystytti Genoveevalle valkeasta marmorista komean hautakiven,
jonka alasyrjään oli hakattu uskollisen hirvenkin kuva.
Erämaahan kreivi oli Genoveevan pyynnöstä perustanut erakkomajan, jonka
kappeli oli oikealle Genoveevan luolasta. Hildolf-piispa vihki sen, ja
kansa nimitti sen Naiskirkoksi. Genoveevan elämänvaiheet oli sirosti
kuvattu sen seiniin. Pieni puuristi, johon liittyi niin paljon kalliita
muistoja, pantiin kumminkin vasta Mertsin kuoltua kultakehyksissä
alttarille. Luolan toisella puolen oli erakon maja ja sievä pikku
puutarha, jonka läpi lähteen vesi virtasi. Sinne kulki aina paljon
ihmisiä, ja herttainen erakko näytti heille silloin pientä ristiä,
taulua, luolaa, kiveä, jolle Genoveeva oli polvistunut, ja lähdettä,
josta hän oli juonut, kertoi heille hänen tarinansa ja kehoitti nuoria
ja vanhoja noudattamaan hänen esimerkkiään.
Kansa kunnioitti Genoveevaa pyhimyksenä, ja lähes sata vuotta myöhemmin
vielä valkohapsiset vanhukset ilolla lausuivat: »Lapsena ollessani näin
Genoveevan», ja he kertoivat kuunteleville lastenlapsille ja näiden
lapsille, mitä Genoveeva oli heille sanonut.
Siegfriedsburgin eli Siegfriedsheimin linna, tavallisessa puheessa vain
Siegmern tai Simmern-nimellä tunnettu, missä Siegfried ja Genoveeva
olivat asuneet, hävitettiin sittemmin. Siitä on enää vain muutamia
raunioita nähtävinä Altsimmern-nimisessä paikassa Koblenzin lähellä,
mutta kunnioitus ja rakkaus Genoveevaa kohtaan oli pysyvämpi ja
kestävämpi kuin nuo lujat muurit. Vuosisatojen himmentävä voimakaan ei
ole saanut hänen elämäntarinaansa joutumaan unohduksiin, ja meidän
päivinämme vielä on monella naisella hänen muistokseen nimenä Genoveeva.