Golon kohtalo

Tullessaan Genoveevan huoneesta ihmiset vielä tahtoivat nähdä Golonkin.

Tuomioistuin oli tuominnut hänet panettelijana, uskottomana palvelijana

ja kolminkertaisena murhaajana kuolemaan. Hänet oli revitytettävä

neljällä hevosella tai neljällä härällä neljäksi kappaleeksi, mutta

kreivi oli hurskaan puolisonsa hartaan esirukouksen hellyttämänä

armahtanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Hänen vallassaan ei kumminkaan

ollut vapauttaa rikollista elinkautisesta vankeudesta. Vanginvartija,

jonka täytyi näyttää Goloa ihmisille, sai melkein päivät päästään olla

toimessa. Hän teki sen kuitenkin mielellään. »Tulkaa vain», hän sanoi

heille. »Siellä kreivittären huoneessa olette nähneet viattomuuden ja

hyveen esikuvan, alhaalla Golon vankikomerossa saatte nyt nähdä synnin

ja paheen esikuvan.»

Hän kulki edellä lyhtyineen ja raskaine avainkimppuineen ahtaita

kiviportaita syvälle maan alle. Kun hän avasi raskaan rautaoven, niin

ihmisiä oikein kammotti, ja nähdessään hänen lyhtynsä valossa Golon he

pelästyivät vielä enemmän, sillä hän oli kauhistuttava katsella. Hänen

hiuksensa riippuivat hurjassa epäjärjestyksessä otsalla, ja hänen

partansa oli kasvanut pitkäksi. Kasvot olivat kuolonkelmeät, ja hän

vilkuili tummilla silmillään arasti ja hirvittävästi. Paha omatunto

vaivasi häntä niin, että hän usein oli aivan mieletön möyrien,

kahleitaan kalistellen ja hakaten päätään seinään. Selvempänäkin

ollessaan hän puheli itsekseen kaikenlaista kummallista, mikä meni

kuulijoitten luitten ja ytimien läpi.

»Voi mikä hullu, mikä seitsenkertainen hullu olinkaan!», hän usein

huusi. »Voi sitä, joka luopuu Jumalasta, avaa sydämensä pahoille

himoille eikä enää kuule omantuntonsa ääntä. Aluksi hän saattanee tuntea

turhamaista, petollista iloa, mutta hänen loppunsa on onneton ja kurja.

Hän kulkee kukilla, mutta äkkiä hän syöksyy kuiluun, jonka kukat olivat

peittäneet hänen katseeltaan. Voi sitä, joka himoitsee kiellettyjä

hedelmiä! Hän luulee lähestyvänsä kukoistavaa ruusupensasta ja ojentaa

kätensä taittaakseen siitä kukan, mutta äkkiä syöksyykin sähisevä käärme

pensaasta, kietoutuu monin kerroin hänen ympärilleen ja kuristaa ja

raatelee häntä lakkaamatta myrkyllisin puremin».

Välistä hän kysyi, vaikka olikin jo usein saanut vastauksen

kysymykseensä: »Onko totta, ihmiset, että kreivitär ja lapsi on

löydetty? Onko niin, vai olenko vain nähnyt sellaista unta? Ei, ei, en

ole uneksinut, on todellakin niin, uskon sen, sillä kuulkaa», hän

haikealla äänellä jatkoi, »Jumala on hirveä kostaja. Hän pelasti

kreivittären tästä vankilasta ja heitti minut samaan paikkaan. Niin,

tuossa hän istui», hän sanoi laskien kätensä punaiselle kivilattialle,

»tällä samalla lattialla, jolla minä nyt istun. Uskotteko siis, että

Jumala on vanhurskas?»

Erään toisen kerran hän huusi nousten lattialta: »Jumalan kiitos!

Tuletteko nyt vihdoinkin viemään minua mestauspaikalle? Lähden

mielelläni. Olen surmannut viattoman äidin ja lapsiraukan, sentähden

pitää minunkin kaulani katkaistaman. Olen vuodattanut viatonta verta,

katsokaa, käteni ovat vielä aivan veressä! Katsokaa, ne ovat

kauttaaltaan veripunaiset! Silmistä vuotavat kyynelvirratkaan eivät enää

voi niitä valkeiksi huuhtoa. Siksi täytyy minunkin vereni pirskoutua

mestauspaikalle. Alistun siihen mielelläni, sillä parempi on kuolla

teloittajan miekan iskemänä kuin kauemmin kestää täällä raastavaa

tuskaa», hän sanoi osoittaen rintaansa.

Aika ajoin, kun omantunnontuska ja epätoivo vielä ankarammin häntä

ahdistivat ja saivat hänet aivan suunniltaan, Golo tuijotti

hievahtamatta ihmisiä, kohta kun ovi oli avattu, nauroi sitten kamalasti

ja huusi: »Vai niin, joko teidät vihdoinkin tuodaan. Tehän myös

jouduitte pahan himonne pettämiksi ja viettelitte viattoman ihmisen.

Ettekö ole sitä tehneet? Näyttäkää minulle kätenne, eivätkö niitä

vainenkin kostuta onnettoman äidin kyyneleet tai lapsiparan veri. Ette

näytä niitä minulle, ette uskalla tehdä sitä. Nyt tiedän, että niin on!»

hän sitten kauheasti huusi. »Kätenne ovat veressä ja kyynelissä kuten

minunkin, olette rikollisia kuten minäkin. Tulkaa vain luokseni. Kas

tuossa», hän lausui astuen syrjään, »on vastedes paikkanne oleva.

Kaikkien sellaisten rikollisten paikka on minun luonani».

Silloin säikähtyneet lapset alkoivat huutaa kätkien kasvonsa äitiensä

vaatteisiin, jokainen nuorukainen ja jokainen neito päätti pyhästi

säilyttää sydämensä puhtaana synneistä, jotka voivat syöstä ihmisen

sellaiseen kurjuuteen, ja moni mies ja moni vaimo sanoi ääneensä:

»Mieluummin viattomana erämaassa juuria ja ruohoja syömässä kuin Golon

lailla elämässä kreivin linnassa ylellisyydessä, mutta pahan omantunnon

vaivaamana ja saaden sellaisen lopun».

»Siinä olette oikeassa», vanginvartija sanoi sulkiessaan rautaoven, »ja

joskaan paheellinen elämä ei tässä maailmassa aina lopu näin kurjasti,

niin on se kumminkin varmasti äärettömän paljon suurempien kärsimysten

alkuna toisessa elämässä».

Tässä epätoivoisessa tilassa Golo eli monta vuotta eikä tiedetä, oliko

hänen kuolemansakaan lohdullisempi. Hänen ei sanota saaneen rauhaa,

ennenkuin hän lopuksi kumminkin sai ansaitun rangaistuksensa.

Genoveeva Brabantin kreivitär Hurskas kertomus suurista kärsimyksistä ja viattomuuden lopullisesta voitosta · 第 36 / 39 题