Tullessaan Genoveevan huoneesta ihmiset vielä tahtoivat nähdä Golonkin.
Tuomioistuin oli tuominnut hänet panettelijana, uskottomana palvelijana
ja kolminkertaisena murhaajana kuolemaan. Hänet oli revitytettävä
neljällä hevosella tai neljällä härällä neljäksi kappaleeksi, mutta
kreivi oli hurskaan puolisonsa hartaan esirukouksen hellyttämänä
armahtanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Hänen vallassaan ei kumminkaan
ollut vapauttaa rikollista elinkautisesta vankeudesta. Vanginvartija,
jonka täytyi näyttää Goloa ihmisille, sai melkein päivät päästään olla
toimessa. Hän teki sen kuitenkin mielellään. »Tulkaa vain», hän sanoi
heille. »Siellä kreivittären huoneessa olette nähneet viattomuuden ja
hyveen esikuvan, alhaalla Golon vankikomerossa saatte nyt nähdä synnin
ja paheen esikuvan.»
Hän kulki edellä lyhtyineen ja raskaine avainkimppuineen ahtaita
kiviportaita syvälle maan alle. Kun hän avasi raskaan rautaoven, niin
ihmisiä oikein kammotti, ja nähdessään hänen lyhtynsä valossa Golon he
pelästyivät vielä enemmän, sillä hän oli kauhistuttava katsella. Hänen
hiuksensa riippuivat hurjassa epäjärjestyksessä otsalla, ja hänen
partansa oli kasvanut pitkäksi. Kasvot olivat kuolonkelmeät, ja hän
vilkuili tummilla silmillään arasti ja hirvittävästi. Paha omatunto
vaivasi häntä niin, että hän usein oli aivan mieletön möyrien,
kahleitaan kalistellen ja hakaten päätään seinään. Selvempänäkin
ollessaan hän puheli itsekseen kaikenlaista kummallista, mikä meni
kuulijoitten luitten ja ytimien läpi.
»Voi mikä hullu, mikä seitsenkertainen hullu olinkaan!», hän usein
huusi. »Voi sitä, joka luopuu Jumalasta, avaa sydämensä pahoille
himoille eikä enää kuule omantuntonsa ääntä. Aluksi hän saattanee tuntea
turhamaista, petollista iloa, mutta hänen loppunsa on onneton ja kurja.
Hän kulkee kukilla, mutta äkkiä hän syöksyy kuiluun, jonka kukat olivat
peittäneet hänen katseeltaan. Voi sitä, joka himoitsee kiellettyjä
hedelmiä! Hän luulee lähestyvänsä kukoistavaa ruusupensasta ja ojentaa
kätensä taittaakseen siitä kukan, mutta äkkiä syöksyykin sähisevä käärme
pensaasta, kietoutuu monin kerroin hänen ympärilleen ja kuristaa ja
raatelee häntä lakkaamatta myrkyllisin puremin».
Välistä hän kysyi, vaikka olikin jo usein saanut vastauksen
kysymykseensä: »Onko totta, ihmiset, että kreivitär ja lapsi on
löydetty? Onko niin, vai olenko vain nähnyt sellaista unta? Ei, ei, en
ole uneksinut, on todellakin niin, uskon sen, sillä kuulkaa», hän
haikealla äänellä jatkoi, »Jumala on hirveä kostaja. Hän pelasti
kreivittären tästä vankilasta ja heitti minut samaan paikkaan. Niin,
tuossa hän istui», hän sanoi laskien kätensä punaiselle kivilattialle,
»tällä samalla lattialla, jolla minä nyt istun. Uskotteko siis, että
Jumala on vanhurskas?»
Erään toisen kerran hän huusi nousten lattialta: »Jumalan kiitos!
Tuletteko nyt vihdoinkin viemään minua mestauspaikalle? Lähden
mielelläni. Olen surmannut viattoman äidin ja lapsiraukan, sentähden
pitää minunkin kaulani katkaistaman. Olen vuodattanut viatonta verta,
katsokaa, käteni ovat vielä aivan veressä! Katsokaa, ne ovat
kauttaaltaan veripunaiset! Silmistä vuotavat kyynelvirratkaan eivät enää
voi niitä valkeiksi huuhtoa. Siksi täytyy minunkin vereni pirskoutua
mestauspaikalle. Alistun siihen mielelläni, sillä parempi on kuolla
teloittajan miekan iskemänä kuin kauemmin kestää täällä raastavaa
tuskaa», hän sanoi osoittaen rintaansa.
Aika ajoin, kun omantunnontuska ja epätoivo vielä ankarammin häntä
ahdistivat ja saivat hänet aivan suunniltaan, Golo tuijotti
hievahtamatta ihmisiä, kohta kun ovi oli avattu, nauroi sitten kamalasti
ja huusi: »Vai niin, joko teidät vihdoinkin tuodaan. Tehän myös
jouduitte pahan himonne pettämiksi ja viettelitte viattoman ihmisen.
Ettekö ole sitä tehneet? Näyttäkää minulle kätenne, eivätkö niitä
vainenkin kostuta onnettoman äidin kyyneleet tai lapsiparan veri. Ette
näytä niitä minulle, ette uskalla tehdä sitä. Nyt tiedän, että niin on!»
hän sitten kauheasti huusi. »Kätenne ovat veressä ja kyynelissä kuten
minunkin, olette rikollisia kuten minäkin. Tulkaa vain luokseni. Kas
tuossa», hän lausui astuen syrjään, »on vastedes paikkanne oleva.
Kaikkien sellaisten rikollisten paikka on minun luonani».
Silloin säikähtyneet lapset alkoivat huutaa kätkien kasvonsa äitiensä
vaatteisiin, jokainen nuorukainen ja jokainen neito päätti pyhästi
säilyttää sydämensä puhtaana synneistä, jotka voivat syöstä ihmisen
sellaiseen kurjuuteen, ja moni mies ja moni vaimo sanoi ääneensä:
»Mieluummin viattomana erämaassa juuria ja ruohoja syömässä kuin Golon
lailla elämässä kreivin linnassa ylellisyydessä, mutta pahan omantunnon
vaivaamana ja saaden sellaisen lopun».
»Siinä olette oikeassa», vanginvartija sanoi sulkiessaan rautaoven, »ja
joskaan paheellinen elämä ei tässä maailmassa aina lopu näin kurjasti,
niin on se kumminkin varmasti äärettömän paljon suurempien kärsimysten
alkuna toisessa elämässä».
Tässä epätoivoisessa tilassa Golo eli monta vuotta eikä tiedetä, oliko
hänen kuolemansakaan lohdullisempi. Hänen ei sanota saaneen rauhaa,
ennenkuin hän lopuksi kumminkin sai ansaitun rangaistuksensa.