Sillä välin kuin Siegfriedsburgissa kaikki mitä hartaimmin iloitsivat,
Brabantin herttuan linnassa vielä vallitsi mitä syvin murhe. Wolf-vanhus
tarjoutui viemään ilosanoman Genoveevan löytymisestä hänen
vanhemmilleen, mutta kreivi sanoi: »Rakas, vanha ystäväni, jää sinä
tänne ja usko tuo vaivalloinen matka nuoremman miehen tehtäväksi.
Tiedäthän, miten sinua rasitti viime paluumme saraseenien maasta ja
kuinka monesti lausuit matkan varrella, että se oli oleva viimeinen
retkesi». Wolf vastasi: »Ihminen päättää ja Jumala säätää. Hän on monien
sotaretkieni hyväksi päätteeksi vielä suunnitellut minulle kunnia- ja
riemuratsastuksen, enkä minä siitä tahdo luopua. Sallikaa minun lähteä,
hyvä herra!» -- »Mutta», kreivi lausui, »ajattelehan ikääsi, matkan
pituutta, vuodenajan koleutta, rakas Wolf!» -- »Tuo kaikki ei mitään
haittaa», Wolf vastasi. »Tunnen itseni kymmentä vuotta nuoremmaksi
rakkaan, armollisen kreivittären palattua, ja minusta tuntuu, etten
saata kauniimmin lopettaa ritaripalvelustani kuin suorittamalla tämän
ratsastuksen. Kun se on tehty, niin mielelläni antaudun rauhaan. Minä,
vanha mies, laskeudun silloin levolle ja saatan nukkua viimeiseen
päivään asti». -- »No niin, lähteös siis matkaan, rakas, vanha,
uskollinen sotakumppani», kreivi liikutettuna lausui. »Ota paras hevonen
tallistani ja valitse vartiostoksi kaksitoista parhainta ratsumiestäni.
Sano kalliille appivanhemmilleni kaikki, mitä jalo sydämesi kehoittaa
sinua sanomaan ja mitä tiedät itsenikin tahtovan heille sanoa. Jumala
olkoon oppaanasi ja tuokoon sinut jälleen takaisin syliini!»
Genoveevakin oli vielä kerran kutsuttanut hänet luokseen ja käskenyt
hänen sanoa hänen kalliille vanhemmilleen, mitä lapsenkunnioituksessaan
ja rakkaudessaan vain saattoi keksiä.
Wolf ei koko yönä saanut lepoa. Jo ennen aamun sarastusta hän herätti
ratsumiehet, oli itse apuna hevosia ruokittaessa ja satuloitaessa,
kiirehti alinomaa lähtöä, nousi sitten täysissä varustuksissa hevosensa
selkään ja lähti ratsumiehineen matkaan. Hän ratsasti koko ajan edellä
ja huuteli toisille sadat kerrat päivässä: »Hei, toverit eteenpäin!» Ja
niin kuljettiin päivä toisensa jälkeen aamusta varhain myöhään iltaan.
Ratsumiehet kysyivät häneltä: »Miksi kiiruhdattekaan näin vinhasti,
herra tallimestari?» mutta hän vastasi: »Ajatelkaa vanhempain surua,
josta me saamme tehdä lopun. Jos kelpo mies saattaa poistaa kärsivältä
muutamankaan surullisen hetken, ei hän saa ikävystyä mihinkään
vaivannäköön eikä sääliä jäseniään. Ratsastimmehan usein urheasti
iskemään haavoja ja tuottamaan kyyneliä, ratsastakaamme nyt kerran
uljaasti haavoja parantamaan ja kyyneliä kuivaamaan! Soisinpa ratsullani
olevan siivet kuten sillä, jonka kerran, ties missä, näin maalattuna ja
joka minusta näytti hyvin merkilliseltä». Näin sanoen hän taas kannusti
mustaa hepoaan.
Eräs vanha ritari, jonka linnassa Wolf ratsumiehineen kerran oli yötä,
kertoi hänelle, että hurskas Hildolf-piispa, joka oli toimittanut
Genoveevan ja Siegfriedin vihkimisen, oli vain muutaman tunnin matkan
päässä vihkimässä erästä hiljan rakennettua kirkkoa. »Sitten meidän on
täyttä laukkaa riennettävä sinne», Wolf sanoi. »Sen pyhän miehen pitää
myös saada kuulla ilosanomamme, ja koska hän on varsin älykäs ja viisas
vanhus, niin kysynkin häneltä hyvää neuvoa, miten parhaiten taitaisin
esittää sanomani herttualle ja herttuattarelle. Olen matkan varrella
ajatellut jo paljon sitä enkä ole keksinyt mitään sopivaa tapaa.
Mieluimmin huutaisin jo kaukaa: 'Genoveeva on löydetty, hän elää', mutta
noin suin päin ei sitä sentään käy ilmoittaminen. Olen vanha sotamies ja
tähän saakka olen vain kuuleman mukaan tiennyt, mitä pelästys on, ja
kumminkin, omituista kyllä, säikähdytti minut tieto: 'Kreivitär elää',
niin että vavahdin ja vieläkin tunnen joka jäseneni värisevän. Enpä
olisi koskaan uskonut, että ilo voi niin miehenkin pelästyttää, mutta
koska kaikkien ihmisten käy siten, niin voisi tämä äkkiarvaamaton
ilosanoma sydämeen sattuvan nuolen lailla kerrassaan viedä vanhemmilta
hengen. Minä nyt en kerta kaikkiaan osaa ilmaista heille asiaa
vähitellen enkä taitavin sanoin johtaa keskustelua. Meikäläinen pystyy
vain ohjaamaan miekkaa, muttei kieltä. Siksi on arvoisan piispan
keksittävä jokin neuvo, sillä hän vasta oikein osaakin hellästi kohdella
sydämiä».
Wolf ratsasti kohta miehineen piispan luo, kertoi hänelle kaiken, mitä
oli tapahtunut, ja esitti sen jälkeen epäröimisensä. Piispa riemastui
suuresti, kiitti ääneensä Jumalaa ja sanoi sitten Wolfille: »Olkaa
rauhassa, vanhus. Jumala johtaa kaiken hyvin pienimpiä yksityisseikkoja
myöten. Minä olinkin lähdössä surevien vanhempien luo, jonne virkani
minua kutsuu. Lähdemme siis yhdessä». Kunnon Wolf oli siitä suuresti
mielissään, eikä hänestä ollutkaan mikään pieni kunnia saada
ratsumiehineen saattaa piispaa.
Herttua ja herttuatar olivat joka vuosi linnankirkossaan rukouksin ja
kyynelin viettäneet sen kauhean päivän muistoa, jona he saivat tiedon
Genoveevan teloittamisesta. Tämä päivä oli taas tullut, ja he istuivat
nyt yhdessä huoneessaan mitä syvimmän surun vallassa. He olivat molemmat
viime aikoina suuresti vanhentuneet, ja heidän hiuksensa olivat ennen
aikaansa käyneet harmaiksi. He olivat surupukuun puettuina, herttuatar
ei tuon kamalan päivän jälkeen ollutkaan enää lakannut mustaa pukua
käyttämästä. Oli jo aika mennä jumalanpalvelukseen, ja he odottelivat
enää vain piispaa. Tämän he olivat jokavuotisen tapansa mukaan taaskin
kutsuneet viettämään Genoveevan muistoa saman alttarin ääressä, jonka
luona Genoveeva oli seisonut morsiusseppele päässä.
Herttua istui ääneti sanattoman tuskan vallassa ajatellen itsekseen:
»Kyllä kohtalomme sentään on kova, että tämän häpeän piti tapahtua
herttualliselle suvullemme, ja että sen näin piti sammua, mutta
tapahtukoon Sinun tahtosi, Herra». Herttuatar huoahti: »Voi kuinka
julmaa onkaan menettää ainoa, rakastettu lapsensa teloittajan
surmaamana! Oi Genoveeva, luulimme sinun enkelinä seisovan
kuolinvuoteemme ääressä ja hellästi painavan silmämme umpeen, ja näin
piti käydä», mutta hilliten itsensä hänkin lausui: »Sinun tahtosi,
Herra, tapahtukoon!»
Tuskin he olivat tämän sanoneet, kun arvoisa piispa astui sisään. Hänen
kasvonsa loistivat taivaallista iloa. »Lakatkaa jo vihdoinkin suremasta
ja iloitkaa Herrassa!» hän lausui ja alkoi samassa palavan innokkaasti
ja syvästi liikutettuna puhua jumalallisen kaitselmuksen ihmeellisistä
teistä, vertasi herttuaallisten vanhempien murhetta Jaakobin murheeseen,
kun Joosef häneltä riistettiin, ja kuvaili sitten Jaakobin iloa hänen
saadessaan takaisin poikansa. Piispan henkevä puhe ja hänen hehkuva
kaunopuheisuutensa liikuttivat syvästi surevia. Ajatellessaan kaikkea
Jumalan johtavaa rakkautta ja Jaakobin isäniloa heidänkin sydämensä
täyttyi riemulla ja unohti murheensa. Kätensä ristien herttuatar lausui:
»Ilo saada nähdä jälleen Genoveeva olisi liian ylenpalttinen ja
sanomaton voidakseen vielä tulla osaksemme». -- »Täällä maailmassa se
tosin ei tapahdu, mutta taivaassa varmaankin». -- »Tapahtuu se vielä
täällä maailmassakin», piispa tällöin lausui. »Herra tekee vieläkin
suuria tekoja. Hän lyö ja Hän parantaa taas, Hän vie syvyyksiin ja
pelastaa sieltä jälleen, Hän, Jaakobin ja Joosefin Jumala, elää vielä.
Hän, joka vahvisti sydämemme, etteivät ne murtuneet surusta,
vahvistakoon niitä nytkin, etteivät ilosta pakahtuisi. Surulaulujen
sijasta, jotka parhaillaan aioimme virittää tuolla kirkossa, yhtykäämme
riemulla laulamaan: 'Me Sinua kiitämme', sillä Genoveeva elää, ja te
saatte hänet vielä nähdä». Molemmat vanhemmat katsahtivat häneen
hämmästyneinä, ja heidät valtasi kauhu hurskaan miehen merkilliset sanat
kuullessaan. Toivo ja pelko taistelivat heidän sydämissään, eivätkä he
vielä saattaneet uskoa, mitä hän heille sanoi.
Silloin piispa avasi oven, kutsui sisälle vanhan, uskollisen Wolfin,
joka sykkivin sydämin seisoi herttuan palvelijoitten kera eteisessä, ja
sanoi: »Tässä on mies, joka kertoo teille enemmän asiasta». Wolf astui
huoneeseen ja huudahti: »Hän elää varmasti. Olen omin silmin nähnyt
hänet, omin korvin kuullut hänen äänensä ja tällä kädelläni tarttunut
hänen käteensä». -- Sanoma: »Genoveeva elää!» levisi silmänräpäyksessä
läpi koko linnan. Kaikki herttuan palvelijat ja palvelijattaret
syöksyivät hämmästyneinä, säikähdyksissään ja miltei suunniltaan
huoneeseen, ja Wolf kertoi heille koko tuon ihmeellisen tapauksen
kyynelten väreillessä hänen harmaissa silmäripsissään, ja äänen usein
liikutuksesta pettäessä. Kaikki seisoivat vavisten, itkien ja nyyhkien
hänen ympärillään, ja herttua ja herttuatar istuivat iloisesta
yllätyksestä kalpeina, tuskin käsittäen, mitä heille oli tapahtunut.
Vihdoin, kun he eivät kauemmin saattaneet epäillä, ja kun miehet, jotka
olivat tulleet Wolfin mukana, vahvistivat jokaisen hänen sanansa
todeksi, ja kun Wolf vielä kertasi heille kaikki, mitä Genoveeva ja
kreivi olivat tervehdykseksi lähettäneet silloin heistä tuntui kuin he
heräisivät pahasta unesta. He ikäänkuin virkosivat henkiin molemmat
huudahtaen: »Nyt olemme eläneet kyllin kauan, koska tyttäremme Genoveeva
vielä elää. Lähtekäämme hänen luokseen, ennenkuin kuolemme!» Kiitettyään
vielä juhlallisesti pyhäkössään Jumalaa he lähtivät viipymättä matkaan
hurskaan piispan, kunnon Wolfin ja tämän ratsumiesten sekä suuren
palvelijajoukon saattamina.
Genoveeva oli sillä välin mitä hellimmän huolenpidon ja mitä
rakastavamman hoidon alaisena huomattavasti toipunut, ja hänen
poskilleen alkoi taas kohota vieno puna. Hänen ainoa toivomuksensa
maailmassa oli vielä kerran nähdä rakkaat vanhempansa. Äkkiä ja paljoa
aikaisemmin kuin heitä oli odotettukaan nämä saapuivat
Siegfriedsburgiin. Kuumin kyynelin he tervehtivät Genoveevaa, ja hänen
kunnianarvoisa isänsä lausui häntä syleillessään samanlaisten tunteitten
vallassa kuin kerran Simeon: »Nyt, Herra, lasket palvelijasi rauhaan
menemään, kun silmäni ovat vielä nähneet tämän autuuden». Ja hurskas
äiti sanoi Jaakobin lailla liikutettuna sulkien hänet syliinsä: »Nyt
tahdon mielelläni kuolla, koska sinä vielä olet elossa, ja viattomuutesi
on tullut ilmi».
Samassa he huomasivat herttaisen pojan ja huudahtivat molemmat
ihastuneina: »Sinä siis olet lapsenlapsemme! Tullos, tullos syliimme!»
-- »Jumala sinua siunatkoon, lapseni», isoisä huudahti nostaen hänet
käsivarrelleen ja suudellen häntä, ja isoäiti toisti: »Jumala siunatkoon
sinua, rakas, suloinen lapsukainen», ottaessaan pojan isoisän sylistä
omaansa ja itkusilmin suudellessaan häntä. Sitten molemmat melkein
yhteen ääneen Jumalaa ylistäen lausuivat: »Oi, ihmeellinen, ihmeellinen
on Jumala! Me surimme sinua kuolleena, rakkahin tytär, emmekä enää
luulleet sinua maailmassa näkevämme, ja nyt Jumala suo meidän vielä
nähdä poikasikin, rakkaan lapsenlapsemme».
Sitten hurskas piispa, jota eivät Genoveeva eikä Siegfried iloissaan
vielä olleet huomanneet, astui lähemmäksi. Genoveevasta tuntui
huomatessaan hänet niin äkkiäarvaamatta kuin näkisi hän taivaasta
tulleen Jumalan lähettilään. Tuo hengenmies katsoi ensin Genoveevaa,
Siegfriediä ja Mertsiä ja sitten herttuaa ja herttuatarta, ojensi
siunaten kätensä ja puhui: »Nyt Herra on täyttänyt sen, mitä hengessäni
aavistin edeltäpäin. Hän on valmistanut sinulle, tyttäreni, ja teille
kaikille suuremman onnen kuin kaikki tämän maailman hyvyys, ilo ja
kunnia; se vain alkoi suurin kärsimyksin kuten kaiken tosi onnen täytyy
alkaa. Kärsimykset ovat tie kristilliseen täydellisyyteen, ihmisen
ainoaan todelliseen kehitykseen, johon verrattuna kaikki maallinen on
tomua, ja joka yksin tekee meidät mahdollisiksi taivaan autuuteen. Tätä
tietä Jumala on vienyt teitä kaikkia. Genoveevaa harjoitettiin
luottamaan Jumalaan, sopimaan vihollistensa kanssa sekä muuten elämään
tosikristityn lailla, hänen hyveensä kirkastuivat tuskien tulessa
puhtaimmaksi kullaksi. Siegfried-kreivi huomasi katkerasta kokemuksesta,
mitä rajatonta onnettomuutta kuohuvat intohimot voivat saada aikaan.
Kurjuus, minkä hän oli tuottanut itselleen ja koko maailmassa eniten
rakastamilleen olennoille, osoitti hänelle, miten välttämätöntä on
hillitä itsensä ja alistaa intohimot järjen vallittaviksi. Pikku
Mertsikin oppi erämaassa tuntemaan Jumalaa paremmin kuin mitä olisi
voinut tapahtua kreivillisen linnan tai herttuallisen palatsin
monenlaisten huvitusten pyörteessä. Ellei Jumala olisi hovista, jossa ei
ole puute liehakoitsijoista, siirtänyt häntä sinne erämaahan, niin emme
kenties näkisi hänessä niitä orastavia hyveitä, jotka nyt täyttävät
mielemme hyvillä toiveilla, tätä herttaista nöyryyttä, vilpittömyyttä,
tottelevaisuutta ja tyytyväisyyttä. Genoveevan kunnianarvoisat
vanhemmat, joilta rakastetun tyttären kuolinsanoma riisti kaiken
maallisen ilon ja lohdun, suuntasivat katseensa enemmän taivasta kohden.
He näkivät yhä selvemmin, kuinka kaikki täällä maailmassa on aivan
turhaa ja mitätöntä ja kuinka häiritsemätön autuus on vain paremmassa
maailmassa, taivaassa löydettävissä, missä ei yksikään paha ihminen enää
voi tuhota rauhaamme, missä ei enää ole kuolemaa eikä eroa. Mitä hartain
ikävä tuohon parempaan elämään täytti heidän sydämensä ja saattoi heidät
toivoen odottamaan kuolemaa, jota ihmiset niin pelkäävät ja kammovat. He
pitivät sitä Jumalan enkelinä, joka vie meidät todelliseen isänmaahamme
rakkaan taivaallisen Isämme luo. Ja nyt, kun kaikki olivat kehittyneet
kokemuksessa ja hyveessä ja saavuttaneet kärsimystensä kauniin
päämäärän, vei Jumala meidät kaikki taas aivan kuten viimeksi
tavatessamme ihmeellisesti ja vastoin kaikkea odotusta yhteen. Tänään on
koittanut päivä, jolloin me kaikki ilokyynelin kiitämme Häntä
isällisestä johdatuksestaan. Meistä ei puutu ainoatakaan, vaan sen
sijaan on joukkoomme vielä tullut lisäsi tämä herttainen lapsi. Autuas
on se, joka kiusauksen kestää, sillä kun häntä on koeteltu, on hän saava
elämän kruunun, jonka Jumala on luvannut Häntä rakastaville. Tämä kruunu
on nyt pantu teillekin tallelle».