Isä, äiti ja lapsi astuivat luolasta liikutuksen kyynelten vielä
kimallellessa kaikkien silmissä. Kreivi otti nyt, kutsuakseen seurueensa
koolle, hopeaisen metsästystorvensa, joka kultaketjuissa riippui hänen
vyötäisillään, ja puhalsi siihen, niin että kaiku satakertaisena vastasi
kallioista. Mertsi, joka ei eläissään ollut kuullut sellaista, riemastui
tuosta ihmeellisestä äänestä. Hän halusi lähemmin tarkastaa torvea,
kysyi mistä se ynnä ketjut olivat tehdyt ja yritti kohta puhaltaa, mutta
ääni, jonka hän sai syntymään, ei kuulunut varsin kauniilta, niin että
Genoveeva kyynelsilminkin hymyili pojan ponnistuksille.
Kreivi puhalsi vielä pari kertaa torvellaan. Kuullessaan sen äänen
ritarit ja palvelijat riensivät hänen luokseen. Kaikki hämmästyivät
nähdessään kalpean, riutuneen naisen, jonka kättä kreivi piteli
omassaan, ja kauniin, herttaisen pojan, joka istui hänen käsivarrellaan.
He lähenivät noita kolmea ja muodostivat piirin heidän ympärilleen
seisoen ääneti ja kunnioittavina ja halukkaina kuulemaan, keitä nainen
ja poika olivat. Silloin kreivi lausui liikutetulla äänellä: »Te jalot
ritarit ja te uskolliset palvelijani, katsokaa, tässä on puolisoni
Genoveeva ja tässä poikani, nimeltään Mertsi». Sen kuullessaan kaikki
kauhusta ja hämmästyksestä huudahtivat mikä mitäkin, ja sadoittain
huudahduksia ja kysymyksiä kuului sekaisin: »Mitä, armollinen
kreivittäremmekö? Eikö häntä teloitettukaan? Onko hän herännyt
kuolleista? Ei, sehän ei ole mahdollista! Niin, hänhän siinä sentään on!
Missä kurjuudessa! Katsokaahan, miten kalpealta hän näyttää! Oi, rakasta
pikku kreiviämme! Oi, tuota kaunista, herttaista poikaa!» He tuskin
saattoivat lakata ilosta ja säälistä, hämmästyksestä ja uteliaisuudesta
huutamasta ja kyselemästä, valittelemasta ja riemuitsemasta.
Kreivi kertoi lyhyesti heille Genoveevan pelastumisen pääkohdat ja antoi
sitten käskyjä palvelijoilleen. Parin hänen ratsumiehensä tuli heti
laukata takaisin linnaan hakemaan vaatteita Genoveevalle, toimittamaan
hänelle kantotuoli ja järjestämään kaikki hänen saapumisensa varalta.
Toisten hän käski tuoda kuormajuhdat ja muulit ja muutamia hän käski
kokoamaan puita ja sytyttämään tulen kuivalle paikalle kallionkielekkeen
alle ja valmistamaan siellä ruokaa. Itse hän avasi mukaan otetut
tavarat, verhosi puolisonsa purppuraiseen, mustalla nahalla koristeltuun
talviviittaansa ja antoi hänelle suuren, hienon liinan päähineeksi. Hän
levitti kallionlohkareelle tulen ääreen oivallisen maton ja nosti
Genoveevan sille. Kaikki ritarit tulivat toinen toisensa jälkeen hänen
luokseen, tervehtivät häntä mitä kunnioittavimmin ja osoittivat hänelle
syvästi liikutettuina sääliään ja iloaan. Kaikkien palvelijoitten
etunenässä uskollinen Wolf tunkeutui kreivittären luo. Hän oli tuskin
saattanut odottaa, kunnes ritarit olivat tervehtineet tätä. »Armollinen
rouva», hän sanoi kostuttaen hänen kättään kyynelillään, »nyt vasta
oikein iloitsen siitä, etteivät maurilaiset halkaisseet vanhaa, harmaata
päätäni, kun saan vielä tämänkin kokea. Nyt tahdon mielelläni kuolla».
Sitten hän nosti lapsen syliinsä, suuteli sitä molemmille poskille ja
sanoi: »Tervetultuasi, lapsi kulta! Sinä olet isäsi ilmikuva. Tullos
urheaksi ja uljaaksi kuten isäsi ja helläksi ja lempeäksi kuten äitisi
ja yhtä hyväksi ja hurskaaksi kuin he molemmat!»
Mertsi oli aluksi ujo ja arka jouduttuaan yhtäkkiä niin suuren
ihmisjoukon keskelle, mutta vähitellen hän kävi tuttavallisemmaksi ja
puheliaammaksi. Koska hän nyt näki koko joukon esineitä ensi kerran
elämässään, oli hänellä melkein alinomaa jotain kysyttävää tai
huomautettavaa, ja tuon vilkkaan pojan puheet kuuluivat monesti sangen
somilta ja hullunkurisilta. Hän hämmästyi kaikkein eniten nähdessään
ritarit, jotka ratsain olivat saapuneet laaksoon. Hänen kävi aivan
samoin kuin niiden kansojen, jotka ensi kerran näkivät ratsastajan,
hänkin arveli, että hevonen ja mies olivat yksi luomus. »Isä», hän
huudahti, »onko nelijalkaisiakin ihmisiä?» Isä tuotti nyt hänen luokseen
hevosen, jonka selästä ratsastaja oli hypännyt maahan, ja Mertsi kysyi:
»Isä, mistä olet pyydystänyt nämä eläimet? Ei sellaisia ole täällä
metsässä». Tarkastellessaan lähemmin hevosta ja huomatessaan sen suussa
hopeiset, kullalla silatut suitset hän huudahti: »Kas, syövätkö nämä
eläimet kultaa ja hopeaa? Sittenpä ne eivät löytäisi erämaastamme mitään
ruokaa». Kun nyt tuli loimusi korkealle, seisoi hän taas kummissaan sen
ääressä ja huudahti: »Äiti, ovatko ihmiset tuoneet salaman pilvistä, vai
onko hyvä Jumala sen heille lahjoittanut?» Kuultuaan tulen nimen hän
jatkoi, katsellen sen kaunista loistoa ja tuntiessaan sen suloista
lämpöä: »Vai tuo se on tuli. Sepä vasta on taivaan kaunis ihmelahja!
Olethan jo kertonut minulle siitä, rakkahin äiti, mutta niin kauniiksi
en ollut sitä kuvitellut. Jos ennemmin olisin nähnyt sen, niin kyllä
olisin rukoillut sitä hyvältä Jumalalta. Emmekös olisikin tarvinneet
sitä tämänkin talven aikana, äiti?» Aterian aikana varsinkin
kallisarvoiset hedelmät herättivät hänen huomiotaan. Hän otti kohta
kullankellerviä, punajuovaisia omenia ja huudahti: »Isä, eikö sinun
luonasi tulekaan talvi, koska tuot näin kauniita, tuoreita hedelmiä
mukanasi? Sinunpa luonasi vasta lieneekin hyvä asua!» Hän tuskin rohkeni
syödä noita kauniita hedelmiä ja lausui: »Säälihän niitä on syödä, ne
ovat niin sanomattoman kauniita». Sitten hän katseli kauan ja tarkasti
juomalasia, uskalsi tuskin kajota siihen, piteli sitä sitten pitkän
aikaa varovasti kädessään ja huudahti vihdoin ihmeissään: »Eikö se
sulakaan? Eikö se olekaan jäästä tehty?» Kuultuaan, mistä se oli, hän
huudahti: »Oi, miten Jumala onkaan luonut monta ihmeellistä esinettä,
joista en ole mitään tiennyt!» Kun palvelija ojensi hänelle kirkkaan
hopealautasen, ja hän siitä näki kuvansa, säikähti hän kovin. Ensin hän
vavahti, sitten hän arasti hapuili lautasen takapuolta koskettaakseen
poikaa, jonka luuli näkevänsä. Hän ei saattanut käsittää, miten ohuessa
lautasessa oli tilaa tälle, mutta varsinkin häntä kummastutti se seikka,
että hänen vakavana ollessaan poikakin pysyi vakavana ja hänen
hymyillessään poikakin vastasi hymyten. Siten tuo iloinen lapsi valmisti
vieraille tuhansia riemuja, ja jos ennen vuodatettiin vuolaita
kyyneleitä, niin yhtä sydämellisesti nyt isä ja äiti hymysivät ja yhtä
äänekkäästi nyt ritarit ja asepalvelijat nauroivat.
Ateria oli tuskin lopetettu, kun ratsumies palasi tuoden Genoveevan
vaatteet. Tämä meni luolaan, heittäytyi ensiksi polvilleen kiittääkseen
Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan ja pukeutui sitten toisiin
vaatteisiin. Pienen puuristin hän otti mukaansa kärsimystensä
kiitolliseksi muistoksi ja astui sitten jälleen kreivillisesti puettuna
luolasta. Kreivi käski tuoda lauhkeimman muulin, levitti mattoja sen
selkään ja nosti Genoveevan niille istumaan. Itse hän hyppäsi
lempihevosensa selkään, otti Mertsinkin, joka siitä oli suuresti
riemuissaan, eteensä istumaan, ja niin kaikki lähtivät kotia kohden.
Puolitiessä he kohtasivat kantotuolin, jolla Genoveevan oli mukavampi
kulkea, ja hän muuttikin Mertsin kanssa siihen istumaan. Kohta kun
saattue oli jättänyt metsän, tulivat ihmiset joukoittain sitä vastaan.
Tieto kreivittären löytymisestä oli heti levinnyt kautta koko
kreivikunnan ja laajalti sen lähiseuduillekin. Kansa oli jättänyt kaikki
askareensa, varstat ripustettiin kattohirsille ja värttinät pantiin
syrjään. Kokonaiset kylät jäivät autioiksi, vain sairaat ja heidän
hoitajansa pysyivät kotona. Kaikki olivat pukeutuneet parhaisiin
vaatteisiinsa ja kiiruhtivat näkemään hyvää kreivitärtään. Koko maa
juhli yleistä riemupäivää. Kuta lähemmäksi Genoveeva saapui linnaansa,
sitä sankemmat kansanjoukot seisoivat tienvarsilla tervehtimässä häntä
ilohuudoin.
Niiden ihmisten joukossa, jotka tulivat Genoveevaa vastaan, nähtiin myös
kaksi toivioretkeläistä, joilla oli pitkät pyhiinvaellussauvat,
simpukoita hatuissaan ja pitkät pyhiinvaeltajan viitat yllään. Nämä
astuivat molemmille puolin kantotuolia ja lankesivat Genoveevan jalkain
juureen. He olivat samat kaksi miestä, joitten oli ollut määrä surmata
Genoveeva. Molemmat, varsinkin Konrad, pyysivät nyt häneltä anteeksi,
että he Goloa peläten olivat jättäneet hänet erämaahan kaikelle
kurjuudelle alttiiksi eivätkä ennemmin olleet vieneet häntä hänen
vanhempiensa luo Brabantiin. Sitten he kertoivat, etteivät he kohta sen
jälkeen olleet luulleet henkensäkään olevan turvassa Gololta, että he
olivat tehneet toivioretken Pyhään maahan, että he vasta muutamia päiviä
sitten olivat palanneet matkaltaan ja että he piillen ja ilmaisematta
itseään muille kuin omaisilleen olivat pelon vallassa harhailleet pitkin
kreivikuntaa, pitäneet Genoveevaa aikoja sitten kuolleena ja haudattuna
ja sentähden sopineet keskenään olla puhumatta koko asiasta, jotteivät
uudelleen murehduttaisi kreiviä. »Miten onkaan ollut mahdollista», he
lausuivat, »ettette te, armollinen kreivitär, ole kuollut viluun ja
nälkään ettekä joutunut petojen raadeltavaksi? Me olemme luulleet, että
te ja rakas lapsenne jo kauan sitten olisitte saaneet paljoa kauheamman
lopun kuin mikä meidän piti teille aiheuttaa».
Genoveeva käski heidän nousta, ojensi heille lempeästi kätensä
kantotuolistaan ja sanoi: »Minun on lähinnä Jumalaa kiittäminen omastani
ja lapseni hengestä teitä, hyvät miehet. Kiitä sinäkin heitä, lapseni»,
hän sitten virkkoi kääntyen Mertsin puoleen. »Katsos, tässä ovat ne
miehet, joitten oli määrä surmata sinut, mutta jotka kuulivat enemmän
Jumalaa kuin ihmisiä». Sitten hän jatkoi puhuen miehille: »Eihän teitä
nyt enää kaduta, että silloin säästitte henkemme?» -- »Silloin me
arvelimme ihmeen paljon hyvää tehneemme, kun lahjoitimme teille elämän,
mutta nyt vasta huomaamme, ettei se ollut mitään, ja meidän olisi tullut
panna oma henkemme alttiiksi pelastaaksemme teidät ja viedä teidät
kotiin hyvien vanhempienne luo».
Senjälkeen miehet heittäytyivät kreivin jalkoihin, anoivat hänenkin
anteeksiantamustaan ja kiittivät häntä siitä armeliaisuudesta, jota hän
oli osoittanut heidän jättämiään vaimoja ja lapsia kohtaan. He olivat
nimittäin hämmästyksekseen saaneet tietää, miten jalomielisesti
Genoveeva oli viimeisessä kirjeessään sulkenut heidät kreivin huomioon,
ja miten isällisesti kreivi puolisonsa hurskasta pyyntöä täyttääkseen
oli pitänyt huolta heidän vaimoistaan ja lapsistaan. Kreivi lausui: »En
tietänyt, että olitte armahtanut puolisoani ja lastani ja säästänyt
heidän henkensä, mutta armahtaessani vaimojanne ja lapsianne, kävi
tietämättäni teidän suhteenne toteen Herran sana: 'Joka on laupias, hän
on myös saava laupeutta osakseen'. Menkää koteihinne, minä olen vastakin
pitävä huolta perheistänne». Molemmat miehet nousivat ja seurasivat
kantotuolia. Tällöin Heinrich virkkoi Konradille: »Näetkö nyt, että on
totta, mitä sanoin sinulle: ei saa säikkyä hyvää tehdessään, miten
vaaralliselta tahansa meistä näyttäneekin, sillä ennen pitkää tekomme
kumminkin kantaa hyviä hedelmiä».
Juuri kun Genoveeva oli ehtinyt kukkulalle, jonka yli tie kulki, ja näki
Siegfriedsburgin aukenevan eteensä, soitettiin siellä yhtaikaa kaikilla
kelloilla. Kansa näki Genoveevan pelastuksessa Jumalan kaikkivaltiaan
kaitselmuksen ja piti hänen paluutaan pyhänä juhlallisuutena. Sentähden
se tahtoi juhlia hänen kotiintuloaan kellojen soitolla. Kuullessaan
juhlalliset kellonäänet Genoveeva uudelleen heltyi itkuun, ja
kansanjoukkojenkin kyyneleet vuotivat viljemmin. Yleinen liikutus
muuttui hartaudeksi, joka ylensi kaikkien sydämet taivasta kohden, niin
että kaikki kiittivät ja ylistivät Jumalaa. Siegfriedsburgin ympärillä
oli ihmisiä silmänkantamattomiin, ja sanomaton tungos vallitsi. Ihmiset
olivat kiivenneet tien varsilla oleviin puihin, ja Siegfriedsburgissa
olivat kaikki ikkunat, vieläpä katotkin, joiden ohi Genoveevan oli
kulkeminen, ihmisiä täynnä, sillä kaikki tahtoivat nähdä mahdollisimman
läheltä rakastetun, kauan kuolleeksi luullun kreivittärensä. Kantotuoli,
joka oli sijoitettu kahden muulin selkään, oli avattu, jotta kaikki
näkisivät hänet. Heidän katseensa olivat häneen kohdistetut, ja koko
kansa kohotti sellaisen riemuhuudon, että kellojen soitto kuului vain
kumeasti sen keskeltä. Genoveeva istui tuolissaan kuin nöyryys itse ja
loi hänelle osoitetusta kunniasta hämillään silmänsä maahan. Sylissään
hän piti poikaansa, jolla vielä oli yllään kauriinnahka ja kädessään
luolasta tuotu puuristi. Kantotuolin oikealla puolen ratsasti kreivi ja
vasemmalla hänen uskollinen Wolfinsa. Molemmat toivioretkeläiset
seurasivat heitä, ja naarashirvi juoksi kesyn koiran lailla heidän
perässään. Ritarit ja kreivin palvelijat ratsastivat osaksi kantotuolin
edellä, osaksi sen jäljessä.
Kun seurue siten hitaasti kulki väkijoukon läpi, sanoivat monet
toisilleen: »Voi meidän rakasta, armollista kreivitärtämme! Kuinka
kalpean ja hurskaan näköinen hän onkaan! Maria ristin juurella lienee
ollut samannäköinen». Toiset virkkoivat: »Katsokaahan tuota kaunista
poikaa! Hän on aivan samannäköinen kuin kirkkoomme maalattu pieni
Johannes erämaassa». Toiset taas huudahtivat: »Kas kummaa naarashirveä!
Ymmärtämättömät eläimetkin rakastavat hurskasta, hyvää kreivitärtämme».
Moni äiti lausui lapselleen, jonka oli käsivarrellaan kantanut katsomaan
armollista rouvaa: »Katsos, tuossa hän on, jonka tähden niin paljon olen
itkenyt, ja josta niin usein olen kertonut. Kun hänet riistettiin
meiltä, ei sinua vielä ollut maailmassa». Moni isä nosti poikaansa
korkeammalle ja sanoi: »Näetkö hänet nyt? Hän teki sinulle jo hyvää
sinun vielä kehdossa maatessasi». Moni vanhus, joka vaivalloisesti
sauvansa nojassa oli päässyt lähelle saattuetta, itki ja nyyhkytti
ilosta vielä kerran eläessään nähdessään Genoveevan.
Kun Genoveeva oli saapunut linnanpihalle, näki hän sisemmän linnanportin
luona koko lähiseudun ritarirouvat ja -neidot. Toinen toisestaan
tietämättä oli itsekukin saapunut toivottamaan Genoveevaa
tervetulleeksi. Kaikki olivat ihastuksissaan hänen viattomuudestaan ja
riemuitsivat hänen ihmeellisestä pelastuksestaan. He iloitsivat vielä
erikoisesti siitä, että kaikki siten sopimuksetta olivat kokoontuneet,
ja ettei yhtäkään puuttunut. He pitivät tätä päivää naisellisten
hyveitten riemupäivänä ja kaikkien vaimojen ja neitojen yleisenä kunnia-
ja ilojuhlana. Kaikki he olivat pukeutuneet kauneimpiin koruihinsa kuin
suurena juhlana ja etunenässä seisoi kaunis impi aivan valkeassa puvussa
ja nauha mitä ihanimpia tosihelmiä kaulallaan. Hän ojensi Genoveevalle
ikivihreistä myrteistä kiedotun seppeleen vienoine, lumivalkeine
kukkineen hänen viattomuutensa ja uskollisuutensa viehkeäksi merkiksi.
»Ota tämä seppele meidän kaikkien nimessä», neito lausui syvästi
liikutettuna, »kauniimman voittoseppeleen on Jumala tallettanut Sinulle
taivaassa».
Genoveeva ei tuntenut nuorta tyttöä, mutta toiset ritarinaiset sanoivat
hänelle, että tämä oli Bertta, sama hyvä tyttö, joka oli käynyt häntä
vankilassa tervehtimässä, ja joka silloin ei ollut vielä
neljäntoistavuotiaskaan. »Jalo rouva», he sanoivat, »tämä oli ainoa,
joka häpeässänne ja kurjuudessanne piti teistä huolta. Siksi tulee hänen
myös ensimmäisenä päästä osalliseksi ilostanne». Kun Genoveeva katseli
neitosta ja näki tutut helmet hänen kaulallaan, silloin tuo kauhea yö
vankilassa taas muistui hänen mieleensä. Silmät taivasta kohden luotuina
hän huudahti: »Kuka olisi luullut silloin, kun minut lapsi käsivarrella
vietiin näitten muurien sisältä, että näin palaisin? Ainoastaan Sinä,
Jumala, tiesit sen jo silloin, ja määräsit minulle tämän ilon».
Ottaessaan melkein punastuen seppeleen neidon kädestä, hän jatkoi: »Jos
Sinä jo täällä maailmassa suot niin paljon kunnioitusta ja rohkaisua
viattomuudelle, miten onkaan oleva kerran taivaassa?»
»Aivan niin, armollinen rouva», Wolf sanoi, »viattomuutta ei aina niin
kunnioiteta, ja harvoin sen ylistykseksi vietetään tämänkaltaisia
juhlapäiviä, mutta joskus Jumala kumminkin sallii niin käyvän antaakseen
meille vähän esimakua siitä ilosta, jonka Hän on meille taivaassa
tallettanut. Sitten hän herransa puoleen kääntyen puhui: »Hyvä herra,
olen kahdeksankymmenen ikävuoteni kuluessa usein voitokkaana saapunut
tähän linnaan, mutta sellaista voitonpäivää, jollainen tämän naisen
osaksi on tullut, en vielä milloinkaan ole kokenut.» -- »Wolf», kreivi
lausui, »siksi se onkin itse Jumalan asettama, se on ihanin riemujuhla,
hyveen voitettua paheen.» Kaikki ritarit ja vallasnaiset myönsivät
vanhuksen puheen oikeaksi, mutta neidot tekivät vielä erikoisen
päätöksen, että ikivihreitä valkokukkaisia myrtinoksia vastedes
käytettäisiin morsiusseppeleiksi neitseellisen viattomuuden ja
aviouskollisuuden vertauskuvina, mikä tapa on säilynyt monilla seuduilla
meidän päiviimme asti.
Päivän monet riemut, paljo itkeminen ja puhuminen olivat rasittaneet
Genoveevaa, niin että hän oli aivan uuvuksissa. Hänet vietiin viipymättä
huoneeseensa, jossa hän ei ollut käynyt niin moneen vuoteen. Kiitettyään
vielä kerran Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan ja puhuteltuaan
hetkisen Drakon leskeä ja orpolapsia ja vakuutettuaan huolehtivansa
heistä, hän meni levolle valmiiksi laitetulle vuoteelle. Uskollinen
Berta hoivasi tästä lähtien aina Genoveevaa, joka ei halunnutkaan ketään
muuta itseään palvelemaan.