Kului vuosia, ennenkuin kreivi suostui lähtemään minnekään linnastaan,
ja silloinkin täytyi hänen uskollisen Wolfinsa melkein pakottaa hänet
siihen. Hänen ystäviensä ritarien täytyi ponnistaa kaikki voimansa edes
hiukan ilahduttaakseen häntä. Toinen piti suuret kemut, joissa
oivallinen harpunsoittaja säesti lohduttavia laulujaan, toinen pani
toimeen kaikenlaisia ritariharjoituksia, nuolella ampumista ja painia,
kolmas kutsui hänet metsästysretkelle. Tämä viimeksi mainittu huvilaji,
josta hän nuoruudestaan asti oli paljon pitänyt, näytti olevan omiaan
parhaiten haihduttamaan hänen synkkämielisyyttään. Kun ritarit sen
huomasivat, metsästelivät he hyvin usein, milloin hirviä ja villisikoja,
milloin susia ja karhuja, joita siihen aikaan oli viljalti Saksassa, ja
kreivi vietiin aina mukaan retkille.
Wolfin kehoituksesta kreivikin kerran pani toimeen suuren
metsästysretken ja kutsui sille kaikki lähiseudun ritarit. Tämä tapahtui
lopputalvesta. Metsästyspäiväksi määrättiin ensimmäinen kirkas päivä,
jolloin olisi hiljan satanut lunta, ja päätettiin kokoontua suunnattoman
tammen juurelle metsänrinteelle. Sovittu päivä koitti, ja aamun
sarastaessa kreivi lähti lukuisan palvelijajoukon seuraamana retkelle.
Kaikki kulkivat ratsain monien kuormahevosten, muulien ja
metsästyskoirien seuraamina. Kaikki kutsutut ritarit saapuivat
täsmällisesti suurelle tammelle. Metsästystorvet toitahtelivat iloisesti
ja rohkeasti metsässä. Metsästys alkoi, ja ritarit ja palvelijat olivat
hyvin innostuneita siihen. Paljon hirviä ja villisikoja surmattiin.
Kreivi tavoitti heittokeihäällään erästä otusta, muttei osunut. Silloin
hän alkoi ratsain ajaa sitä takaa. Eläin pakeni jyrkkien kallioitten,
orjantappurain ja pensasten yli piiloutuen lopuksi Genoveevan luolaan,
sillä se oli sama naarashirvi, jonka maitoa Genoveeva ja hänen poikansa
jo niin kauan olivat käyttäneet ravinnokseen.
Koska kreivi ei voinut ratsastaa pitemmälti, nousi hän hevosensa
selästä, sitoi sen kuusenrunkoon, seurasi eläimen jälkiä nuoskeassa
lumessa ja tuli luolalle. Hän katsahti sen sisään ja havaitsi
hämmästyksekseen pimeän luolan perällä riutuneen ihmishaahmon
kuolonkalpeine kasvoineen. Se oli Genoveeva, joka tosin oli parantunut
ankarasta taudistaan, mutta joka yhä vielä oli niin raukea ja voimaton,
ettei hän erämaassa enää koskaan olisi täydelleen toipunut. Melkein joka
aamu hän luuli, ettei enää näkisi iltaa.
»Jos olet ihminen», kreivi huusi luolaan, »niin tule päivänvaloon!»
Genoveeva tuli ulos lampaantaljaan verhottuna, olkapäät pitkien,
kullankellervien hiusten peitossa, käsivarret ja jalat paljaina, vilusta
värisevänä ja kalpeana kuin kuolema.
»Kuka olet ja miten olet tänne tullut», kreivi huudahti peräytyen
hämmästyneenä askeleen, sillä hän ei enää tuntenut Genoveevaa. Tämä taas
oli heti ensi silmäyksellä tuntenut puolisonsa.
»Siegfried», hän heikolla äänellä lausui, »olen puolisosi Genoveeva,
jonka tuomitsit kuolemaan. Jumala kuitenkin tietää, että olen viaton».
Silloin kreivi tunsi itsensä kuin salaman iskemäksi. Hän ei enää
tiennyt, näkikö hän unta, vai oliko valveillaan. Koska hän
synkkämielisyydessään usein oli kuin suunniltaan ja nyt huomasi olevansa
ypöyksin kaukaisessa, kammottavassa laaksossa, etäällä seuralaisistaan,
luuli hän näkevänsä Genoveevan haamun.
»Voi, sinä puolisoni manalle mennyt henki», hän huusi sydäntä särkevällä
äänellä, »palaatko nyt syyttämään minua verisestä rikoksestani? Tällä
kohdallako murha tapahtui, ja tuonne luolaanko he hautasivat kuolleen
ruumiisi? Niin kai on käynyt, ja ruumiisi kääntyy haudassaan minun
astuessa paikalle, jonka olen punannut verelläsi, ja henkesi kärsii
siitä, että murhaajasi lähestyy rauhaista leposijaasi. Käänny pois,
autuas henki, käänny pois, omatuntoni jo kalvaa minua kylliksi. Palaa
rauhan asuntoihin ja rukoile puolestani, miesraukan puolesta, jolla ei
enää ole rauhaa maailmassa. Älä näyttäydy minulle niin surkeassa
muodossa, näyttäydy enkelinä ja sano antaneesi minulle anteeksi!»
»Siegfried», Genoveeva itkien lausui, »rakkahin puolisoni! En ole mikään
henki, olen todella Genoveevasi, puolisosi, ja elän vielä. Ne kunnon
miehet, joiden piti teloittaa minut, säästivät henkeni».
Kreivi oli yhä vielä kauhun ja hämmästyksen lamauttamana. Hänen
silmissään musteni, ja hän tuskin kuuli Genoveevan sanat, katsellen
häntä yhä tuijottavin silmin ja luullen näkevänsä hengen.
Genoveeva tarttui hellästi hänen käteensä, mutta hän veti kätensä pois
ja huudahti vapisevalla äänellä: »Päästä minut, päästä minut, kätesihän
on jääkylmä. Tai vedä vain minutkin hyisellä kädelläsi luoksesi hautaan,
sillä elämä on minulle raskas kuorma ja kuolema parasta, mitä voin
toivoa».
Genoveeva sanoi vielä kerran: »Siegfried, rakas, armas puolisoni!»
katsellen häntä samalla niin hellästi ja lempeästi kuin taivaan enkeli.
»Etkö enää tunnekaan Genoveevaasi? Katselehan minua oikein tarkkaan!
Koettele kättäni, katso sormustasi sormessani! Toinnu vihdoinkin
hämmästyksestäsi! Jumala, vapauta hänet tästä kauheasta kuvittelusta!»
Vihdoin kreivi tointui hämmästyksestään ja heräsi kuin pahasta unesta.
»Sinähän siinä olet», hän huudahti ja vaipui menehtyneenä hänen
jalkoihinsa. Hänen katseensa oli kauan kiintyneenä Genoveevan
riutuneeseen muotoon, eikä hän saanut sanaakaan suustaan. Vihdoin hän
puhkesi kyyneliin. »Sinä siis olet puolisoni», hän huudahti. »Sinäkö
olet entinen viehkeän kukkea Genoveeva? Ja nyt olet tässä kurjuudessa,
johon minä olen sinut syössyt! En ole enää sen arvoinen, että maa minua
pinnallaan kantaisi. En saa nostaa silmiäni puoleesi. Voitko antaa
minulle anteeksi?»
Genoveeva lausui itkien: »Rakkahin Siegfried, en milloinkaan ole ollut
vihainen sinulle. Rakastan sinua aina, tiesinhän, että sinua petettiin.
Nouse ja tule syliini, ilosta itken sinut jälleen nähdessäni».
Kreivi tuskin rohkeni katsoa häntä. »Etkä syytä minua mistään», hän
sanoi, »et sano edes ainoatakaan pahaa sanaa minulle. Oi sinua, taivaan
enkeliä, sinua lempeää, jumalaista sielua! Mitä, mitä olenkaan tehnyt
loukatessani sinua niin syvästi!»
Genoveeva lausui: »Rauhoitu, Siegfried! Kaikki on Jumalan johdatusta.
Hän on siten sallinut käyvän. Oli hyvä minulle, että jouduin tänne
erämaahan. Ehkäpä rikkaus ja loisto olisivat minut turmelleet, mutta
erämaassa löysin Jumalan ja taivaan».
Hänen vielä puhuessaan tuli Mertsi. Hänellä oli pukimena vain vartalon
ympäri kiedottu kauriinnahkasensa ja hän kahlasi lumessa, jota paikka
paikoin oli vielä sangen paksulti ahtaassa, kallioitten ympäröimässä
laaksossa. Hänellä oli kainalossaan muutamia tuoreita, vettä valuvia
kasveja, jotka hän vastikään oli poiminut lähteestä, ja kädessään
hänellä oli juuri, jota paraikaa pureskeli.
Poika säikähti ja pysähtyi huomatessaan kreivin upeassa ritaripuvussaan
pitkä, häilyvä höyhentöyhtö kypärissä. Hän katsahti äitiinsä, näki
kyyneleet, jotka vuolaina vierivät tämän kalpeita poskia ja huudahti
äänekkäästi: »Äiti, kuka hän on? Onko hän niitä pahoja ihmisiä ja
aikooko hän surmata sinut? Ällös itke», hän jatkoi juosten äitinsä luo,
»en salli tehtävän sinulle mitään pahaa. Hän saa mieluummin surmata
minut kuin loukata sinua».
Genoveeva lausui lempeästi: »Rakas poikani, älä pelkää häntä. Katsohan
häntä ja suutele hänen kättään, ei hän tee sinulle mitään pahaa. Hän on
hyvä, rakas isäsi. Katsos, hän itkee surkeuttamme. Jumala on lähettänyt
hänet pelastamaan meidät täältä ja viemään meidät kotiin».
Poika kääntyi ja katsahti vieraaseen. Hän oli kiharaisine, mustine
kutreineen, jaloine otsineen, suurine, säkenöivine silmineen, kauniin
kaarevine nenineen ja hienomuotoisine huulineen kreivin ilmeinen kuva.
Nähdessään suloisen, kukkean pojan tämä suuresti ihastui, mutta lapsen
vaillinaisen puvun huomatessaan hänet samalla valtasi syvä sääli. Hänen
isänsydämensä sykähti rakkaudesta tätä hänen lastaan kohtaan, ja hän
huudahti: »Oi poikani, rakkahin poikani, tullos syliini!» Hän suuteli
Mertsiä, nosti hänet käsivarrelleen ja kiertäen toisen kätensä
Genoveevan vyötäisille hän loi kyyneleiset silmänsä taivasta kohti ja
lausui: »Jumala, on liian suuri autuus sydänparalleni näin aivan
odottamatta ja aavistamatta nähdä ensi kerta tämä rakas lapseni ja
kohdata rakas vaimoni kuin kuoleman takaisin antamana!» Genoveeva risti
kätensä, katsahti hartaana taivaalle ja sanoi: »Niin, Jumala, Sinä olet
rajaton anteliaisuudessasi ja kykenet hetkessä runsaasti hyvittämään
kaiken tuskan, mitä ihmissydän vuosien kuluessa on kestänyt. Ollos siitä
kiitetty!» Herttainen poikakin nähdessään vanhempiensa niin
liikutettuina rukoilevan, kohotti pienet kätösensä taivasta kohden ja
toisti äitinsä sanat: »Rakas Jumala, ollos siitä kiitetty!» Kaikki kolme
jäivät vielä pitkäksi aikaa ääneti ja liikkumattomina seisomaan, ja
ainoastaan heidän sydämensä puhuivat Jumalalle, mitä ei ainoakaan kieli
voi lausua.
Vihdoin Genoveeva alkoi kysellä: »Vieläkö vanhempani ovat elossa?
Voivatko he hyvin vanhuudessaan? Tietävätkö he, että olen viaton? He
ovat jo seitsemän vuotta itkeneet minua kuolleena, enkä minäkään ole
kuullut heistä mitään seitsemään vuoteen.» Kreivi vastasi: »He elävät
kyllä vielä, voivat hyvin ja tietävät viattomuutesi. Lähetän niin pian
kuin suinkin lähetin ratsain viemään heille ilosanomaa siitä, että olet
löydetty». Genoveeva loi silmänsä taivaalle ja huudahti ristissä käsin
ja kiitollisuuden kyyneleet silmissä: »Ollos kiitetty. Jumala! Sinä olet
kuullut rukoukseni, täyttänyt sydämeni salaisimmat toiveet ja suonut
minulle vielä senkin, jota tuskin uskalsin toivoakaan. Olet suonut
puolisoni palata sodasta, olet tuonut ilmi viattomuuteni, olet
pelastanut minut kaikista kärsimyksistä, vankeudesta ja kuolemastakin,
olet suonut minulle riemuisan hetken, jolloin sain viedä lapseni
isälleen ja nyt tahdot vielä antaa minun nähdä rakkaat vanhempani. Sinä
olet sula rakkaus!»
Sitten Genoveeva vei puolisonsa luolaan, sillä hän ei kauemmin saattanut
avojaloin seisoa lumessa. Kreivi astui sinne kumarassa ja katseli
surumielisesti rosoisia seiniä, matalaa sammalvuodetta, kurpitsamaljoja
ja varpukoria, jotka olivat Genoveevan ainoat taloustarpeet ja
todistivat hänen puutteestaan. Liikutettuna hän näki pienen ristin
seinällä ja sen kohdalla kiven, jonka Genoveevan polvet olivat
kuluttaneet sileäksi ja tasaiseksi. Hän silmäsi luolan aukosta jyrkkiä
kallioita, jotka ympäröivät ahdasta laaksoa, ja tummia kuusia, jotka
vielä olivat paksun lumen peitossa, ja hänen kyyneleensä alkoivat
uudelleen vuotaa: »Oi, Genoveeva», hän huudahti, »minkä ihmeen avulla
onkaan Kaikkivaltias pitänyt sinua elossa tässä kauheassa erämaassa.
Lähettikö Hän luoksesi enkelin sinua ravitsemaan? Seitsemän pitkää
vuotta ilman leivänpalasta, ilman tulta talvella, ilman lämpöistä
vuodetta, ilman kunnollista pukua, paljain jaloin paksussa lumessa olet
saanut olla, sinä herttuan tytär, joka söit hopealautasilta, joit
kultahaarikasta, käytit purppuravaatteita ja talvis-aikaan kalliita
turkkeja! Liian kauheata on elämäsi ollut! Mitä sanomatonta kurjuutta
olenkaan sinulle tuottanut, ja siitä huolimatta, huolten ja tuskien
riuduttamanakin rakastat minua vielä, sinä uskollinen, hyvä sydän.
Kuinka jaloja ihmiset sentään saattavatkaan olla!»
Genoveeva koki rauhoittaa häntä. Hän hymyili enkelimäinen ilme kalpeilla
kasvoillaan ja sanoi: »Älähän nyt enää siitä puhu, rakkahin puolisoni.
Tietäähän Jumala, että minulla tässä erämaassa on ollut paljon
riemujakin. Eikö palatseissakin toisaalta ole kärsimyksiä, ja kärsitkö
sinä vähemmän kuin minä? Unohtakaamme kaikki tuo», hän jatkoi
suunnatakseen kreivin ajatukset toisaanne, »ja katsohan sen sijaan
poikaamme. Katso, miten helakkoina hänen poskensa hehkuvat, ja miten
terve ja vahva hänestä on tullut yksinkertaista ravintoa syödessään ja
kasvaessaan Jumalan vapaassa luonnossa. Kotona linnassamme olisi häntä
ehkä hemmoiteltu, niin että hän näyttäisi kalpealta ja huonolta kuten
monet ylhäisten lapset. Ollos siis iloinen ja kiitä Jumalaa!»
Genoveeva istuutui nyt luolan kivi-istuimelle, ja kreivi istuutui hänen
viereensä nostaen pikku Mertsin polvelleen. Genoveeva kertoi, miten
ihmeellisesti Jumala oli pitänyt huolta hänestä ja hänen pojastaan siitä
hetkestä asti, jolloin uskollinen naarashirvi oli tullut heidän
luolaansa, siihen saakka, jolloin tuo hyvä eläin kreivin hätyyttämänä
pakeni sinne. Kreivi kuunteli mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella ja
hartaimmalla myötätunnolla ja huudahti lopuksi liikutettuna:
»Ihmeellinen olet. Jumala, johdatuksessasi, ja sanomattoman moninaiset
ovat pelastuskeinosi. Kun minä olin julmasti hylännyt vaimoni ja
lapseni, niin että heidän suuressa hädässään olisi ollut pakko nääntyä,
silloin Sinä, laupias Jumala, tämän kelpo eläimen avulla armollisesti
pelastit molemmat nälkäkuolemasta. Ja kun heidän hätänsä taas kohosi
korkeimmilleen, kun äiti oli puutteesta ja kurjuudesta kuolemaisillaan,
ja lapsi raukan olisi täytynyt tuhoutua kulkiessaan minun luokseni tämän
kauhean erämaan halki, jossa on raatelevia petoja, ja kun ei yksikään
ihminen saattanut ilmoittaa minulle heidän hätäänsä, silloin Sinä,
kaikkitietävä Jumala, johdatit niin, että tämän mykän eläimen piti tulla
oppaakseni heidän asunnolleen. Kuinka helposti ja kuitenkin
ihmeellisesti osaatkaan auttaa jokaisessa hädässä, Sinä ikiviisas ja
hyvä Jumala. Sinuun, ihmisten rakastavaan Isään, tahdommekin siksi
turvautua, miten kova kohtalomme lieneekään».