Siegfried-kreivi sairasti teltassaan saamaansa haavaa, kun hän Golon
syytösten perustuksella ensi vihan vimmassa kirjoitti nimensä Genoveevan
onnettoman kuolemantuomion alle. Hänen vanha sotakumppaninsa ja
tallimestarinsa Wolf oli parhaillaan monen penikulman päässä leiristä
ratsujoukkoineen miehittämässä muuatta vuorensolaa. Kun Wolf sai
vapautta toimestaan, palasi leiriin ja astui siellä kreivin telttaan
tiedustellakseen herransa vointia, kertoi kreivi hänelle kohta kaiken,
mitä sillä aikaa oli tapahtunut. Tuo vanha, vilpitön palvelija kalpeni
säikähdyksestä: »Voi, rakas herra», hän sanoi, »mitä olettekaan tehnyt.
Puolisonne on varmaan viaton. Sen pantiksi panen vanhan, harmaan pääni.
Uskokaa minua, niin hurskas sielu, niin hyvin kasvatettu tytär ei äkkiä
muutu pahaksi, mutta Golo on halpamainen konna. Älkää loukkaantuko
näistä vanhan palvelijanne sanoista. Tiedän kyllä hänen ainaisella
liehakoimisellaan anastaneen sydämenne, mutta uskokaa minua: Ken teitä
aina kiittää ja teille aina myöntää, hän on vihamiehenne. Hän halveksii
teitä pohjaltaan ja katsoo vain omaa parastaan. Ken taas sanoo teille
totuuden silloinkin, kun ette sitä mielellänne tahdo kuulla, hän on
ystävänne. Seuratkaa siis neuvoani, rakas herra, ja peruuttakaa paikalla
harkitsematon tuomionne. Kuinka pitkälle hyvä herrani onkaan mennyt? Te
pitäisitte mitä suurimpana rikoksena tuomita halvimman alamaisistanne,
ennenkuin olette kuulustellut häntä, ja nyt olette kokonaan
kuulustelematta tuominnut hyvän, hurskaan puolisonnekin! Oppikaa
vihdoinkin hillitsemään turmiollista äkkipikaisuuttanne! Ainahan teidän
on täytynyt sitä katua, mutta tällä kertaa pelkään sen aiheuttaneen
suuren onnettomuuden».
Kreivi myönsi toimineensa liian äkkipikaisesti, mutta epäröi yhä vielä,
kuka oli syyllinen, hänen puolisonsa Genoveevako vai suosikkinsa Golo.
Golon kirje näet oli siksi ovelasti keksitty valhekudos ja lähetti,
jonka Golo oli valinnut sen tuojaksi, oli niin taitava pettäjä ja osasi
todistaa kaiken sellaisella näennäisellä rehellisyydellä, että
mustasukkainen kreivi joutui aivan harhaluulon valtaan. Hän lähetti nyt
kumminkin Wolfin kehoituksesta toisen sananviejän Golon luo käskien
vartioida puolisoaan Genoveevaa huoneessaan hänen paluuseensa asti,
mutta varoittaen tekemästä hänelle mitään pahaa ja antamasta häneltä
mitään puuttua. Hän luovutti sananviejälle parhaan hevosensa ja käski
mitä painokkaimmin hänen kiiruhtaa ja ratsastaa niin nopeasti kuin
hevonen suinkin jaksoi. Myös lupasi kreivi hänelle suuren rahasumman,
jos hän vielä saapuisi ajoissa Siegfriedsburgin linnaan ja toisi sieltä
tyydyttävän vastauksen.
Lähetin ollessa matkalla kreivi kävi päivä päivältä synkkämielisemmäksi.
Toisin ajoin näytti hänestä päivänselvältä, että Genoveeva oli viaton,
toisin ajoin hänestä taas tuntui mahdottomalta, että Golo, jolle hän oli
tehnyt niin paljon hyvää, saattaisi niin pahasti pettää häntä. Siten
hänen sydämensä oli alituisesti epävarmuuden ja kalvavien epäilysten
kiusaama. Kymmenet kerrat hän lähetti uskollisen Wolfinsa leirin
edustalle katsomaan, eikö sananviejä jo saapuisi, eikä hänen silmiinsä
tullut enää yökausiin unta. Vihdoin lähetti saapui ja toi tiedon, että
Genoveeva lapsineen oli surmattu metsässä kreivin määräyksen mukaan.
Kunnon kreivistä tämä tuntui yhtä kauhealta kuin jos hänen oma
kuolemantuomionsa olisi lausuttu ja hän vaipui äänettömän surun valtaan.
Vanha kelpo Wolf kiiruhti salaamaan silmiin kihoavat kyyneleensä
kreiviltä, väänteli käsiään ja valitti ääneen. Koko kreivin ratsuväki
kokoontui Wolfin ympärille, kirosi Goloa ja vannoi silpovansa hänet
kohta kotiin tultuaan. Kreivi sairasti vuosikauden haavaansa, sillä
levottomuus ja kalvava sydämen tuska hidastuttivat hänen paranemistaan.
Kohta kun hän oli siinä määrin toipunut, että taas saattoi istua hevosen
selässä, pyysi hän eroa virastaan. Koska maurilaiset jo oli kukistettu
eikä heidän puoleltaan enää ollut paljoa pelättävissä, antoi kuningas
hänelle virkaeron. Silloin kreivi heti lähti uskollisen Wolfinsa ja
urhoollisten sotilaittensa kera ratsastamaan rakasta kotiseutua kohti.
Kun hän myöhään eräänä iltana saapui kreivikuntansa ensimmäiseen,
pieneen kylään, tulivat sen kelpo asukkaat, miehet, naiset ja lapset
kohta taloistaan ja mökeistään, puhkesivat yhteiseen valitukseen ja
tervehtivät häntä huudoilla: »Voi, hyvä, armelias herra! Voi sitä
kauheaa onnettomuutta! Voi hyvää kreivitärtä! Voi jumalatonta Goloa!»
Kreivi astui hevosen selästä, tervehti kaikkia ystävällisesti, ojensi
heille kätensä ja kyseli kaikkea, mitä kotona oli tapahtunut hänen
sodassa ollessaan. Silloin hän kuuli Genoveevasta pelkkää hyvää ja
Golosta pelkkää pahaa.
Apeilla mielin ja kauhu sydämessä hän ratsasti eteenpäin saapuakseen
vielä samana iltana Siegfriedsburgiin. Jo kaukaa hän näki kaikki linnan
ikkunat valaistuina. Tullessaan lähemmäksi ja ratsastaessaan
linnanvuorta ylöspäin hän kuuli kumajavaa soittoa. Golo piti parhaillaan
kannattajilleen ilokestejä, sillä hän eli varmassa toivossa siitä, että
kreivi kuolisi haavoihinsa. Hän piti jo itseään koko kreivikunnan
valtijaana ja koetti alituisella huvittelulla ja meluavilla
hauskutuksilla saada pahaa omaatuntoansa vaikenemaan. Hänen siinä pöydän
yläpäässä istuessaan monet ruokaa kantavista palvelijoista sanoivat
salaa toisilleen: »Kuule, jos vain kelpo kreivimme kuolee, niin Golo
varmaan näinä rauhattomina aikoina anastaa vallan itselleen ja rupeaa
herraksemme, mutta en minä sentään tahtoisi olla hänen sijassaan». --
»Olet oikeassa», toinen lisäsi. »Hänellä ei ole mitään oikeata iloa,
eikä mikään häntä miellytä. Hänhän istuu tuossa ihan kuin syntisparka
viimeisellä ateriallaan ennen hirttämistä. En tahtoisi olla hänen
nahoissaan enkä jakaa hänen kanssaan palkkaa, minkä hän saa toisessa
elämässä».
Kun kreivi sotilaineen oli ehtinyt linnanportille, käski hän
torventoitottajia antamaan merkin, että hän oli saapunut. Tornin
huipulta vartija vastasi torvellaan. Golo ja kaikki hänen vieraansa
hypähtivät nojatuoleiltaan. Huuto: »Kreivi! Kreivi!» kaikui läpi koko
linnan. Golo, joka ennemmin olisi odottanut kuolemaa kuin kreiviä,
kiiruhti palava soihtu kädessään pihalle ja piteli varsin nöyrästi
kreivin hevosta, kun tämä ei vielä ollut laskeutunut sen selästä. Kreivi
katseli häntä kauan ja vakavasti sanaakaan lausumatta, ja Golo seisoi
kalpeana ja vapisevana kuin rikollinen tuomarinsa edessä. Hänen paha
omatuntonsa näkyi selvästi hänen aroista silmistään, ja koko onneton
tapaus näytti ikäänkuin suurin kirjaimin kirjoitetun hänen kasvoilleen.
Horjuvin, epäröivin askelin hän kulki herransa edellä näyttäen hänelle
valoa pimeissä kiertoportaissa, ja hänen kätensä vapisi niin rajusti,
että hän töin tuskin saattoi pidellä soihtua. Kreivi ei koko linnassa
nähnyt muuta kuin tuhlausta ja elostelua, epäjärjestystä ja hämminkiä.
Kaikkialla häntä kohtasivat niitten vieraat, pelästyneet kasvot, jotka
Golo oli ottanut palvelukseensa, ja ne harvat kreivin vanhoista
palvelijoista, jotka vielä olivat jäljellä, tervehtivät häntä
itkusilmin. Suureen ritarisaliin astuttuaan kreivi laski kypärinsä ja
miekkansa pöydälle, vaati Gololta linnanavaimet, antoi uskollisen
Wolfinsa tehtäväksi tarkoin vartioida linnanportteja, jottei kukaan
pääsisi pakenemaan, käski palvelijoitten hyvin kestitä hänen väsyneitä
sotilaitaan ja viittasi sitten vaieten kaikkia poistumaan.
Ensi työkseen kreivi sitten lähti puolisonsa huoneeseen. Golo oli heti
vangittuaan Genoveevan lukinnut sen eikä ollut sen koommin siellä
käynyt, koska hänen paha omatuntonsa ei sitä sietänyt. Kaikki oli vielä
aivan sellaisenaan kuin sinä aamuna, jona Genoveeva sieltä poistui.
Siinä olivat vielä puitteet koruompeluksineen, jossa puolitekoisen
laakeriseppeleen ympäröiminä olivat sanat: »Palaavalle
Siegfried-sankarille uskolliselta puolisoltaan Genoveevalta». Siinä
lepäsi vielä hänen luuttunsa kirjalla, viattomine, hurskaine lauluineen,
joista Genoveeva itse oli sepittänyt monet puolisoaan kaivatessaan.
Kreivi löysi useita itselleen osoitettuja kirjeitä, jotka uhkuivat mitä
jalointa mieltä, rakkautta ja uskollisuutta häntä kohtaan, mutta joista
hän ei ollut saanut ainoatakaan. Genoveeva kirjoitti niissä, miten hän
joka päivä rukoili Jumalaa saattamaan hänen puolisonsa
vahingoittumatonna takaisin verisistä taisteluista, miten hän jo
ennakolta iloitsi toivossa saada tulla häntä vastaan poika tai tytär
käsivarrellaan, miten huolissaan hän oli puolisostaan usein itkien ja
valvoen öitä. Golo näet oli sekä jättänyt lähettämättä kaikki hänen
kirjeensä kreiville että myös pidättänyt kaikki tämän kirjeet
Genoveevalle.
Hämmästynyt kreivi istui vielä puolenyön aikaan käsiään väännellen ja
sanattoman surun vallassa nojatuolissa eikä edes huomannut, että
kynttilä oli jo melkein loppuun palanut ja sammumaisillaan. Silloin
uskollinen Bertta-tyttö astui huoneeseen ja toi kreiville kirjeen, jonka
Genoveeva oli kirjoittanut vankilassaan. Hän näytti myös tuttua
helminauhaa ja kertoi viljavin kyynelin, miten paljon hyvää Genoveeva
oli tehnyt hänelle hänen sairautensa aikana ja mitä kaikkea hän vielä
oli puhunut sinä yönä, jona hänet vietiin teloitettavaksi. Silloin suli
kreivin sanaton suru kyyneliksi, sillä Bertan kertomus ja varsinkin
Genoveevan kirje olivat parhain todistus tämän uskollisuudesta. Hän itki
niin rajusti, että hänen kasvonsa vääntyivät ja Genoveevan kirje kostui
kyynelistä. Hänen rinnastaan tunki monta niin raskasta huokausta kuin
olisivat ne olleet hänen viimeisensä: »Voi, Genoveeva, että saatoinkin
sinut surmauttaa! Sinut ja poikani! Voi minua ihmisistä onnettominta!»
Turhaan hänen uskollinen ystävänsä ja palvelijansa Wolf, joka valitukset
kuultuaan riensi hänen luokseen, yritti häntä lohduttaa.
Kauan haikeasti itkettyään kreivi hypähti pystyyn, kysyi miekkaansa ja
aikoi surmata Golon. Wolf pidätti hänet ja esitti hänelle, ettei hänen
pitäisi Goloakaan tuomita kuulustelematta. Silloin kreivi käski vangita
Golon vielä samana yönä, panna hänet lujiin kahleisiin ja heittää hänet
samaan vankikomeroon, jossa Genoveeva oli niin kauan virunut. Nekin,
jotka olivat pitäneet Golon puolta, vangitutti hän toistaiseksi.
Sotilaat panivat määräyksen mielihyvällä toimeen. Seuraavana aamuna
kreivi käski tuoda Golon eteensä ja luki Genoveevan kirjeen vielä
kertaalleen odotellessaan vankia. Häntä hellyttivät sanat: »Anna hänelle
anteeksi, kuten minäkin annan, älköön veripisaraakaan vuodatettako minun
tähteni». Kun Golo tuotiin huoneeseen, kreivi katsahti häneen
surumielisesti itkettyneillä silmillään ja sanoi lempeällä äänellä:
»Mitä olen sinulle tehnyt, Golo, että tuotit minulle tämän murheen? Mitä
olivat puolisoni ja poikani sinulle tehneet, että surmasit heidät? Sinä
tulit köyhänä poikapahasena tähän linnaan ja olet saanut nauttia pelkkää
hyvyyttä täällä, miksi palkitset sen kaiken näin?»
Golo oli luullut, että kreivi riehuisi ja raivoisi, ja siksi hellytti
tämä odottamaton lempeys hänen sydämensä. Hän alkoi ääneen itkeä ja
huudahti: »Voi, onneton intohimo sokaisi minut. Puolisonne oli viaton
kuin taivaan enkeli, minä olin konna, joka tahdoin vietellä hänet
syntiin. Kun hän ei ottanut kuullakseen minua, valtasi minut raivo,
koetin kostaa hänelle ja samalla turvata oman henkeni. Pelkäsin näet,
että surmaisitte minut, jos hän ilmaisisi teille totuuden. Sentähden
kiiruhdin syyttämään häntä viattomasti». Kreiville oli jonkinlaiseksi
lohdutukseksi, että Golonkin täytyi tunnustaa Genoveevan viattomuus, ja
hän viittasi kädellään viemään hänet takaisin vankilaan, kätki sitten
kasvonsa käsiinsä, itki kyyneleensä kuiville ja kirosi äkkipikaisuutensa
alimmaiseen manalaan.
Kreivi oli tästä lähtien alituisesti niin synkkämielinen, että pelättiin
hänen henkeään. Hänen tuskansa läheni joskus mielenhäiriötä. Lähiseudun
ritarit, jotka sillä välin myös olivat palanneet sotaretkeltä ja jotka
olivat hänen hyviä ystäviään, kävivät hyvin usein häntä tervehtimässä ja
ilahduttamassa, mutta kreivi pysyi lohdutonna. Hän oleskeli Genoveevan
huoneessa eikä mennyt minnekään muualle kuin linnankappeliin. Hänen
lempisuunnitelmiaan oli haetuttaa Genoveevan hauta saadakseen siellä
itkeä ja sitten haudata hänen ruumiinsa kunniakkaasti, mutta kukaan ei
löytänyt hautaa, sillä ne kaksi miestä, jotka olivat vieneet Genoveevan
surmattavaksi, olivat pian sen jälkeen kadonneet, eikä kukaan tiennyt
heidän olinpaikkaansa. Silloin kreivi pani Siegfriedsburgin kirkossa
toimeen upean juhlan Genoveevan kuoleman muistoksi. Hän itse ja kaikki
palvelijat, kaikki ritarit ja linnanrouvat läheltä ja kaukaa olivat
silloin tummimpaan surupukuun puettuina. Myös oli silloin läsnä
sellainen kansanpaljous, että tuskin kymmenes osa mahtui kirkkoon.
Kreivi jaetutti runsaasti almuja köyhille ja pystytti kirkkoon
muistopatsaan kultakirjoituksineen vielä jälkimaailmalle julistamaan
Genoveevan surullista kohtaloa.