Kuten viimeksi kuluneen kesän ja talven Genoveeva vietti rakkaan
Mertsinsä kera useampia kesiä ja talvia erämaassa ja asui nyt jo
seitsemättä talvea siellä. Edelliset talvet eivät koskaan olleet olleet
kovin kylmiä, mutta tämä hänen seitsemäs talvensa erämaassa oli hänelle
hirveä. Suunnattomat kinokset peittivät vuoria ja laaksoja, ja tammien
ja pyökkien vahvimmatkin oksat murtuivat niiden painosta. Ankara
pakkanen vallitsi. Miten hyvästi Genoveeva yrittikään suojata luolan
suuta raivoavia, purevan kylmiä tuulia vastaan, ne kumminkin tunkivat
sisälle ja pyryttivät koko joukon lunta luolaan. Koko hänen
sammalvuoteensa kastui siitä läpimäräksi ja jäätyi. Luolan suu ja sitä
suojaavat kuusenoksat olivat alituisesti valkeanaan kuurasta ja sen
seinämät jäässä kuin ikkunaruudut. Uskollisen hirven luonnollinen lämpö
ei enää riittänyt kylliksi lieventämään luolan kauheata kylmyyttä.
Ulkona haukkuivat ketut vilusta, ja susien ulvonta kaikui hirvittävänä
erämaan halki.
Genoveeva ei vilulta yökausiin saanut silmäänsä suljetuksi, ja eräänä
aamuna pakkasen kohottua korkeimmilleen hänen kyyneleensä jäätyivät
vieriessään maahan. Mertsi, joka pienestä pitäen oli tottunut karkeaan
ravintoon ja kovaan elämäntapaan, oli pakkasesta huolimatta hyvässä
voinnissa. Mutta Genoveeva, tuo herttuallisen linnan hento prinsessa,
jota oli kasvatettu huoneessa, ja jonka lattia oli ollut matoilla
verhottu, ei kauemmin voinut kestää tuossa kylmässä kallioholvissa, vaan
hänen terveytensä murtui. Usein hän itkien sanoi: »Jospa minulla olisi
edes kipinä tulta, mikä taivaan lahja se olisikaan minulle. Silloinhan
saattaisin kuusenrisuista ja kuivista oksista, joita täällä on
runsaasti, helposti sytyttää nuotion ja lämmitellä sen ääressä. Nyt
minun kai täytyy kuolla viluun puitten keskelle. Tapahtukoon kuitenkin
Sinun tahtosi, Herra!» -- Hänen viehkeän herttaiset kasvonsa muuttuivat
suuresti. Poskien hieno, vaalea puna hävisi, ja hän kävi
kuolonkalpeaksi. Hänen suloiset silmänsä kadottivat loistonsa ja
painuivat silmäkuoppiin. Hän kävi hyvin laihaksi ja näytti oikein
kurjalta.
»Oi, äiti kulta», Mertsi kyynelsilmin sanoi, »minkä näköinen oletkaan.
Tuskin enää tunnen sinua. Mikä sinun oikein on?»
»Rakkahin lapsi», Genoveeva sanoi heikolla äänellä, »olen kovin sairas,
varmaankin kuolen».
»Kuolet», pienokainen virkkoi. »Mitä se merkinnee? Sitä en vielä
eläissäni ole kuullut».
»Minä olen nukkuva enkä enää koskaan heräävä. Silmäni ei sitten enää
milloinkaan näe aurinkoa, eikä korvani kuule enää ääntäsi. Ruumiini
lepää silloin kylmänä ja kankeana maassa. Vihdoin se aivan lahoo ja
muuttuu maaksi».
Silloin poika heittäytyi itkien hänen kaulaansa ja toisti toistamistaan
sanoja: »Äiti, äiti, älä vain kuole! Pyydän sinua, älä kuole!»
Genoveeva sanoi: »Älä itke, rakkahin lapsi. Minusta ei riipu, miten
kauan elän. Jumala tahtoo minun nyt kuolevan».
»Jumalako?» poika peräti ihmeissään huudahti, »mutta olethan aina
sanonut minulle, että Jumala on niin hyvä. Kuinka Hän sitten voisi
tahtoa sinun kuolemaasi? Katsos, minä en saattaisi lintustakaan surmata,
vielä vähemmän sinut».
Genoveeva vastasi: »Olet oikeassa, rakas lapsi. Koska et sinäkään
saattaisi antaa minun kuolla, puhumattakaan siitä, että voisit minut
surmata, niin Jumala vielä vähemmän saattaa sitä tehdä. Hän, joka elää
ikuisesti, suo meillekin iäisen elämän, mutta minun täytyy ensin
selittää tämä sinulle. Muistathan, rakas poikani, miten riisuin vanhan
puvun yltäni ja panin sen pois, koska se ei enää kelvannut
käytettäväksi, ja miten Jumala lahjoitti minulle uuden puvun. Katso,
kuin vaatteen riisun nyt riutuvan ruumiini ja panen pois. Se lahoo kuin
tuo vanha puku, mutta minä itse pääsen taivaallisen Isämme luokse. Hän
suo verhokseni kauniimman, ihanamman, ruumiin. Siellä taivaassa on minun
hyvä olla, siellä en enää värise vilusta enkä sairasta. Siellä en enää
milloinkaan itke enkä huokaile ja kärsimysten sijasta nautin pelkkää
iloa. Kuten kevät on talvea kauniimpi, niin on taivas maata kauniimpi.
Niin, kaunein, kirkkain kevätpäivä on taivaan kauneuden ja kirkkauden
rinnalla vain kolkko, synkkä talviyö. Ken on hyvä ja hurskas, hän kerran
sinne pääsee».
»Äiti», Mertsi sanoi, »minä tahdon mukaasi. En tahdo jäädä yksin tänne
erämaan eläinten keskelle, sillä ne eivät vastaa, kun puhelen niille.
Minäkin tahdon kuolla ja riisua yltäni tämän ruumiin».
»Ei, rakas poikani», Genoveeva sanoi. »Sinun pitää jäädä edelleen
maailmaan, mutta kerran sinäkin varmaan tulet luokseni taivaaseen, jos
elät hurskaasti. Sinunkin on kerran kuoltava. Mutta kuulehan, mitä
edelleen sanon sinulle. Kun en enää puhu, kun hengitykseni on lakannut,
silmäni sammunut, huuleni kalvenneet ja käteni tuntuu kylmältä ja
kankealta, niin jää sinä tänne vielä muutamaksi päiväksi. Sitten, kun
olet varma siitä, että olen kuollut, koska inhoittava mätähaju täyttää
luolan, silloin lähde tästä erämaasta suoraan auringonnousua kohden.
Sitä tietä pääset päivän tai parin päästä metsänreunaan ja näet edessäsi
suuren, kauniin tasangon, jolla asuu tuhansittain ihmisiä».
»Tuhansittain ihmisiä», Mertsi ihmetyksen valtaamana huudahti. »Minä
olen aina luullut, että olisimme kahden maailmassa. Mikset tähän asti
ole kertonut minulle mitään noista ihmisistä. Jospa vain jaksaisit
kävellä, niin lähtisimme heti heidän luokseen».
»Ah, lapseni», Genoveeva huokasi, »nämä ihmiset juuri ovat sysänneet
meidät luotaan tähän erämaahan metsän eläinten pariin. He tahtoivat
surmata sinut ja minut».
»Sitten en halua heidän luokseen», poika sanoi. »Minä arvelin, että he
olisivat yhtä hyviä kuin sinä, äiti. Täytyykö sitten noidenkin ihmisten
kuolla?»
»Täytyy kyllä», Genoveeva sanoi, »kaikkien ihmisten täytyy kuolla».
»Sitten he varmaankaan eivät sitä tiedä, kuten minäkään en sitä tähän
asti tiennyt», Mertsi sanoi. »Minäpä lähdenkin heidän luokseen sanomaan
sen. Huudan heille: 'Ihmiset, teidän täytyy kaikkien kuolla. Tehkää
parannus, muuten ette pääse taivaaseen'. Kunpa he vain uskoisivat
minua».
»Lapseni», Genoveeva virkkoi, »kyllä he kauan ovat tienneet, että heidän
täytyy kuolla, mutta he eivät sittenkään tee parannusta. He elävät
ylellisyydessä, maa tuottaa heille mitä kauneimpia hedelmiä, joita
erämaassa ei näekään, ja heillä on mitä parhainta syötävää ja juotavaa.
Heidän vaatteensa loistavat kaikissa kukkien väreissä, ja ylhäisten
puvut ovat sitäpaitsi usein koristetut kalliilla helyillä, jotka
säteilevät tähtien lailla. He eivät asu sellaisissa pimeissä luolissa
kuin meidän omamme on, vaan heidän asuntonsa ovat niin upeita, etten voi
niitä sinulle kuvatakaan. Talvella heillä on asunnoissaan kuin toinen
aurinko, tuli, jota et vielä ensinkään tunne. Se levittää niin suloista
lämpöä kuin aurinko keväällä ja kesällä ja valaisee pimeimmänkin yön
kirkkaaksi kuin päivä. Mutta useimmat ihmiset eivät edes kiitä Jumalaa
näistä hyvistä teoista, tuskin välittävät Häntä ajatellakaan. Usein he
vihaavat, vaivaavat ja kiusaavat toisiaan miten vain pahimmin voivat.
Melkein joka päivä joku heidän joukostaan kuolee, mutta toiset eivät
vähääkään välitä siitä, vaan elävät edelleen, kuin tulisivat he
ikuisesti olemaan täällä maailmassa».
»Sitten en ensinkään halua heidän luokseen», Mertsi sanoi. »Siellähän
ihmiset eivät ainoastaan ole ilkeitä kuin sudet, vaan myöskin tyhmempiä
kuin hirvemme, joka ei ymmärrä mitään siitä, mitä puhumme. En kaipaa
mitään noitten ihmisten kalleuksista enkä hyvistä ruoista, vaan tahdon
mieluummin asua eläinten keskuudessa. Ne sentään, sutta ja kettua
lukuunottamatta, elävät rauhassa keskenään ja hankkivat sovussa
ravintonsa ruohoista ja kasveista. Minä jään hirvemme luo enkä lähde
ihmisten pariin.»
»Kyllä sinun kuitenkin pitää lähteä heidän luokseen, rakas lapsi»,
Genoveeva sanoi. »Eivät he sinulle mitään pahaa tee. Kuulehan vielä.
Olen tähän asti kertonut sinulle vain taivaallisesta isästäsi, mutta nyt
minun pitää sanoa sinulle, että sinulla on maallinenkin isä, kuten
sinulla on äitikin maailmassa».
»Maallinen isäkö», poika sanoi iloisena, »jonka voin nähdä kuten sinut
ja jonka käteen voin tarttua kuten tartun sinun käteesi. Hänkö ei
olekaan näkymätön kuten taivaallinen isä?»
»Niin, rakas lapsi», äiti sanoi, »saat nähdä hänet ja puhutella häntä».
»Nähdä hänet ja puhutella häntä!» poika huudahti ja hänen silmänsä
säteilivät ilosta. »Mutta», hän miettivänä jatkoi, »miksei hän sitten
tule luoksemme ja miksi hän on jättänyt meidät näin yksin erämaahan?
Eihän hän vain ole noita pahoja ihmisiä?»
»Ei, rakas lapsi», Genoveeva sanoi. »Hän on hyvä ihminen. Hän ei tiedä,
että olemme täällä erämaassa. Hän ei edes tiedä, että olemme elossa
vielä, vaan on siinä uskossa, että meidät on surmattu. Hän luulee, että
minä olen jumalattomin äiti, mitä maailmassa voi olla. Ihmiset ovat
valehdelleet hänelle sellaista».
»Mitä merkitsee, että he ovat valehdelleet hänelle?» pienokainen
keskeytti hänet. »Sitä en ymmärrä».
»Valehtelemista on, kun puhuu toista kuin mitä ajattelee. Ihmiset
esimerkiksi sanovat oikein rakastavansa toisiaan, vaikka todellisuudessa
tuskin sietävät toisiaan. Sellaista nimitetään valehtelemiseksi».
»Saattaako niin tehdä?» pienokainen sanoi. »Se ei olisi koskaan
juolahtanut mieleeni. Voi niitä ihmisiä», hän huudahti ja pudisteli
kiharaista päätään, »he ovat sentään ihmeellisiä olentoja».
»No niin», Genoveeva sanoi, »sinun isällesi myös siten valehdeltiin».
Sitten hän kertoi pojalle kohtalostaan, sen verran kuin tämä saattoi
siitä ymmärtää, ja puhui sitten edelleen: »Katso tätä kultasormusta
sormessani! Sen olen saanut isältäsi».
»Isältäni!» Mertsi iloisesti huudahti. »Annappa minun kerran oikein
tarkastaa sormusta. Olen jo nähnyt paljon taivaallisen Isäni antamia
kauniita kappaleita, auringon ja kuun, tähdet ja kukat, mutta en ole
nähnyt vielä mitään maalliselta isältäni saatua».
Genoveeva otti sormuksen sormestaan ja antoi sen pojalle. »Voi, miten
kaunis!», Mertsi sanoi. »Onko isälläni useampia tällaisia kauniita
esineitä ja lahjoittaako hän minulle jonkun niistä?»
»Sen hän tekee, lapsi kulta», Genoveeva sanoi pistäen sormuksen takaisin
sormeensa. »Kun olen kuollut, niin ota tämä sormus sormestani. En tahdo
ennen panna sitä pois, vaan säilytän sen kuolemaani asti, kuten säilytän
rakkauteni ja uskollisuuteni isääsi kohtaan kuolemaani saakka.
Todellakin rakkauteni häneen oli puhdas kuin tämän sormuksen kulta, ja
uskollisuuteni ikuinen kuin sormuksen pyöreä kehä, joka ei missään
kohden pääty ja joka sen vuoksi on iäisyyden vertauskuva».
»Kun tulet ihmisten luo», hän edelleen lausui, »niin kysy
Siegfried-kreiviä, sillä se on isäsi nimi. Pyydä ihmisiä viemään sinut
hänen luokseen, mutta älä sano kenellekään kuka olet, mistä tulet tai
miksi haluat päästä kreivin luo. Älä myös suinkaan näytä sormusta
kenellekään. Kun sitten seisot isäsi, kreivin edessä, niin anna hänelle
sormus ja sano hänelle: 'Isä, tämän sormuksen lähettää sinulle äitini,
Genoveeva, merkiksi siitä, että olen poikasi. Hän kuoli muutamia päiviä
sitten. Hän tervehtii sinua vielä kerran ja käskee sanoa, että hän oli
viaton ja että hän soi sinulle anteeksi. Taivaassa hän toivoo näkevänsä
sinut jälleen, koska se ei ole voinut enää tapahtua tässä maailmassa.
Elä hurskaasti, ole lohdullisella mielin, älä itke häntä ja pidä huolta
minusta!' Älä vain unohda sitä, että olen viaton ja uskollinen hänelle,
että vielä kuollessakin olin sitä vakuuttanut ja kuollut siinä
vakaumuksessa. Sanothan sen aivan varmaan hänelle! Sano hänelle myöskin,
että vielä kuolemanhetkelläkin rakastin häntä kuten rakastan sinua.
Kerro hänelle, kuinka täällä elin ja kuolin. Pyydä häntä myöskin
hakemaan kuollut ruumiini tästä luolasta ja kätkemään se esi-isieni
hautaholviin, sillä en ole ollut arvoton kuulumaan heidän sukuunsa,
joskin ihmiset pitävät minua rikollisena ja kunniattomana.
Sitten pitää minun sanoa sinulle vielä eräs seikka, jota et tiedä. Kuten
sinulla on maailmassa isä ja äiti, niin minullakin on isä ja äiti, mutta
enhän tiedä, ovatko he kestäneet sen surun, jonka tahtomattani heille
aiheutin, vai eivätkö. Jos he vielä ovat elossa, niin pyydä isääsi heti
viemään sinut heidän luokseen. He tulevat sangen iloisiksi nähdessään
sinut, rakkaan lapsenlapsensa, niin että he unohtavat seitsemän pitkän
vuoden surun». Ja vuolaisiin kyyneliin puhjeten hän lausui: »Varmaankin
olet minua murehtinut, isä kulta. Ja äiti armas, paljon olet varmaankin
tähteni itkenyt. Teidän kasvonne, rakkaimmat vanhempani, olisin suonut
näkeväni, ennenkuin kuolen. Jospa tietäisitte minun elävän ja olevan
täällä, niin varmaankin kohta rientäisitte luokseni vielä kerran
nähdäksenne minut, mutta te tietysti luulette ruumiini jo aikoja sitten
maatuneen jossain kaukaisessa erämaan kolkassa. Tapaammehan kumminkin
taivaassa toisemme. Kuinka autuaallinen onkaan taivaantoivo ja toivo
siellä nähdä toisensa. Ilman tätä lohdutusta olisi maallinen murhe liian
raskasta, me ihmiskurjat joutuisimme epätoivoon. Sinä itket, lapsi
kulta. Suo anteeksi, että saatoin sydämesi surulliseksi. Katsos, jos nyt
kadottaisitkin äitisi, niin antaahan Jumala sinulle minun sijaani hyvän
isän. Ällös siis itke, rakas lapsi. Isäsi on sanomattomasti iloitseva
nähdessään vielä elossa sinut, rakkaan lapsensa, jota hän ei milloinkaan
ole nähnyt. Hän suutelee sinua, ottaa sinut syliinsä, painaa sinut
povelleen, kutsuu sinua pojakseen ja kyselee sinulta paljon minusta
itkien ilosta ja surusta. Hän on rakastava sinua kuten minä ja osoittava
sinulle enemmän hyvyyttä kuin mitä minä, äitisi, voin sinulle osoittaa».
Genoveeva ei itkultaan voinut jatkaa, vaan laski päänsä
sammalvuoteelleen eikä pitkään aikaan saanut heikkoudeltaan enää
sanaakaan sanotuksi.