Monissa viattomissa huvituksissa Genoveevan ja Mertsin kevät ja kesä
olivat kuluneet. Nyt syksy teki tuloaan. Aurinko ei enää paistanut yhtä
lämpimästi, se nousi päivä päivältä myöhemmin ja laski aikaisemmin.
Tummat, synkät pilvet pimensivät usein viikkokausiksi kirkkaan, sinisen
taivaan, eikä maasta enää versonut mitään uutta. Lintujen suloiset
laulelut olivat vaienneet ja useimmat visertäjistä lähteneet tiehensä.
Melkein kaikki kukat olivat hävinneet ja jäljellä olevat seisoivat
lakastuneina, kuivina ja haalistuneina. Puitten ja pensaitten lehdet
riippuivat keltaisina ja värittöminä, ja mikä ei itsestään maahan
pudonnut, sen karistivat kylmät vihurit. Sydän täynnä huolta lähestyvän
talven tähden Genoveeva istui luolan suulla ja katseli kyyneltyvin
silmin hävitystä. Silloin Mertsi sanoi: »Äiti, eikö Jumala meitä enää
rakastakaan, koska Hän sallii kaikkien kukkien kuihtua ja puitten ja
pensaitten kuivettua? Eikö Hän enää olekaan yhtä hyvä ja ystävällinen
meille kuin tähän asti? Aikooko Hän kokonaan hylätä meidät?» -- »Ei,
lapseni», Genoveeva sanoi. »Jos olemme hurskaita ja hyviä, niin Jumala
rakastaa meitä aina yhtä paljon. Täällä maailmassa vain kaikki on
vaihtelevaa ja katoavaa, mutta Jumalan rakkaus meitä kohtaan on
muuttumaton ja ikuinen. Nyt kyllä tulee talvi, mutta talven jäljestä
tulee aina armas kevät ja kaikki alkaa silloin taas kukoistaa». Mertsi
katseli huolestuneena autiota niittymaata ja lehdettömiä puita ja sanoi
miettiväisenä, surumielinen ilme pienillä kasvoillaan. »Kunpa vain
olisikin, niinkuin sanot, äiti kulta. Tuskin voin sitä uskoa. Pelkään
maailman aivan hukkuvan». Genoveeva lausui hymyillen: »Usko minua, rakas
lapsi, niin käy joka vuosi. Joka vuosi tulee talvi, mutta talven jälkeen
taas aina kevät. Iloitse siis jo nyt talven lähetessä suloisesta
keväästä». Itsekseen hän kumminkin ajatteli: »Lapselle, joka ensi kerran
kehittyneellä iällä näkee syksyn tulon ja lehtien karisemisen, on
anteeksi annettavaa, että se tuskin saattaa uskoa syksyn ja talven
perästä vielä kevään koittavan. Mutta minua, äitiä, sopii ennemmin
nuhdella ja soimata ymmärtämättömäksi kuin tätä kokematonta lasta.
Tiedänhän jo niin pitkäaikaisesta kokemuksesta, että kärsimyksiä aina
seuraa ilo, ja kumminkin on minun kerta toisensa perästä niin vaikea
uskoa sitä. Tahdon nyt olla turvallisella mielin enkä kantaa turhia
huolia, vaan aina kärsimyksissä ajatella tulevia riemuja».
Genoveeva oli nyt päivät päästään uutterassa työssä kooten talveksi
pyökinterhoja ja pähkinöitä, oramarjoja, kielukoita ja mitä muita
syötäviä hedelmiä hän vain löysi, ja Mertsi auttoi häntä siinä
uskollisesti. Suurempaa huolta kuin talviset ruokavarat aiheutti
Genoveevalle hänen pukimensa. Hänen ainoa pukunsa, jota hän niin monta
vuotta oli alituisesti käyttänyt, oli jo sangen kulunut ja melkein
repaleinen. Itkien hän eräänä päivänä istui luolan suulla ja yritti
sitkeillä korsilla ja orjantappurapiikeillä kiinnittää irtonevia
kappaleita toisiinsa. Mutta työ ei ottanut oikein sujuakseen, eikä siitä
tullut kestävää. »Ah», hän hiljaa itsekseen huokasi, »mitä nyt
antaisinkaan neulasta ja muutamasta langan pätkästä. Kuinka monesta
Jumalan hyvästä työstä ne ihmiset sentään ovatkaan osallisia, jotka
elävät toistensa parissa, eikä sittenkään monenkaan mieleen juolahda
edes kiittää Jumalaa niistä».
Mertsi, joka huomasi hänen hiljaisen surumielisyytensä ja turhat
ponnistuksensa, sanoi hänelle: »Äiti, muistatko vielä, mitä sanoit
minulle, kun kerran kysyin sinulta, miksi hirvemme karva lähtee? Sanoit,
että Jumala kesäksi lahjoittaa sille kevyemmän, punertavan ruskean puvun
ja sitten talveksi taas lämpimämmän, harmaan puvun. Ollos siis iloinen!
Kyllä Jumala varmaan vielä lahjoittaa sinullekin lämpöisen talvipuvun.
Vai etkö luule olevasi Hänelle hirveämme rakkaampi?» Genoveeva syleili
poikaa hymyillen ja sanoi: »Olet oikeassa, lapsi kulta. Tahdon
rauhoittua. Jumala pitää meistä huolen. Hän, joka vaatettaa eläimet ja
kukkaset, on minutkin verhoava».
Pari päivää sen jälkeen hän kielsi poikaa poistumasta luolasta, otti
vahvan puunoksan käteensä, ripusti maidolla täytetyn kurpitsapullon
vyölleen ja samoili laajalti erämaassa etsien puita, joiden hedelmät
kelpaisivat syötäviksi. Hän istahti levähtääkseen ja vähän
virkistääkseen itseään maidolla korkean vuoren rinteelle, jonka yli hän
aikoi kiivetä. Silloin lähestyi vuorta pitkin hirveä susi kantaen
lammasta kidassaan. Se pysähtyi ja katsoi Genoveevaa hurjin, säihkyvin
silmin. Genoveeva pelästyi niin, että rupesi vapisemaan, mutta pian hän
malttoi mielensä, tarttui oksaan, joka oli maassa hänen vieressään;
hyppäsi suden luo ja iski sitä voimainsa takaa päähän pelastaakseen
ryöstetyn lampaan sen kidasta. Susi pudotti lampaan, tuupertui
huumaantuneena maahan, kieriskeli kappaleen matkaa vuorta alaspäin ja
juoksi sitten ulvoen tiehensä. Genoveeva polvistui lampaan viereen,
kaatoi pullosta hiukan maitoa sen suuhun ja koetti herätellä sitä
henkiin, mutta se oli jo aivan hengetön.
Eläinparan näkeminen herätti Genoveevan sydämessä monenlaisia kaihoisia
tunteita. »Sinä eläinraukka», hän sanoi, »varmaankin olet peräisin
noilta lempeämmiltä seuduilta, jossa minunkin kotini on. Pitkään aikaan
en enää ole nähnyt enkä kuullut sieltä mitään. Ehkäpä olet puolisoni ja
minun monista laumoista. Niin, sieltä sinä oletkin», hän huudahti,
»sinussahan on meidän merkkimme. Jospa vielä olisit hengissä ja
ymmärtäisit ihmiskieltä, niin kysyisin sinulta: 'Onkohan puolisoni
palannut sodasta? Vieläkö hän Genoveevaansa ajattelee? Vieläkö hän on
minulle vihoissaan, vai onko saanut tietää viattomuuteni?' Hän elää
ylellisyydessä ja minä menehdyn tänne puutteeseen ja kurjuuteen».
Äkkiä hän pysähtyi. Hänen mieleensä välähti ajatus: »Lienen hyvin
lähellä kotiseutuani. Muuten ei tämä elukka olisi saattanut joutua
tänne. Mitä jos palaisin sinne lapseni kera?» Hänen sydämessään ailahti
mitä palavin kaipaus kotiseudulle, ja vetreät kyyneleet vierivät pitkin
hänen poskiaan. Hän mietti kauan, mutta sanoi vihdoin: »Ei! Mieluummin
jään sittenkin tänne, sillä minua sitoo ankara vala. Voisinhan sanoa
kuolemankauhun pakottaneen minut antamaan sen, mutta ei sittenkään olisi
oikein sitä rikkoa. Ja kuka tietää, vaikka se tuottaisi kuoleman
kahdelle kunnon miehelle, jotka ovat pelastaneet henkeni. Ei, ei! Jään
tänne niin kauaksi aikaa kuin Jumala tahtoo. Jos Hän tahtoo pelastaa
minut tästä erämaasta, niin kyllä Hän johtaa jonkun säälivän ihmisen
askeleet tänne. Onhan kumminkin parempi kestää kurjuutta kuin loukata
omaatuntoaan».
Hän etsi nyt alhaalta purolta, joka virtasi vuoren vieritse, terävän
simpukankuoren ja nylki lampaan tuuhean, villavan taljan. Sitten hän
huuhtoi sen kirkkaassa purossa puhtaaksi tomusta ja verestä, kuivasi sen
auringossa ja pukeutui heti siihen. Vasta myöhään hän siten ehti
laaksoon ja luolalle. Mertsi juoksi jo kaukaa häntä vastaan huutaen:
»Voi äiti, tulethan sentään vihdoinkin. Minä jo niin pelkäsin
puolestasi. Missä oletkaan ollut niin kauan?» Yhtäkkiä hän pysähtyi ja
säpsähti. Turkisviitta ja hämärtyvä ilta vaikuttivat, ettei hän heti
tuntenut äitiään. Hän aikoi jo juosta tiehensä ja piiloutua luolaan,
mutta kuullessaan Genoveevan lempeän äänen lausuvan: »Älä pelkää, lapsi
kulta. Minähän tässä olen», hän kääntyi ja huudahti: »Jumalan kiitos,
että olet siinä. Kuinka hauskaa! Mutta sanohan, mitä sinulla on ylläsi.
Sinähän olet nyt melkein samalla lailla puettu kuin minä. Mistä oletkaan
saanut tuon puvun?» Genoveeva virkkoi: »Hyvä Jumala sen minulle
lahjoitti». Ja Mertsi hyppeli ilosta ja huudahti: »Sanoinhan, että
Jumala lahjoittaisi sinulle uuden, lämpimämmän puvun talveksi. Siitä nyt
näet, rakas äiti, että olin oikeassa». Hän koetteli villavaa nahkaa ja
sanoi: »Kuinka kauniin kihara ja valkoinen, aivan kuin hienot, valkeat
pilvenhattarat kevättaivaalla. Kyllä näkee, että se on taivaan lahja».
He menivät nyt molemmin luolaan, ja Mertsi toi äidilleen
kurpitsamaljallisen maitoa ja kaislakorillisen hedelmiä, ja Genoveevan
täytyi nyt perinpohjin kertoa hänelle, miten hän oli saanut käsiinsä
villavan pukunsa.
Tuima talvi salpasi Genoveevan ja Mertsin uudelleen luolaan. Vain
erittäin kauniina talvipäivinä he kuljeskelivat hiukan laaksossa.
»Katso, rakas poikani», Genoveeva silloin sanoi, »talvellakin saatamme
nähdä Jumalan hyvyyden. Kuinka hohtavaa, puhdasta ja valkeata onkaan
kaikki nyt! Kaikki puut ja pensaat ovat kauttaaltaan kimaltelevassa
kuurassa kuin seisoisivat ne täydessä kukoistuksessaan. Katso, kuinka
hanki tuossa auringonpaisteessa loistaa ihmeen ihanin, punaisin, sinisin
ja vihrein kitein! Vaikka lehtipuut seisovatkin paljaina, on Jumala
kumminkin pysyttänyt ikivihreitten kuusten neulaset, jotta metsän
eläimet niiden alta löytäisivät suojaa. Karkeissa katajissa on
talvellakin sinimarjansa, jotta metsälinnut saisivat ravintonsa.
Lähteemme eivät koskaan jäädy, jotta ne saisivat juoda, ja niissä kasvaa
myös useita, alati tuoreita, vihreitä ruohoja, joista moni eläin saa
elatuksensa. Niin lempeäksi ja hyväksi Jumala osoittautuu kovanakin
vuodenaikana».
Oikein kylminä myrskypäivinä Mertsi sirotteli kaikenlaisia kokoamiansa
siemenjyväsiä luolan edustalle. Silloin punatulkut, rattoisat
pakkastiaiset ja somat pienet sinitiaiset lensivät luolan suulle asti
jyväsiä noukkimaan. Mertsi oli kesällä äitinsä kehoittamana koonnut
pienen heinävarastonkin ja sirotteli nyt aina hiukan korsiakin luolan
eteen. Nälkäiset metsäkauriit ja jänikset houkuteltiin siten tulemaan
sinne, ja jänönpoikaset kesyyntyivät lopulta niin, että söivät tuoksuvia
heiniä hänen kädestään, ja kauriit tutustuivat niin, että sallivat hänen
leikitellä kanssaan ja juoksivat hänen kanssaan kilpaa. Siten oli
Genoveevalla ja Mertsillä pitkin talvea monta hauskuutta, mutta
Genoveevalla oli paljon kärsimystäkin. Lapsi nukahti aina hyvin pian
eikä herännyt ainoatakaan kertaa koko yönä. Silloin Genoveeva istui
tuntikausia yksin ja unetonna pimeässä luolassa. »Voi, jospa minulla nyt
olisi edes pieni öljylamppu», hän usein huokasi. »Se valaisisi
herttaisesti synkkää luolaa. Mikä hyvä työ se olisikaan. Jos minulla
sitten vielä olisi hyvä kirja tai pellavia ja värttinä, kuinka
onnelliseksi tuntisinkaan itseni. Halvimmalla palvelijattarellani, niin,
kreivikuntani köyhimmillä tytöillä on paremmat olot kuin minulla. He
istuvat nyt lämpimässä tuvassa, kehräävät öljyliekkinsä ääressä, ja
heidän aikansa kuluu rattoisasti jutellessa». Samassa hän kumminkin
sydämestään jälleen kääntyi Jumalan puoleen ja sanoi: »Kuinka hyvä
onkaan sentään tuntea Sinut, hyvä Jumala. Ilman Sinua ei minulla näinä
surullisina talviöinä olisi ketään, kenen kanssa voisin puhella. Sinutta
olisin tässä luolassa jo aikoja sitten kuollut ikävään ja
lohduttomuuteen. Sinä suot jokaisessa elämänvaiheessa runsasta
lohdutusta».