Genoveeva jäi pitkäksi aikaa tajutonna kuusen juurelle makaamaan.
Vihdoin hän tointui ja näki olevansa lapsensa kanssa kahden erämaassa.
Koko taivas oli sillä välin mennyt pilveen, ja kuu oli aikoja sitten
laskenut. Oli hyvin pimeä, ja kauhea myrsky kohisi puitten latvoissa.
Puussa hänen yllään huhui pöllö ja lähettyvillä ulvoi susi. Hän
jähmettyi pelosta.
»Oi Jumala, Jumala», hän huudahti, »mikä kauhu minut valtaakaan. Olethan
Sinä, rakas Jumala, täälläkin kumminkin luonani. Sinun edessäsi on yökin
valoisa. Sinä näet minut. Missä ei ole ainoatakaan ihmistä, siellä olet
Sinä. Sinä et milloinkaan hylkää niitä, jotka Sinuun turvaavat. Sinä
pelastit minut ja lapseni ihmisten käsistä, ainainen kiitos siitä
Sinulle! Sinä et salli meidän joutua villien eläintenkään tuhottaviksi.
Sinuun tahdon luottaa enkä pelätä».
Hän jäi lapsi helmassaan puun alle istumaan, risti kädet polvilleen, loi
kyyneleiset silmänsä taivaalle ja odotti, kunnes päivä koitti. Mutta se
toi hänelle uutta surua. Oli alakuloinen, sumuinen syysaamu. Koko
ympäristö oli kolkkoa, raivaamatonta ja kammottavaa katsella. Ei missään
muuta kuin paljaita kallioita, orjantappuroita ja läpipääsemätöntä
pensaikkoa, ainoastaan siellä täällä yksityisiä kuusia ja petäjiä.
Aamuilma henki purevan kylmänä, ja vihdoin alkoi rankasti sataa vettä ja
luntakin. Genoveeva värisi vilusta ja hänen pikku lapsensa alkoi ääneen
itkeä vilusta ja nälästä. Genoveeva etsi yltympäri onttoa puuta tai
kallionrotkoa katokseen ja metsänhedelmiä ravinnokseen, mutta hän ei
löytänyt mistään kuivaa paikkaa eikä marjaakaan puoleksi lehdettömistä
pensaista. Silloin hän hennoilla sormillaan kaivoi kovasta, jäätyneestä
maasta juuria lumen punertuessa hänen haavoittuneista käsistään. Nämä
juuret hän pureksi hienoiksi ja antoi ne lapselleen.
Sitten hän kulki uupuneena ja voimatonna lapsi käsivarrellaan
lumirännässä pitkin kolkkoa korpea tietämättä mihin. Kun hän kerran taas
oli noussut kukkulalle, näki hän karujen kallioitten välissä pienen,
herttaisen laakson puineen ja pensaineen. Hän laskeutui laaksoon ja
huomasi eräässä kalliossa, jolla kasvoi tuuheaa kuusikkoa, riippuvien
oksien alla aukon. Tämä johti luolaan, jossa tuskin oli tilaa kahdelle,
kolmelle hengelle. Lähistöllä porisi kalliosta kristallikirkas lähde.
Lähteen partaalla kasvoi muutamia omenapuita, mutta niitten oksilla oli
vain jokunen kellastunut lehti eikä ainoatakaan hedelmää.
Kurpitsaköynnös kierteli kalliota pitkin, mutta senkin lehdet olivat
kuivettuneet, ja sen hedelmät olivat kyllä suuria ja kauniin keltaisia,
mutta jo mädänneitä ja kelvottomia käytettäviksi.
Genoveeva meni lapsineen luolaan. Siellä hän vihdoinkin oli suojassa
tuulelta ja sateelta. Hän värisi kumminkin vielä vilusta. Oli
keskipäivä, nälkä vaivasi häntä kauheasti ja hänen lapsensakin alkoi
taas itkeä ja valittaa nälästä. Silloin hän polvistui luolassa, laski
lapsen eteensä maahan, katsahti luolan aukosta taivaalle, risti kätensä
ja rukoili: »Oi rakas taivaallinen Isä! Katso itkevää äitiä ja hänen
nääntyvää lastansa! Ravitsethan kylmänä vuodenaikana korpitkin, jotka
leijailevat tuolla korkean kallion vierellä. Sinä et unohda matostakaan,
joka ryömii tässä kallioseinämällä, vaan annat sen talvellakin löytää
hitusen viheriää sammalta. Sinä voit elättää minua ja lastani tässä
erämaassakin ja muuttaa nämä kivet leiväksi. Ei, Isä, Sinä et voi sallia
meidän menehtyä etkä sallikaan. Vastahan annoit meidän löytää asunnon,
Sinä pidät ravinnostakin huolen».
Ja katso, samassa hajaantuivat pilvet ja aurinko paistoi lempeästi ja
lämpöisesti luolaan. Lehdet maassa kahisivat ja yhtäkkiä seisoi
naarashirvi luolan edustalla. Koska ihmiset tässä asumattomassa
erämaassa eivät koskaan olleet vainonneet tätä sävyisää eläintä, ei se
ollut ensinkään pelokas. Se tuli arastelematta luolaan, joka oli sen
tavallinen olopaikka, ja pysähtyi Genoveevan eteen. Genoveeva säikähti
sitä ensin, mutta vähitellen hän kävi rohkeammaksi ja silitteli sitä.
Elukalta ei näyttänyt jäävän huomaamatta tämä ystävällisyydenosoitus.
Samassa Genoveevan mieleen johtui ravita itseään ja lastaan tämän
naarashirven maidolla. »Mihin hätä pakottaakaan onnetonta äitiä!» hän
sanoi ja antoi lapsen imeä hirveä. Elukka, jonka poikasen susi oli
raadellut, ja jota liiallinen maidon paljous vaivasi, salli sen
mielellään. Genoveeva käänsi sitten lapsen, joka nyt oli vaiti ja halusi
nukkua, muutamiin vaatekappaleisiinsa ja laski hänet luolan nurkkaan,
missä oli siihen sopiva paikka.
Vasta kun Genoveeva oli huolehtinut lapsestaan, ajatteli hän itseään.
Hän lähti luolasta, kokosi maahan pudonneet kurpitsat, halkaisi ne
kaikki terävällä piikivellä, koversi niistä sisällyksen ja huuhtoi ne
lähteellä. Kun hän palasi, oli hirvi sillä aikaa paneutunut pitkäkseen
luolaan. Genoveeva tarjosi sille muutamia tuoreita ruohoja, jotka oli
löytänyt lähteestä. Silloin hirvi nousi, söi ruohot hänen kädestään ja
nuoli sitten hänen kättään ikäänkuin kiitollisuuttaan osoittaakseen.
Genoveeva koetti nyt lypsää sitä. Elukka salli kärsivällisesti sen
tapahtua, ja Genoveeva sai monta kurpitsankuorta maitoa täyteen. Sitten
hän laskeutui polvilleen, kohotti molemmin käsin keltaista maitomaljaa
taivasta kohden ja rukoili itkien: »Oi, Jumalani, ottaos kyyneleeni
kiitokseksi tästä armollisesta lahjastasi! Niin, Sinun antimesi on
tämäkin maito. Sinä annoit ravinnonlähteen kummuta minulle keskellä tätä
kovaa kalliota. Sinä johdatit niin, että kurpitsansiemenen pudotti tähän
erämaahan lintu tai hurskas erakko, joka ehkä asui tässä luolassa ja
kasvatti nuo omenapuut, sekä istutti tämän kurpitsaköynnöksenkin, jottei
minulta puuttuisi astiaa, mihin panna lahjasi. Sinä johdit askeleeni
tähän luolaan, tämän hyvän elukan olopaikkaan. Nyt ei minun eikä lapseni
tarvitse nääntyä, nyt voin Sinuun turvaten rauhallisena ja luottavana
odottaa kylmää talvea, jolloin ravintoa on vaikea saada».
Hän joi nyt, ja kiitollisuuden kyyneleitä vieri maitoonkin. »Miten
oivallista juomaa», hän sanoi. »Niin hyvältä ei minusta eläessäni vielä
ole mikään maistunut. Kuinka vähän osasinkaan panna arvoa lahjoihisi
nauttiessani niitä vanhempieni runsaalta pöydältä! Anna anteeksi, etten
Sinua paremmin kiittänyt, etten tehnyt enemmän hyvää köyhille! Enhän
koskaan ollut kokenut, kuinka vaikeaa nälkä on. Kuinka monelle
puutteenalaiselle saattaisivatkaan rikkaat vähäisellä kustannuksella
hankkia suurta virkistystä!»
Kun hän oli oikein vahvistanut itseään maidolla ja vielä kerran
kiittänyt Jumalaa siitä, lähti hän taas luolasta, poimi kalliolta ja
ympärillä olevilta, vanhoilta puunrungoilta hienoa sammalta, kokosi sitä
monta esiliinallista ja laittoi sitten itselleen ja lapselleen pehmeän
vuoteen luolaan. Sitten hän taivutti vahvat, tuuheat kuusenoksat, jotka
riippuivat luolan suulla, vielä matalammalle suojellakseen asuntoaan
vielä paremmin tuulelta. Tuuheat oksat peittivät nyt luolan suun kuin
tummanvihreä verho ja levittivät sinne miellyttävää hämärää. Hirven
lämmin hengitys ja huokuminen lämmitti sitä suloisesti.
Genoveeva istahti väsyneenä päivän työstä ja vielä enemmän sen surusta
luolassa olevalle paadelle, joka oli kuin varta vasten hänen
istuimekseen tehty. Hänen oli nyt paljon keveämpi olla. Hän kiitti
hartaasti Jumalaa, joka oli pelastanut hänet pimeästä vankilasta ja
hankkinut hänelle varman turvapaikan Gololta. Hän kyllä huomasi, että
hänellä täälläkin tulisi olemaan paljon kestettävää, mutta hän ajatteli
jumalallista Vapahtajaansa, joka kuuliaisesti oli ottanut ristin
harteilleen ja kärsivällisenä kuollut sillä. Hänen jalkojensa juuressa
maassa oli kuiva risu, joka oli pudonnut kuusenoksasta. Hän taittoi sen
kahteen erisuureen osaan ja kiinnitti sitkeällä kuusenhavulla pienemmän
osan siten isompaan, että syntyi risti, ja sanoi sitten: »Oi,
jumalallinen Vapahtajani, joka rakkaudesta minuun ja kaikkiin ihmisiin
kuolit ristillä! Tahdon aina pitää tätä merkkiä silmäini edessä.
Muistuttakoon se minulle aina rakkauttasi. Sinun kanssasi tahdon alkaa
erakkoelämäni tässä korvessa. Kärsimykseni ovat nyt ristinäni. Tahdon
kärsivällisesti ottaa sen olalleni ja aina rukoilla kuten Sinä: »Isä,
Sinun tahtosi tapahtukoon, eikä minun! Kerran kärsimykseni loppuvat ja
tulee hetki, jolloin Sinun laillasi voin sanoa: 'Se on täytetty.'»
Siten rukoiltuaan hän pystytti ristin pieneen syvennykseen, mistä se
parhaiten näkyi, paneutui valmistamalleen sammalvuoteelle, ja pitkästä
aikaa leppoinen uni sulki hänen silmänsä. Hänen lapsensa nukkui lähinnä
hänen sydäntään, ja uskollinen hirvi, joka tästä lähtien ei enää
jättänyt häntä, lepäsi hänen jaloissaan.