Tuskin oli tyttö poistunut, kun vankilan rautaovi naristen aukeni, ja
kaksi rautapukuista miestä astui sisään. Toisella heistä oli palava
pikisoihtu kädessä ja toisella suuri miekka kainalossa. Genoveeva oli
polvistuneena lapsi sylissään ja rukoili. Molemmat miehet katselivat
hämmästyneinä soihdun valossa hänen kalpeita, riutuneita kasvojaan ja
herttaista lasta, jota hän kyyneleillään kasteli. »Nouse, Genoveeva»,
sanoi miekkaa kantava mies, jonka Golo oli palkannut teloittajaksi,
uhmaavana ja raa'alla äänellä, »ota lapsesi ja tule mukaamme!» Genoveeva
huudahti: »Jumala armahtakoon minua! Olen Hänen kädessään», nousi ja
lähti hoippuen kulkemaan heidän jäljessään. Tie kulki pitkän,
maanalaisen käytävän läpi, joka ei ensinkään ottanut loppuakseen.
Soihtua kantava mies kulki edellä, toinen miekkoineen Genoveevan
perässä, ja suuri, takkuinen koira seurasi heitä. Vihdoin saapuivat he
suurelle rautaovelle. Edellä kulkeva mies väänsi sen avaimella auki ja
sammutti samassa kynttilän. Ovi avautui, ja he seisoivat nyt paljaan
taivaan alla suuren metsän reunassa. Oli valoisa syysyö. Taivas oli
tähtiä täynnä, kuu kallistui laskuaan kohden. Tuuli puhalsi kylmästi. Ei
kumpikaan miehistä virkkanut sanaakaan. He veivät Genoveevan kauas,
kauas metsään ja saapuivat vihdoin avoimelle paikalle, jota ympäröivät
korkeat, tummat kuuset, synkät jalavat ja värisevät haavat. Silloin
Konrad, miekkaa kantava mies sanoi: »Pysähdy nyt, Genoveeva ja
polvistu.» Genoveeva polvistui. »Anna nyt lapsesi tänne, ja sido sinä,
Heinrich, hänen silmänsä!» hän jatkoi vetäen miekan tupesta, kohottaen
sen iskuun ja tarttuen lapsen pieniin käsivarsiin. Mutta Genoveeva sulki
lapsen lujasti syliinsä, katsahti taivasta kohden ja huusi ääneen: »Oi,
Jumala, anna minun kuolla, mutta pelasta lapseni!»
»Älä mutkistele!» tuo raaka mies sanoi. »Minkä täytyy tapahtua, sen
täytyy tapahtua. Anna tänne!» Mutta Genoveeva huusi itkien ja voihkien:
»Voi teitä, hyvät miehet, olisiko se todellakin mahdollista,
saattaisitteko surmata tämän viattoman lapsiraukan? Mitä se on rikkonut,
kenelle se on tehnyt pahaa? Surmatkaa minut, tahdonhan mielelläni
kuolla. Katsokaa paljastettua kaulaani. Mutta antakaa lapseni elää!
Viekää se vanhempieni luo. Tai jos ette sitä saa tehdä, niin antakaa
minun elää, ei itseni tähden, vaan lapseni tähden. Suostun mielelläni
jäämään eliniäkseni tähän metsään tulematta enää milloinkaan ihmisten
pariin. Katsokaahan, minä, hallitsijattarenne ja kreivittärenne,
polvistun eteenne ja tartun rukoillen polviinne. Jos koskaan olen tehnyt
teille mitään pahaa, niin surmatkaa minut. Jos olen tehnyt itseni
syypääksi rikokseen, niin tuhotkaa minut. Mutta tiedättehän, että olen
syytön. Kerran teitä varmaan vielä kaduttaa, jos ette nyt välitä
kyyneleistäni. Olkaa armollisia minua kohtaan, niin Jumalakin on
armollinen teitä kohtaan. Älkää ajallisen palkan tähden salliko itseänne
johdettavan pahoihin tekoihin, sillä niitten rangaistus on ikuinen.
Pelätkää toki Jumalaa enemmän kuin ihmisiä. Vai aiotteko todellakin
totella enemmän Goloa kuin Jumalaa? Älkää vuodattako viatonta verta,
sillä viattomasti surmatun veri huutaa kostoa taivaasta, eikä
murhaajalla ole rauhaa».
»En tee mitään muuta kuin mikä minun on tekeminen», sanoi Konrad yhä
pidellen miekkaa ojennettuna. »Onko se oikein vai väärin, siitä saavat
Golo ja kreivi vastata».
Mutta Genoveeva pyysi ja rukoili edelleen. »Oi, katsokaahan taivaalle»,
hän sanoi. »Näettekö kuuta tuolla? Katsokaa, se kätkeytyy kuusien taa
ikäänkuin se ei voisi katsella tekoa, johon te olette ryhtymäisillänne.
Katsokaahan, miten veripunaisena se laskee. Joka kerran, kun
tulevaisuudessa näette sen laskevan tuollaisena, on se syyttävä teitä
viattoman veren vuodatuksesta. Niin, ja joskin se kumottaa korkealla
taivaan laella ja kaikista ihmisistä näyttää vaalealta ja kirkkaalta,
niin muuttuu se teistä pian veripunaiseksi. Kuulkaa, kuulkaa, tuuli
nousee! Ettekö kuule, kuinka kaameasti puut suhisevat ja kuinka kovasti
lehdet lepattavat? Koko luonto kammoo viattoman surmaa. Tulevaisuudessa
peloittaa jokainen suhiseva lehti teitä. Katsokaa tähtiä tuolla
ylhäällä. Kuin tuhansin silmin katsoo taivas teihin. Saattaisitteko
tehdä sellaisen hirmutyön Jumalan taivaan alla? Ajatelkaa, tuolla
ylhäällä tähtien yläpuolella on Jumala, jonka tuomioistuimen edessä
teidän kerran on seisottava. Oi Jumala, leskien ja orpojen ylhäinen isä,
hellytä näiden miesten sydämet -- onhan heilläkin vaimo ja lapsia -- ja
pidätä heidän kättään, niin että he säälivät onnetonta äitiä ja hänen
vaikertavaa lastaan eivätkä vieritä tätä raskasta verityötä tunnolleen».
Heinrich, joka yhä oli vaiennut, pyyhki kyyneleen silmästään ja sanoi:
»Kuule, Konrad, sydämeni on pakahtua. Antakaamme hänen elää. Jos tahdot
vuodattaa verta, niin syökse miekkasi mieluummin Golon rintaan. Hän on
rikollinen, tämä taas ei eläissään ole tehnyt muuta kuin hyvää.
Ajattelehan, kuinka paljon hyvää hän on sinullekin tehnyt viime tautisi
aikana».
»Hänen *täytyy* kuolla!» Konrad sanoi. »Siinä ei auta mikään, Heinrich
hyvä. Minustakin, totta tosiaan, tuntuu vaikealta surmata hänet. Mutta
jos annamme hänen jäädä eloon, täytyy meidän molempien kuolla, eikä se
häntä kuitenkaan auta. Kyllä hänet Golo sittenkin löytää. Täytyyhän
meidän sitä paitsi viedä hänelle kreivittären silmät merkiksi».
»Antakaamme heidän kuitenkin elää», Heinrich sanoi. »Voimmehan tehdä
siten, että otamme häneltä valan, jolla hän lupaa ainaiseksi jäädä tähän
metsään. Siten ei menettelymme tule ilmi, ja Gololle viemme tuon koirasi
silmät. Lyönpä vetoa siitä, ettei hän pahalta omaltatunnoltaan saata
katsoa niin tarkkaan, että huomaisi petoksen. Sinun on vaikea tappaa
koiraasi, niinhän. Ajattelehan kumminkin, eikö rakkaan kreivittäremme ja
nuoren kreivimme, tämän onnettoman äidin ja hänen viattoman lapsensa
pitäisi olla sinulle kalliimpia kuin koirasi? Älä ole petomainen,
Konrad».
»Peto en ole», Konrad sanoi. »Jumala tietää, ettei virkani vielä koskaan
ole tuntunut minusta näin raskaalta, mutta Golo raivostuu, ellemme täytä
hänen käskyään».
»Mitä Golosta!» Heinrich sanoi. »On selvästi hyvä säästää viattoman
henki. Eikä saa pelätä hyvää tehdessään, vaan täytyy myös jotain
*uskaltaa*. Jos nyt aiheutammekin ikävyyksiä itsellemme, mitäpä se
merkitsee? Ennen pitkää tekomme kumminkin kantaa hyviä hedelmiä».
Tuo kova mies sanoi vihdoin: »Olkoon menneeksi! Uskalletaan vain». Hän
otti nyt kohta Genoveevalta kauhean valan, ettei hän elämänpäivänään
enää jättäisi korpea. Genoveevan täytyi lausua vala sana sanalta hänen
perässään. Heinrichinkin täytyi sormet paljastetulla miekalla vannoa,
ettei puhuisi kenellekään ihmiselle kreivittärestä eikä kävisi häntä
koskaan korvessa katsomassa. Ollakseen oikein varma asiastaan Konrad
kumppanineen vei hänet vielä penikulmien päähän vuorten ja laaksojen yli
korven kammottavimpaan tienooseen, mihin ei hänen tietääkseen ihmisjalka
vielä milloinkaan ollut astunut. Siellä Genoveeva vihdoin voimatonna ja
tiedotonna vaipui kuusen juurelle. Miehet jättivät hänet siihen virumaan
ja lähtivät tiehensä. Heinrich vain vielä kerran kostein silmin katsahti
taakseen ja sanoi: »Armahtakoon häntä Jumala ja pitäköön huolta hänestä
ja hänen lapsestaan. Sillä ellei Hän olisi armeliaampi kuin ihmiset,
niin olisimme hukassa».
Kun miehet palasivat linnaan, istui Golo epätoivoisena huoneessaan pää
käsien varassa. »Tässä tuomme nyt silmät», Konrad sanoi pysähtyen ovelle
ja näyttäen koiran silmiä kädessään. »En tahdo nähdä niitä», Golo huusi
kauheasti, hypähti pystyyn ja tarttui miekkaansa. »Ja jos teistä
jompikumpi vielä mainitsee tuon onnettoman nimenkään, niin tempaan
miekkani ja pistän hänet kuoliaaksi. Menkää paikalla näkyvistäni älkääkä
enää milloinkaan palatko!» -- »Omituista», hän sitten itsekseen sanoi,
»ennen tuntui minusta Genoveevalle kostaminen suloiselta, mutta nyt se
on minusta niin sanomattoman katkeraa, että antaisin sormen kädestäni,
jos voisin saada tehdyn tekemättömäksi. Ken seuraa intohimoaan, hän
huomaa aina lopulta tulleensa petetyksi».