Kreivin linna, Siegfriedsburg nimeltään, sijaitsi korkealla vuorella,
kahden ihanan virran, Reinin ja Moselin, välissä, viehättävän kauniissa
seudussa. Kun kreivi nuoren puolisonsa kanssa lähestyi linnanporttia,
seisoivat jo kaikki palvelijat ja alustalaiset, miehet ja naiset,
nuorukaiset, neitoset ja lapset juhlapukineissaan valmiina tervehtimään
jaloa morsiusparia. Linnanportti oli koristettu vihrein lehvin ja
kukkasin ja tiellekin oli siroteltu kukkia ja tuoreita lehtiä. Kaikkien
silmät olivat kohdistetut Genoveevaan, kaikki seisoivat uteliaina
nähdäkseen uutta valtiatartansa. Kun he nyt lähempää näkivät hänet,
valtasi hämmästys kaikki. Sillä koska Genoveevan kasvot olivat puhtaan,
lempeän, taivaisen sielun tosi kuvastin, oli niissä todellakin jotain
taivaallista ja ne loistivat yliluonnollista kauneutta.
Genoveeva laskeutui hevosen selästä ja tervehti kaikkia mitä lempeimmin
ja mitä suloisimmin sanoin. Hän puheli etupäässä äitien kanssa, jotka
lapset käsivarsilla tai heitä kädestä taluttaen seisoivat hänen
ympärillään. Niin ystävällisiä sanoja hän heille lausui ja niin
runsaasti antoi lahjoja lapsille, joiden nimeä ja ikää hän
hyväntahtoisesti kysyi, että äidit ja lapset olivat ihastuksissaan.
Mutta kun kreivi sitäpaitsi vielä Genoveevan pyynnöstä, kuten hän
vakuutti, julisti sotilaille ja palvelijoille kuukaudeksi
kahdenkertaisen palkan, alustalaisille vuodeksi verovapauden ja köyhille
mökkiläisille runsaan vilja- ja puulahjoituksen, silloin puhkesivat
kaikki äänekkäisiin riemuhuutoihin, vuodattivat ilokyyneliä, ylistivät
itseään ja kreiviä onnellisiksi, ja tuhansia hartaita toivotuksia
nuorelle parille kohosi taivasta kohden. Vieläpä kreivin vanhat
sotilaatkin, jotka hänen kunniakseen vakavin kasvoin ja liikkumattomina
seisoivat kunniaa tehden, vuodattivat kirkkaita kyyneliä, jotka vierivät
pitkin heidän parrakkaita poskiaan.
Siegfried ja Genoveeva elivät mitä onnekkaimmassa sovussa. Mutta tämä
autuus kesti vain muutamia viikkoja. Eräänä iltana myöhään aterian
jälkeen, kun tulet jo oli sytytetty, istuivat he molemmat tyytyväisinä
arkihuoneessa. Genoveeva kehräsi ja lauloi, ja Siegfried säesti hänen
lauluaan kitaralla. Silloin kuulivat he äkkiä ulkoa linnan edustalta
sotatorven toitotusta. »Mitä tämä merkitsee?» kreivi huusi
tallimestarilleen, joka samassa riensi sisään. »Sotaa!» vastasi tämä.
»Maurilaiset ovat hyökänneet Espanjasta Ranskaan ja uhkaavat hävittää
kaiken tulella ja miekalla. Kaksi ritaria saapui juuri mukanaan käskyjä
kuninkaalta. Meidän on, mikäli mahdollista, jo tänä yönä lähdettävä
matkaan yhtyäksemme viipymättä kuninkaan sotajoukkoon». Kreivi kiiruhti
heti portaille, toivotti ritarit tervetulleiksi ja vei heidät senjälkeen
suureen ritarisaliin. Pelästynyt kreivitär riensi keittiöön toimittamaan
kestitystä vieraille. Kreivi vietti koko yön sotavarustuksia tehden,
lähettäen sananviejiä ympäri seutua ja järjestäen kaiken poissaolonsa
varalta. Kaikki lähiseudun ritarit kokoontuivat hänen linnaansa, joka
nyt kajahteli aseiden kalskeesta, rautapaitaisten miesten askelista ja
kannusten kilinästä. Kreivittärellä oli koko yöksi työtä kestitessään
niin monta miestä ja huolellisesti kootessaan vaatteita ja kaikenlaisia
muita tavaroita, jotka kreivi tarvitsi matkalle. Aamun sarastaessa
olivat kaikki ritarit rautapaidoissaan kokoontuneet saliin, ja kreivi
seisoi heidän keskellään kiireestä kantapäähän rautaan puettuna ja
liehuva höyhentöyhtö kypärissä. Linnanpihalle olivat ratsuväki ja
jalkaväki jo asettuneet kuin taistelujärjestykseen odotellen häntä.
Genoveeva astui nyt saliin ja ojensi ritariajan tavan mukaan
puolisolleen miekan ja peitsen. »Käytä näitä aseita Jumalan ja isänmaan
puolesta, turvattoman viattomuuden suojaksi ja ylimielisten
rikoksellisten kauhuksi!», hän sanoi ja vaipui sitten yhtä vaaleana kuin
liina hänen kädessään puolisonsa syliin. Peloittavat aavistukset
tulevista kärsimyksistä, joita hän ei vielä kumminkaan osannut
mielessään selvittää, täyttivät hänen sydämensä. »Ah, Siegfried, entä
jos et enää palaisikaan!» hän huokasi kätkien kasvonsa nenäliinaansa.
»Ole turvallisella mielin, Genoveeva», kreivi sanoi. »Vastoin Jumalan
tahtoa ei kukaan minua kaada. Kaikkialla olemme Jumalan kädessä.
Olemmehan kotona yhtä lähellä kuolemaa kuin taistelutantereellakin, ja
yksin Jumalan käsi pitää sitä meistä joka hetki loitolla. Hänen
suojassaan olemme keskellä verisintä taistelua yhtä hyvässä turvassa
kuin muuten linnassamme. Jumala on sotajoukkojen jumala ja vahva linna.
Ken Jumalaa pelkää, hänellä ei ole muuta mitään pelättävää. Ällös siis
huolehdi, rakas vaimoni, vaan ole minun suhteeni levollinen. Huolenpidon
sinusta ja linnasta ja koko kreivikunnasta olen lähinnä Jumalaa uskonut
täkäläiselle uskolliselle huoneenhaltijalleni. Hän on tästälähin
linnanvouti ja tilusteni haltija. Ja nyt uskon sinut Korkeimman haltuun.
Jää hyvästi, muistele minua ja rukoile puolestani!»
Genoveeva saattoi häntä kivisiä kiertoportaita alas kaikkien ritarien
seuratessa. Heti kun he astuivat linnanpihalle, toitahtivat torvet ja
joukkojen heiluttamat säilät välkähtivät nousevan auringon valossa
kreiviä tervehtien. Tämä heittäytyi ratsunsa selkään, katsahti vielä
kerran hellästi Genoveevaan ja ratsasti silmiin kihoavia kyyneliä
salatakseen kiireesti tiehensä. Ukkosen jylinällä ratsastivat ritarit ja
ratsupalvelijat hänen jäljessään yli notkuvan laskusillan. Genoveeva
katseli tornista joukkuetta, kunnes se häipyi hänen näkyvistään,
sulkeutui sitten huoneeseensa eikä nauttinut koko päivänä enää
palastakaan.