Seuraava päämäärämme oli päästä näkemään noita kuuluisia valopommeja.
Eräänä kauniina päivänä saimmekin tietää, että edellisenä iltana
oli sellaisia ammuttu eräästä lähettyvillä olevasta suuresta
linnoituksesta. Me siis sinne tarkastelemaan ensin ympäristöä.
Jo jokseenkin pitkän matkan päässä linnoituksesta nousi vastaamme
aitaus, jonka kyljessä vieriviereen naulatut kuulutukset kielsivät
ketään lähenemästä linnoitusta sen pitemmälle. Mieleemme juolahti, että
kunhan vain pääsisimme tuon aitauksen taa, ei siellä kukaan enää meitä
häiritsisi; jok'ikinen vastaantulija luulisi meidän liikkuvan korkeiden
viranomaisten luvalla.
Me uskalsimme yrittää, ja juonemme onnistui mainiosti. Me kuljimme
kenenkään häiritsemättä leirien halki ja vahtien ohi. Kukaan
ei kiinnittänyt meihin huomiota, ja me voimme tunkeutua itse
linnoitukseenkin ja maleksia siellä ympärinsä, aivan kuin olisimme
olleet isäntiä talossa.
Tällöin tulee kysymykseen aivan erikoinen esiytymistaito — pitää
osata näyttää siltä, kuin olisi aivan kotiutunut vieraassa maassa.
Ensiksikään ei saa näyttää lainkaan muukalaiselta, ja se käy hyvin
päinsä, kun käyttää itse paikalla ostettua päähinettä, kaulahuivia
ja kenkiä. — Sitten pitää vakoojan tehdä se vaikutus syrjäisiin,
kuin olisi satoja kertoja ennen liikkunut samoilla tienoilla. On
kuljettava, kuin kulkisi tuttua tietä tiettyä määrän paikkaa kohti, ja
olla näköjään lainkaan huomaamatta mitään syrjäseikkoja. Jos vastaan
sattuu henkilö, jota kaikki toiset tervehtivät, on tälle nostettava
hattua; ja jos tahtoo tarkastaa lähemmin jotain seikkaa, on otettava
vaikka sanomalehti taskusta johon on syventyvinään, tahi ei tarkasta
katsottavaansa suoraan edestäpäin, vaan sen peilikuvasta jostakin
akkunaruudusta j.n.e.
Kierreltyämme jonkun aikaa linnoituksessa lähdimme jälleen ulos — mikä
oli paljon vaikeampaa — ja odottelimme aitauksen ulkopuolella hämärän
tuloa.