On harvinaisen riemullista, että "Tulenkantajat" aloittavat
kustannustoimintansa julkaisemalla valikoiman Edith Södergranin runoja.
Edith Södergran oli meillä Suomessa uuden sukupolven airut. Meidän
nuori runoutemme, sekä suomen- että ruotsinkielinen, on huomattavissa
määrin saanut vaikutuksia häneltä. Hän edusti ensimmäisenä sitä
uutta henkeä, sitä lannistumatonta elämänuskallusta, joka nyt on
nuoren polven johtotähtenä. Alussa häntä pilkattiin ja häväistiin,
niinkuin tuskin ketään runoilijaa ennen häntä on Suomessa pilkattu.
Mutta nuoriso uskoi jo silloin hänen nimeensä, pieni kannattajajoukko
kertyi hänen ympärilleen. Tuo joukko on vuosi vuodelta kasvanut,
hänen runoutensa on tullut laajemmissakin piireissä tunnetuksi, sen
maine on kulkeutunut kotimaan rajojen ulkopuolellekin. Ruotsissa
ovat myös vanhemman polven edustavimmat arvostelijat, kuten tri John
Landqvist, antaneet hänen runoudelleen vilpittömän tunnustuksensa,
vieläpä pitäneet sitä huomattavimpana ilmiönä nykyajan pohjoismaisessa
lyriikassa. Tie tulevaisuuteen on avautunut hänen runoudelleen. Hänen
laulunsa on saanut vastakaikua ihmisten sydämissä, hänen runoutensa
jumalkipinä on sytyttänyt tulen ihmisten mieliin. Aavistamme jo
nyt, kuusi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, ettei hän turhaan
yksinäisyydessään uneksinut tulevasta tehtävästään:
muovailla, muovailla
ihmisten suuren joukon
riemuksi jumalille.
Edith Södergran oli niin erikoinen ilmiö, että hänen runouttaan on
vaikea täydellisesti ymmärtää, jollei tiedä mitään hänestä ihmisenä.
Edith Södergrania ei ole helppo kuvata, sillä hän oli aivan toista
laatua kuin me tavalliset järki-ihmiset, häneen eivät mitkään
sovinnaiset mittapuut sovellu. Hän oli mielikuvituksen lemmikki, lapsi
ja nero, oikullinen ja leimahteleva kuin lieska, luoksepääsemätön ja
epämääräinen kuin satuprinsessa. On ylivoimainen tehtävä kuvata
häntä. Koetan tässä kumminkin esittää muutamia piirteitä, joiden
täydennyksen lukija ehkä voi löytää hänen runoudestaan.
Kun minä yksitoista vuotta sitten, hänen toisen runokokoelmansa juuri
ilmestyttyä, ensimmäisen kerran tapasin hänet, teki hän minuun hyvin
oudon vaikutuksen, pelottavan ja samalla kiehtovan. Hänen puheensa
oli outoa, hän puhui sillä tavalla kuin voimme kuvitella ihmisten
puhuvan keskenään, kun jumalanvaltakunta juuri on perustettu maan
päällä. Se joka oli tottunut sovinnaisiin puhetapoihin ja sovinnaisiin
vertauskuviin, joutui hänen edessään heti ymmälle. Hänelle mielikuvat
olivat todellisuutta, ja todellisuus näennäinen. Kun hän puhui puusta,
niin se ei ollut puu, vaan sielu, joka kärsi ja iloitsi niinkuin
hänkin, ja katseli maailmaa omalta näkökannaltaan. Kun hän puhutteli
rakasta kissaansa, niin hän ei puhutellut kissaa, vaan vertaistaan,
persoonallisuutta, salaperäistä olentoa, jonka nimi oli Nonno ja jonka
omaperäinen mielikuvituselämä häntä viehätti.
Vasta perästäpäin minä tulin ajatelleeksi, minkä näköinen
hän oikeastaan oli. Hänen tukkansa oli suuri ja pörröinen,
kastanjanruskea, hän oli hyvin laiha ja vaatteet vanhanaikuiset.
Kasvot olivat voimakkaat, suu täyteläinen, ilme omituinen, riemun- ja
kärsimyksensekainen, silmät suuret, harmaat, kuunvalonhohteiset. Nuo
silmät vangitsivat, niissä oli harvinainen suggestiivinen voima. Sain
heti sen vaikutuksen, että tässä hennossa naisruumiissa asui palava
aktiivisuus ja tahdonvoima, joka vapautuneena olisi voinut mullistaa
maailmoja, vaikkapa jonkun sotapäällikön hahmossa.
Hänen ympäristönsä oli yhtä outo kuin hän itsekin. Hänen kotinsa oli
ränstynyt huvila Raivolassa, jossa hän eli yksin äitinsä kanssa,
aivan eristettynä, suuressa köyhyydessä, keuhkotautisena ja työhön
kykenemättömänä. Hänen vanhempansa olivat aikaisemmin asuneet Venäjällä
— isä oli Nobel-yhtiön palveluksessa — mutta perhe muutti myöhemmin
kokonaan Raivolaan. Siellä oli Edith Södergran kasvanut ja elänyt
suurimman osan elämäänsä. Hän tosin kävi saksalaista kirkkokoulua
Pietarissa, mutta koulunkäynti keskeytyi hänen huonon terveytensä
vuoksi jo vuonna 1908, jolloin hän oli kuusitoistavuotias. Sen jälkeen
hän oleskeli milloin Raivolassa, milloin Nummelan parantalossa, kunnes
hän syksyllä 1911 matkusti Sveitsiin, Davosin parantolaan. Keväällä
1914 hän palasi kotiinsa — lähtemättä sieltä enää milloinkaan. Sota
syttyi, perhe menetti kaiken omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa,
isä oli kuollut jo aikaisemmin. Äidille ja tyttärelle alkoi pakolaisten
kurja, avuton elämä, vaikka he asuivatkin omassa isänmaassaan. On
itsestään selvää, että sellainen elämä muodostui keuhkotautiselle ja
muutenkin heikolle runoilijattarelle kohtalokkaaksi.
Sairaus, köyhyys ja eristyneisyys eivät kuitenkaan voineet lannistaa
hänen elämän tahtoaan. Tuosta maaperästä orastivat hänen kosmilliset
näkemyksensä ja hänen fantastiset toiveensa kuin hehkuvat kukat
erämaan hiekasta. Sairashuoneen seinien sisäpuolella, taistellessaan
tuskaisesti päivästä päivään heikkoutta, kurjuutta ja uupumusta
vastaan, uneksi hän lunastavansa maailman muutamien valittujen sielujen
avulla. Hän uneksi keräävänsä kaikki sisarensa ja veljensä, kodittomat
kulkijat, jotka ovat rääsyihin puettuina, mutta omistavat rikkautta
enemmän kuin ruhtinaat, "suureen puutarhaan", josta he antaisivat
maailmalle uuden elämän. Hänen kotiansa ympäröi muuten romanttinen,
villiytynyt puutarha, jonka me usein tapaamme hänen runoudessaan.
Raivola on harvinaisten puitten luvattu maa, niitä kasvoi Edith
Södergraninkin puutarhassa, sekä tammia että lehtikuusia. Hänen
lyriikassaan puut elävät omaa, salaperäistä elämäänsä, opettajina,
tovereina ja symbooleina. (Omituinen pikku seikka ansaitsee
ehkä tulla huomatuksi: Hänen omaan nimeensä sisältyi puun nimi —
gran, kuusi — sekä myös viittaus siihen, mihin ilmapiiriin hänen
temperamenttinsa kuului — söder, etelä.)
Edith Södergranin runous on elämänhurmion synnyttämää ja samalla
aktiivisesti taistelevaa runoutta. Hänen sävynsä on leikillinen,
ylimielinen, riemullinen. Hänen runoutensa yllättää meidät ihmeenä,
kun tiedämme, miten sairas hän itse oli ja miten raskaissa oloissa
hän eli. Siinäpä olikin hänen suuri voittonsa! Sairaus vain tehosti
hänen elämäntuntoaan. Pienessä aforismikokoelmassaan "Kirjavia
huomioita" on Edith Södergranilla lause, joka valaisee hänen omaa
asemaansa: "Että elämä ympäröi meitä, eikä meillä ole aikaa siihen,
se korostaa elämän viehätystä kiihoittavalla tavalla, niinkuin taivas
uskovaisille lisää maan viehätysvoimaa." Hän tuntee luita ja ytimiä
myöten, ettei hänellä ole aikaa elämää varten, siksi hän maalaa sen
niin palavin värein, siksi seikkailut, onni ja suruttomat juhlat —
koskaan saavuttamattomat! — esiintyvät niin eriskummallisen ihanina.
Sitäpaitsi sairaus ja köyhyys eristivät hänet muusta maailmasta,
estäen harhaanjohtavia vaikutuksia ulottumasta häneen. Hän antautui
runoilemiseen koko intohimoisen tempperamenttinsa vakavuudella.
Olisi aivan väärin kuvitella Södergrania jonkinmoisena sairauden
marttyyrina. Vaikka hän olikin sairas, niin hänen olemuksensa uhkui
tavatonta elinvoimaisuutta. Hän oli voimakkaitten, terveitten vaistojen
ihminen, hän henki suruttomuutta, aurinkoa ja kevättä. Hän oli se
väkevätuoksuinen hyasintti, josta hän itse runoili: "kevään hauras
symbooli, auringon sukua".
Hänen runoutensa olennaisimmat piirteet ilmenivät jo hänen vuonna 1916
ilmestyneessä esikoiskokoelmassaan "Runoja" (Dikter). Tuntemattoman
ja saavuttamattoman kaipuu, ihmeen, onnen ja suuren kauneuden odotus
hehkuu jo tässä kokoelmassa — punaisena, kiihkeänä. Maailma on täynnä
ihmeitä ja aavistuksia, kaikkea "mitä kaipaus saa laskeutumaan alas
maan päälle". Koko hänen maailmankuvansa on maagillinen, kuten lapsen
taikka alkuvaistoisen ihmisen. Sadun henki elää hänen runoissaan.
Ikkunat näkevät, puutarha suree, puut kääntyvät kysymään. Häipyvä näky
on ilmestys tai enne, mitätön seikka paljastaa salaperäisen yhteyden:
"viuhkan kevyt liikahdus, joka herättää kohtalon henkäyksen". Yhtä
selvänä esiintyy myös hänen runoutensa musta kude — alakuloisuus,
kuolemanaavistus ja tyhjyyden varjo — joka hänellä aina kutoutuu
punaisimman punaiseen. Punainen ja musta, ne ovat hänen värinsä.
Elämä ja kuolema, Eros ja katoovaisuus, veri ja multa! Loistavat näyt
liukuvat ohi hämärän ja tutkimattoman taustan, levottomat unet kutsuvat
ja häipyvät, portit avautuvat "kaikkiin neljään tuuleen".
Nyt tuntuu käsittämättömältä, ettei kukaan silloin huomannut,
kuinka uutta ja rohkeaa tämä inspiroitunut runous oli. Tämän
kokoelman ilmestyminen hautautui hiljaisuuteen. Kun "Syyskuun lyyra"
(Septemberlyran) kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi, oli aika jo kypsynyt
— ivaan ja pilkkaan, jotka olivat tulevan rakkauden ensimmäiset ja
varmimmat merkit. Edith Södergranin nimi kiiti yli maan ivan siivillä,
hänen runojaan karikoitiin mieltäkuohuttavalla ja raa'alla tavalla.
Ei ainoakaan omanarvontuntoinen pakinoitsija voinut olla laskematta
sukkeluuksia sydämestä, joka niin peittelemättä paljasti autuutensa ja
kärsimyksensä aarteet.
"Runojen" ja "Syyskuun lyyran" välillä oli tapahtunut henkinen
herääminen, joka tuli ratkaisevaksi hänen runoudelleen ja koko hänen
kehityskululleen. Hän tunsi korkeamman voiman tarttuvan käteensä ja
tempperamenttinsa kiihkeydellä hän antautui kokonaan tämän voiman
palvelukseen. Kuinka todellinen tuo kutsumus hänelle itselleen oli,
se ilmenee jo runokirjan nimestä — Syyskuun lyyra. Juuri syyskuussa
tämä uusi innoitus valtasi hänet. Se oli alkuna kehitykseen, joka
johti hänet ensiksi yli-ihmisihanteeseen ja sitten hänen syvällisimpään
eläymykseensä, Jumalaan. Nyt hän tunsi runoilemisen edesvastuun.
Runoileminen ei enää ollut iloista leikkiä taikka haaveilua, se oli
suuren tehtävän täyttämistä, ihmisaineksen muovailemista tulevaisuutta
varten. Hän aavisti jo "Runoissaan", että kauneus on taistelua
ja korkeitten voimien palvelemista, nyt tuo aavistus muuttui
vakaumukseksi. Nyt hän tunsi, että hänen tehtävänsä oli valmistaa
tietä "tulevaisuuden kulkueelle". Hänen lyyransa ei ollut hänen,
se oli tulevaisuuden pyhitetty soitin. Hän runoili voittaakseen
sielut, herättääkseen sydämet ja tahdot. Näin ollen ymmärrämme,
mistä johtui Edith Södergranin tavaton voimantunto ja hänen ylpeä
itsekorostamisensa. Ihmisenä hän oli kaikkia muita nöyrempi, melkein
luonnottoman epäitsekäs, mutta hän oli ylpeä sen hengen puolesta,
jonka hän tunsi itsessään asuvan, hän oli ylpeä siitä tehtävästä, joka
oli hänelle annettu. Hyvin valaiseva tässä suhteessa on se kirjoitus,
jonka hän "Syyskuun lyyran" ilmestyttyä julkaisi Dagens Pressissä.
Sellainen tunnustus on varmaan harvoin joutunut tavallisen päivälehden
palstoille, lähetettyjen kirjoitusten joukkoon. Hän huomauttaa siinä,
mitkä runot kuuluvat ylimenokauteen tai menneisyyteen, ja mitkä runot
ovat uuden hengen lapsia. Näistä hän sanoo, ettei hän voi auttaa
sitä, "joka ei tunne, että näissä runoissa sykkii tulevaisuuden villi
veri." Sitten hän jatkaa: "Sisäinen tuli on tärkeintä, mitä ihminen
omistaa. Maapallo kuuluu niille, jotka sisimmässään kantavat korkeinta
musiikkia. Minä käännyn niiden harvojen yksilöiden puoleen ja kehoitan
heitä kohottamaan sisäisen musiikkinsa, jotta tulevaisuus voitaisiin
rakentaa. Uhraan itse jokaisen voimani atoomin ylevän päämääräni
puolesta, elän pyhimyksen elämää, tutkin parasta, mitä ihmishenki
on luonut, kartan kaikkia alhaisia vaikutuksia. Minä pidän vanhaa
yhteiskuntaa emosoluna, jota täytyy tukea, kunnes yksilöt pystyttävät
uuden maailman. Minä kehoitan yksilöitä työskentelemään vain
kuolemattomuuden puolesta (huono ilmaisumuoto), toteuttamaan parhaan
mahdollisen itsessään — antautumaan tulevaisuuden palvelukseen.
Kirjani on saavuttanut tarkoituksensa, jos edes yksi ainoa yksilö
huomaa, mikä on tavatonta tässä taiteessa. Olen onnellinen, että olen
tehnyt nämä runoni; ei millään mitalla voida mitata sen palveluksen
suuruutta, jonka kustantaja on tehnyt minulle julkaistessaan ne."
Kuinka järkyttäviltä tuntuvatkaan nyt hänen sanansa, kuinka ne
hehkuvatkaan kellastuneella sanomalehtipaperilla! Silloin —
niille naurettiin. Silloin emme tienneet mitään siitä "sisäisestä
musiikista", josta hän puhui. Jumalatkin puhuvat turhaan paatuneille
sydämille. Nyt on uusi elämänrytmi jo meidänkin veressämme, nyt me
ymmärrämme hänet.
Hän paljasti sisimmän elämänsä sanomalehden palstoilla, sillä
hänelle oli elinehto päästä kosketukseen ihmisten kanssa. Seuraavat
runokirjat "Ruusualttari" (Rosenaltaret) ja "Tulevaisuuden varjo"
(Framtidens skugga) ilmaisevat yhä selvemmin tämän aktiivisen
tahdon. Sävel tulee yhä täyteläisemmäksi, yhä kiehtovammaksi, hänen
mielikuvituksensa jännittyy ihmeelliseen lentoon, hänen sanontansa
tiivistyy näkemykselliseen loistokkuuteen. Lopulta inspiratio keskittyy
vapaaksi, järkkymättömäksi voimantunnoksi: "Rautainen sydämeni tahtoo
laulaa laulunsa." Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni kuin kylmät
tuulet, hän sanoo, minä olen myötäkäyminen itse. Minun otsalleni on
kirjoitettu: Aurinko ei voi itkeä hetkeäkään. Joka tahtoo surmata
auringon, saa heittää aseensa. Hän suutelee oivallista miekkaansa,
jonka hän on saanut taivaasta: "Sinä et saa levätä ennen kuin maa on
puutarha, missä jumalat uneksivat ihmeellisten maljojen ääressä." Häntä
ei enää järkytä mikään, eivät valheelliset illusionit, eivät arkuus
eikä tuska:
Tulee päivä, jona tomumme on särkyvä,
samantekevää, milloin se tapahtuu.
Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.
"Tulevaisuuden varjo" ilmestyi vuonna 1920. Siinä puhalsi yksinäisten
avaruuksien tuuli. Runoilijatar oli kohonnut katoavaisuuden
yläpuolelle: "Kun olen jalallani polkenut kaiken satunnaisen, käännän
hymyillen elämälle selkäni." Tämän jälkeen oli Edith Södergran kauan
vaiti. Hän valmistautui — kääntämään hymyillen elämälle selkänsä.
Hän luki teosofista ja antroposofista kirjallisuutta, tutki Rudolf
Steineriä, Dornachin profeettaa, jolla tänä loppuaikana oli häneen
yhtä ratkaiseva merkitys kuin Friedrich Nietzschellä aikaisempana
kautena. Lopuksi tuntui hänestä tämäkin viisaus liian ohuelta, ja hän
palasi uskonnon alkulähteelle, evankeliumiin. Vähän ennen kuolemaansa
hän kirjoitti, syksyllä 1922, muutamia syvän, subliimin rauhan
kirkastamia joutsenlauluja, joista osa julkaistiin "Ultrassa". Hän
tuntee nyt palanneensa kotiin vieraasta maasta. Kaikkien myrskyisten
seikkailujen jälkeen palaa sielu Jumalan ja luonnon helmaan. Väärät
profeetat ja valehtelevat kirjat eivät enää merkitse mitään, nyt
puhuvat runoilijattarelle vain yksinkertaisimmat asiat, lapset, kukat
ja enkelit. Vapautuneempana kuin milloinkaan helähtää nyt Edith
Södergranin lyyra, vapautuneen sielun puhdas soitin. Soittava käsi on
kaikesta jännityksestä vapaa, tunnelmaa kantaa pehmeä ja aaltoileva
rytmi, säkeissä värisee salainen musiikki — elämän kehtolaulu,
kuoleman sävel. Niin tuli kuolemastakin uudistumisen lähde.
Runoilijattaren kuoleman jälkeen julkaistiin vuonna 1925 kokoelma "Maa
jota ei ole" (Landet som icke är). Se on kokoonpantu näistä viimeisistä
sekä myös aikaisemmista, ennen julkaisemattomista runoista.
Edith Södergran kuoli juhannuspäivänä 1923, kolmenkymmenenyhden
vuoden ikäisenä, kestettyään elämänsä viimeisinä kuukausina kaikki ne
tuskat, jotka hidas häviämisprosessi tuo mukanaan. Eräässä runossaan
hän kertoo, että kevät antoi hänelle vesilinnun munan lahjaksi
hänen lauluistaan; munan kuoreen hänen rakastettunsa piirsi hänen
muotokuvansa. "Hän piirsi sipulintaimen ruskeaan multaan, ja toiselle
puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun." Tämä muotokuva oli nyt
todellisuudessa valmis. Sipulintaimen riemukas kevät oli lopussa.
Intohimoinen sydän oli lakannut lyömästä, lakannut kärsimästä ja
uneksimasta. Edith Södergran haudattiin aivan oman puutarhansa viereen,
Raivolan kreikkalais-katoliselle kirkkomaalle, josta on ihana näköala
yli vesien ja metsäisten harjanteitten. Varmaankin hänen sydämensä
lepää keveästi pehmeän hiekkakummun alla: sen osana on nuorten rakkaus.
_Hagar Olsson_.
"OLEN ONNELLINEN"
"Olen onnellinen, että olen tehnyt nämä runoni; ei millään mitalla voida
mitata sen palveluksen suuruutta, jonka kustantaja on tehnyt minulle
julkaistessaan ne." Näin kirjoitti kerran Edith Södergran.
Niin onnellisen-nöyriä, niin hämmästyttävän vähästä-kiitollisia sanoja
ei maailmassa liene monesti kirvonnut suuren runoilijan kynästä. Mutta:
eipä maailmassa liioin liene elänytkään useita niin ylenyleisesti ja
häikäilemättömästi häväistyjä runoilijoita, joilla silti, niinkuin
Edith Södergranilla, olisi ollut kuihtumattoman runon henki huulillaan
ja pyhimyksen sydän povessaan. Hän — Orfeus, taikuri, joka voi laulaa
miten tahtoi — sai runonsa julkaistuiksi vain kustantajan armosta!
Mutta hän olikin tulevaisuuden vakoojatar vanhassa maailmassa; hänen
kypärässään oli liian varhainen aamukimmellys, hänen laulussaan liian
uusi sävel.
Runoilijatarta hänen eläessään puristanut kylmän ymmärtämättömyyden
kehä ei murtunut edes hänen päästyään ikävöimäänsä lepoon, "maahan jota
ei ole". Hänen runonsa olivat vielä ikäänkuin pannan alaisia. Niiden
suomentaja sai kääntyä takaisin kaikkien suomalaisten suurkustantajain
ovelta, kainalossaan käsikirjoitus, jota ei aina suostuttu edes
lukemaan — vain siksi, että brutaalien ja vastuuttomien kynäilijöiden
lietsoma ennakkoluulo Edith Södergranin nimeä kohtaan eli yhä
kustantajain mielissä. Tässä yhteydessä on suomentajalla kuitenkin ilo
kunnioittavasti kiittää johtavista kulttuuripersoonallisuuksistamme
ehkä humaanisinta ja kaukonäköisintä, professori Yrjö Hirniä, joka
Edith Södergranin runojen arvon ymmärtäen koetti mieskohtaisesti,
sangen rakastettavalla tavalla, auttaa näiden käännösten julkituloa
— vaikka kohta hänenkään ei onnistunut painaa kustantajan vaakaa
myönteisen ratkaisun puolelle.
Niinpä on myös näiden runojen suomentaja onnellinen siitä, että uuden
runon yksinäiselle, haavoitetulle esirientäjättärelle vihdoinkin
tehdään oikeutta hänen isänmaassaan. Ja suomentaja on kaksinverroin
onnellinen siitä, että tämä käännösvalikoima "lähtee maailmalle hengen
eikä rahan voimalla!" niinkuin Hagar Olsson kirjeessään lausui. Ja —
olikin kuin ennaltamäärättyä, että vanhan sukupolven keskuudessa sille
vieraana soinut uusi ääni tapasi nuorten sydämet alttiina itselleen.
Kun suurin osa näitä runoja vuosia sitten suomennettiin, auttoi minua
silloin äärettömän uhrautuvaisesti ystävä, joka on jo mennyt manalle:
Yrjö Gustafson, keskeinen persoonallisuus ja varmaan hienosyisin henki
nuorten kirjailijapolven piirissä. Hänen kaikelle kauniille janoinen
mielensä oli ensimmäisten joukossa suomalaisella taholla avautunut
myöskin Södergranin runoudelle. Monien vaivoin käännettävissä olleiden
runojen tai yksityisten runosäkeiden onnistumisesta saan kiittää
hänen herkkää vaistoaan ja hienostunutta muototajuaan. Mutta hänen
matkattuaan Tuntemattomaan on kiitollisuuteni häntä kohtaan täynnä
syvintä surua.
Mitoin mitattavissa ei liioin ole se uupumaton työ, minkä kirjailijatar
Hagar Olsson — runoilijattaren läheinen ystävä ja hänen salaperäisen
sielunsa suurin ymmärtäjä ja tulkki — on tehnyt Edith Södergranin
runouden samoinkuin hänen muistonsa kohottamiseksi sille kuuluvaan
arvoon. Kiitän häntä sydämellisesti mitä arvokkaimmasta avusta, jota
sain häneltä monessa muodossa käännösten ollessa viimeistelyasteellaan.
Pidän erityisenä onnena, että hän suostui kirjoittamaan esipuheen
tähän teokseen, sillä juuri hän on ennen kaikkia muita oikeutettu
selittämään sitä mysteeriota, jonka nimi maan päällä oli Edith
Södergran.
Lokakuulla 1929.
_Uuno Kailas_.