Päiväkäskyssä N:o 54 eversti _Ekström_ lausui maaliskuun 12 p:nä:
»Päällystö, alipäällystö ja miehistö!
Kotimatkamme on alkanut. Taistelukentällä olette te tuottaneet
kunniaa suomalaiselle sotilasmaineelle. Näyttäkää myöskin nyt, että
te kotimatkalla noudattaen kuria ja kaikin puolin mallikelpoisesti
käyttäytyen lujitatte sitä mainetta, jonka te urhoollisina sotureina
olette saaneet.
Todellisen soturin velvollisuus on osoittaa itsearvostelukykyä,
harkitsevaisuutta ja itsensä hallitsemista silloinkin, kun ei olla
palveluksessa.
Jättäkäämme siis kunnialla veljesmaamme ja arvokkuudella saapukaamme
kotimaahamme.»
Rykmentti tuli Rakvereen 12 p:nä ja jatkoi seuraavana iltana matkaa
Tallinnaan, josta toivottiin heti voitavan jatkaa matkaa yli
lahden. Olo siellä tuli kuitenkin pitempiaikaiseksi kaikenlaisten
järjestelytoimien vuoksi. Tallinnassa eversti _Ekström_ tarkasti
rykmenttinsä viimeisen kerran sen asunnon, Liivakasarmin edustalla
maaliskuun 16 p:nä klo 10 ap.
Tallinnan baltilaiset naiset lahjoittivat eversti _Ekströmille_ kauniin
sini-valkoisen lipun, keskellä Suomen vaakuna ja vasemmassa yläkulmassa
kirjoitus: »Reval—Wesenberg—Lagena—Narva—1919» kiitollisuuden
osoitukseksi rykmentin toiminnasta Pohjois-Viron vapauttamiseksi
bolshevikeista.
Tallinnassa annettujen päiväkäskyjen sisällöstä mainittakoon:
Päiväkäsky N:o 57 (17. 3.):
»Upseerit, alipäällystö ja miehistö!
Retkemme on tällä kertaa päättynyt. Venäläinen bolshevismi, joka
myöskin etelästä päin on koettanut tuoda propagandaansa, on täällä
tavannut vahvan vastuksen, samalla kuin te olette auttaneet, että
onnellisemmat ja rauhallisemmat olot nyt vallitsevat veljesmaassamme
Virossa.
Teidän työllänne on ollut suuri vaikutus ihmisyydelle ja länsimaiselle
sivistykselle. Se on myöskin sanan parhaimmassa merkityksessä
isänmaallinen.
Tahdon vielä kerran kiittää teitä taistelukentillä näyttämistänne
sankariteoista, palveluksessa osoittamastanne tottelevaisuudesta sekä
siitä, että aina mielihyvällä olette seuranneet minua taisteluihin;
minä olen aina muistava urhoollisia sotureitani rakkaudella ja
kiitollisuudella. _Ekström_.»
Päiväkäsky N:o 61 (21.3.):
»3 §.
»Rykmenttini tulee lähitulevaisuudessa uudelleen muodostettavaksi,
ja ilmoitetaan asiasta sanomalehdissä kaikille, jotka uudelleen
haluavat liittyä johdettavikseni. Alaikäisiä ja naisia ei oteta
vastaan. Suojeluskunnan suositus, lääkärintodistus ja sopimusten
allekirjoittaminen ovat välttämättömiä ehtoja.»
Vihdoin maaliskuun 22 p:nä Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko nousi
jäänmurtaja »Väinämöisen» kannelle kotimaahan matkatakseen.
Hiljaa »Väinämöinen» erkani äänettömästä ja tyhjästä laiturista
suunnaten kulkunsa sataman suuta kohden. Raskaan työnsä kunnialla
suorittaneet sankarit jättivät Viron helpotuksesta huokaisten.
Kotimaahan paloi mieli. — Kotiin! Kotimaan rantaa tähyiltiin jo kaukaa,
ja liikutus pyrki mieleen rakkaiden rantojen ilmestyessä näköpiiriin.
»Oi kallis kotimaa, Suomi sulo pohjola!»
Laivan saapuessa Helsingin satamaan eversti _Ekström_ hyvästeli
erikseen jokaista joukko-osastoaan kiittäen niitä uskollisesta
asetoveruudesta. Todellista kaipausta tuntien upseerit ja sotilaat
erosivat toisistaan. Kaikki keskinäiset riitaisuudet oli kuin pois
pyyhkäisty. Monista vaivoista ja puutteellisuuksista huolimatta, joita
retken kuluessa niin runsain määrin oli jokaisen vapaaehtoisen osaksi
tullut, voitiin nyt, kun kaikki oli ohi, mielihyvin katsoa taapäin:
suureen, pysyvään historialliseen työhön.
Nyt hajautuessaan Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko hajosi ainiaaksi.
Vielä pitkän aikaa sen esikunta tosin työskenteli Helsingissä odottaen
vain Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä
käytyjen, uusia sopimuksia koskevien neuvottelujen suotuisaa ratkaisua
kootakseen uudelleen rykmentin entistä ehompana. Mutta myönteistä
päätöstä ei milloinkaan saavutettu. Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon
lyhyt, mutta kunniakas historia oli päättynyt.
Eversti _Ekströmin_ suhde miehistöön oli kaiken aikaa mitä parhain.
Miehistö jumaloi häntä ja luotti häneen sokeasti. Eräs Vapaajoukon
sotilas kirjoittaa everstistään:
»Eversti Ekströmistä pitäisi oikeastaan kirjoittaa
sankari-heksametrissa, sillä proosassa tuntuvat ylistyslauseet ylen
teennäisiltä — ja muuta kuin ylistystä ei voi kirjoittaa everstistä
kukaan, jolla on ollut ilo taistella hänen johdollaan.
»Kohta ensi näkemältä hän teki sympaattisen vaikutuksen. Joulukuun
loppupuolella 1918, jolloin alettiin värvätä miehiä Viroon, näin
hänet ensimmäisen kerran Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä.
Istuskelin seurusteluhuoneessa, kun ovi avautui ja sotilaspukuinen,
lyhytvartaloinen, tanakka mies astui huoneeseen pienen seurueen
ympäröimänä. Huomioni kiintyi heti harvinaisen jaloihin
kasvonpiirteisiin: suora, korkea otsa, lievästi kyömy nenä, jämeä
leuka. Ystävälliset, harmaat silmät ja hänen miellyttävä hymynsä ovat
omiaan voittamaan sydämiä puolelleen.
»Kun pääsimme Viroon ja sain nähdä eversti _Ekströmin_ miehiään
johtamassa, kävi ihailuni yhä suuremmaksi. Hänessä ovat ruumiistuneina
kaikki maskuliiniset hyveet, joita sotilas pitää arvossa: rohkeus,
harkitsevaisuus ja varmuus. Hän ei häikäillyt itse asettua
vihollisen maalitauluksi, mutta hän ei kuitenkaan suotta pannut
miehiään vaaraan. Hänen varmuudestaan näin monta todistusta. Kun
Loksassa esim. piti katkaista puhelinjohto, valmistautui eräs mies
kiipeämään tolppaan, mutta eversti viittasi hänet pysymään alallaan,
otti kiväärin sotilaalta ja ampui porsliinisen 'kupin' rikki. Jos
hän näin 'kokoontuneen miehistön edessä' olisi ampunut harhaan —
mikä venäläisellä kiväärillä saattaa helposti sattua — olisi hänen
auktoriteettinsa mennyt monta tuumaa alaspäin. Juuri tuo varmuus
kaikessa, käyttäytymisestä ratsastamiseen asti — se antoi hänelle
sädekehän, joka teki miehet johtajastaan ylpeiksi.
»Muistan, miten retkikuntaan ilmoittautuessa jokainen halusi liittyä
_Kalmin_ joukkoihin — meillä suomalaisiltahan on, herra paratkoon,
vereen imeytynyt kammo kaikkea ruotsalaista kohtaan. Mutta pian
miehet oppivat eversti _Ekströmiä_ ihailemaan, ja kun he näkivät,
miten hän koetti pitää huolta heidän hyvinvoinnistaan, muuttui ihailu
sydämelliseksi kiintymykseksi. Hän kävi maistelemassa ruokia, kyseli,
ovatko kaikki tyytyväisiä. Kun Narvasta palatessamme meidät oli
hälyytetty — muuten aivan turhaan — Korfin asemalta Auveren kylään
torjumaan bolshevikien hyökkäystä, jätettiin meidät ulkosalle pakkaseen
seisomaan. Silloin eversti saapui paikalle:
»'Kuka on miehet tänne kylmään jättänyt? Sisään, mars mars!'
»Eversti _Ekström_ on monasti vakuuttanut, että hän oli suomalaisiin
poikiinsa tyytyväinen. Me voimme lisätä: ja pojat olivat sangen
tyytyväisiä häneen.»
* * * * *
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon merkitys on yleisessä
tietoisuudessa jäänyt verrattain hämäräksi Pohjan Poikain myöhempien
urotekojen rinnalla. Kaikkine puutteineen ja vikoineen on Ensimmäisellä
Suomalaisella Vapaajoukolla kuitenkin Pohjan Poikain rykmentin rinnalla
ollut erikoinen asemansa, oma suuri historiallinen tehtävänsä, jonka se
suoritti todellisella suomalaisella alttiudella, päättäväisyydellä ja
uljuudella.
Isänmaa, Suomi, voi täydellä syyllä ylpeillä urheista, voitokkaista
pojistaan, jotka Ensimmäisenä Suomalaisena Vapaajoukkona hankkivat
isänmaansa nimelle kunniaa ja arvonantoa ja ansaitsivat itselleen
sankarimaineen.