Ennen varsinaista etenemistä virolaisilla oli ollut pieniä
menestyksellisiä taisteluja. Niinpä Panssarijuna N:o 1 hyökkäsi
tammikuun 5 p:nä Aegviidun kimppuun, pakotti siellä olleet
viholliset pakenemaan ja otti saaliiksi 1 konekiväärin, 20 laatikkoa
konekiväärinnauhoja, joukon kiväärejä, sinellejä y.m. Seuraavana
päivänä panssarijunilla oli edelleen menestystä. Ne valloittivat
Jänedan ja Rägaveren kylät saaden saaliikseen 1 kuudentuuman ja 3
kolmentuuman tykkiä, 1 konekiväärin, paljon ampumatarpeita, hevosia,
puhelinkoneita y.m. Seuraavanakin päivänä oli virolaisilla sekä
Virumaan että muilla rintamilla jonkin verran menestystä. Kaikkialla
peräytyminen oli pysähtynyt. Päähuomio oli tietysti yhä edelleen
kiintynyt Virumaan rintamaan, jonka kohdalta Tallinna oli eniten
uhattu. Jännityksellä odotettiin muilla rintamilla tietoja pohjoisista
taisteluista. Niinpä Pöltsamaan rintamalta »Päewalehelle» kirjoitettiin
tammikuun 5 p:nä m.m.:
»Kaikki katsovat ylös Virumaan rintamaa kohden, miten siellä
vastustetaan hyökkääviä bolshevikijoukkoja, ja työnnetäänkö ne
takaisinpäin. Jos siellä hyvällä menestyksellä puolustaudutaan, mikä
nyt Suomen avulla varmasti tulee tapahtumaan, niin voidaan tästäkin
rintamasta olla varmoja.»
Kalevan maleva otti tammikuun 7 p:nä taistelutta haltuunsa Kuusalun
kirkon. Malevan sotapäiväkirja mainitsee tästä päivästä:
»Punaiset peräytyvät vastarinnatta, mikä saa selityksensä siitä, että
yöllä joutui eräs kalevalainen vakooja vangiksi, ja häneltä punaiset
saivat kuulla vapaaehtoisten apujoukkojen [suomalaisten] saapumisesta
paikalle.»
Suomalaiset vapaaehtoisetkin olivat toiminnassa jo ennen varsinaisen
hyökkäyksen alkua. Luutnantti _Erkki Varmavuori_ tiedustelijoineen,
jotka tähän aikaan vielä kuuluivat 2:seen komppaniaan, sai tammikuun
6 p:n iltana käskyn 30 miehen kera edetä Pohjan kylään tiedustelemaan
ja, jos mahdollista, ottamaan vankeja. Hän kertoo tästä suomalaisten
ensimmäisestä sotaliikkeestä seuraavaa:
'Lähtö tapahtuu klo 3 yöllä. Ilma on kylmä, sataa tihuuttelee, joten
ennestäänkin pimeä yö käy vielä pimeämmäksi. Joukkoomme liittyvät vielä
yksi virolainen ratsu-upseeri 10 ratsumiehen kera, yksi jalkaväen
upseeri ja oppaina 3 paikkakuntalaista.
»Kun tulemme metsään, erotan kärjen, jonka on määrä kulkea edellä,
mutta kun se on edennyt noin sata metriä, ei miehiä enää näy, ei
kuulu. Pimeässä he ovat heti muuttaneet suuntaa ja tekevät kierroksen
tullen vähän ajan kuluttua meitä vastaan. Vähällä on, ettei synny
laukaustenvaihtoa, sillä luullen kulkevansa alkuperäiseen suuntaan
kärkijoukko ei voi käsittää, miten me saatamme tulla heitä vastaan.
Onneksi siitä kuitenkin selviydytään vaurioitta.
»Kuljemme suoraan eteenpäin tietämättä, olemmeko vihollisen etu- vai
selkäpuolella, oppaista ei näet ole vähääkään apua. He eivät itsekään
näytä tuntevan tienoota tai eivät tahdo tai uskalla ohjata meitä
oikeaan suuntaan. Edettyämme joitakuita tunteja alkaa tulla hiukan
valoisampaa, ja äkkiä kylä ilmestyy eteemme. Otamme sen haltuumme —
punaisia ei siellä ole — ja saamme tietää, että Pohjan kylä on siitä n.
2—3 km. sivullepäin. Lähdemme heti jatkamaan matkaamme ja saavummekin
tuota pikaa lähelle kylää. Vahteja ei näy. Muodostamme ketjun ja
kuljemme talojen luo. Vihollinen on vast'ikään lähtenyt sieltä jättäen
vain muutamia sotilaita jälkijoukoksi, ja nekin pakenevat muutaman
laukauksen jälkeen.
»Pohjan kylä on siis meidän. Kaukana Suomenlahden ulapalla seisoo kaksi
panssariristeilijää, jotka meidän ylitsemme pommittavat pakenevaa
vihollista. Emme tiedä, ovatko laivat englantilaisia vai virolaisia.
Hurraamme niille ja hymyilemme hyväntahtoisesti. Mutta miten ollakaan,
granaatit alkavat kovin lähennellä kylää, joten siihenastinen
kunnioituksemme laivoja kohtaan aikaa muuttua jonkinverran
kauhunsekaiseksi. Kun sitten pommit putoavat parinsadan metrin päähän
rakennuksesta, jossa meitä varten herkullinen ateria kiehuu, katsomme
olevamme pakotettuja tiedoittamaan herroille matruuseille, ettei
meitä sopisi häiritä, ja niin nostamme valkoisen lipun, s.o. lakanan,
kepin nenässä katolle liehumaan. En tiedä, miten meripojat ymmärtävät
merkkimme. Seurauksena siitä vain on, että he seuraavalla laukauksella
ampuvat tuvasta nurkan pois, joten meidän nälkäisiä vatsojamme varten
aiottu siankinkku jää yksin tupaan jatkamaan kiehumistaan. Seuraava
shrapnelli putoaa taakseni ja syvälle mutaan tunkeutuneena räjähtää
liaten minut kokonaan. Seuraavan pommin siru puhkaisee vänrikki _Holger
Nygårdin_ jääkärimanttelin.
»Nämä varoituslaukaukset pakottavat meidät apein mielin jättämään
aterian syömättä ja poistumaan etäämmälle. Mutta onhan Pohjan kylä
meillä — ensimmäinen suomalaisten Viron vapaussodassa valtaama kylä.»
Samana päivänä (7.1.) 1:nen komppania alkoi edetä saapuen vastusta
kohtaamatta Kahalan kansakoululle. 2:nen komppania taas oli
lähtenyt liikkeelle marssien Neuenhofin kartanoon, jossa luutnantti
_Varmavuoren_ johtama tiedustelujoukko yhtyi jälleen komppaniaan.
Illalla tammikuun 7 p:nä saapui molemmille suomalaisille komppanioille
taistelukäsky seuraavaa päivää varten virolaisten 4:nnen rykmentin
komentajalta, everstiluutnantti _Seimanilta_, jonka komennon alaisena
Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko toimi aina Narvan valloitukseen
saakka _Ekströmin_ pataljoonan nimellä.
Sen mukaisesti 4:nnen rykmentin oikea siipi, johon kuului 1:nen
suomalainen komppania, 4:nnen rykmentin 2:sen pataljoona (n. 150
miestä) ja 4 tykkiä, lähti liikkeelle keskiviikkona, tammikuun 8
p:nä, Narvan maantietä pitkin määränä edetä Valgejokeen saakka. 1:nen
komppania, jonka tuli suorittaa päätehtävä, toimia iskujoukkona, lähti
klo 6 ap. majapaikastaan. Mutta jo Kahalanjoella se joutui taisteluun
hyviin asemiin asettunutta vihollista vastaan. 4:nnen rykmentin 2:nen
pataljoonakin otti osaa taisteluun. Eräs mukana ollut virolainen kertoo
siitä:
»Tammikuun 7 p:n aamuna tulee pataljoonan esikunnasta käsky
valmistautua tunnin kuluttua etenemään. 'Mu isamaa, mu önn ja rööm...'
kaikuu innostuneesti. Sitten muiden joukko-osastojen mukana alamme
marssia vihollisen perään, joka sillä aikaa on jo ruvennut peräytymään.
Marssimme Kiiun kartanon sivuitse Kuusalun kylään saakka. Siellä
levähdetään.
»Vakoilijamme tuovat tiedon, että vihollinen on kulkenut Kahalan
lävitse ja peräytynyt yhä kauemmaksi Rakverea kohden. Varhain
aamulla alamme marssia Kahalaan päin. Pääsemme sillalle asti. Äkkiä
edessämme konekiväärit ja kiväärit alkavat rätistä. Jopa granaatit ja
shrapnellitkin räjähtelevät. Se merkitsee — vihollinen ei ole vielä
lähtenyt tienoolta.
»Meidän joukkomme etsii heti muiden joukko-osastojen kera suojaa
käyttäen sinä jokaista puuta, kiveä ja kumpua, samallakuin vastaamme
tuleen. Vihollisen tuli käy yhä kiivaammaksi. Äkkiä suomalaiset
ilmestyvät joukkomme oikealle ja vasemmalle siivelle. Painunut mieliala
nousee. Alamme ketjussa hyökätä. Meidänkin tykkimme ovat toiminnassa.
Kiivaan tulen alaisena vihollinen alkaa peräytyä, mutta hyvin sitkeästi
puolustautuen. Jokainen talo on erikseen valloitettava. Täytyy
ihmetellä, että meillä on niin vähän tappioita.
»Vihollisen takaa-ajo alkaa. Se pitää kyllä hyvästi puoliaan, mutta sen
on kuitenkin aina lopuksi peräydyttävä.
»Kahalan taistelussa punaiset puolustautuivat äärimmäisen sitkeästi.
Kuitenkin heidän täytyi meidän kireän painostuksemme vuoksi peräytyä ja
jättää voitto meille. Heidän konekiväärinsä kyllä olivat toiminnassa,
he valelivat meitä granaateillaan, mutta meidän miehemme yhdessä
suomalaisten kanssa eivät antaneet perään, vaan tunkeutuivat askel
askeleelta eteenpäin, kunnes vihollinen pakeni.»
Ratkaiseva merkitys taistelun kulkuun oli 1:sellä suomalaisella
komppanialla.
Eräs sen sotilaista kertoo:
»Lähdettyämme majapaikasta liikkeelle marssimme ripeästi routaista
maantietä pitkin. Punaiset ovat peräytyessään katkaisseet tien varrella
kulkevat puhelinjohdot, joita virolaiset puhelinmiehet parastaikaa
korjailevat. Pitkin maantien vierustaa ja pelloilla on maassa paljon
kuoppia, joita granaatit ovat kaivaneet iskiessään alas. Teillä ja
pelloilla ei ole juuri nimeksikään lunta, mutta metsässä sitä sensijaan
on yli puolen metrin paksulti.
»Tulemme erääseen tienristeykseen, jossa kymmenkunta ryysyistä
virolaista sotilasta seisoo. Komppanianpäällikkömme tiedusteluun he
vastaavat, että punaiset ovat n. puolen kilometrin päässä, Kahalajoen
länsirannalla. Siinä seisoessamme granaatti suhahtaa jokseenkin läheltä
ja räjähtää muutama sata metriä tiestä vasemmalle. Sitten niitä
tulee harvakseen silloin tällöin kummallekin puolen maantietä. Joku
kiväärinkuulakin vingahtaa ylitsemme.
»Meidät komennetaan metsään ketjuun, alamme edetä. Kuljettuamme hetken
hitaasti eteenpäin vihollisen kiväärituli yltyy yhä kiivaammaksi. Oksia
ja kaarnankappaleita risahtelee puista ylt'ympäri joka taholle. Minua
värisyttää alussa tämä omituinen räiske ja vingunta, mutta pian siihen
tottuu. Saamme käskyn avata tulen ja teemme pari rohkeata syöksyä,
joten pääsemme n. 150 m. päähän vihollisen ketjusta. Pysähdymme siihen
vähäksi aikaa ja avaamme hyvin kiivaan tulen punaisia vastaan, jotka
ovat asemissa leveän ahon takana. Vihollisen puoleinen metsänreuna on
kokonaisuudessaan vaaleansinisen savun peitossa. Joka puolella paukkuu,
jyrisee, ulvoo.
»Olen konekiväärin! kanssa erään puun takana, josta luulen saavani
suojassa ollen ampua. Äkkiä luoti suhahtaa läpi puun vain hitusen
yläpuolella päätäni heittäen puun siruja niskaani. Vihollisen
konekiväärisuihku suuntautuu puolisen metriä minusta oikealle olevaan
kantoon paiskaten sälöjä ja siruja kasvoihin ja silmiin. Maa jymähtelee
granaattien räjähdellessä. Puiden latvoja tulee ryskien alas. Tuntuu
siltä kuin helvetti olisi muutettu maan päälle.
»Saamme käskyn jatkaa hyökkäystämme. Juoksemme huimaavaa vauhtia
ahon puoliväliin, jossa heittäydymme jälleen asemiin. Vihollisen
tykki-, konekivääri- ja kiväärituli yltyy äärimmilleen. Odotan vain
sitä, milloin minun vuoroni tulee hengähtää viimeisen kerran: monet
tovereistani ovat jo kaatuneet.
»Viimeinen yleinen hyökkäys. Salamana ketjumme hypähtää ylös ja käy
hurraten ja ulvoen vihollisen kimppuun. Punaiset ampuvat vielä hetken
vimmatusti, mutta näkevät sitten vastarinnan turhaksi ja alkavat paeta.
Kukaan meistä ei kuule eikä tunne mitään. Jokaisella on päämääränään
päästä käsiksi viholliseen, tuhota, surmata se olemattomiin. —
Vihollinen syöksyy suin päin suoraan edessä olevaan jokeen, ja me
riennämme perässä. Päästyämme joen toiselle rannalle on vihollinen
jo ennättänyt edessä olevien talojen ja niiden takaa alkavan metsän
turviin. Olemme päässeet jo vihollisen tykistön asemille, josta he
ovat ehtineet viedä tykit pois jättäen kuitenkin jäljelle aika paljon
ammuksia, muutamia satuloituja ratsuhevosia y.m. Saamme käskyn pysähtyä.
»Komppaniamme keräytyy taistelun jälkeen maantielle, jossa hetken aikaa
levähdettyämme lähdemme marssimaan eteenpäin.
»1:nen komppania kärsi tuntuvia vaurioita. Kaatuneita oli kolme:
vääpeli _Knut Nilsson_, kersantti _Artturi Liikanen_ ja sotilas
_Julius Brander_, sekä pahemmin haavoittuneita 7, joista sotilas _Elis
Minkkinen_ kuoli haavoihinsa Tallinnassa Greifenhagenin sairaalassa.
»Karkoitettuaan vihollisen 1:nen komppania, 4:nnen rykmentin 2:nen
pataljoona ja tykit jatkoivat matkaansa enää vastusta kohtaamatta
niille määrättyihin asemiin. 1:nen komppania majoittui Uritan kylään.
»Seuraavan päivän virolaisen operatiiviesikunnan virallisessa raportissa
mainittiin:
»'Suomalaiset ottivat eilen ensimmäistä kertaa osaa taisteluun. Erittäin
kiitettävästi toimi ensimmäinen suomalainen komppania, joka teki
sankaritöitä Kahalan, Uurin ja Muuksin kyliä valloitettaessa.' [Mikäli
tiedonanto koskee Uurin ja Muuksin kyliä, on se virheellinen. 1:nen
komppania ei luonnollisesti voinut ottaa osaa niiden valloitukseen,
koska se kulki aivan toista tietä.]
»Samanaikaisesti 4:nnen rykmentin oikean siiven kanssa vasen oli
ryhtynyt etenemään suuntaan Muuksi—Kolgan kartano, tarkoituksella lyödä
Muuksi—Kahala linjalle asettuneen vihollisen oikea sivusta pakosalle.
Kapteeni _Kanerva_ kertoo tästä etenemisestä:
»Vallitsevan kelirikon ja huonon etappijärjestyksen tähden komppania on
marssinut ilman ruokaa n. 30 km., ja seuraava taistelu on senvuoksi
suoritettava huonojen olosuhteiden vallitessa. Nälkiytyneinä ja
pitkästä marssista väsyneinä miehet ponnistelevat eteenpäin.
»5 km Neuenhofin kartanosta itäänpäin vihollinen on asettunut asemiin
Muuksin kylän luona oleville harjanteille. 2:nen komppania syöksyy
johdollani sekä oikealta kiertäen että suoraan keskustaa vastaan
bolshevikien kimppuun. Punaisten asemat ovat mitä parhaimmat. He
ovat näet asettuneet kiviaitojen taa, jotka muodostavat luonnollisen
linnoituksen harjanteelle. Taistelussa haavoittuu 2:sesta komppaniasta
1 upseeri ja lievästi 1 sotilas. Veriset jäljet hangella osoittavat,
että vihollinen on kärsinyt huomattavia tappioita, ja kaatuneiden
ruumiit tien varrella vielä vahvistavat sitä. Mukaamme lähtee 6—8
virolaista sotilasta, jotka Muuksista alkaen kulkevat kanssamme
etumaisten joukossa.
»Muuksin luota peräydyttyään vihollinen asettuu Uuriin, Kahalanjärven
itäpuolelle, aikoen siinä lyödä takaisin suomalaisten hyökkäyksen.
'Suojeluskunnan marssia' laulaen komppaniani ryntää eteenpäin
välittämättä vihollisen ankarasta kivääri- ja konekivääritulesta.
Komppanian ripeä eteneminen hämmästyttää sekä bolshevikeja että
paikkakunnan asukkaita. Viimemainitut vastaanottavat kyynelsilmin
pelastajansa. Bolshevikit ovat paetessaan kertoneet, että sieltä
varmaankin tulee itse paholaisia, ne laulavat vain välittämättä
kuulasateesta. Eräs on kertonut tähdänneensä 50—100 metrin päästä
muudatta vastustajistaan ja luulleensa varmasti osuvansa, mutta
siitä huolimatta mies on jatkanut juoksuaan häntä kohden heilutellen
kivääriään ja laulaen jotakin laulua.»
»2:nen komppania selvisi siis päivän taisteluista vähemmällä mieshukalla
kuin ensimmäinen komppania. Uurin valloituksen jälkeen se jatkoi
yhtämittaa peräytyvän vihollisen takaa-ajoa, tapasi 1:sen komppanian
ja asettui sitten 4:nnen rykmentin komentajan käskyä noudattaen Kendan
kartanoon.
»Sillä välin Tallinnaan jääneet 3:s komppania sekä vänrikki _V.
Auliksen_ ja jääkäriluutnantti _Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunnat
olivat saaneet lähtökäskyn. Tammikuun 7 p:n iltana ne marssivat majuri
_Ekströmin_ johdolla kuormastoineen satamaan, jossa 3:s komppania
sijoitettiin tykkivene 'Lembitiin', konekiväärikomennuskunnat
pienenpuoleisiin kuljetuslaivoihin.
»Tarkoitus oli laskea maihin joukkoja vihollisen selkäpuolelle Par-Kupin
tiilitehtaan luo Loksan kylään ja senjälkeen marssia etelää kohden
Narvan maantielle saakka samanaikaisesti 1:sen ja 2:sen komppanian
ja virolaisen 4:nnen rykmentin rynnistyksen kanssa lännestä. Paitsi
mainittuja suomalaisia joukko-osastoja myöskin kapteeni _Pauluksen_
johtamia virolaisia otti osaa desanttiin.
»Klo 12 yöllä lähtö Tallinnan satamasta tapahtui. 'Lennuk'ja 'Lembit'
seurasivat kuljetuslaivoja. Aamun valjetessa tammikuun 8 p:nä
laivue saapui Loksan edustalle Papilahdelle. Sotalaivat ryhtyivät
kauaskantavilla tykeillään pommittamaan rannikkoa. Noin puolentunnin
pommituksen jälkeen maihinnousu alkoi klo 9 tienoilla.»
Konekiväärinjohtaja M. kertoo maihinnoususta:
»Yhdeksän ajoissa laskemme sillan kylkeen. Minun on määrä
ensimmäisenä hyökätä maihin, _Vuorisalo_ on näet hommannut
konekiväärikomennuskunnalleen kunnian päästä ensimmäisenä hyökkäämään,
ja minä 1:sen kk:n johtajana olen tietysti itseoikeutettu ensimmäisenä
kaatumaan.
»Laivan manöveri epäonnistuu täydellisesti. L. pääsee konekivääreineen
maihin ja saa jo hiukan raksuttaa sillä, ennenkuin minä miehineni
joudun. Juoksemme hurjaa vauhtia yli sillan ja käännymme sen vasemmalla
puolen olevalle harjanteelle, suunnitelman mukaan. Päästyämme sinne
pistämme — sikaariksi; olen varannut niitä hattuni reunat täyteen.
Rannasta alkaa kuulua 'Porin marssi', meikäläinen 3:s komppania ja
virolaiset marssivat maihin.»
3:nnen komppanian sotapäiväkirja mainitsee komppanian nousseen
maihin klo 10 ap., jolloin vihollisilta vallattiin sinivalkoinen
vinoristilippu. Sitten ryhdyttiin etenemään.
Etujoukko, johon kuului 3:nnen komppanian miehiä ja virolaisia
matruuseja, lähetettiin valloittamaan Loksan kirkkoa. Sen luona
käydystä taistelusta kertoo virolainen meriväenluutnantti T., joka otti
osaa taisteluun, seuraavasti:
»Maajoukot seisovat jo tiilikivitehtaan luona ketjussa, kun me nousemme
sillalle. Luutnantti K. jakaa merimiehemme kahteen osaan (tässä
tarkoitetaan niitä 20 miestä, jotka 'Lennukin' miehistöstä ottivat
vapaaehtoisina osaa taisteluun) itse asettuen toisen puolen kera
vasemmalle siivelle. Minä riennän toista puolta johtaen kirkkoa kohden,
josta kuuluu kiivasta ammuntaa. Sinne saavuttuamme saamme käskyn
asettua oikealle sivustalle. Tuli on tiheä. Vihollinen liikkuu metsän
reunassa mustina pilkkuina.
»Päätämme valloittaa kirkon viholliselta saadaksemme paremmat asemat.
Osa meistä kulkee suoraan kirkkoa kohden, toinen osa syöksyy sen
kimppuun päinvastaiselta puolelta. Alan muutaman miehen kera kulkea
kentän reunaa kirkon taakse, seurassamme eräs suomalainen. Vihollinen
huomaa aikeemme, ammunta kiihtyy, suomalainen haavoittuu, me juoksemme
eteenpäin. Kirkko on pian hallussamme. Vihollinen peräytyy metsän
laidasta.»
Sillä välin pääjoukko oli lähtenyt liikkeelle. Majuri _Ekström_ ja
kapteeni _Paulus_ kulkivat edellä. Sitten seurasivat jääkäriluutnantti
_Vuorisalo_ konekivääreineen sekä tien molemmilla puolin 3:s komppania
ja virolaiset. Edettiin pienin otteluin erään suuren aukean laitaan,
johon pysähdyttiin. Majuri _Ekström_ lähetti kaksi patrullia kiertämään
aukeaman ympäri tarkastamaan, olivatko viholliset ehkä asettuneet
ympäröiviin metsiin väijyksiin. Majuri _Ekström_ ja kapteeni _Paulus_
jatkoivat kuitenkin kahden matkaa pitkin tietä.
He saapuivat lähelle tienristeystä, jossa muudan syrjäpolku yhtyi
desanttijoukkojen hyväkseen käyttämään tiehen. Silloin he havaitsivat
äkisti kahden ratsastajan lähenevän syrjätietä myöten kaikessa
rauhassa. Bolshevikiupseereja! selvisi heille heti. Viholliset eivät
havainneet desanttijoukkojen päälliköitä, ennenkuin he kuulivat jyrkän
käskyn pysähtyä ja laskeutua heti hevosen selästä ja näkivät kahden
pistolinsuun ojentuvan uhkaavina rintaansa vastaan. Bolshevikiupseerit
olivat hyvin asestettuja, joten he kaikesta huolimatta olisivat
voineet yrittää vastarintaa. Mutta he eivät koettaneetkaan tarttua
pistoleihinsa, vaan hypähtivät alas satulasta ja antoivat riisua
itsensä aseista.
Kävi selville, että toinen upseereista oli bolshevikien
pataljoonankomentaja, toinen hänen adjutanttinsa. Edelliseltä
löydettiin paljon papereita, joista kävi selville m.m., että
bolshevikit olivat vangitsemalla erään virolaisen sananviejän saaneet
edeltäkäsin tiedon Loksan operatsionista, ja että yksi pataljoona
oli määrätty sitä estämään. Jos suomalais-virolaiset joukot olisivat
viivästyneet puoli tuntia ja sitten yrittäneet maihinnousua, olisivat
he saaneet kuuman vastaanoton, jonka seurauksia on mahdoton arvioida.
Nyt sensijaan tämä pataljoona onnistuttiin helposti yllättämään ja
hajoittamaan ilman, että se sai tilaisuutta käydä desanttijoukon
kimppuun.
Bolshevikiupseerit jätettiin virolaisten haltuun. Majuri _Ekström_ sai
pataljoonankomentajan hevosesta itselleen mainion ratsun, jonka hän
sittemmin sai mukaansa Suomeen.
3:nnen komppanian sotapäiväkirja mainitsee Loksan operatsionista m.m.:
»Loksan kirkonkylän valloittivat etujoukot. Marssittaessa maantietä
pitkin länttä kohti kohdattiin taas vihollinen n. 4 km. päässä Loksan
kirkolta. 15 minuutin taistelun jälkeen vihollinen peräytyi vieden
mennessään kuolleensa ja haavoittuneensa. — — — Komppaniasta haavoittui
1 mies.»
Loksan desantista virolaisen operatiiviesikunnan tiedonanto tammikuun 9
p:ltä mainitsee:
»Meren rannalla desantti otti siellä olleiden vihollisen matruusien
päällikön vangiksi. Desantti sai sotasaaliiksi m.m. 3 konekivääriä. — —
—»
Virolaiset eivät seuranneet kauemmaksi. He kääntyivät kapteeni
_Pauluksen_ johdolla takaisin laivoille ja jättivät suomalaiset yksin
tunkeutumaan eteenpäin. Klo 2 3:s komppania saapui Kolgan kylään
jatkamatta sinä päivänä enää matkaansa. Lännessä toimineiden 1:sen ja
2:sen komppanian kanssa yritettiin turhaan saada aikaan yhteyttä. 9
p:nä marssittiin Parksin kylän sivuitse Valgejoen rannalla sijaitsevaan
Vanakylään, johon 3:s komppania majoittui saavutettuaan vihdoin
yhteyden muiden joukkojen kanssa.
Tammikuun 8 p:nä ei Virumaan rintaman muilla osilla ollutkaan
taisteluja. Kahalan, Muuksin, Uurin ja Loksan luona turhaan yritettyään
vastarintaa bolshevikit vetäytyivät koko rintamalla takaisin peläten
saarroksiin joutumista. Siten 4:nnen rykmentin oikealla puolen toimiva
1:nen rykmentti ja siitä oikealle 5:s rykmentti voivat taisteluitta
edetä 8 ja 9 p:nä mitättömin kahakoin ja miehittää niille määrätyt
asemat. Tammikuun 9 p:nä rintama kulki pieniä mutkia lukuunottamatta
Jänedasta Loksaan.
Tammikuun 10 p:nä suomalaisilla ei ollut taisteluja. Aamulla he
lähtivät majoituspaikoistaan Narvan maantietä pitkin itää kohden.
Illalla 1:nen ja 2:nen komppania konekivääreineen ja jääkäriluutnantti
_Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunta majoittuivat Loopin kylään 3:nnen
komppanian jäädessä Läsnakylään.
Konekiväärinjohtaja M. kertoo marssista Vanakylästä Loopiin:
»Nyt aletaan saada maistella marssimisen nautintoja. — Klo 1 päivällä
(10.1.) lähdetään Vanakylästä ja marssitaan klo 8—9 asti. Mitään muuta
ammuttavaa ei matkan varrella ole kuin vanha, silmäpuoli hevonen,
jolta kuulat ovat typistäneet hännän. Mielenkiintoisia seutuja muuten;
saadaan marssia ikivanhojen siltojen ylitse; vanhoja muurin jäännöksiä
ja kaikenkaltaisia raunioita on pitkin tienvarsia. Mutta kaksoisjonossa
marssivalle sotilaalle ne ovat yhdentekeviä — laiska turisti voi niistä
nauttia.
»Illalla yövytään Loop-nimiseen kylään, vanhaan riihiröttelöön, kylmään
kuin ryssän helvetti. Keksimme kuitenkin uunin, pistämme tulen siihen
ja paistamme silavaa. Sen päälle lauletaan »Jääkärin kaihoa», ja
silloin ensimmäisen kerran ymmärrän, miten sydämestä se on kirjoitettu
ja sävelletty.»
Virolaiset joukot olivat näinäkin päivinä vilkkaassa toiminnassa
muilla rintamilla. Etelässä ne valloittivat tammikuun 8 p:nä
Törvan kauppalan (Virtsjärvestä etelään) saaden saaliikseen 173
haavoittunutta, 49:nnen tarkk'ampujarykmentin liput y.m. Samana
päivänä valloitettiin lounaisella rintamalla Moisakylän tärkeä
rautatienristeys, ja seuraavana päivänä panssarijunat puhdistivat
samalla suunnalla Ruhjan aseman ja Nauksin. Tammikuun 9 p:nä Jögevan
kauppala Pöltsamaan suunnalla joutui niinikään virolaisille. Samana
päivänä virolaiset panssarijunat Virumaan rintamalla karkottivat vielä
vihollisen Tapan kauppalasta, kartanosta ja tärkeästä rautatiesolmusta
saaden saaliikseen 78 vankia, 3 konekivääriä, 50 laatikkoa
konekiväärinauhoja y.m. Seuraavana päivänä virolaisten etenemistä
jatkui vielä paikoitellen. Virolainen laivasto pommitti Kundaa, Mallan
kartanoa ja kylää pohjoisella rannikolla. Samalla laskettiin laivoista
Kundalle desantti, jonka piti kulkea Rakverea kohden. »Lennokin» ja
»Lembitin» miehistöstä kokoonpantu maihinnousujoukko tunkeutui jo
Kundan kartanoon, josta bolshevikit kuitenkin karkoittivat sen takaisin
laivoille. Tämänkin kahakan aikana, kuten niin usein Viron vapaussodan
ensi aikoina, sattui, että virolaisten eri osastot joutuivat vastakkain
luullen toisiaan vihollisiksi ja avasivat kiivaan tulen molemmin
puolin. Ketään ei kuitenkaan ehtinyt kaatua eikä haavoittua, ennenkuin
erehdys selvisi.
Bolshevikien, jotka olivat toivoneet nopeasti ja verrattain pienin
vaurioin voivansa ottaa Tallinnan jälleen haltuunsa, mieliala oli
suomalaisten komppanioiden saavuttua alkaneen vastahyökkäyksen johdosta
hyvin masentunut. Niinpä virolaisen 1:sen rykmentin sotapäiväkirja
mainitsee tammikuun 10 p:ltä:
»Kaikki liikkeet ovat tänään sujuneet taistelutta: yhteentörmäyksiä
vihollisen kanssa ei ole kertaakaan ollut. Joka puolelta vihollinen on
peräytynyt paeten sellaisella kiireellä, että yksinpä suomalaisetkaan
suksilla eivät paikoin ole ennättäneet punakaartilaisten perään.
Meidän nopeat hyökkäyksemme, suomalaiset, panssarijunat ja lopuksi
seläntakaiset maihinnousut — kaikki se yhdessä vaikuttaa punaisiin,
etenkin venäläisiin, uskomattoman kauhistuttavasti. Sensijaan meidän
miestemme mieliala on hyvä — on havaittavissa eräänlaista pyrkimystä
hävittää bolshevikeja mahdollisimman paljon.»
Viron lehdissä kierteli aikoinaan muudan jutelma, joka antaa
havainnollisen kuvan punakaartilaisten mielialasta peräytymisen
alettua. Lainaamme osia siitä tähän.
'Kun Tapan asema joutui jälleen meidän miestemme haltuun ja
punakaartilaiset juoksivat niinkuin karja Rakvereen paetakseen
sieltäkin edelleen, oli _Anvelt_ esikuntineen saapunut kaupunkiin ja
koettanut siellä pysähdyttää peräytymistä. _Anvelt_ oli sanonut:
— Siinä on rahaa, minä jaan sen teille, malttakaa mielenne, venäläiset,
älkää juosko!
Hän oli sitten jakanutkin melkoisen pinkan »kerenskejä» miehille ja
uhkaillut, että ellei raha auta, niin hän antaa kiinalaisten surmata
heidät kaikki.
Eräs rahojen saaja oli alkanutkin kannattaa _Anveltia_ sanoen:
— Kun olemme ottaneet rahat vastaan, on meidän toteltavakin häntä.
Äkkiä muudan hyvin pitkäpartainen, vanhanpuoleinen mies oli tullut
joukosta kovasti reuhtoen kaksi »laupeudensisarta» mukanaan. Tulija oli
noussut vankkurien päälle ja alkanut kovalla äänellä puhua:
— Minä ja nämä sisaret tulemme Kadrinasta. Siellä meikäläiset aikoivat
ampua erään valkokaartilaisen. Kun hänet pantiin seisomaan ja ampujat
tähtäsivät häneen, ilmestyi kuolemaantuomitun rinnalle suuri, valkea
risti ja samanlainen hänen otsalleen. Ampujat laukaisivat, mutta,
mitäs arvelette, veljet: hän ei kaatunutkaan maahan! Sen nähdessään
joukkomme alkoivat juosta hajalle. Se kaikki johtui siitä, että tuo
kunnoton konna (hän oli osoittanut _Anveltia_) käski meidän hävittää
Herran huoneet ja antoi luvan surmata kaikki ne, joilla riippuu risti
rinnalla, kuten ainakin kunnon venäläisillä. Ja me kuuntelimme hänen
lörpötyksiään ja teimme niin. Nyt näen, että Jumalan rangaistus on
tulemassa päällemme.
Melu ja kiroilu olivat senjälkeen käyneet niin uhkaaviksi, että
_Anvelt_ oli lättiläisten turvissa vain vaivoin päässyt pakoon.'
Tammikuun 11 p:nä uusi, voimakas eteneminen oli määrätty alkavaksi.
Tarkoitus oli antamatta pakenevalle viholliselle aikaa levätä ja koota
joukkojaan karkoittaa se aina Haljalan taakse.
Ensimmäisinä suomalaisista joukoista luutnantti _Varmavuoren_ n. 30
tiedustelijaa, jotka nyt oli erotettu itsenäiseksi joukoksi, sai
käskyn ryhtyä etenemään. Luutnantti _Varmavuori_ kertoo tämän päivän
etenemisestä:
'Vietettyämme kaksi yötä 3:nnen komppanian majoituspaikassa saamme
majurilta käskyn mennä edeltäpäin 17 km. päässä olevaan Haljalan
kirkonkylään.
Lähdemme liikkeelle varhain aamulla. Kuljettuamme n. 10 km tapaamme
virolaisen rykmentin [tarkoittaa nähtävästi jotakin 4:nnen rykmentin
pataljoonaa] seisomassa tiellä metsässä. Puhuttelen rykmentin
komentajaa, joka kysyy, minne meidän tiemme kulkee. »Haljalaan»,
vastaan. Tämä on virolaisten mielestä mahdotonta, koska bolshevikit
ovat Kärmon tehtaan luona. »Olkoon vaikka piru», vastaan kerskailevasta
»olen saanut majurilta käskyn, enkä luule hänen laskeneen leikkiä
määräyksillään.» Komentaja kohauttaa välinpitämättömänä hartioitaan
arvellen kaiketi olevan samantekevää, puskeeko hullu suomalainen päänsä
kiveen vai kantoon.
Tässä muuten poikani saavat näyttää etevämmyyttään rohkeudessa
virolaisille. Jutellessamme suhinaa kuuluu ilmassa, tykin kuula
lentää tien ylitse ja osuu erääseen puuhun pirstoten sen kappaleiksi.
Ennenkuin huomaankaan, on tie tyhjänä virolaisista. Kaikki ovat
heittäytyneet ojaan pitkäkseen. Jäljelle ovat jääneet ainoastaan minun
mieheni, jotka pilkkaavat virolaisia käskien heidän painaa nenänsä
syvemmälle mutaan. Virolaiset nousevat ylös kuopistaan, istuutuvat
tien reunoille pilkasta parantuneina ja välinpitämättömän näköisinä
katselevat putoilevia kranaatteja. Varmaankin he vannovat pyhän valan,
etteivät ikinä enää näytä suomalaisille hulttioille pelkuruuttaan.
Toisaallakin virolaiset ovat pulassa. Edestämme alkaa kuulua kiivasta
kiväärinammuntaa ja konekiväärien rätinää. Virolainen kärkikomppania
on siellä tulessa. Lähetän majurille raportin, ettemme voi joutua
Haljalaan, ennenkuin olemme ajaneet ryssät pois Kärmosta.
Tullessamme lähelle virolaiset ovat peräytymässä. Pakotamme heidät
etenemään entisiin asemiinsa. Tiedustellessani virolaiselta
komppanianjohtajalta syytä heidän peräytymiseensä hän vastaa
sammaltaen, että bolshevikit ovat kylässä ja ampuvat konekivääreillä,
siksi on heidän ollut pakko siirtää omat konekiväärinsä pois
asemistaan. Minua suututtaa. Ilmaisen jyrkästi mielipiteeni hänelle.
Sanani eivät tietystikään miellytä virolaista ja loukkautuneena hän
näyttää vertavuotavaa sormeansa sanoen:
— Olen haavoittunut, mutta en silti ole poistunut rivistä.
Konekiväärimiehet ovat myös haavoittuneita, ja sitäpaitsi meitä on
liian vähän.
Se on mielestäni turhaa puhetta ja määrään lyhyesti:
— Lähettäkää konekiväärit tänne, siirtäkää ketjua vähän oikealle ja
antakaa oikean sivustan kaartaa, mutta nopeasti. Minä otan vasemman
siiven, joka on aukealla kylän edessä.
Kysyn vielä, onko hän ymmärtänyt. Hän vastaa viemällä käden lakkiin ja
poistuu täyttämään määräystä.
Vasen siipi joutuu siis minun johdettavakseni, ja haettuamme
virolaisilta yhden kevyen konekiväärin ryhdymme taisteluun.
Joudumme heti kiivaan kivääri- ja konekivääritulen alaisiksi, mutta
mitään liikkeitä ei tehdä, kunnes huomaamme vihollisen koettavan
kiertoliikettä vasemmalla. Muutamme konekiväärin sivuun, annamme siitä
täydellä suulla ja saammekin aiotun liikkeen estetyksi.
Kesken kaiken jänis juoksee kentän ylitse. »Jänis!» kiljaisee joku
ja ampuu sitä. Kaikki muutkin alkavat ampua pieneen Jussi-parkaan,
joka säikähdyksestä suunniltaan ei ymmärrä, minnepäin pyrkiä pakoon.
»Minä ammun sitä konekiväärillä», sanoo konekiväärin ohjaaja. »Älä
hulluttele», kiellän minä. Herra paratkoon, sitä humööriä, joka poikain
kesken vallitsee! Eivät heitä huolet eivätkä surut rasita.
Äkkiä näen jonkun kierivän joen rinnettä alas, joka suojaa meitä
vihollisen yli avoimen kentän meihin suuntaamalta tulelta. »_Rantanen_
haavoittui», kuuluu joku sanovan. Sotilas _Erkki Rantanen_ oli
huonokuuloinen, eikä senvuoksi välittänyt vinkunasta. Hän oli
harvinaisen taitava ampuja ja tahtoi nähdäkseen paremmin nousta
ylemmäksi. Varoitimme häntä, mutta saimme vain vastaukseksi: ei se
mitään. Yhden laukauksen hän ennätti ampua, ennenkuin kaatui useiden
kuulien haavoittamana. Tunti senjälkeen hän on ruumiina.
Lähenemme hitaasti kylää odottaen tilaisuutta hyökkäykseen — heikkoa
hetkeä vihollisen puolella. Näemme, miten bolshevikien konekiväärejä
aletaan vetää taaksepäin. Hetki on tullut.
— Ylös, pojat! Hurraa!
Kaikki hyökkäävät ylös yhtenä miehenä ja päästävät hirvittävän
sotahuudon. S. saa kuulan käsivarteensa, eikä voi seurata mukana.
Pojat juoksevat kilpaa ja kilpaa huutavat. Kukin koettaa olla
ensimmäisenä kylässä.
Virolaiset painelevat urhoollisesti perässä minkä kerkeävät.
Saavumme ensimmäisten rakennusten väliin. Hevonen kulkee jonkin matkaa
edellämme kuljettaen konekivääriä. Käsken pitämään huolta siitä ja
juoksen pihalle. Rakennusten takaa alkaa aukea, jota pitkin ryssiä
pakenee harmaanaan. Niitä ammutaan kuin jäniksiä. Yhtämittaa niitä
kaatuilee. »Stoj! Sdavaites!» [Seis! Antautukaa!] huudan minkä jaksan.
Osa seisahtuu. »Ruki vverh!» [Kädet ylös!] huudan taas, mutta kun
pakenevat siitä huolimatta eivät nosta käsiään ammutaan niitä taas ja
jatketaan matkaa välittämättä metsän laidasta tulevista kuulista.
Yhtämittaa harmaatakkeja keikahtelee peltoon. Keskellä aukeaa eräs
ryssä hommailee jotakin ja kiertelee paikallansa kuin jotakin etsien.
Kun tulemme lähelle häntä, pistää hän kiväärinperän maahan ja ampuu
kuulan leukansa alle. Niin pelätään suomalaisia, ettei uskalleta
antautua vangiksi — ja onko se sitten ihme, onhan bolshevikeilla meistä
yleensä se käsitys, että me eläviltä keitämme vankimme ja syömme sitten
makeisiin suihimme (!).
Jatketaan takaa-ajoa pienen metsäniemen halki ja tullaan Kärmon
meijerin luo, johon pysähdytään odottamaan pääjoukkojen saapumista ja
katselemaan tielle putoilevia granaatteja.
Hyvin bolshevikien tykkimiehet ampuvat. Yksikään laukaus ei mene sivuun.
Pääjoukot saapuvat. Majuri kiittää erittäin hyvin suoritetusta
taistelusta.
Kärmon taistelun onnistuminen ei ole yksin tiedusteluosaston ansio.
Pääjoukko se oli, joka saapuessaan saattoi vihollisen pakokauhun
valtaan ja antoi meille moraalista tukea, vaikkei se ottanutkaan
osaa varsinaiseen taisteluun. Joka tapauksessa se oli loistava
voitto, olihan vihollinen menettänyt kaatuneina, haavoittuneina ja
kadoksiin joutuneina yli puolitoistasataa miestä, vangiksi jääneen
bolshevikiupseerin tiedonannon mukaan.
Jäljellä on vielä Haljalan kirkonkylä, johon vihollisen tykistö ja
päävoimat ovat sijoittuneet. Saan määräyksen joukkoni kanssa tehdä
kiertoliikkeen kylän vasemmalta puolelta. Teemme sen juoksujalkaa,
kannustavathan meitä kunnianhimo ja majurimme kiitos. Tulemme
vihollisen huomaamatta kylään sen laidasta. Vasta keskellä kylää,
kirkon luona, joudumme kosketuksiin vihollisen kanssa. Samaan aikaan
saapuu oikealta puolen toinen kierrosta tekevä joukko ryhtyen myöskin
taisteluun. Yhdessä sitten karkoitamme vihollisen kylästä. Se pakenee
täydellisessä sekasorrossa Rakverea ja Kundan satamaa kohden.'
Muudan virolainen kertoo Kärmon taistelusta seuraavaa:
»Kärmon kartanon aukeilla punaiset ryhtyvät uudelleen vakavampaan
vastarintaan. He ovat valinneet itselleen hyvät asemat: suurehkojen
kivien ja rinnankorkuisten kiviaitojen takana suojassa ollenhe näkevät
meidät tasangon ylitse jo 1 1/2 virstan päästä. Onpa siellä rätinää
ja kuulien vinguntaa! Sittenkin karkoitamme vihollisen ja ajamme sitä
edelleen takaa. Kokonaiset kasat ammuttuja patruunanhylsyjä osoittavat
heidän asemiaan. Kärmon lääkärin talon puutarhan aidasta he ovat
kiskoneet irti lautoja ja ampuneet sieltäkin meitä.»
Vapaajoukon 2:nen komppania otti osaa Haljalan kirkonkylän valtaukseen.
Komppania oli lähtenyt Loopista liikkeelle klo 7 ap. ja marssinut
yhtä mittaa maantietä pitkin. Se saapui juuri parahiksi pelastamaan
luutnantti _Varmavuoren_ harvalukuiset tiedustelijat ja virolaiset
pälkähästä Kärmon luona. 2:sen komppanian tiedustelijat lähetettiin
sitten luutnantti _Varmavuoren_ tiedustelijain kera samanaikaisesti
tekemään kiertoliikettä Haljalaa vastaan, mutta päinvastaiselta
puolelta, kun taas komppanian päävoima marssi suoraan kylää kohden,
joka valloitettiin lyhyen, mutta kiivaan taistelun jälkeen.
Bolshevikien päävoimat olivat jo ehtineet peräytyä kylästä jättäen
jäljelle vain verrattain harvalukuisen joukon, josta muutamat saivat
surmansa laukaustenvaihdossa.
Haljala oli vallattu. Senjälkeen 2:nen komppania ja tiedustelu, osasto
majoittuivat Haljalan kirkonkylään. Perässä tuleva 3:s komppania
asettui Haljalan lähistölle, kun taas 1:nen komppania eteni sinä
päivänä Loopista vain peninkulman verran Vanamoisan kartanoon.
»Aamulla lähdetään marssimaan eteenpäin», kertoo tästä päivästä
konekiväärin johtaja M. »Klo 12 tienoissa pysähdytetään joukot erään
harjun taa: polsujen sanotaan olevan puolentoista virstan päässä.
Kerjäämme päästä tappelemaan, mutta se kunnia suodaan muille, ja polsut
karkoitetaan.
»Taas eteenpäin, kunnes illalla saavumme tänne Potsiin kylään.
Käväisemme väijyksissä välillä, mutta turhaa hälyä. 1:nen ja
2:nen konekivääri sijoitetaan pieneen mökkiin noin kilometrin
päähän varsinaisesta kylästä. On pidettävä vartiota koko yö. —
Epävieraanvaraista väkeä nämä virolaiset. Isäntä, mustapartainen
Iisakki, ottaa minulta 15 markkaa siitä, että saan kirjoittaa lampun
valossa. Naula öljyä (!) mukamas. Eikä tässä kehtaa olla maksamatta,
kun kerran maata on vapauttamassa.»
Tammikuun 11 p:nä virolaisten etenemistä jatkui eri rintamilla.
Bolshevikit peräytyivät enimmäkseen taisteluitta. Ainoastaan 4:nnen
rykmentin rintama-alueella he panivat kiivaasti vastaan, löivätpä
paikoitellen virolaisten yksin tekemiä hyökkäyksiä verisin taisteluin
takaisinkin.
Seuraavana päivänä (12.1.) 1:nen,2:nen ja 3:s komppania
konekivääreineen sekä jääkäriluutnantti _Vuorisalon_
konekiväärikomennuskunta, jotka kaikki olivat kokoutuneet Haljalaan,
marssivat sieltä lepäämättä ja syömättä n. 30 km. päässä olevaan Kundan
kylään. Matkalla ei tavattu vihollista lukuunottamatta yksityisiä
pakolaisia ja muutamia pääjoukoista eksyneitä kuormia. Vapaajoukko sai
saaliikseen pari konekivääriä.
Tiedusteluosasto ja 2:sen komppanian tiedustelijat taas olivat saaneet
käskyn aamulla varhain ryhtyä etenemään Rakverea kohden ja ottaa sen
haltuunsa. Samana päivänä virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s rykmentti olivat
saaneet tehtäväkseen panssarijunain tukemina vallata Rakveren ja
työntää vihollisen joukot mahdollisimman kauas itään.
Kiistanalaiseksi on jäänyt, ketkä ensimmäisinä ehtivät Rakvereen,
luutnantti _Varmavuoren_ tai 2:sen komppanian tiedustelijat vai
virolaisetko. Kiista koskee kuitenkin vain marssinopeutta. Vihollinen
oli näet jo edellisenä iltana jättänyt Rakveren, joten kaupunkia
ei tarvinnut valloittaa. Eri joukko-osastojen sotapäiväkirjoja
verrattaessa toisiinsa näyttää siltä kuin luutnantti _Varmavuori_
tiedustelijoineen olisi saapunut ensimmäisenä kaupunkiin, nim. klo
7,30 ap. Heti hänen jälkeensä saapuivat 2:sen komppanian tiedustelijat
ja kolmisen tuntia myöhemmin virolaiset. Joka tapauksessa saapuivat
suomalaiset ennen virolaisia, sen vahvisti myös Viron armeijan
ylipäällikkö tervehtiessään Pohjan Poikain 1:stä pataljoonaa sen
saavuttua Tallinnaan tammikuun 12 p:nä. 2:sen komppanian tiedustelijat
vetivät Rakveren rautatienaseman katolta alas punaisen lipun, jota
komppanianpäällikkö, kapteeni _Kanerva_ säilyttää Viron retken muistona.
Operatiiviesikunnan tiedonanto mainitsee:
»Virumaan rintamalla joukkomme ovat karkoittaneet vihollisen Rakveresta
ja edenneet Kütin kartanoon, Vaekylän asemaan ja Kohalan kartanoon
saakka. Vihollinen pakenee suurella kiireellä jättäen jälkeensä
kuolleita. Sotasaaliiksi saimme 2 vihollisen kuormastoa.»
1:sen rykmentin sotapäiväkirja mainitsee Rakveren miehittämisen
johdosta:
»Mitä kauemmaksi tullaan seutuihin, joissa punaiset joukot ovat
pitemmän aikaa vallinneet, sitä kolkommaksi kuva muuttuu — hävitys ja
ryöstö kohtaavat kaikkialla silmää. Varakkaammat perheet ja ne, joiden
pojat palvelevat valkokaartissa, ovat erikoisen raskaasti saaneet
maistaa kommunismin nyrkkiä: kaikki vilja ja eläimet, vieläpä paremmat
huonekalutkin ja vaatteet on ryöstetty, ja sen lisäksi on vielä isä,
äiti, sisar tai veli otettu panttivankina mukaan, ellei heitä ole heti
paikalla ammuttu.
»Rakveren kaupungista kerrotaan kauhistuttavia kertomuksia, nim., että
siellä olisi lähes 70 ihmistä surmattu. Narvassa aiotaan surmata
vielä enemmän. Herraskartanot ovat saaneet kärsiä kaikkein eniten:
huonekalut, joita ei ole viety mukaan, on survottu pirstaleiksi,
huoneet on ryvetetty aivan pilalle, vanhat, tärkeät arkistot ja
kirjastot on hajoitettu, ja niistä on tehty nuotioita huoneisiin,
lattiat on kaivettu ylös j.n.e. Paikalliset punaiset ovat siinä paljon
auttaneet, ja nyt katsovat ne heistä, jotka eivät ole lähteneet pois
bolshevikijoukkojen kera, kauhulla sotilaitamme: pelätään kostoa, jonka
hirveyttä bolshevikit ovat asukkaita peloittaakseen kuvailleet.
»Kylissä on paljon bolshevistista kirjallisuutta ja lentolehtiä,
teillekin on niitä joukkojamme varten siroteltu. Kaikki ne
on kirjoitettu saman kaavan mukaan — mauttomat kiitokset
yleismaailmallisesta vallankumouksesta ja kaikuvat iskusanat ovat
niiden sisältönä!»
Rakveren veritöitä ryhdyttiin pian senjälkeen tutkimaan. Tammikuun
18 p:nä tehdyn virallisen luettelon mukaan, jonka Viron viranomaiset
jättivät surmatuista otettujen valokuvien kera Englannin ja Amerikan
konsulaatteihin, punaiset olivat Rakveressa surmanneet n. 150 henkilöä,
joista 82:n ruumiit oli jo siihen mennessä ehditty löytää.
Surmattujen joukossa oli lääkäreitä, pappeja, ylioppilaita, kauppiaita
y.m., m.m. 6 naista, joista 3 baltilaista aatelista. Useimmat
löydetyistä, joilta oli riistetty jalkineet, vieläpä suurimmaksi osaksi
vaatteetkin, oli pistimillä surmattu, vain harvat oli ammuttu. Useilta
pää oli murskattu kiväärinperällä tai muulla tylsällä lyömäaseella.
Naisista oli vain yksi ainoa surmattu pistimeniskulla suoraan sydämeen,
muilta oli pää murskattu, olipa eräältä koko alaosa ruumiista revitty
rikki pistimillä. Näin hirveällä tavalla surmatuista oli vain
aniharva millään tavalla ottanut osaa taisteluun punaisia joukkoja
vastaan. Sittenkuin verityö oli tehty, oli surmatut heitetty kolmeen
yhteishautaan, jotka olivat täyttyneet melkein ääriään myöten.
Suomalaisten joukkojen ensimmäisen taistelukauden aktiivinen
toiminta-aika päättyi Rakveren miehitykseen. Komppaniat saivat
levähdysaikaa viimeistä suurta ponnistusta varten.
1:nen komppania ja jääkäriluutnantti _Vuorisalon_
konekiväärikomennuskunta marssivat tammikuun 14 p:nä Kundasta 15 km.
päässä olevaan Toomikan kylään majoittuen sinne. 2:nen komppania
siirtyi edellisenä päivänä Kundasta Koilan kylään ja 3:s komppania
Nigulan kylään.
Tällä välin Tallinnaan jääneet puhelinkomppania ja 4:s komppania
sekä Vapaajoukon Esikunta olivat saaneet käskyn lähteä rintamalle.
Ensinmainittu lähti Tallinnasta 11 p:nä vänrikki _Georg Hayenin_
johdolla. Molemmat viimemainitut taas lähtivät seuraavana päivänä
saapuen illalla Kadrinan asemalle, josta ne Haljalan kautta matkasivat
Mallan kylään sinne yöpyen.
Vapaajoukon patteri lähti Tallinnasta tykeittä Rakvereen 14 p:nä
ja jatkoi sieltä matkaa 16 p:nä Aserin kylään, jossa virolaiset
luovuttivat sille 2 valloittamaansa tykkiä. Patteri asettui senjälkeen
Purtsen kylään.
Luutnantti _Varmavuoren_ tiedustelijat olivat yhtyneet Vapaajoukon
muihin osastoihin 13 p:nä Kundassa, mutta olivat senjälkeen 14 p:nä
lähteneet etenemään itää kohden Nigulakylän ja Padakartanon kautta
(josta viimemainitusta bolshevikit olivat peräytyessään vieneet
mukanaan muun sotasaaliin joukossa 70 tyttöä!) aina 12 km. päähän
Purtsesta itään. Sieltä he kuitenkin saivat käskyn palata Kundan
satamaan.
Mallassa annetulla päiväkäskyllään N:o 11 tammikuun 14 p:ltä majuri
_Ekström_ kiittää sotilaitaan:
»Palveluksen puolesta kiitän 1:sen, 2:sen ja 3:nnen komppanian
päälliköitä ja meidän urhoollisia komppanioitamme heidän avustaan Viron
armeijan etenemisessä ja samalla kiitän kaikkia K.K.K. päälliköitä.
Erityisesti kiitän kapteeni _Varmavuorta_ ja hänen urhoollisia
vakoilijoitaan.»
* * * * *
Suoritetut taistelut nostivat Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon
maineen korkealle. Epäämätöntä on, ja tähän aikaan tunnustettiin se
Virossakin, että suomalaiset komppaniat tulollaan olivat aikaansaaneet
sotaonnen kääntymisen ratkaisevasti virolaisten puolelle. Suomalaisten
komppanioiden moraalisesti rohkaiseva vaikutus tuntui joka rintamalla
virolaisissa joukoissa. Ne osoittivat loistavasti, että vihollinen,
monin kerroin ylivoimainenkin, voidaan lyödä pakosalle, kun vain on
halua ja rohkeutta ripeästi käydä sen kimppuun ja heti voiton saatua
jatkaa takaa-ajoa.
Kuitenkin on väärin väittää, että suomalaisten vapaaehtoisten
vaikutus olisi supistunut tähän, joskin virolaisten taisteluhalun
ja itseluottamuksen herättäminen on katsottava heidän suurimmaksi
sankarityökseen ensimmäisen rintamakauden aikana. Vaikka suomalaiset
komppaniat toimivat verrattain kapealla rintamanosalla, niin se oli
juuri Narvaan johtavan valtamaantien varsilla. Jo aikaisemmin on
huomautettu, että Viron vapaussodan alkuaikoina taisteltiin enimmäkseen
vain maanteillä, rautateiden lähistöllä taas panssarijunat suorittivat
suurimmaksi osaksi yksin sotatoimet. Muualla oli vain pienempiä
joukkoja, tykistöä tuskin nimeksikään. Suomalaisten rintamanosalla
bolshevikien paine ja vastustus oli kaikkein suurin, mitä todistaa
sekin, että Virumaan rintaman muilla osilla käydyt taistelut olivat
vähäisiä. Saartoa peläten bolshevikien täytyi muuallakin vetää
joukkonsa takaisin, sittenkuin suomalaiset vapaaehtoiset olivat
pohjoisessa murtaneet heidän vastustuksensa. Suomalaisten kanssa jakaa
kunnian ensimmäisen taistelukauden raskaimmasta työstä virolainen
4:s rykmentti, joka tähän aikaan ei ollut kuitenkaan vielä läheskään
täysilukuinen.
Kotimaassa otettiin isänmaallisella ylpeydellä vastaan tiedot
suomalaisten komppanioiden jatkuvista voitoista.
Virolaisten sotilaiden silmissä suomalaiset vapaaehtoiset kohosivat
jonkinlaisiksi yliluonnollisiksi sankareiksi, joille mikään ei ollut
mahdotonta. Virolaiset sanomalehdet kertoivat heistä ja heidän
urotöistään tarunomaisia juttuja. Täydellä syyllä eräs lehti kirjoitti:
»Koko maa puhuu heistä. Kaikkialla, mistä he kulkevat läpi, he jättävät
jälkeensä voimakkaan vaikutelman.» On luonnollista, että Viron lehdet
eivät unohtaneet omienkaan sotilaittensa urotekoja näinä ensimmäisinä
riemunpäivinä. Tosiasiallisesti vasta yhdessä suomalaiset ja virolaiset
joukot muodostivat voitokkaan ja viholliselle pelättävän sotajoukon.
Ilman toinen toistaan ei kumpikaan niistä olisi kyennyt suorittamaan
tehtäväänsä.
Painunut mieliala maassa nousi sitä mukaa kuin suomalais-virolaiset
joukot etenivät. Suorastaan jonkinlainen »kansallinen ylösnousemus»
tapahtui niinä päivinä. Niinpä »Maaliit» kirjoittaa tammikuun 12 p:nä:
»Voiko suurempaa riemua herättäviä sanoja nyt, kellekään lausua kuin
ne, että miehet, jotka ovat rientäneet isänmaamme kimppuun hyökännyttä
vainolaista vastaan, ovat taistelukentillä lyöneet sen, ja että
vastustaja pakenee.
»Kaikkien rehellisten virolaisten sydän alkaa sykkiä nopeammin sitä
kuullessa, uutta voimaa saa luottamus, että piakkoin saamme kopeasta
hyökkääjästä lopullisen voiton.
»Tilanne, joka muutamia päiviä sitten oli äärimmäisen kriitillinen,
alkaa parantua. Entisen Venäjän maailmanvallan sotajoukot, jotka on
kokoonpantu kaikista Venäjällä asuvien kansojen hylyistä: venäläisistä,
lättiläisistä, burjaateista, tatarilaisista, palkatuista kiinalaisista
ja lopuksi omista kavaltajistamme — virolaisista, olivat hyökätessään
pienen Viron kimppuun jo saapuneet pääkaupungin, Tallinnan, porttien
eteen. Puolet kotimaastamme tuo ryövärien lauma oli alistanut valtaansa
pannakseen siellä verisellä väkivallalla voimaan harvojen, epäilyttävän
menneisyyden omaavien henkilöiden diktatuurin. Myöskin jäljelle jääneen
osan Viroa piti, heidän arvelunsa mukaan, ehdottomasti joutua saman
kohtalon uhriksi. 'Hammas hampaasta ja silmä silmästä', riemuitsivat
heidän aateveljensä keskellämme ja odottivat, milloin hetki verihäiden
alun julistamiseksi olisi käsillä.
»Me vaadimme, ettei Tallinnaa saa tehdä taistelupaikaksi. Minkäänlainen
katutaistelu ei voi pelastaa porvariston mahtia kaupungissa, kun
työkansan joukot jo ovat Tallinnan edustalla», ilmoittivat paikalliset
kommunistit Viron porvaristolle.
»Näille kurjille pettureille voimme vastata heidän johtajansa _Anveltin_
sanoilla: 'Heidän silmäinsä ei pidä nähdä sitä, mitä he ovat
kaihonneet.' Niin voimattomia emme ole kuin vastustajamme toisella
puolen taistelulinjaa ja keskuudessamme hyvillä mielin näkisivät. Me
saatamme taistella ylivoimaa vastaan uskomattoman menestyksellisesti,
sen nämä kaksi kuukautta ja etenkin viimeiset päivät ovat näyttäneet.
Viron kansan suuri enemmistö on voimakas ja tekee pian lopun
onnenonkijain saaliinhimosta.
»Järjestelytyö ja kansan velvollisuuksiensa ymmärtäminen
oikeudenmukaisen järjestyksen tukemiseksi vahvistuvat päivä
päivältä. Kohtalo itse on antanut meille tuskallisia opetuksia,
miten velttojen käy. Kyllin niistä. Vain rautainen kuri, kunkin
omakohtainen velvollisuuksiensa täyttäminen tietäen, että luvatut
uudistukset tulevassa Virossa varmasti saatetaan voimaan, ja rakkaus
kansaansa ja isänmaataan kohtaan — vain kaikki se voi johtaa nopeimmin
tarkoitusperäämme, vihollisen kartoittamiseen maasta ja rauhallisen
elämän alkamiseen. Toista tietä ei ole.»
»Uuden Suomen Iltalehti» kirjoittaa ensimmäisten voittojen johdosta
otsakkeella »Vapaa Viro» tammikuun 16 p:nä 1919:
»Paisuvin sydämin on Suomen kansa viime viikkoina seurannut Viron
vapaustaistelun edistymistä. Siihen iloon, jonka jo itsessään sorretun
kansan nousu, etenkin kun sorrettu tässä tapauksessa on läheinen
veriheimolainen, jokaisessa oikeamielisessä ihmisessä herättää,
on liittynyt vielä jännitys omien sotilaspoikiemme kohtalosta.
Menestyisivätkö he tehtävässään? Kääntyisikö onni?
»Sotaonni kääntyi, Suomen pojat toivat todellisen avun Virolle. Ja
useiden pienempien voitonsanomien jälkeen saapui eilen, kuin luomaan
oikeata tunnelmaa tänään vietettävälle Viron päivälle, tieto Tarton
takaisinvalloituksesta. Vapaan ja valkoisen Viron ala laajenee joka
hetki. Sillä tiellä, jolla kansojen vapaus tähän asti on varmimmin ja
pysyvimmin saavutettu, on Viro astunut ratkaisevan askeleen voittoa
kohti.
»Virolais-suomalaisen rintaman voitokas eteneminen jälleen kerran
todistaa siveellisten arvojen merkityksen sodassa. Sotilaallinen
pätevyys, harjaantuminen, kuri, jotka ovat hyvän sotilashengen
ulkonaisia muotoja, perustuvat viime kädessä oman asian uskoon ja
voitontahtoon. Näitä siveellisiä ominaisuuksia on ennen muuta ollut
Viroon vietävänä niillä vapaaehtoisilla suomalaisilla, jotka maamme
kaikista osista ovat virranneet Viron vapausarmeijaan.
»Näihin ominaisuuksiin ja omaan väsymättömään ponnisteluun
sivistyksellisellä, taloudellisella ja yhteiskunnallisella alalla on
vähälukuisen veljeskansamme tulevaisuudessakin rakennettava vapautensa
suojamuuri anarkistista Venäjää vastaan. Jo maantieteellisistä
syistä on Viron asema kaikkina aikoina oleva vaikea ja uhattu, mutta
historiassa on kylliksi lohdullisia esimerkkejä kansoista, joiden
voimakas itsenäisyystahto ja siveellinen vapaudenpaatos on kyennyt
turvaamaan niille vaikeissakin oloissa itsenäisen elämän, että tänään
jaksamme täydellisesti uskoa pysyväisesti vapaaseen, omia kohtaloltaan
ohjaavaan Viroon. Tämän riippumattomuuden ulkonainen muoto voi vielä
olla epäselvä, mutta sen tosiasiallinen sisällys ei saa sitä olla. Niin
monasti väärinkäytetty kansojen itsemääräämisoikeuden periaate on tässä
jos missään kauan sorretun, paljon kärsineen kansan puolella.
»Suomen ja Viron kansojen ikivanha heimolaisuus ja nyt veriuhrein
lujitettu ystävyys puhuvat molemmat sen puolesta, että entistä lähempi
vuorovaikutus ja yhdyselämä valtiollis-taloudellisella alalla on
aikaansaatava. Niinhyvin virolaisella kuin suomalaisella taholla on
tällä ajatuksella hyvä pohja. Vastaukseksi niihin mietteisiin, joita
virolainen itsenäisyysmies, tuomari _A. Hanko_ esittää lehtemme
tämänpäiväisessä aamulaitoksessa, on suomalaiselta taholta lausuttava
julki, että näiden suunnitelmien edelleen kehittäminen on Suomenlahden
tällä puolen sympaattinen ja mielenkiintoinen tehtävä. Päämäärän
tulee olla kummallakin selvillä, jotta kansainvälisiä suhteita
rauhankongressissa järjestettäessä mahdollisimman paljon voitaisiin
saavuttaa. Otettakoon asia siis julkisen keskustelun alaiseksi
kummallakin puolen Suomenlahtea.»
Ja »Maaliit» kirjoittaa samoihin aikoihin:
»Kohtalokkaalla hetkellä, jolloin Viro seisoi kuilun partaalla, josta
ei ollut enää mitään ulospääsyä, jolloin kaikki sen toiveet vapauteen,
itsemääräämisoikeuteen ja parempaan tulevaisuuteen pääsemisestä olivat
tukahtumaisillaan raa'an väkivallan sekä aasialaisen julmuuden ja
sekasorron uhrina, kurotti suomalainen veljeskansa auttavan kätensä yli
lahden. Se tiesi, ettei vierasten tähän asti sortama ja tahallisesti
musertama Viro kykene niin pian järjestymään voidakseen yksin omin
voimin vastustaa hyökkääviä rosvoja, ja tämän vuoksi sen rohkeat ja
taisteluissa karaistut miehet riensivät heikommille veljilleen avuksi.
»Riemunkyynelin tervehtivät heitä taistelukentillä väsyneet sotilaamme,
jotka taukoamatta viikkojen kestäessä täyttivät velvollisuutensa mitä
raskaimmissa olosuhteissa taistellen viimeisin ponnistuksin sekä
miltei pettynein toivein ylivoimaa vastaan. Toivorikas innostus herää
nyt heidän riveissään, ja usko parempaan tulevaisuuteen on uudelleen
laajentunut leimuavaksi tuleksi.
»Tänä kohtalokkaana hetkenä on selvinnyt koko Virolle, että nyttemmin
Suomenlahti ei enää tule erottamaan molempia veljeskansoja. —
»On riittävästi takeita siitä, ettei meitä tulla jättämään tässä
taistelussa yksin. Mahtava Englanti on pientä Viroamme jo nytkin
taistelussa kannattanut ja urhoollisen laivastonsa kautta voimakkaasti
suojellut Viron rantaa.
»Sen vuoksi voimme rohkeasti katsoa tulevaisuuteen, jonka täytyy taata
myös Itämeren suomalaisille kansoille heidän elämänehtonsa.
»ietä iihen on osoittanut meille Suomen kansa rohkeasti lähettäen
poikansa pelastamaan veljeskansaa häviöstä ja taistelemaan yhteistä
vihollista vastaan. Tämä ylevämielisyys ei ole ainoastaan herättänyt
sammumatonta kiitollisuuden tunnetta virolaisten sydämissä, vaan se
on myös selvästi osoittanut, kenen puoleen meidän valtiollisesti on
pyrittävä.
»uomen silta, josta runomme ovat jo kertoneet, josta runoilijamme ovat
uneksineet, on tätä nykyä reaalinen todellisuus. Se silta ei syvennä
ainoastaan entisiä henkisiä suhteitamme, vaan johtaa meidät myös
valtiolliseen yhteyteen, jonka tapahduttua voimme yhdessä esiytyä myös
maailman näyttämöllä.»
»usi aikakausi on alkanut suomalais-virolaisissa suhteissa. Suur-Suomen
ajatus, jolla vihollisemme entisinä aikoina tahallaan pelottivat
itseään, on kohtalon tahdosta tullut reaaliseksi mahdollisuudeksi, ja
sen toteuttaminen on nyt meidän tärkeimpiä valtiollisia tehtäviämme.»