Viron nykyään 1 1/2-miljoonaisen kansan alkuvaiheet ovat olleet samat
kuin muidenkin suomalaisten heimojen, jotka muodostivat yhteisen,
Laatokan ja Väinäjoen välisellä alueella asuvan kantasuomalaisen
kansan. Yhteissuomalaisen ajan päätyttyä nykyisten suomalaisten
esi-isät alkoivat siirtyä pohjoisemmaksi, kun taas virolaiset ja
liiviläiset asettuivat pysyväisesti Suomenlahden eteläpuolelle.
Liiviläiset asuttivat Kuurinmaan rannikon, jolla vain pieniä tähteitä
enää on jäljellä tästä kansasta. Virolaiset ottivat haltuunsa
Pohjois-Liivinmaan, Viron ja läntiset suuret saaret.
Virolaisten ja varsinaisten suomalaisten olot eivät vielä lähinnä
seuraavana aikana paljon eronneet toisistaan. Molemmat kansat
elivät jakautuneina suurempiin ja pienempiin yhdyskuntiin ilman
lujaa kokonaisuutta ja hankkivat elatuksensa maanviljelyksellä ja
karjanhoidolla. Turvakseen he rakensivat lukuisia, lujia maalinnoja
toisiaan ja ulkonaisia vihollisia vastaan, joista viimemainituista
skandinaavialaiset viikinkiretkeilijät tähän aikaan olivat
vaarallisimmat. Kostaakseen näiden tekemiä hävitysretkiä virolaisetkin
vuorostaan purjehtivat Tanskan ja Ruotsin rannikoille polttaen
ja ryöstäen rantakaupunkeja ja -kyliä. Tänä itsenäisyysaikanaan
virolaiset olivat vielä vilkkaassa yhteydessä Suomenlahden takaisten
heimolaistensa kanssa. Sitä todistaa m.m. se, että heitä oli mukana
myöskin karjalaisten Ruotsiin tekemällä suurella kostoretkellä v. 1187,
jolloin Sigtunan kaupunki hävitettiin.
Maansa suotuisan aseman vuoksi virolaiset saivat jo varhain
ryhtyä taisteluun naapurikansoja vastaan sen omistamisesta.
Viikinkiretkeilijäin jälkeen novgorodilaiet yrittivät saada maata
valtaansa siinä kuitenkaan pysyväisemmin onnistumatta. Vakavampi
vaara uhkasi virolaisia saksalaisten taholta, etenkin senjälkeen, kun
heitä oli kauppiaina ja munkkeina asettunut Riianlahden rantamille ja
ryhtynyt sieltä levittämään valtaansa pakottaen vähitellen, sitkeiden
taistelujen kautta, liiviläiset alamaisuuteen ja vastaanottamaan
kasteen. He olivat v. 1201 perustaneet Riian kaupungin Väinäjoen suuhun
valtansa tueksi ja vuotta myöhemmin hengellisen ritarikunnan uuden
uskon levittämiseksi Itämeren pakanamaihin.
Sittenkuin lättiläiset olivat melkein vastarinnatta taipuneet uusiin
oloihin ja liiviläisetkin vihdoin v. 1208 lopullisesti kukistuneet,
tuli virolaisten vuoro. Sotataitoisilla saksalaisilla ritareilla oli
vielä apunaan suuret määrät liiviläisiä ja lättiläisiä, kun taas
virolaiset eivät nytkään, vaaran hetkellä, yhtyneet voimakkaaksi
kokonaisuudeksi, vaan taistelivat maakunnittain, yksi tai pari-kolme
kerrallaan.
Turhaan he koettivat estää vihollista tunkeutumasta maahan. Askel
askeleelta heidän oli vimmatusti taistellen peräydyttävä. Virolaisten
kohtalo ratkaistiin Paalan kiivaassa taistelussa syyskuun 22 p:nä 1217,
jolloin Sakalan maakuntalaisten urhea päällikkö _Lembit_ kärsi suurine
joukkoineen ratkaisevan tappion. Sotaa kesti kuitenkin vielä 7 vuotta,
ennenkuin uljas kansa taipui vieraan ikeeseen.
Tanskalaisiakin joukkoja saapui sodan kestäessä Viroon saksalaisten
taistelua johtavan Liivinmaan _Albert_-piispan kutsusta. He nousivat
kuninkaansa _Waldemar II Seierin_ johdolla maihin Räävelin rannikolla,
valloittivat Lindanisan maalinnan ja rakensivat sen tilalle v. 1219
kivilinnan, jota kansa alkoi kutsua Tallinnaksi, s.o. Tanskan linnaksi.
Tanskalaiset valloittivat vielä pohjoisosat Harju- ja Virumaasta.
Ruotsalaisetkin yrittivät jo tähän aikaan saada jalansijaa maassa,
Läänemaalla, mutta urheat saaristolaiset saapuivat silloin suurin
joukoin hätään joutuneiden avuksi ja karkoittivat vihollisen.
Saavutettu menestys aikaansai kuvaamattoman innostuksen koko Viron
kansassa. Kaikkialla noustiin vieraita sortajia vastaan. Tanskalaiset
suljettiin Tallinnaan, ja saksalaiset, jotka riitelivät keskenään
virolaisten maan jakamisesta, karkoitettiin linnasta toisensa
jälkeen. Vihdoin kuitenkin Albert-piispan onnistui saada riitaisuudet
lopetetuiksi ja saksalaisten yhteinen rintama virolaisia vastaan
lujitetuksi. Virolaisten oli kaikkialla peräydyttävä. Elokuun 15 p:nä
1224 Albert-piispa saapui saksalaisine, liiviläisine ja lättiläisine
joukkoineen Tarton luo, jonka täytyi urhoollisen puolustuksen jälkeen
antautua. Se ryöstettiin ja poltettiin perustuksiaan myöten. Pian
senjälkeen viimeiset vapaat virolaiset sortuivat Valjalan lujan linnan
kukistuessa.
Voittajat ryhtyivät järjestämään maan oloja mielensä mukaan. Entisten
maalinnojen tilalle rakennettiin luostareita ja kirkkoja tai
lujia kivilinnoja, joiden ympärille Saksasta tulleet kauppiaat ja
käsityöläiset rakensivat myöhemmin korkealla kivimuurilla ympäröityjä
kaupunkeja. Tarton viereiselle pyhälle Taaranmäelle Tarton ensimmäinen
katolinen piispa rakennutti v. 1241 komean tuomiokirkon, jonka jylhät
rauniot keskellä kaunista Tuomiovuoren puistoa ovat vieläkin kaupungin
huomattavin nähtävyys.
Kun maan valloituksen jälkeen feodaalijärjestelmä pian levisi yli
koko Liivinmaan, muodostui sinne kalparitarien, pappien ja porvarien
lisäksi neljäskin saksalainen sääty, suurtilallisten vasallit He saivat
myöhemmin läänityksensä eri tavoin perinnölliseksi omaisuudekseen,
jolloin heistä muodostui herraskartanoiden l. moisioiden omistajaluokka.
Viroa, Liiviä ja Kuurinmaata kutsuttiin yhteisellä nimellä Liivin
maaksi. Se laskettiin tästä lähtien nimellisesti kuuluvaksi Saksan
keisarikuntaan, mutta sen, kuten muidenkin liittovaltion osien tähän
aikaan, asema oli alusta alkaen hyvin itsenäinen. Kilpailu ylimmästä
vallasta uudessa valtiossa alkoi melkein heti Riian piispan ja
kalparitarien johtajan, n.s. ritarikunnan mestarin, välillä. Taistelu
oli ajoittain hyvinkin kiivas. Lopuksi, monien vaiheiden jälkeen,
se päättyi viimemainitun voittoon. Aikojen kuluessa Liivinmaan
ritarivaltio sai sitten varmemmat muodot ja tuli näyttelemään
huomattavaa osaa Itämeren maiden historiassa.
Voitettujen virolaisten asema oli alusta alkaen vaikea. He olivat
menettäneet kaiken poliittisen vapautensa. Heidän oli sitäpaitsi
suoritettava kalparitareille ja kirkolle kymmenyksiä ja tehtävä
päivätöitä kaupunkeja, linnoja, luostareita ja kirkkoja rakennettaessa.
Näistä satunnaisista työpäivistä muodostui sittemmin pysyväinen
työvelvollisuus.
Sittenkuin herraskartanot tulivat vasallien omaisuudeksi ja he
asettuivat vakinaisesti asumaan kansan keskuuteen rakennuttaen
talonpojilla lukuisia, komeita herraskartanolta, huononi kansan asema
suuresti entisestään. Talonpoikain tiluksia liitettiin väkivaltaisesti
kartanon maihin, niiden omistajat ajettiin maantielle tai joutuivat
moision alustalaisiksi. He köyhtyivät köyhtymistään verojen ja
työpäivien vuosi vuodelta lisäytyessä. Pysyäkseen jotenkuten
hengissä onneton rahvas oli pakotettu lainaamaan viljaa ja työjuhtia
herraskartanoista. Se joutui sen kautta moision velalliseksi, menettipä
liikkumisvapautensakin. 14:nneltä vuosisadalta alkaen luettiin
talonpojat jo pysyväisesti sen kartanon maihin kuuluviksi, jonka
alueella he asuivat. Vain lyhyt askel tästä oli luonnollisesti siihen,
että talonpoikia alettiin myydä ja lahjoitella erilläänkin maasta, ja
että he menettivät oikeuden omistaa varallisuutta ja tehdä valituksia
heidän osakseen tulleesta kohtelusta, joka vuosi vuodelta kävi yhä
epäinhimillisemmäksi. Vallanpitäjät, joiden mielivallasta he olivat
kokonaan riippuvaisia, eivät enää katsoneet heidän kuuluvan edes
ihmisten joukkoon ja kohtelivat heitä sen mukaisesti.
Talonpoikaisväestön tila oli kaikkein kurjin Räävelin, Harjun ja Virun
maakunnissa, joissa Tanskan kuninkaan saksalaiset voudit ja vasallit
hätyyttivät kansaa mielensä mukaan. Epäinhimillinen kohtelu, jolla
tuskin on muualla vertaistaan tämänkään julman ajan historiassa,
synnytti rahvaassa mitä katkerinta vihaa. Se ei ennustanut hyvää
vallanpitäjille. Estääkseen mellakoita Tanskan kuningas antoi v. 1315
Viron herttuakunnan talonpojat suorastaan vasallien omaisuudeksi,
jonka elämästä ja kuolemastakin heillä oli oikeus päättää. Kun näitä
valtuuksia käytettiin hirveällä tavalla rahvasta vastaan, aiheutti
se yleisen kapinan Tanskan alueilla v. 1343. Harju- ja Läänemaalla
parisentuhatta saksalaista ja tanskalaista sai surmansa. Hurjistunut
kansa kulki herraskartanosta toiseen surmaten armotta kaikki, vanhat
ja nuoret, miehet, naiset ja lapset, ja polttaen moisiot, kirkot ja
luostarit.
Vapaustaistelua johtamaan valittiin neljä kuningasta, jotka keräsivät
kymmentuhantisen armeijan, saivat voiton ritareista Tallinnan
edustalla ja lähettivät avunpyyntöjä Suomeen ja Ruotsiin. Turun ja
Viipurin linnanpäälliköt, _Dan Niklinpoika_ ja _Pietari Joninpoika_,
päättivätkin tällöin omin päin kiiruhtaa heimolaisten avuksi ja
ryhtyivät tarpeellisiin valmistuksiin. Tämä ensimmäinen suomalainen
apuretkikunta ei kuitenkaan joutunut ajoissa Viroon. Sen oli palattava
tyhjin toimin takaisin. Tanskan avukseen kutsumien kalparitarien oli
sillä välin onnistunut vangittuaan petoksella virolaisten kuninkaat
saada voitto johtajitta jääneestä armeijasta verisessä taistelussa
Tallinnan luona. Muuallakin kapina kukistettiin v. 1344 erittäin
julmasti. Kymmenien tuhansien virolaisten sanotaan tämän kapinan
yhteydessä saaneen surmansa, ja jäljelle jääneiden asema kävi
entistä paljon tukalammaksi. Tanskan kuningas möi senjälkeen Viron
herttuakunnan saksalaiselle ritarikunnalle 19.000 markasta puhdasta
hopeaa, ja samasta summasta kalparitaristo lunasti sen haltuunsa vuotta
myöhemmin.
Mutta samalla kuin saksalaisten ritarien valta-alue Liivinmaalla
näin laajeni, heikontui heidän asemansa yhä lisäytyvän sisäisen
eripuraisuuden takia. Kaiken muun lisäksi leviävä tapainturmelus ja
mukavuudenhalu toivat mukanaan haluttomuuden sotaan. Venäläiset,
jotka olivat jo kauan ahnehtineet Itämeren rantamaita, päättivät nyt
tehdä lopun rappeutuneesta ritarivaltiosta ja valloittaa Liivinmaan.
Mutta kalparitarien mestarina sattuikin tähän aikaan olemaan voimakas
ja kyvykäs _Walter von Plettenberg_, joka saatuaan kaksi suurta
voittoa rajan ylitse hyökänneistä venäläisistä karkoitti heidät
maasta, valloittipa v. 1502 Pihkovankin turvaten siten toistaiseksi
ritarivaltakunnan.
Uskonpuhdistus alkoi näihin aikoihin levitä Liivinmaalle saaden
nopeasti jalansijaa tähän aikaan vielä täysin saksalaisissa
kaupungeissa, mutta hitaammin virolaisissa maalaisseurakunnissa.
Katolisuus ei ollut kyllä milloinkaan syöpynyt virolaisen kansan
tajuntaan, mutta vironkielisen raamatun puute ja uutta uskoa
saarnaavien vironkielen taitamattomuus ehkäisivät uskonpuhdistuksen
menestymistä rahvaan keskuudessa. Kun tämän lisäksi saksalaiset eivät
sallineet virolaisten valmistautua papeiksi, niin ei ole ihme, että
uskonpuhdistus virolaisten keskuudessa edistyi vain perin hitaasti,
joskin varmasti.
_Plettenbergin_ loistavat voitot eivät kauaksi aikaa turvanneet
maata venäläisten hyökkäyksiltä. Kun _Iivana IV Julma_ lähetti
v. 1558 Liivinmaalle 70.000 venäläistä, tataaria ja kalmukkia
käsittävät sotalaumansa, niin nautintojen ja prameilun veltostamat
saksalaiset eivät alussa yrittäneetkään ryhtyä vastarintaan. He
pakenivat lähestyvän vihollisen tieltä linnojen ja kaupunkien muurien
turviin. Virolainen talonpoikaisväestö koetti muun suojan puutteessa
etsiä turvaa petomaisilta vihollisilta metsistä ja soilta, mutta
murhaajajoukkiot seurasivat pakolaisia sinnekin. Ne, joiden henki
armosta säästettiin, myytiin orjiksi Venäjälle, jolloin maksettiin,
kerrotaan, miehestä 10 ja naisesta 15 kopeekkaa. Linna toisensa jälkeen
antautui ja hävitettiin. Vain Vastseliina puolustautui urhokkaasti
joutuen kuitenkin 1 1/2-kuukautisen piirityksen jälkeen viholliselle.
Heinäkuussa 1558 Tarttokin antautui ja ryöstettiin. Sen asukkaat
vietiin orjuuteen Venäjälle.
Vihdoin kalparitarit olivat saaneet kokoon jommoisenkin armeijan, joka
kohtasi vihollisen Valkin kaupungin lähistöllä, Härgmäellä, v. 1560,
mutta kärsi täydellisen tappion. Elokuussa samana vuonna venäläiset
pakottivat Liivinmaan lujimmin linnoitetun kaupungin, Viljandin,
antautumaan.
Kalparitarien vallan tultua näin murretuksi muutkin naapurit
kiiruhtivat saaliinjaolle, ja vaikka venäläiset olivat tehneet enimmän,
jäivät he vähimmälle osalle.
Avuksi kutsuttuna Tanskan prinssi, _Maunu-herttua_, otti v. 1560
haltuunsa Saarenmaan, Läänemaan ja Kuurinmaan hiippakunnat. Ruotsin
puolelta _Juhana-herttua_ oli jo jonkin aikaa ollut puuhassa saadakseen
haltuunsa Tallinnan kaupungin ympäristöineen, osaksi isänsä, _Kustaa
Vaasan_, suostumuksella, mutta suurimmaksi osaksi omin päin, kuitenkin
toistaiseksi tuloksetta. Nyt venäläisten joukkojen lähetessä
Tallinnan kaupungin edustajat ja Harju- ja Virumaan ritarit muuttaen
mieltänsä suostuivat tunnustamaan Ruotsin kuninkaan yliherruutta, jos
heille Ruotsin puolelta taattaisiin varma turva venäläisiä vastaan.
Vastikään Ruotsin valtaistuimelle noussut Erik XIV lähetti silloin
v. 1561 Viroon enimmäkseen suomalaisista kokoonpannun sotajoukon.
Maan hallinto uskottiin tällöin, kuten tavallisesti myöhemminkin
Ruotsin valtakautena, suomalaisille aatelismiehille. Kuuluisa
_Klaus Kristerinpoika Horn_ määrättiin Liivinmaan sotajoukkojen
ylipäälliköksi, _Lauri Fleming_ maan käskynhaltijaksi ja _Erik Slang_
Tallinnan isännäksi. Seuraavina kuukausina ruotsalais-suomalaiset
joukot ottivat haltuunsa useita Viron kaupunkeja ja linnoja. Venäjän
haltuun jäivät vain Tarton hiippakunta ja Narva ympäristöineen.
Parikymmentä vuotta myöhemmin Ruotsin armeija _Pontus de la Gardien_
johdolla valloitti v. 1581 Rakveren ja Narvan. Jäljelle jääneet osat
maata kalparitarien mestari luovutti Puolan kuninkaalle.
Taistelut Liivinmaalla eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Ruotsin,
Puolan, Venäjän ja _Maunu-herttuan_ armeijat taistelivat vielä
vuosikausia keskenään maan omistuksesta. Viron, Liivin ja Kuurinmaan
linnat ja kaupungit siirtyivät kädestä käteen.
Jokainen maan isännäksi pyrkivä ryösti ja hävitti seutuja hirveästi.
Talonpoikaisväestön kärsimykset olivat suunnattomat. Sotamiehet
hävittivät talonpoikain kurjat hökkelit ja pienet viljelykset, jotka
heidän oli onnistunut lyhyenä rauhan aikana saada jommoiseenkin
kuntoon, ja surmasivat tai veivät vankeuteen kaikki käsiin saamansa
asukkaat. Kokonaisia kaupunkeja ja kyliä muuttui soraläjiksi ja
suitsuaviksi raunioiksi. _Iivana Julman_ joukkojen kerrotaan
kiduttaneen maan asukkaita niin kauhealla tavalla, että silminnäkijät
kadottivat järkensä.
Venäläiset menettivät kiivaiden taistelujen kautta puolalaisille
loputkin osuudestaan Liivinmaahan. Mutta tämä ei juuri nimeksikään
helpottanut rahvaan asemaa. Yhtämittaiset hävitykset tosin lakkasivat.
Mutta Puolan hallitus samalla vahvisti saksalaisten kaikki etuoikeudet
antaen siten laillisen muodon virolaisten orjuudelle. Kaiken lisäksi
alettiin maata pian mitä häikäilemättömimmin puolalaistaa ja kansaa
käännyttää takaisin katoliseen uskoon. Tulokset eivät tosin olleet
suuret, mutta nämä vuodet olivat kuitenkin rahvaalle raskaat.
Ruotsin hallituksen yritykset parantaa virolaisten asemaa
alaisillan alueilla menivät aluksi hukkaan saksalaisten aatelisten
kiivaan vastarinnan vuoksi. Pitkällinen, etupäässä Liivinmaalla
käyty kruununperimyssota Ruotsin ja Puolan kuninkaiden välillä
1600-luvun alkupuolella lisäsi vielä maan asukkaiden kärsimyksiä.
Nälänhätä ja rutto täydensivät sodan hävityksiä aikaansaaden
kuvaamattoman kurjuuden. Sotaonni kääntyi lopuksi Ruotsin puolelle.
Ruotsalais-suomalaiset joukot valloittivat v. 1621 _Kustaa II Aadolfin_
johdolla Riian ja v. 1625 _Jaakko de la Gardien_ johdolla Tarton.
Sittenkuin Ruotsin joukot olivat valloittaneet vielä joukon Kuurin-
ja Lätinmaan kaupunkeja ja linnoja, täytyi Puolan Altmarkin rauhassa
v. 1629 luopua osuudestaan Liivinmaahan. V:sta 1645, jolloin Tanskan
hallussa siihen saakka ollut Saarenmaa liitettiin Ruotsiin, koko
Liivinmaa kuului Ruotsin valtakuntaan.
Valoisampi aika koitti nyt virolaisillekin vuosisataisen kurjuuden
jälkeen. Silloinen ruotsalainen järjestys ja lainalaisuus
pantiin vähitellen maassa, mikäli mahdollista, voimaan kaikista
moisionomistajien vastusteluista huolimatta. Sen kautta Ruotsin
hallitus hankki saksalaiset aateliset ja tilanomistajat vannoutuneiksi
vihollisikseen, joiden vaarallisuus oli hädän hetkellä ilmenevä.
Sekä ylempää että alkeisopetusta ryhdyttiin järjestämään pitäen
silmällä virolaisenkin väestön tarpeita ja etuja. _Kustaa II Aadolfin_
Nürnbergissä v. 1632 antaman käskyn mukaan avattiin yliopisto Tartossa.
Yleinen sivistyksellinen ja aineellinen hyvinvointi pääsi alulle tänä
rauhan ja järjestyksen aikana. Talonpoikaisväestön tilaa parannettiin
huomattavasti kruununmailla, jotka _Kaarle XI_:n aikana toimeenpannun
reduktsioonin kautta tulivat käsittämään 5/6 Liivinmaan viljellystä
alueesta. Yksityistenkin herraskartanoiden omistajien täytyi lieventää
alustalaistensa tilaa, jotteivät he olisi jääneet vallan työväkeä
vaille. Erikoisilla laeilla koetettiin turvata talonpoikaisväestöä
isäntien mielivallalta.
Mutta näin hyvissä merkeissä alkanut onnenaika loppui lyhyeen. V.
1695 täydellinen kato aikaansai hirvittävän nälänhädän koko maassa.
Virossa ja Liivinmaalla sanotaan tällöin kuolleen n. 50.000 ihmistä.
Rauha olisi nyt ollut kipeästi tarpeen, mutta sen asemesta syttyikin
pitkällinen ja hävittävä Suuri Pohjan sota.
Sodan vaiheet ovat isänmaamme historiasta tunnetut. Narvan kuuluisa
taistelu, jossa _Kaarle XII_ muutamien tuhansien suomalaisten ja
ruotsalaisten kera marraskuun 20 p:nä 1700 löi Narvaa piirittävän
viisikertaisen venäläisjoukon täydellisesti, ei voinut pelastaa Ruotsin
valtaa Liivinmaalla. Venäläiset saivat sittemmin Erastveren ja Hummulin
taisteluissa voiton vähäisistä ja harjautumattomista Ruotsin joukoista,
jotka oli jätetty maan ainoaksi turvaksi kuninkaan riennettyä
pääjoukkoineen Puolaan, joten maa oli kokonaan suojaton vihollisen
hyökkäyksiä vastaan.
Venäläiset hävittivät kaiken, minkä suinkin voivat, noudattaen siinä
tsaarinsa nimenomaista käskyä. Kasakkain, kalmukkien ja bashkiirien
kevyet ratsujoukot kiitivät pitkin maata jättäen kaikkialle jälkeensä
verisiä ruumiita ja suitsuavia raunioita. Niinpä venäläisten joukkojen
päällikkö saattoikin melkoisella syyllä kirjoittaa tsaarille m.m.:
»Koko Liivinmaa ja suuri osa Viroa on niin tyhjä, että nuo seudut ovat
olemassa enää vain kartalla.» Kaupunkien vähäiset puolustusjoukot eivät
pystyneet pysähdyttämään vihollislaumojen voittokulkua. Tartto antautui
heinäkuun 14 p:nä 1704, sittenkuin sitä suojeleva ruotsalainen laivasto
oli kärsinyt musertavan tappion Emajoella. Pian senjälkeen venäläiset
valloittivat Narvankin.
Saatuaan _Kaarle XII_:sta ratkaisevan voiton Pultavan taistelussa
_Pietari I_ muutti sikäli suunnitelmiaan, että hän päätti liittää
koko Liivinmaan Venäjään. V. 1710 hänen joukkonsa valloittivat Riian,
ja samana vuonna ruotsalaisvaltaa vihaavat saksalaiset aateliset
luovuttivat taistelutta Tallinnan venäläisille. »Ruotsin hyvä aika» oli
loppunut.
Täten tsaari oli yli toiveittensa onnistunut pyrkimyksessään hankkia
valtakunnalleen »ikkunan» Eurooppaan. Merenranta Tallinnan ja läheisen
birgittiiniluostarin välillä oli hänelle, kerrotaan, erikoisen
mieluisa. Kaupungin lähistölle hän rakennutti itselleen pienen talon
ja sen ympärille mahtavan puiston, jolle hän antoi nimen puolisonsa
mukaan. Ihana Katariinanlaakso on nykyään suosittu kansanpuisto ja
Tallinnan ympäristön kaunistus.
Virolaisen talonpoikaisväestön kärsimykset sodan kestäessä olivat
suunnattomat. Maa oli autio. Nälänhätä raivosi kaikkialla. Hirveä
»musta surma» saapui vielä täydentämään hävityksiä tappaen laumoittain
ihmisiä ja tyhjentäen kokonaisia kuntia asukkaista. Useita kaupunkeja
ja kyliä oli sodan kestäessä kokonaan kadonnut, m.m. Tartto, jonka
asukkaat saivat kuitenkin myöhemmin luvan palata Venäjän vankeudesta
kotikaupunkinsa raunioille. Herraskartanoidenkin omistajat olivat
joutuneet perin vaikeaan asemaan. Heille oli jäänyt vain muutamia
nälkiytyneitä orjia, jotka eivät jaksaneet tehdä työtä. Talot ja
viljelykset oli hävitetty. Kaikki henkinen viljelys oli lakannut ja jäi
pysähdyksiin pitkiksi ajoiksi.
Kun sitten Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 Viro ja Liivinmaa
yhdistettiin Venäjään, osasivat saksalaiset aateliset hankkia
itselleen palkinnoksi sodan aikana Venäjälle tekemistään palveluksista
vahvistuksen kaikille entisille etuoikeuksilleen. Olot palautettiin
sille kannalle, jolla ne olivat olleet ennen Ruotsin aikaa. Samalla
kuin virolainen talonpoika painettiin entiseen kurjaan asemaansa,
kohdeltiin saksalaista porvariakin säälimättömästi.
18:s vuosisata on pimein ja lohduttomin ajanjakso virolaisten
historiassa. Saarenmaa oli maassa ainoa seutu, jossa yleistä
taantumusta ei ollut havaittavissa. Olot olivat muualla sellaiset, että
oli vaikeaa ratkaista, aineellinen vai henkinenkö kurjuus oli suurempi.
Tänä aikana kävi selville, miten vähän kristinusko oli juurtunut
virolaiseen kansaan. Se uhrasi avoimesti pyhille kivilleen, puilleen ja
lähteilleen.
Moisionomistajan valta talonpoikiin nähden oli rajaton. Hän voi
pakottaa heidät millaisiin rasituksiin ja veroihin hyvänsä;
talonpojalla ei yksinkertaisesti ollut mitään omaa, ja kaikki hänen
työnsä hedelmät korjasi kartanonherra, jolla oli kaiken lisäksi
rahvaaseen nähden täydellinen tuomio- ja rankaisuvalta. Siitä, että
saksalaiset moisionomistajat eivät suinkaan jättäneet käyttämättä
näitä »oikeuksiaan», on olemassa yllin kyllin järkyttäviä todistuksia.
Kauhistuttavalla sydämettömyydellä ja epäinhimillisellä raakuudella
onnetonta rahvasta kohtaan Virossa ja Liivinmaalla ei ole vertaistaan
muualla Euroopassa kuin ehkä Venäjällä.
Tänä aikana ensin Uuden Testamentin ja sitten v. 1739 Raamatun
vironkieliset käännökset ilmestyivät painosta. Mutta niidenkin
merkitystä vähensi suuresti se seikka, että lukutaidottomuus oli
ruotsalaisten kuntoon paneman kansakoululaitoksen jouduttua rappiolle
levinnyt yli koko maan. Vain perin hitaasti onnistuttiin tässä kohden
suurin ponnistuksin aikaansaada jälleen muutos parempaan päin.
Vihdoin kansan tila kävi niin surkeaksi, että Venäjänkin hallitsijat
katsoivat olevansa pakotettuja tekemään jotakin sen parantamiseksi.
Mutta kun toivotut parannukset viipyivät vuodesta vuoteen, loppui
kansan kärsivällisyys johtaen monin paikoin verisiin kahakkoihin,
jotka sotaväen avulla ankarin pakkotoimenpitein tukahdutettiin. Mutta
rauhattomuudet vaikuttivat kuitenkin sen, että moisionomistajatkin
katsoivat välttämättömäksi anoa keisarilta muutosta maaorjuuteen pitäen
samalla silmällä omaa etuaan. _Aleksanteri I_ allekirjoitti v. 1819
maaorjuuden lakkauttamista tarkoittavan lain ja antoi samana vuonna
vielä määräyksiä kansakouluolojen parantamisesta ja siitä koituvien
menojen siirtämisestä vapaaksi lasketun kansan maksettaviksi.
Maaorjuuden lakkauttaminen toi mukanaan niin rajoitetun vapauden,
että monin paikoin rahvas ei edes huomannut mitään helpotusta
asemassaan tapahtuneen. Kaiken lisäksi vapauden hinta oli kovin kallis:
talonpoikain itsenäisyysajoilta saakka polvesta polveen kulkeneet
tilukset, jotka he kaikesta huolimatta olivat katsoneet omikseen,
julistettiin herraskartanoiden maihin kuuluviksi, ja rahvas tehtiin
siten maattomaksi. Maapalasesta, jonka moisionomistaja armosta vuokrasi
kurjalle talonpojalle, määrättiin suunnattomat velvollisuudet:
työpäiviä, kymmenyksiä ja kaikenlaisia korvauksia ja hyvityksiä.
Köyhän rahvaan niskoilla oli vielä monenlaisia yleisiä veroja ja
maksuja. Maaorjuus oli kyllä poistettu, mutta sen tilalle tullut
työorjuus veti sille kyllä vertoja. Saksalaisilla moisionomistajilla
oli yhä täydellinen valta kansan ylitse, ja he käyttivät sitä
häikäilemättömästi ottamatta huomioon talonpoikaisväestön kärsimyksiä.
Paikoitellen syntyi jälleen rauhattomuuksia, jotka kukistettiin yhtä
verisesti kuin kaikki edellisetkin.
Vasta _Nikolai I_:n aikana v. 1849 julkaistu talonpoikaisasetus, joka
sääti rajat kartanonomistajien mielivallalle, paransi lohdutonta
tilannetta. Talonpoikain tilukset olivat kokonaan erotettavat
herraskartanoiden maista. Työorjuuden tilalle oli aluksi otettava
rahavero, josta talonpojat voivat kokonaan vapautua lunastamalla
verrattain hyvillä ehdoilla maansa vapaaksi.
Työorjuuden lakkauttaminen, jonka katsotaan virallisesti tapahtuneen
v. 1868, sai vihdoinkin ratkaisevasti aikaan muutoksen parempaan päin
virolaisten siihen saakka melko lailla lohduttomassa historiassa.
Taloudellinen ja henkinen nousu tapahtui senjälkeen nopein askelin.
Edellisillä orjuuden ajoilla virolaisilla ei ollut mitään yhteistuntoa
eikä tunnetta yhteisestä virolaisesta kansasta ja isänmaasta. Oli nähty
vain hajanainen, oikeudeton orjajoukko raatamassa vieraan pelloilla.
Muutos tapahtui nyt tässäkin suhteessa. Sarja huomattavia runoilijoita
ja sanomalehtimiehiä esiintyi kansan herättäjinä ja tietämättömyyden
ja toivottomuuden poistajina: _Fählman, Kreutzwald, Jannsen, Hurt_
sekä hiukan myöhemmin _Jannsen-Koidula, Kuhlbars, Reinwald, Jakobson_
y.m. Heidän toimestaan ilmestyi merkittäviä teoksia, joista tässä
mainittakoon vain sankarirunoelma »Kalevipoeg», ja huomattavia
sanomalehtiä sekä perustettiin sittemmin sivistyskeskuksina erittäin
merkityksellisiä yhdistyksiä, kuten »Wanemuine» Tarttoon ja »Estonia»
Tallinnaan. Ihailtavalla tarmolla ja sitkeydellä raivattiin tieltä
kaikki esteet, joita etenkin saksalaiset koettivat asetella yhä
laajenevan virolaisen sivistystyön tielle.
Mutta paljon suuremmaksi muodostui nuorelle virolaiselle sivistykselle
vaara hyökkäävän venäläisyyden taholta, joka kaikesta huolimatta
ei ajan lyhyyden takia ehtinyt tulla Virossa niin vihatuksi kuin
saksalaisvalta. Mitä häikäilemättömin venäläistämistyö alkoi Virossa
_Aleksanteri III_:n aikana. Kaikki sivistysahjot saatettiin rappiolle,
kansanvalistuksesta huolehtivat vapaat yhdistykset lakkautettiin,
sananvapaus riistettiin kokonaan, venäjänkieli saatettiin valtaan ja
maahan tuotettiin Venäjältä ummikkovenäläisiä virkamiehiä ja opettajia
»onnellistamaan» Viron kansaa.
Kaikkein häikäilemättöminkään sorto ei kuitenkaan enää voinut
surmata herännyttä virolaista kansallistuntoa. Tänä aikana alkoivat
virolaisuuden johtajina esiytyä ne miehet, joiden osuus nykyisen
itsenäisen Viron luomisessa on sangen suuri, kuten _Konstantin Päts_ ja
_Jaan Tönisson_.
Kun sitten Japanin sodassa kärsittyjen musertavien tappioiden johdosta
kaikkialla Venäjän laajassa valtakunnassa puhjenneen suurlakon
avulla vapaus virkavaltaisuudesta oli hetkeksi saavutettu, avautui
virolaisuudellekin uusia mahdollisuuksia. Ensimmäiset virolaiset
poliittiset puolueet perustettiin. Vironkieli sai huomattavan sijan
kansakouluissa, ja vironkielisten korkeampien opistojen perustaminen
yksityisten varoilla sallittiin. Tällaisia kouluja ilmestyikin pian
huomattavimpiin kaupunkeihin muodostuen heränneen virolaisuuden
suuriarvoisiksi lähtökohdiksi. Joka taholla ryhdyttiin tarmolla
työhön, ja askel askeleelta virolainen sivistys syntyi yhä vahvistuvan
aineellisen hyvinvoinnin tukemana. Suurlakon mukanaan tuoma vapaampi
aika muodostui kylläkin vain valoisaksi silmänräpäykseksi mustassa
yössä. Uudet sortovuodet seurasivat sitä. Mutta vaikka poliittinen
vapaus jälleen riistettiinkin Vironkin kansalta, niin vauhtiin päässyt
edistys eri aloilla jatkui kaikessa hiljaisuudessa.
Kun sitten maailmansota syttyi johtaakseen lopulta virolaistenkin
kohtalot aivan uusille, ennen aavistamattomille urille, oli Viron
kansa ehtinyt sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut työorjuuden
poistamisesta, hankkia itselleen jokaiselle itsenäiseen elämään
pyrkivälle kansalle ehdottoman tarpeellisen sekä sivistyksellisen että
aineellisen itsenäisyyden.