myöten ylös, sulkivat aukon tarkoin ja lähtivät vierimään vuorta alas.
Vuoritonttu pyöri ihan samoin kuin veljensäkin -- kylläpä huomasi
heidän korkkia syöneen -- niin kevyesti kävi kulku. Aamun sarastaessa
saapuivat he Kalliokosken luo, jonka rannalla Koskitonttu asui. Huh
-- sitä pauhua ja kohinaa mitä koski piti -- eihän siinä tahtonut omaa
ääntänsäkään kuulla. Veljekset seisoivat rannalla ja huusivat täyttä
kurkkua:
Kuule, kuule, Koskitonttu,
Veikon huuto, virran tonttu.
Koski laaja, poissa porras,
Ylitse halumme harras.
Silloin kuului kosken toiselta puolen kohinan kautta:
Kuulin huudon, kuulin kaksi,
Terve, veljet vierahaksi!
Hetkinen odottakaatte,
Orhini eteenne saatte!
Pian uikin kuohujen lävitse kaksi suurta kiiltävää lohta rannalle
tonttujen luo. Nämä arvasivat niiden olevan Koskitontun lupaamia
hevosia, istuivat kalojen selkään ja pitivät lujasti evistä kiinni,
sillä nyt vasta kulku alkoi. Maailma pyöri heidän silmissään, koski
viskoi vaahtoaan heidän kasvoihinsa ja oli joka silmänräpäys niellä
heidät pyörteeseensä. Puolikuolleina saapuivat he Koskitontun luo.
Tämä asui onkalossa aivan kuohujen partaalla. Vesi oli uurtanut
asumuksen pyöreäksi kuin pata, sen seinillä riippui näkinkenkiä ja
helmiä, ja laattialle oli levitetty kiiltäviä kalan nahkoja. Iloisesti
tervehti Koskitonttu veljiään ja kuultuaan heidän asiansa, nyökäytti
hän päätään suostumuksen merkiksi. Hän oli muuten aivan toisten
tonttujen näköinen, mutta parta oli valkoinen kuin kosken kuohu, samoin
lakkikin.
"Tiedän kyllä Päitsetsalon velhon asuinpaikan" -- sanoi hän. -- "Ei
sinne ole täältä kovinkaan pitkä matka. Parasta lie meidän ratsastaa
sinne hevosillani." -- Hän vihelsi pieneen pilliin vyöllään ja heti ui
kolme pulskaa lohta rannalle. Eipä olisi veljeksien tehnyt mieli enää
lähteä mokomien ratsujen selkään, mutta mikäpä siinä autti. Koskitonttu
lohdutti, ettei ollut hätääkään, ja niin he ratsastivat taas pitäen
lujasti lohien selkäevistä kiinni alas ärjyviä kuohuja. Metsät kiitivät
nuolen nopeasti heidän ohitseen, lohet ponnistelivat voimiaan,
paiskelivat pyrstöjään ja kimpoilivat kuin äksyt orhit ja pian he
saapuivat suurelle selälle, jonka keskeltä kohosi metsäinen saari.
"Se on Päitsetsalo" -- selitti Koskitonttu. -- "Ptruu, ptruu, hevoseni,
kuljeppas nyt siivosti, kohta ollaan perillä."
Rannalle saavuttuaan he ohjasivat tyyneen poukamaan, astuivat itse
rannalle ja ajoivat lohet kaislikkoon syömään. Metsän poikki vei
sammaleiden ja sanajalkojen peittämä kapea polku korkealle kuusikkoa
kasvavalle mäelle. Sen kupeella levitti kaksi ikivanhaa honkaa tuuheita
oksiaan, ja tässä oli ovi Päitsetsaloon. Honkien latvassa istui kaksi
metsäkyyhkystä.
"Kuka tulee? Kuka tulee?" kuhersivat ne yksissä äänin.
"Kolme matkalaista, kolme tontukaista", vastasivat tontut.
Oven suussa kannolla istui punatupsuinen musta palokärki. Se koputti
nokallaan kahdesti oveen, ja heti aukeni se. Tontut astuivat sisään
mahdottoman suureen viheriäiseen saliin, jonka seinillä kasvoi
vihannoivia puita ja tuoksuvia kukkia. Yltympäri salia oli sammal- ja
ruohovuoteita, joilla makasi eläimiä kaikenkarvaisia ja -muotoisia.
Tuolla loikoili kömpelö karhu pää siteissä, täällä voihki kettu käpälä
kääreissä. Susi valitteli hammassärkyä, jänikseltä iskettiin suonta,
orava oli pudonnut ja taittanut toisen käpälänsä hypellessään oksalta
toiselle. Joka paikassa oli sairaita eläimiä, suuria ja pieniä.
Ihmetellen katselivat tätä tonttuveljekset, ja ennenkuin kerkesivät
herätä hämmästyksestään, näkivät he Päitsetsalon velhon astuvan
luokseen. Hän oli ystävällisen näköinen vanha ukko, jonka lumivalkoinen
parta ulottui polviin. Tontut olivat hänen rinnallaan kuin hiiri
hevosen rinnalla -- niin pitkä ja voimakas hän oli. Karhua hän kantoi
käsivarrellaan kuin lapsi kissanpoikasta -- tuskinpa koko maailmassa
oli toista häntä väkevämpää.
Tonttujen sydän hyppi heidän pikku rinnassaan ja vavisten he kumarsivat
velholle niin syvään, että töppölakit maata viilsivät ja nenä tarttui
varpaaseen. Viimein rohkaisi Metsätonttu mielensä ja jutteli asiansa
velholle, joka nyökäytti ystävällisesti päätään virkkaen:
"Mielelläni sinua autan, pieni veitikka. Tulkaa kanssani huoneeseeni,
jossa valmistan rohtojani, siellä annan mitä tarvitsette."
Hän astui edellä, ja tontut juosta tipsuttivat aivan hänen
kintereillään, sillä velhon sairaat heitä hiukan pelottivat. Mutta tämä
rauhoitti heitä:
"Elkää peljätkö, ne ovat kaikki sairaita raukkoja, eivätkä tee mitään
pahaa. Tuo karhu tuossa kömpi eilen luokseni. Metsästäjä ampui sitä
turkkiin kovin pahasti, ja nyt koetan minä parantaa sitä. Kettu taas on
pistänyt käpälänsä satimeen, ja noilla toisilla on jos joitakin
vaivoja. Joka päivä tulee uusia sairaita. Kas tässä on lintujen
sairashuone."
Näin sanoen hän vei tontut valoisaan huoneeseen, joka oli kuin viheriä
metsä, niin paljon kasvoi siinä puita. Joka puuhun oli asetettu
pehmoisia pesiä, ja joka pesässä makasi pieni sairas lintu.
"Tässä ovat kaikki haavoittuneet linnut ja sellaiset, jotka eivät ole
voineet seurata kumppaleitaan syksyllä etelään, vaan ovat jääneet
metsään vilua ja nälkää kärsimään. Joka päivä käyn minä suuri vasu
kainalossa kokoamassa kaikki palelevat ja kipeät linnut. Jokainen saa
pehmeän vuoteen ja hoitoa kunnes paranee."
Viimein he saapuivat velhon huoneeseen. Se oli täynnä mitä
kummallisimpia pulloja, patoja ja kattiloita.
"Tämä on rohtokyökkini", selitti velho, otti sitten suuren pullon
kaapista, kaasi siitä pienempään ja antoi sen Metsätontulle.
"Voitele tällä vasikkaasi, olenpa varma siitä, että se jo huomenna
hyppii haassa."
Metsätonttu kiitti iloisena ja kysyi, mitä velho tahtoi vaivastaan.
"Olen kuullut sinun osaavan kauniisti soittaa", virkkoi tämä. --
"Soitappas hiukan sairailleni, muuta palkintoa en pyydä."
"Mielelläni", vastasi tonttu, nosti huuliharppunsa huulilleen ja alkoi
iloisesti soittaa.
Ja sekös sairaita miellytti. Ne kohottivat karvaiset päänsä, löivät
tahtia käpälillään ja murisivat sekä ulvoivat tyytyväisyyden merkiksi.
Vuoritonttukin tahtoi toimittaa jotain ja alkoi laulaa syvällä äänellä
kummallisia lauluja vuorenhaltioista ja kadonneista prinsessoista.
Tämän kuultuaan ei Koskitonttukaan tahtonut olla toimeton. Heti rupesi
hän tanssia tepastelemaan, viskeli paksuja sääriään ja teki mitä
hullunkurisimpia temppuja, niin että koko sali kaikui naurun
hahatuksista.
Lopulta täytyi velhon pyytää veljeksiä lopettamaan, hän näet pelkäsi
sairaiden liiallisesta naurusta entistä pahemmin sairastuvan.
Kohtelijaasti kumartaen heittivät tontut hyvästi ja astuivat velhon
opastamina ulos Päitsetsalon korkeasta ovesta.
Rannalle tultuaan vihelsi Koskitonttu taas ratsujaan. Heti olivat nämä
valmiit, ja niin saapuivat he yks kaks Koskitontun asunnolle. Täällä
heidän tiensä erkanivat. Mutta sitä ennen he päättivät tavata toisensa
taas sadan vuoden perästä. Koskitonttu kömpi onkaloonsa, Vuoritonttu
palasi rotkoonsa ja Metsätonttu kiirehti nopeasti Pienikin luo.
Tämä makasi vähissä hengin oljillaan raskaasti läähättäen ja silmät
ummessa. Mutta annappas olla, kun Metsätonttu voiteli sen kylkiä velhon
antamalla voiteella -- eikös vain se heti elpynyt. Vielä kerran sivelsi
Metsätonttu sitä voiteella, ja heti nousi se ylös, nuoli tontun
suureksi iloksi hänen kasvojaan ja ammui ruokaa niin että navetta
raikui.
Siitä päivin tuli se terveeksi ja Metsätonttu sai taas juosta sen
vieressä metsämailla ja laitumilla.
Satu kolmesta lapsesta, jotka menivät kevättä hakemaan.
Eeva ja Ruut istuivat lastenkamarin ikkunan ääressä katselemassa kuinka
lunta satoi. Valkoiset hiutaleet pyörivät hetkisen ilmassa pudoten
viimein maahan, missä kinokset kasvamistaan kasvoivat. Taivas oli
harmaa ja vihaisen näköinen, aivan kuin ei se milloinkaan enää aikoisi
siniseksi auveta, ja tuuli vinkui ja vikisi nurkissa.
Eeva huokasi syvään ja katsoi Ruutiin:
"Luuletko Ruut, tänävuonna kevättä tulevankaan?"
"Enpä luule, ja äitikin on luvannut meidän viedä Kirstin ulos
vaunuissa, heti kun aurinko oikein iloisesti paistaa. Ei siitä tuumasta
nyt mitään synny." Ja he huokasivat molemmat taaskin. Äkkiä sanoi Ruut:
"Mutta Eeva, mitäs jos menisimme hakemaan kevättä Suomeen. Juostaan
kevään kotio ja pyydetään, että hän lähettää haltiansa tänne. Kaikissa
muissa maissa on jo kevät, meillä yksin on talvi ja pyry. Mennäänkö?"
"Jospa menisimme. Mutta äiti ja Kirsti jäävät yksin."
"Niin, mutta ajattele äidin riemastusta, kun tuomme
kevään mukanamme."
Eeva suostui, tytöt juoksivat etehiseen ja olivat yks kaks
pukineissaan. Portailla tuli Heikki vastaan. "Minne te menette
tällaisessa pyryilmassa? Olen juuri saanut äidiltä luvan tulla
leikkimään kanssanne."
"Me menemme hakemaan kevättä? Tuletko mukaan?" sanoivat Eeva ja Ruut.
"Tietysti tulen. Sehän on mainiota!"
Lapset alkoivat tallustella lumisia katuja pitkin maalle päin. Tuuli
kiljui vihaisesti heidän ympärillään, omnibushevoset kulkivat niska
köykyssä ja koirat katsoivat heihin kummastuneina kopeistaan: -- Vau,
vau, sanoivat ne, ja se merkitsee: "Nyt on jokaisen paras pysyä
kopissaan."
Lapset yhä kulkivat eteenpäin. Siellä täällä tuli leveästi rääkyvä
varis heitä vastaan: -- Kraks, kraks! Se on: "Hupsut lapset, pysykää
kotonanne."
Ruutia alkoi jo väsyttää. Hän laahasi jalkojaan maata pitkin, voihkien
joka viides minuutti: "Nyt en enää jaksa." Heikki ja Eeva taluttivat
häntä, mutta väsyneet he itsekin olivat. Aikoivatkin jo kääntyä
takaisin, kun samassa ilma äkkiä muuttui. Äkäiset lumipyörteet jäivät
kauas heidän taakseen, harmaat pilvet katosivat, ja taivas tuli yhä
korkeammaksi. Lapsille tuli niin lämmin, että heidän täytyi istua
tien viereen ja riisua päällyskengät jaloistaan, sitten lapaset
ja viimein päällysvaatekin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta
suoraan heidän silmiinsä, ja nyt he huomasivat jotain hauskaa. Lumi
heidän ympärillään oli sulanut, pikku puroja lorisi siellä täällä, ja
loitompana näkyi nurmikko, missä viheriät ruohonkorret uteliaina
nostivat pikku päänsä. Vieläkin edempänä tuoksuivat sireenit, tuomet
kukkivat ja ruusupensaat olivat nupulla. Lapset eivät enää malttaneet
kävellä. Iloisina he juoksivat viheriällä nurmella, vallaton Heikki
heitti silloin tällöin kuperkeikankin. Mutta äkkiä pysähtyivät kaikki
kolme, sillä he näkivät nyt jotain ihmeellistä. Tumman sinisen taivaan
alla kohosi kiiltävälehtisiä puita, ruusut ja orvokit tuoksuivat, ja
kirkkaan lähteen reunalla oli pieni lehto, jonka tumman-vehreissä
puissa oli valkoisia kukkia.
"Ne ovat myrtti- ja oranssipuita", selitti Heikki, joka vanhempainsa
kanssa oli käynyt Italiassa. "Nyt olemme varmaan kevään kotona."
Tuskin hän tämän oli sanonut, niin jo kuuluikin siipien suhinaa, ja
Kevät astui heidän luokseen kirkkaana ja loistavana kuin aurinko. Hän
katseli lapsiin säteilevillä silmillään, ja hänen äänensä helisi kuin
kannel.
"Mistä tulette ja mitä tahdotte, lapsukaiseni?" kyseli hän.
"Me tulemme Suomesta ja tahdomme kevättä", kuiskasivat lapset, eivätkä
voineet kyllin ihmetellä kysyjän ihanuutta.
Tämä pudisti surullisesti päätään.
"Suomestako? Ettekö, lapset, tiedä, ett'en aio tänä vuonna tullakaan
Suomeen. Ihmiset siellä eivät välitä keväästä, heillä on niin paljon
muuta ajattelemista. Huolet himmentävät jokaisen suomalaisen silmän,
niin ett'eivät minua näe, jos sinne tulisinkin."
Heikki loi ruskeat silmänsä vakavasti Kevääseen.
"Juuri senpä vuoksi sinun täytyykin tulla. Etpä usko kuinka ikävä
kaikilla lapsilla nyt on Suomessa. Isä ja äiti ovat surulliset, taivas
on harmaa ja ilma kolkko. Anna rakas Kevät, aurinkosi paistaa oikein
iloisesti, muuten käy meidän kuin äidin kukkasten. Ne kuihtuvat kaikki,
kun ei niillä ole valoa. Emmekä me tahdo kuihtua, me tahdomme
tulla suuriksi ja voimakkaiksi."
Kevään haltiatar pudisti yhä päätään:
"Suomalaisten rinnassa on jäätä, kovempaa kuin talvipakkasen panema
merenpinta. Heidän sydämessään asuu viha ja riitaisuus, ja missä viha
on lähellä, siitä on kevät kaukana."
Silloin pani Eeva kätensä ristiin ja rukoili vapisevalla äänellä:
"Rakas, kaunis kevään haltiatar. Elä ole meihin suuttunut. Heti kotiin
päästyäni juoksen isän ja äidin luo ja pyydän heitä ajamaan vihan
sydämestään. Uskallathan silloin taas tulla luoksemme herättämään
kukkasia ja sinisiä laineita. Et usko kuinka meidän on ikävä vuokkoja,
pikkulintuja ja kirkasta aurinkoa."
Kevät siveli hellästi Eevan tukkaa.
"Entä sinä?" kysyi hän Ruutilta.
Pikku Ruut katseli häneen ujosti ja kuiskasi:
"Kulta Kevät, anna Kirstin päästä puutarhaan, hän on vielä niin pieni,
ettei voi tulla ulos, kun on kylmä ilma."
Silloin naurahti Kevät, sulki lapset lämpöiseen syliinsä, ja kutsui
kaikki haltiansa esille. Ne olivat sieviä pikku poikia ja tyttöjä,
joilla oli kirkkaat silmät ja kauniit hohtavat siivet hartioilla.
"Nyt kiirehtikää!" käski Kevät. "Sinä kukkaishaltia, riennä herättämään
kukkaset, ensin vuokot, sitten muut kukat. Kesätuuli, joudu
henkäilemään lämmintä ja ravistamaan hereille jäälohkareita, niin että
ne tietävät lähteä liikkeelle. Ja te muut kaikki, ulos kiireesti,
viekää sana etelään pikkulinnuille niiden tulla kotia, pankaa purot
lirisemään, ja pukekaa metsät kesäpukuun. Pian, pian! Seuratkaa minua!"
Kevät levitti voimakkaat siipensä ja kohosi korkealle, niin korkealle,
että korkeimmatkin talot näyttivät leikkirakennuksilta ja lapsia oikein
huimasi hänen sylissään. Hänen jäljessään lensivät kaikki haltiat.
"Hyvästi!" huusivat ne -- "hyvästi, nyt kukin työhönsä!" ja sitten
heittivät ne toisilleen sormisuukkoja hajaantuen eri suunnille ympäri
maata. Ne näyttivät valkoisilta linnuilta, eipä olisi kukaan
nähdessään niiden lentoa arvannut niiden olevan pieniä, iloisia kevään
haltijoita. Ja missä he vain kulkivat, siellä pakeni talven kuningas,
pakeni niin kiireesti, että sen lumivalkoisesta jääkarhuturkista
tarttui pitkiä siekaleita puunoksiin. Hei! kuinka pian järvet sulivat,
sinivuokotkin aukasivat lehtensä ja hieroivat unen silmistään.
"Hyvää huomenta", sanoivat ne, "olemme nukkuneet kauan, nyt tulee kiire
pukeutumaan."
Entä linnut! Niilläkös kiire oli, suurissa parvissa saapuivat ne
etelästä päin, hommasivat pesän rakentamisessa ja juttelivat, niin että
ilma raikui niiden liverryksestä ja koivun oksat uteliaisuudesta
heristivät hiirenkorviaan.
Kevät laski lapset varovasti maahan, suuteli jokaista hellästi ja
lausui:
"Nyt suutelen silmiinne valoa ja sydämiinne uskallusta. Rientäkää
kotianne kertomaan vanhemmillenne kevään jo tulleen. Minun täytyy vielä
jatkaa matkaani, ajaa karja laitumelle ja nostaa pelto oraalle. Jääkää
hyvästi, pienokaiset!"
Ja keveänä kuin lintu pyrähti Kevät taas lentoon kadoten lasten
näkyvistä. Mutta nämä juoksivat kiireesti kotiin.
"Nyt on kevät tullut!" huusivat he yhdestä suusta. "Isä, äiti, me
olemme tuoneet kevään! Katsokaa, aurinko paistaa!"
Ja vanhemmat riensivät ulos pihalle tuota kummaa katsomaan. Totta
tosiaan! Pilvet taivaalla olivat hajaantuneet, ja kirkas aurinko loisti
lämpimästi. Suuret lumikinokset olivat sulaneet, puut olivat
silmikolla, pikku tytöt myyskentelivät vuokkoja, ja katuvierillä olivat
pojat nappikuoppasilla.
"Niin" -- sanoivat isä ja äiti nyökäyttäen päätä toisilleen, "nyt on
kevät tullut."
End of Project Gutenberg's Satuja lapsille luettavaksi, by Anni Swan