Pakastaa. On kirkas aamu joulukuun alkupuolella. Itämeri aaltoilee
tummanvihertävänä. Lokit seuraavat pitkin siivenlyönnein laivaa, joka
pyrkii pohjoista kohti.
Ritva on melkein yksin kannella. Yö on ollut myrskyisä, siksipä
voimakas, tasainen aamutuuli tuntuukin niin suloiselta.
»Jospa saisin olla valkoinen lintu avaruudessa, jolla olisi oikeus
seurata teitä kaukaiseen kotimaahanne! Mutta nykyhetkenä en ole mitään.
Rohkeuteni on pettänyt. Olen kuin kuollut, joka makaa haudassaan
ahtaassa, mustassa kirstussa, kuollut, joka ei saa rauhaa vain siksi,
että maan yrtit itävät tuolla ylhäällä auringon paisteessa, siksi,
että ihmiset yhä vielä kulkevat hänen ylitsensä, tallaten hänen
leposijaansa jalkojensa alle, siksi, että nuori elämä yhä vielä nyyhkii
ja riemuitsee maailmassa, josta hän on poispyyhitty ainaiseksi.» Niin
oli Franz Haller kirjoittanut ennen hänen lähtöänsä, mutta sanat,
joilla Ritva oli koettanut lohduttaa, olivat olleet sangen tyhjät. Hän
vastasi niihin: »Minulle ei saa puhua alistumisesta, se merkitsisi
minunlaiselleni pelkkää sielullista laiskuutta. Ja siihen en tahdo
vajota, en ainakaan vielä tänään. Huomisesta en vastaa.»
Kotkanpoikanen, kotkanpoikanen. Ritva ajattelee nuorta ystäväänsä
vallan uudella tavalla heidän eronsa jälkeen. Äidinhellyydeksikö tuo
mullistava tunne olikin muuttumassa? Hän ei jaksanut eritellä.
Ihmisiä alkaa ilmestyä kannelle, mutta Ritva iloitsee
yksinäisyydestään. Hän ei tunne ketään, ei kuule yhtäkään tuttua
ääntä. Lokit kirkuvat. Aikovatkohan tulla Suomeen saakka? Ehkä
ovatkin kotimaan rantamien omia lintuja. Lämmin aalto täyttää rinnan.
Niin, onhan hänkin nyt matkalla kotiin monien kuukausien jälkeen,
jotka tuntuvat vuosilta. Ja muutamien viikkojen kuluttua on — joulu!
Ihmissydänten juhla, marttyyrilapsen suuri pyhä. Betlehemin tähden yö,
jonka loiste himmentyen oli kätkeytynyt vuosien epäilysten varjoon. Oi,
jospa olisi jäljellä pisara lapsuusajan vilpittömästä uskosta!
Liikehtiminen kannella vilkastuu, kuuluu kovaäänistä puhelua.
Heitä on iso joukko — naisia ja miehiä, kaikesta päättäen jokin
retkikunta palaamassa kotimaahan. Ritvasta tuntuu meluava keskustelu
vastenmieliseltä, hänen mennyt, hiljainen eristymisensä nousee kuin
muuri hänen ja touhuavien ihmisten välille. Ja hän toivoo kiihkeästi
voivansa vaipua omiin mietteihinsä jälleen.
Silloin häntä puhutellaan. Ääni on reipas ja ystävällinen.
»Ritva Orjatmaa! Mikä yllätys! Ja sinä olet nyt terve?»
Säikähtyneenä Ritva kääntyy ojentaen kätensä puhujalle. Hän
on lehahtanut punaiseksi. Margareta v. Wahren katselee häntä
arvostelevasti heidän tervehtiessänsä. Sitten hän jatkaa:
»Sinä kylläkään et ole vahvan näköinen, mutta toivotaan sittenkin
parasta.» Hän osoittaa varmalla kädenliikkellä joukkoaan.
»Olen ollut ohjaajana ja neuvonantajana parisen viikkoa ulkomailla.
Yhteiskunnallinen työ on saanut paljon uutta virikettä ja tässä näet
nuoria, terveitä voimia, joilta odotan paljon. Varsinkin siksi, että
teemme kaikki Jumalan nimessä, olemme Hänen työkentällään.»
Ritva vaikenee neuvottomana, hän ei keksi mitään sanomista.
Margareta v. Wahren selittelee suojaavasti:
»Lapsi on kansan tulevaisuus. Me tutkimme lasten terveydenhoitoa
todenteolla. Siitä riippuu niin paljon.»
»Tietenkin.» Ritva virkkaa ylimalkaisesti tuntien itsensä kovin
kömpelöksi. Retkikunnan katseet piinaavat häntä. Siihen keskustelu
hänen puolestaan olisi saanut tauota, mutta toinen ei hellitä.
»Kodissasi Kalliosaarella on tapahtunut paljon sinun poissaollessasi.
Tottakai sen tiedät?»
»Kyllä.» Ritva torjuu.
»Toivon, että iloitset siitä, hyvä ystävä! Ajattelehan suloisia
tyttäriäsi, niin nuoria ja kuitenkin selvillä elämän tiestä, Jumalan
tahdon suuruudesta!»
Ritvan katse polttaa äkkiä hänen huuliaan, ja hän mykistyy.
»Oih! Ei nyt puhuta siitä, en jaksa kajota tuohon näin vieraitten
ihmisten ympäröimänä.»
Margareta nousee, yrittää hymyillä, mutta hänen poskensa hehkuvat.
Tuokion kuluttua Ritva on jätetty rauhaan. Hän uskaltaa jälleen
hengittää, sulkeutua itseensä, mutta seuraten matkan päästä entisen
koulutoverinsa eleitä hänen puhuessaan joukolleen, hän ei voi olla
muistelematta kaukaista aikaa, jolloin Margareta v. Wahren niin
äkkiä ilmestyi hänen elämäänsä. Miten komealta oli näyttänytkään tuo
valkoinen kivihuvila, joka punaisine tiilikattoineen oli noussut
toiselle puolelle katua aivan hänen lapsuuskotiansa vastapäätä! Ylevänä
se katseli ympäristön vaatimattomia asuntoja ja pieniä puutarhoja,
joissa auringonkukat ja kirjavat begooniat loistivat. Ja siellä
suuressa rakennuksessa asui vain neljä ihmistä, äiti, isä, pieni tyttö
ja vanha, ankaran näköinen Sanna, joka hiukan ontui. Hän oli oikeastaan
ainoa liikkuva piste uudessa talossa, sillä hän se oli, joka kovisti
talonmiestä pitämään portit kerjäläisiltä suljettuna, hän otti vastaan
postinkantajat ja sen sellaiset. Talon hallitsijoista ei siihen aikaan
vielä näkynyt paljonkaan. Mutta eräänä aamuna eräs tyttönen seisoi
Ritvan kodin punaisen portin luona suuri laukku kädessä.
»Asutko sinä täällä?» hän kyseli hyvin kirkkaalla äänellä.
»Asun.» Pientä Ritvaa oikein puistatti, tämä oli suuri hetki hänen
elämässänsä.
»Tuo on minun kotini», toinen ilmoitti katsellen uutta taloa toisella
puolella katua.
»Tiedän sen. Olen nähnyt sinut joskus ikkunoissa.»
Vieras osoittaa pihamaan kukkasia valkoisella kädellään.
»Tehän asutte kuin maalla!»
Ritva ei käsitä, mitä toinen tarkoittaa, mutta vastaa nauraen:
»Samoin te. Katu vain meidät erottaa,»
Tyttönen pudistaa itsepintaisesti päätään:
»Ei, tämä on meidän kaupunkikotimme. Kesät vietämme maatilallamme.»
Ritva innostuu sanomattomasti.
»Oi, niin mekin! Meillä on mökki saaristossa.»
»Vai on.» Ääni on kylmä, keskustelu loppuu tuokioksi. Sitten hän kysyy:
»Mikä sinun niinesi on?»
»Ritva. — Ritva Talas!»
»Kumma nimi. Minä taas olen Margareta von Wahren.»
Hätääntyneenä Ritva utelee:
»Miksi minun nimeni on — kumma? Minä olen suomalainen.» Ääni pettää
arveluttavasti.
Vieras nyökkää hyväksyen:
»Niin, minäkin olen suomalaistunut.»
Sitä Ritva ei lainkaan ymmärtänyt, mutta sanojen outous hänen
maailmassansa teki, että pieni toveri näytti satumaisen viisaalta.
»Joko nyt lähdetään kouluun?» hän kysyy ujosti. Ja he ottavat toisiaan
kädestä — alkaen juhlallisesti ensimmäistä, yhteistä matkaansa. He ovat
niin erilaisia kuin kaksi ihmistainta saattaa olla.
Pikku Margaretan kasvot ovat läpikuultavan valkoiset, hienolle iholle
eivät kesän teerenpisamat eksy, ja vaalea tukka riippuu paksuissa
palmikoissa selässä. Niiden siistit ruusukkeet eivät koskaan hellitä
otettaan kuten Ritvan heleän punainen nauha, joka niin helposti luisuu
pois — jättäen mustat hiukset valloilleen.
»Sinun poskesi ovat kuin kaksi punaista kesäomenaa», Margareta ilmoitti
eräänä päivänä kotimatkalla uudelle ystävälleen.
»Miten kiltisti sanottu!» Ritva riemastui, mutta toinen jäähdytti hänet
kokonaan sanomalla:
»Älä uskokaan, että tuo oli mikään komplimangi!»
»Mitä se on?»
Toveri nauroi katketakseen:
»Sinä olet metka tyttö. Aina sinä vain kyselet ja kyselet.»
»Saa kysyä — kun ei tiedä.»
»Minä en juuri koskaan sitä tee!»
»Vai niin. Sitten kai sinä tiedät kaikki.»
»Melkein.»
Ja hän oli oikeassa. Paljon hän tiesi ja oli kuullut, tuo pieni
ihmislapsi, mutta asiat, joista hän kertoi, olivat kokonaan Ritvalle
tuntemattomat, siksi kuuntelija jäikin ulkopuolelle ihmettelemään.
Kaikesta huolimatta Ritva ihaili häntä suuresti uskaltamatta kuitenkaan
sanallakaan koskettaa omia elämyksiään.
»Tiedätkö, minusta on useasti ollut kuvia maan lehdissä?» Margareta
yritti puhua suurten tavoin.
»Eihän? Miksi?» Ritva oli taas pelkkänä korvana.
»Siksi, että olen saanut mallikasvatuksen.»
»Mitä se on?»
»Jopa sinä jaksatkin kysyä! Se merkitsee vain sitä, että minun äitini
tietää paremmin kuin muut äidit, miten annetaan auringonkylpyjä
lapsille. Ja minä saan seistä ihka-alastomana rannalla, ja minut
kuvataan, ja äiti kirjoittaa tekstin, ja sitten muut saavat oppia
tekemään samoin. Ymmärrätkö?»
»Vähän.»
»Uh, vaivaista! Sinä olet väsyttävä.»
»Kuinka niin?»
»Ole vaiti!» Margareta suuttui.
Mutta ennen erkanemista hän tekee vielä valtavan yrityksen
valaistaksensa tuon typerän olennon mieltä.
»Äitini on myös hyvin usein lehdissä. Hän on malliäiti. Hän tietää,
miten sellaiset lapsenhousut leikataan, jotka eivät kiristä eivätkä
irriteeraa pintaa, siksi hän saa niitä kuvilla demonstreerata. — Ja
sitäpaitsi hän tuntee sormenpäillään, mikä on oikeata porsliinia,
mikä väärää. Se on tärkeätä juuri nyt, suuren matkimisen aikakautena.
Ymmärrätkö?»
»En.»
Silloin puhujan ääni väräjää mielenliikutuksesta.
»Äitini kahvipöytä on kulkenut läpi Euroopan. Sen kaltaista ei juuri
missään ole.»
»Oh-oo! Onko se nyt kotona teillä taas?»
Margareta räpäyttelee silmiään.
»Kotona se on ollutkin koko ajan. Hanhi, puhunhan minä kuvista!»
Nyt Ritva suoristautuu.
»Onpa minunkin äidistäni sellaisia otettu — ja monta.»
»Missä?»
»Oopperassa!»
He seisovat vastakkain tuijottaen toistensa silmiin kuin kaksi
kukonpoikaa.
»Oopperassa? Siinä komelianttipesässä!»
»Mitä se sitten on?»
»Se on — ooppera.»
He eroavat kiukuissaan, mutta aidan takaa kuuluu Margareta kysyvän:
»Mitä äitisi siellä tekee? Onko hän brimatonna edes?»
»Hän on — tähti!»
Sen jälkeen he olivat vihoissaan toisilleen pitkät ajat.
Mutta Ritva kaipasi toveriaan koko sydämestään. Siksipä hänen riemunsa
oli niin rajaton, kun he taas yhdessä lähtivät kouluun ja käsikädessä
palasivat kotiin. Margaretan suuri varmuus vaikutti rauhoittavasti
hänen levottomaan olentoonsa, ja hän tunsi sen. Äidilleen Ritva oli
luvannut olla suuttumatta ystäväänsä koskaan enää. Oli kulunut viikkoja
ilman yhteentörmäyksiä, he olivat eläneet sulassa sovussa. Mutta
ukkospilvi nousi pian uudelleen heidän taivaalleen, ja siitä tuli
kohtalokas hetki.
»Tiedätkö, että meillä on mallitalo maalla?» Margareta alkoi.
»Mitä se on?» — Sama kysymys.
»Selitän. Se on sellainen ylen kaunis ja ensiluokkainen paikka, jonne
ihmiset tulevat joukoittain katselemaan ja oppimaan pitkin vuotta. Kun
he sitten ovat syöneet ja juoneet ja sanoneet: »ihmeellistä» taikka
»saavuttamatonta» ja sen sellaista, silloin on retkeily onnellisesti
päättynyt. Ja meillä on rauhaa.»
»Vai niin.»
»Katso, meillä on monta sellaista joka kesä.»
»Vai niin!»
He olivat ehtineet koulun portille, kun Ritvan katse äkkiä kirkastui.
»Voi, nyt minäkin ymmärrän koko asian! Meilläkin saaristossa on joskus
tuollaisia retkeilyjä. Kurjet! Tiedäthän, kurjet! Ne eivät koskaan
tule lähemmäs kuin suurelle suoniitylle. Mutta sielläpä heillä vasta
onkin eri hauskaa. He astelevat edestakaisin pehmein, huojuvin askelin,
nokkivat lakkaamatta toisiaan ja kirkuvat: »kur-kii, kur-kii! — Ja
sitten ne matkustavat. Keväisin pohjoiseen päin, syksyllä etelään.»
Ritvan ääni oli noussut ja laskenut kertomuksen mukaan. Suurin elein
hän oli matkinut lintujen lentoa, mutta Margareta oli ollut häpeissään
ja onneton.
»Älä viitsi, kuule! He katselevat sinua, Ritva.»
»Ketkä?»
»Hyi, kaikki! Etkö näe?»
Toverit piirittivät heidät joka puolelta, mutta he eivät tehneet
pilkkaa, ei, he vaativat vain pikku Ritvaa kertomaan paljon enemmän
kesäkotinsa satulinnuista. Ja sitä ei tarvittu pyytää kahta kertaa.
Mutta siitä päivästä ilmestyi halkeama muuriin. Se laajeni armotta.
Vaieten he kulkivat yhdessä, Ritva sulki kotiporttinsa helpotuksesta
huoaten, ja onneksi suru jäi sen ulkopuolelle.
Kotona hän oli onnellinen.
Iltaisin isä luki heille, siellä elettiin loppumatonta satua, siellä
hän sai tanssia, äidin säestäessä, taikka kuunnella äidin laulua, joka
kantoi hänet pois unelmien saarelle hopeasiivin.
Vielä kerran he joutuivat taisteluun, Margareta v. Wahren ja hän,
ennenkuin heidän lapsuudenystävyytensä satulinna muuttui raunioiksi.
»Olet aina liian koreasti puettu.»
Ritva säpsähti ja kysyi kauhistuneena:
»Kenelle sinä puhut?»
»Sinulle. — Ja minun äitini ei voi kärsiä sinua.»
»Miksi?»
»En tiedä. Taikka tiedän kyllä. Vanhempani eivät jaksa sietää sinun
äitiäsi. Nyt sen tiedät.»
Ritva huudahti kuin olisi lyönti sattunut häneen, käänsi selkänsä
Margaretalle ja alkoi juosta. Eikä pysähtynyt ennen kuin kotinsa
kynnyksellä. Koski, koski! Mutta hän päätti olla puhumatta asiasta
sanaakaan omaisilleen. Ja hän pui nyrkkiä.
Illalla hän ei voinut nukkua. Sydän takoi. — Äiti oli vielä ylhäällä.
Hyvin hiljaa Ritva kuiskasi:
»Huuletko, että Margaretalla on aivan 'oikeat' vanhemmat?»
»Tietysti, lapsi. Miten sinä nyt sellaisia aprikoit?»
»Katso, kun hän saa hopeamarkkoja siitä, että hän kattaa pöydän.
Sellaista annetaan vain vieraille ihmisille.»
»No, unohda pois se asia! Ei äiti voi muuta sanoa. Hyvää yötä!»
Hän yritti nukkua, mutta sydän oli pakahtua, ja melkein kirkuen hän
huusi:
»Äiti, rakas, pikku äiti — miksi Margaretan vanhemmat eivät voi sietää
sinua? Miksi?»
Äiti lysähti kasaan matalalle tuolille Ritvan viereen, mutta hän
hymyili valoisasti:
»Rakkaani, se on kokonaan n.k. makuasia. Toiset pitävät mustasta,
toiset valkoisesta, on ihmisiä, joille punainen väri on kauhistus. Ja
Maija-Stiinamme esimerkiksi pitää paljon enemmän paksuista kanoistamme
kuin laululinnuista kesämökkimme puutarhassa. Kanat antavat munia,
ilman niitä on vaikeata tulla toimeen, mutta voi elää — ilman
lauluakin! — — Koeta nyt nukkua, rakas lapsi!»
Keskellä yötä Ritva herää. Äidin huoneessa tuli palaa, mutta, mitä hän
kuulee? Nyyhkytyksiä? Äitikö itki? Hän aukaisee hiljaa oven, siristää
silmänsä valoa kohti ja hiipii varpaillaan äidin luo. Ritvan omat,
pienet sukat ovat parsittuina hänen helmassaan, ja kaunis koulupuku
riippuu tuolin selkänojalla, uusi, valkoinen pitsi kaula-aukossa. Mutta
äiti itkee! Nyyhkyttää! Lapsi on jäykkänä kauhusta, kunnes hänen omat
kyynelensä rupeavat vuotamaan. Se helpottaa.
Äiti suutelee häntä hellästi: »Hiljaa, hiljaa, pikku Ritva! Emme saa
herättää isää!» Hän puhuu rauhoittaen. Mutta tyttönen on kuuro, hän
painautuu äitiinsä pohjattomassa surussa, sillä hän tietää, että
Margaretan sanoilla ja äidin kyynelillä on jokin salainen yhteys, josta
hän ei pääse selville.
* * * * *
He kulkivat omia teitään monta, monta vuotta, Ritva Talas ja Margareta
von Wahren.
Miten kauas muistot olivat hänet vieneetkään! Kaukana häämöttää Suomen
ranta! Lokkiparvi tihenee.
Margareta seisoo varmana kannella — suuren retkikuntansa ympäröimänä.
Puhetta riittää yhä.
Ritva hymyilee itsekseen.