Hautamäen talon työväki oli kaskea kaatamassa. Päivä hellitti
kiinteästi koivikkorinteellä, jossa puut parahdellen kaatuivat miesten
huimasti heiluessa. Järvi hieman alempana lepäsi tyynenä. Silloin
tällöin kävi joku miehistä rannalla särpimässä tuohilipillä vettä
janoonsa ja kasteli päänsä, johon kuumuus kävi kipakammin.
Jaakko, Hautamäen vanhin veli, jo neljännenkymmenennen vuotensa äsken
sivuuttanut juureva mies, liehui alusillaan, avopäin, pieksulötöt vain
jalassa. Hänellä oli oma sarkansa, leveämpi kuin toisten, ja sen hän
aikoi saada puoleen ennen päivällistä.
Hänen rinnallaan, omalla kaistaleellaan, ahersi Pentti, nuorin
veljeksistä. Hän koetti pysyä veljensä tasalla ja mistään välittämättä
heilutteli kirvestään.
Ville, keskimmäinen veljeksistä, oli hänkin ottanut sarkansa,
mutta syyttäen kuumuutta ja satunnaista pahoinvointia jättänyt sen
päiväläisille, jonkun puun kaadettuaan, ja vetäytynyt kasken alalaitaan
naurattelemaan naisia, jotka siellä vastaksia taittoivat. Ville oli
äsken täyttänyt kolmekymmentä ja oli veltoin veljeksistä. Iloinen ja
huoleton veitikka, joka koetti pysytteleitä naisten seutuvilla kotona
ja työpaikoilla. Vanha Hautamäen isäntä, joka oli pari vuotta sitten
kuollut, oli murissut Villelle lakkaamatta laiskottelusta, mutta poika
kuittasi kaikki isänsä kiukunpuuskat naurulla ja pysytteli loitolla
talon avaroilla liikkuma-aloilla. Isännän kuoltua oli Jaakko ottanut
Villen komentelemisen tehtäväkseen, mutta onnistunut vielä huonommin
kuin isänsä. Ville ei välittänyt Jaakon ärinöistä. Käski pitämään
suunsa kiinni, ja sanaharkkaa sattui näin ollen alituiseen. Ville pääsi
paremmin rauhaan, kun otti hoitaakseen talon asiat, jotka hän toimitti
jotenkuten säännöllisesti. Jaakko kyllä jurisi työnteosta Villelle,
mutta riitaa ei halunnut haastaa, ja niinpä sopu säilyi kohtalaisena.
Jaakko oli iskenyt kirveensä kantoon ja istahtanut lepäämään
kuivuneelle hongan tyvelle.
Penttikin sytytti savukkeen ja istuen sammalmättäällä katseli kasken
alalaitaan, jossa Ville tyttöjen kanssa kujeili.
Veljekset olivat vaiti, vaikka sama asia näytti heillä mielessä olevan,
Villen vetelyys työpaikoilla. Jaakko ei kumminkaan malttanut olla
sanomatta:
— Jo häntä on löyhkänä, aikamies. Pitää olla aina naisia kutittamassa.
Pentti hymähti, mutta ei virkkanut mitään. Ville oli valinnut
hauskimman tehtävän. Naisissa tuntuikin olevan koko hänen elämänsä.
Miesten huomio kiintyi kumminkin pian ääniin, jotka tulivat kylän
takalistolta, parin kilometrin päästä. Muutamia viikkoja aikaisemmin
olivat ryssät tulleet sinne juoksuhautojaan rakentamaan, ja kyläläiset
olivat siitä hölmistyneet pahanpäiväisesti.
Mitäpä auttoi heitä vastustella. Kaunista metsää alkoi kaatua
kilometrien pituudelta, ja linjoja syntyi poikki ja pitkin, talojen
viljelyksien ja säästömetsien läpi.
Suurin alue oli ryssille joutunut haaskattavaksi Hautamäen metsistä ja
vainioista. Oli mennyt hehtaarittain parasta metsäpeltoakin, ja sen
vastineeksi Jaakko oli päättänyt raivauttaa uudisviljelystä ja kaataa
kaskea.
Siellä ne nytkin huusivat ja hakkasivat. Työväkeä oli heillä monta
sataa, ja kaikki huonoin irtolais-aines oli työntynyt heidän töihinsä.
Puhuttiin jo miesten pakko-otosta vallitöihin, mutta viranomaisten
välityksellä se oli vielä ainakin toistaiseksi saatu vältetyksi. Ei
kuitenkaan ollut tietoa, milloin annettaisiin siitä vaatimus taloihin
ja torppiin, joissa sitä jo pelättiin.
Jaakko kuunteli ryssien ja heidän miestensä melua, ja mustat veret
nousivat hänen kulmilleen. Mies näytti hammasta purevan äkeissään.
Siellä kaatui Hautamäen parasta metsää. Ei edes puita saanut omikseen.
Jaakko oli veljilleen tästä monasti valitellut ja puhkesi nytkin
puhumaan:
— Saa nähdä, kuinka paljon koirankuonolaiset metsää raiskaavat ja mitä
tästä elämästä muutenkin tulee. Taisi tässä kokonaan joutua ryssien
rengiksi.
— Mikäpä tietää... Kyllä ne nyt polkevat ja raiskaavat. Kun saavat
valmiiksi vallinsa ja hautansa, tuovat komppanioittain ryssiä joka
kylään. Se kai niillä on tarkoitus, arveli Pentti.
Villekin oli tullut ja puun tyvellä istuen kysyi:
— Niistä ryssistäkö te taas...?
— Eihän tässä muutakaan enää osaa ajatella. Ottavat pian talot ja
tavarat haltuunsa.
— Minkäpä sille saa, virkahti Ville nähtävästi muuta ajatellen.
Mutta Jaakko kuohahti:
— Minkä saa...! Sitä sinä aina tolkutat. Saisi, kun olisi miestä
suomalaisissa. Minä heitä saatanoita tappaisin vaikka sata yhdessä
rupeamassa, kun niiksi tulisi, enkä liioin tarvitseisi siihen pyssyjä
enkä torrakoita.
Ville naurahti:
— Elähän... pirunko niille saa.
— Et sinä ainakaan, lököpöksy. Odotahan, pian ne vievät sinulta
naisesikin. Ketäs silloin naurattelet?
Ville kävi totiseksi.
— Silloin tästä nousisin minäkin kahdelle jalalle.
Jaakko nousi ryhtyäkseen työhön, mutta virkkoi vielä Villelle, jonka
laiskottelu häntä etoi:
— Hyvä olisi... nelin ryömin sinä kuljetkin, ei ole miestä edes
työhön...
Miehet jatkoivat kasken kaatoa, mutta Jaakon sisua kaiveli taaskin
alkuun päästyä.
Pitäisiköhän todellakin olla ikänsä ryssien poljettavana ja heidän
alusinaan? Eikö suomalaisissa ollut kuntoa vapautumaan painajaisestaan?
Mitä hyödytti työ ja raataminen, kun kaikki joutui näin heidän
jalkoihinsa.
Ja kun vielä heidän työmiehensä, omat miehet, olivat sovussa heidän
kanssaan, kuin veljiensä. Puhuttiin veljeily-yrityksistä suurilla
sotarintamilla, täällä se oli jo täydessä käynnissä. — Hyviä miehiä
ovat Venäjän pojat, kehuskeltiin. Tietysti hekin olivat ihmisiä,
mutta oli niin masentavaa nähdä, että veljeiltiin sortajien
kanssa. Mutta se oli kai siinä, että poljettavana oli se luokka,
joka omisti maata. Niinpä useimmat vallityöläiset eivät lainkaan
salanneet iloaan, kun talollisten metsät raiskattiin ja viljelyksiä
sotkettiin. Sosialistijohtajien taholta lietsottu luokkaviha ja kateus
parempiosaisia kohtaan kasvatti huonon viljan, veljeilyn maan sortajien
kanssa.
Jaakko laski kirveen kannon juurelle. Ajatukset painoivat niin,
että työinto katkesi. Kenelle tässä raatamaan? Ryssille ja heidän
ystävilleen. Siihen suuntaanhan oltiin menossa. Sitähän jo salaa
puhuttiin ja viittailtiin. Ryssien avulla sitä vielä maata jaetaan.
Tätä ajatellessa vihlaisi kipeästi. Oli sellaisia, jotka kaipasivat
omaa maata, saamatta sitä kumminkaan. Tähän keinoonko turvattiin?
Olihan totta, että irtolaisväestö kansalaiskasvatusta vailla ei osannut
harkita asioita. Mentiin mihin suuntaan milloinkin.
Maattomien pitäisi saada maata, niiden, jotka sitä halusivat. Mutta
miten? Siinäpä se taas oli.
Jaakko jatkoi taas työtään ristiriitaisten ajatusten painaessa häntä.
Talon takalistolta kuului edelleen ryssien ja heidän miestensä hoilotus.