Léon myöskin vietti yönsä sisimmässään liikutettuna.
Vihdoinkin oli hän siis löytänyt niin monen surun ja kaipauksen
aiheuttajan.
Hän tulisi hänet tuntemaan — hän saisi nähdä tyttärensä... tyttärensä,
jonka kuvaa hän niin monta kertaa oli kuvitellut mielessään!
Epäilemättä ei häntä enää kiellettäisi tulemasta puolisoksi ja isäksi.
Tämän kalliin nimen voisi hän saada!
Tämän kuvailun keskeltä sukeltausi kuitenkin rouva de Roselis'en
muisto, ja vertailu ei ollut tuntemattomalle eduksi. Mitä naista hänen
silmissään voisi verrata Elinoriin?
Hän lähti seuraavana päivänä täsmällisesti kohtaukseen, ja ensimäinen,
jonka hän kohtasi, oli neekeri, joka herätti niin monta muistoa hänessä.
Tämä vei hänet upean huonerivin kautta eräälle ovelle, aukasi sen ja
ilmoitti herra de Préval'in.
Léon käveli eteenpäin ja huomasi olevansa kammiossa, joka tuossa
tuokiossa muistutti hänelle sitä joka kolmeen vuoteen ei ollut
haihtunut hänen mielestään. Eräs nainen puettuna samalla tavalla kuin
silloin lepäsi samassa asennossa sohvalla ja täydensi näyn. Lapsi
istuin hänen polvellaan.
Kun Léon lähestyi, kääntyi hän.
"Mitä näen?" huudahti Léon. "Elinor: Olisiko sellainen onni
mahdollinen?... Oi, jos se on ainoastaan julmaa leikkiä, niin
lopettakaa se heti, eli kuolen silmienne eteen!"
Tällöin juoksi pikku Léonie esille ja heittäysi hänen syliinsä,
näyttäen hänelle toista puolikasta sormuksesta, joka riippui hänen
kaulallaan.
"Ystävä Léon", sanoi hän hänelle lapsellisella suloudella, "tahdotko
antaa takaisin minulle sormukseni?"
Kun hän näki sen, pääsi häneltä hämmästyksen ja ilon huudahtus ja hän
vaipui tuolille, vapisevalla äänellä puhjeten sanomaan:
"Elinor... tyttäreni..."
Elinor seisoi jo hänen vieressään; Léon tarttui häneen toisella
kädellään, toisella piteli hän lasta, joka istui hänen polvellaan.
He katsoivat toisiinsa, kyyneleet nousivat heidän silmiinsä ja
sekoittuivat toisiinsa. He eivät voineet ilmaista sitä, mitä tunsivat.
Viimein virkkoi Elinor, nojaten päätään rakastettunsa olkapäähän:
"Niin, siinä on tyttäresi; ja tuntemattomasi, rakastajattaresi, valpas
hoitajattaresi, joka niin monella eritavalla yhtämittaa piti huolta
sinusta, tahtoen tulevaisuudessa olla hänen äitinsä ja sinun onnellinen
puolisosi... Anna anteeksi, Léon, anna anteeksi ne koetukset, jotka
annoin sinun kärsiä. Anna anteeksi rikollinen ymmärtämättömyyteni,
minkä vuoksi olen saanut suuresti kärsiä. Se oli ensimäinen, mutta
se olkoon myöskin viimeinen. Pöyhkeä, ajattelematon tuntemattomasi
sai eilen tanssiaisissa ripityksen, jota vaimosi ei milloinkaan ole
unohtava."
"Ah", huudahti Léon, "anna sinä nyt vuorostasi anteeksi minulle.
Ystäväni, lapseni, niin monen levottomuuden ja kaipauksen aiheuttaja,
kuinka sydämeni onkaan koettava voittaa takaisin nämä kolme vuotta,
jotka minun hellyydeltäni olivat riistetyt!"
Tällöin saapui rouva de Gernance ja hän otti hartaan sydämellisesti
osaa onnellisen parin iloon. Mutta ollen aina yhtä viisas ja
maltillinen, virkkoi hän ystävättärelleen:
"Ajattelehan, Elinor, että jos sinä olisit ollut poikkeamatta siltä
tieltä, jonka velvollisuus ja yhteiskunnan lait määräävät, olisit
saavuttanut tämän onnellisen päämäärän, tarvitsematta elää näitä kolmea
synkkää vuotta."
"Älä puhu enää siitä", vastasi rouva de Roselis syleillen häntä.
"Ainoastaan onnensa kustannuksella voi nainen kieltäytyä niistä
kahleista, jotka hänen sukupuoltaan rasittavat."