XVI.

Kaupungissa ei oltu koskaan ennen nähty niin pikaisesti tehtyjä

pesäntila-laskuja ja niin nopeata varojen rahaksi muuttoa, kun Anton

Jessenin, Cornelius Knudsenin ja vanhan Brandtin vararikoissa. Ja

yleisesti puhuttiin tuosta tavattomasta taidosta, jolla pankinjohtaja

T. Vold oli toimittanut nämä asiat. Näyttipä melkein siltä kuin hänellä

olisi ollut kaikki selvillä edeltäpäin, arvelivat muutamat.

Hän oli itsestään määrätty uskotuksi mieheksi ensiksi sentähden, että

hän tunsi pesät ja niiden keskinäiset asiat ja toiseksi, että hänellä

heti pankkien jälkeen oli enin saamisia. Mutta jälestäpäin tuli ilmi

että hänen velkansa olivat niin varmaan taatut ettei hänen osalleen

mitään tappiota tullut. Kiinteässä omaisuudessa oli hänellä suuria

pantteja, joita ei kukaan aavistanut, ja muuten oli hän niin hyvin

takauksilla varustettu, että omisti kaikki Jessenin tavarat ja sitä

paitsi oli Knudsenilla ja Krögerillä suuria velkoja hänelle.

Ensimäisessä huutokaupassa osti hän jo molemmat talot, sekä Brandtin

vanhan komean rakennuksen että Cornelius Knudsenin suuret

rakennusryhmät alas rantaan asti; siitä tuli melkein koko kortteli.

Sitten tarjoutui hän ottamaan nuo kolme tavara varastoa, ja toimitti

niin, että hän ne sai, ja sitten ei huutokaupalla tullut muuta myydyksi

kuin huonekalut ja irtain omaisuus. Sieltä osti hän suurimman osan

Brandtin arvokkaista kapineista, jotka siis saivat jäädä paikoilleen.

Krögerin perhe ja rouva Knudsen saivat muuttaa ja uusi omistaja ryhtyi

järjestämään kaikkia oman päänsä mukaan.

Törres Vold oli nyt täysikasvuinen mahtava mies, jolla ei ollut toisia

ihmisiä kohtaan muuta tunnetta kuin että ne olivat heikompia häntä. Hän

oli tullut rotevaksi ja vahvaksi ja oli nyt paljon kauniimpi kuin

nuoruutensa ensi aikoina. Kesakot olivat hävinneet ja punanen parta oli

huolellisesti leikattu suippupäiseksi. Hänen vilkas terävä katseensa

teki hänen ulkomuotonsa huomattavaksi ja talonpojasta näkyi enään

harvoja jälkiä.

Hän toteutti nyt Krögerin vanhan aikeen yhdistämällä molemmat puodit

suurella ovella; rouva Knudsen'in yksityisen huoneen käytti hän

konttooriksi, ja itse asettui hän Brandtin huoneisiin. Hänen mielessään

olivat aina nuo pariisilaiset makasiinit, joita hän ei ollut nähnyt.

Mutta hän saattoi tulla toimeen muutenkin, sillä hän oli aivan selvillä

siitä, mikä hänen kaupungilleen sopi.

Jo aikaisin keväällä sai hän puotinsa avatuksi, ja koko kaupunki riensi

nyt sinne.

Täällä oli hän noudattanut samaa järjestelmää kuin ennen rouva

Knudsenin puodissa kun he yhdessä neiti Thorsenin kanssa käänsivät koko

puodin nurin yhtenä yönä. Rouva Jessen oli nytkin ollut hänen apunaan.

Nyt istui rouva Jessen pääkassassa, hienon kalterin takana, kuin

harvinainen lintu häkissä. Hän hymyili vienosti ja katseli ylös

lempeillä silmillään, ja nyökäytti silloin tällöin päätään pienelle

miehelleen, joka oli myöskin saanut siellä tuottavan paikan ensimäisenä

puotipalvelijana. Kotona oli hänellä oiva poika, jonka kehdosta

kaupungilla tiedettiin kertoa yhtä monta sukkeluutta, kuin pojalla oli

punasta hiuskarvaa päässä.

Mutta pankinjohtaja T. Vold'ista ei enään sanottu mitään kokkapuheita.

Perin typeränä pidettiin sitä, joka vielä viittasi "rouva Knudsenin

kassaan". Paljon suuremmoisemmin olisi sen pitänyt tapahtua, tuollaisen

rikkauden hankkimista varten. Syytä oli ihailla tuollaista omatekoista

miestä ja Jumalan siunausta.

Tässä asemassaan saattoi hän tuottaa pienelle yhteiskunnalleen kaikkea

sitä vahinkoa, joka syntyy kun ahnas rahamies lukua pitämättä mistään

hallitsee pankkia ja krediittiä. Hänen silmänsä olivat kaikkialla, ja

missä äyrikin oli saatavissa, siihen iski hän kyntensä, ryöstäen

köyhemmiltä kaiken ansion. Jos joku pieni kauppaliike alkoi kukoistaa,

pani hän heti esteen krediitille, panetteli sen omistajaa

ulkomaalaisille, joiden kanssa hän sitten itse teki sitoumuksia,

karkoittaen siten entisen liikemiehen. Hän oli kaikkialla mukana,

kaukana ulkopuolella omaa varsinaista kauppaliikettä, merikaupassa ja

kaiken laatuisissa kauppayrityksissä. Hän ei ylenkatsonut kahta

kruunua, kun sai sen ottaa toiselta.

Sentähden palveltiin häntä kuin Moloch'ia, vielä suuremmassa määrässä

kuin pankinpäällikköä, sillä Vold'in kaltainen ei hän kumminkaan

koskaan ollut. Kaikki kauppiaat kumartelivat häntä, hiipivät piiloon

pienine lihapaloineen ja uskalsivat tuskin sanomalehdissä ilmottaa

peläten että tuo suuri mies, aavistaen heillä olevan jotakin menekkiä,

ryöstäisi heiltä leivän.

Sentähden tulikin hän valituksi kaikenmoisiin kunnallisiin toimiin,

seuroihin ja yhdistyksiin.

Ilman hänen nimeänsä olisi paras liike joutunut häviöön. Jos joku häntä

loukkasi, voi yhtä hyvin heti mennä pormestarin luo kirjoineen.

Kun hän sentähden parin vuoden kuluessa oli tyhjentänyt kaupungista

kaikki mitä sieltä lähti ja käyttänyt hyväkseen kaikki mahdolliset edut

ja elinkeinot, pisti hänen päähänsä, että nyt kun hän oli jo yli

kolmenkymmenen vuoden vanha pitäisi hänen päästä valtiopäiville.

Kaupungissa oli tapana, että jos joku oli rikastunut, hän pistäysi

valtiopäivillä.

Oikeistolle ei hän hiiskunut mitään; mutta ystävänsä pastori vilkutti

ainoastaan merkitsevästi silmäänsä hänelle, puoltaessaan häntä.

Vasemmistolle huomautti hän olevansa itsenäinen mies, joka oli noussut

kansan syvistä riveistä, ynnä muuta senkaltaista, jota he pitivät

tärkeänä. Hän ei sitäpaitsi ollut vaarallisesti sivistynyt ja oli rikas

mies, joka kävi kirkossa.

Ainoastaan "Työväen yhdistys" ei tahtonut valita häntä. Heidän

puheenjohtajanaan oli Simon Varhoug, joka varoitti heitä Törres

Voldista. Mutta silloin meni Törres alas ranta-aittaan ja sanoi

kaikkien kuullen: No Simon, kun olet sosialista...

Kauhistuneena rupesi viisas Simon vastustelemaan; mutta sana

levisi kaupungille; jopa sanomalehdessäkin kirjoitettiin, että

vahvoja sosialistisia virtauksia on ruvennut liikkumaan "Työväen

yhdistyksessä"; ja kun Simon Varhoug tuli aivan liikutettuna erääseen

satunnaiseen kokoukseen puhdistamaan itseänsä ja tovereitansa noista

hirveistä syytöksistä, täytyi hänen ystävänsä ja toverinsa Halvor

Röidevaagin ilmoittaa hänelle, että joka ainoa yhdistyksen jäsen oli

eronnut työväenyhdistyksestä, jonka tähden sali oli tyhjänä. Ja

seuraavana päivänä ei tuosta uhkeasta yhdistyksestä ollut muita jälellä

kuin nuo kaksi jalokiveä: Simon Varhoug ja Halvor Röidevaag, kertoi

samainen lehti.

Niin tuli Törres Vold valituksi suurella enemmistöllä.

Alussa hän katui, eikä viihtynyt ensinkään valtiopäivillä. Hän luuli

kauvan aikaa, että hänestä tehtiin pilaa.

Saman tapainen tunne jonka hän tunsi ennen nuorena seisoessaan tuon

juovan edessä, joka eroitti hänet korkeammasta yhteiskuntaluokasta,

saattoi hänet nytkin levottomaksi tuossa totisten miesten keskessä,

jotka keskustelivat pöytäkirjakomitean ehdotuksista ja monesta muusta

asiasta, jota ei hän ymmärtänyt.

Mutta jälestäpäin hankittuaan tietoja noista miehistä, jotka puhuivat

niin mahtavasti ja näyttivät niin rohkeilta, sai hän tietää että he

olivat köyhiä, toinen köyhempi toistaan, ... ha! ... tuikiköyhiä

kaikki! Ha, ha, ha! Mitä välitti hän heidän terävistä r--r'istä ja

paksuista niskoistaan! Siellä oli pari rikasta miestä, joidenka seuraan

hän liittyi, teki tuttavuutta monen muun rikkaan kaupunkilaisen kanssa,

ja pääsi pitkälle seuraelämässä kukistumatta.

Itse kokouksissa oli hänellä tavattoman ikävä; mutta käytävillä ja

portailla, aina kellarikerroksesta ylös lehterille, oli hänestä hauska

kuleksia. Iltapäivällä kun kaikki huoneet olivat valaistut, ja koko

rakennus lämmitetty, vaelteli hän kuulumattomasti pehmeillä matoilla,

käytävältä käytävälle, ohi kumartelevien vahtimestarien, poikkesi

ravintola-huoneesen, istui siellä hetkisen mukavassa nojatuolissa

nauttien virvoitusjuomia, ja näyttäydyttyään milloin missäkin paikassa

lähti uudestaan liikkeelle; ja kun hän vielä lisäksi tästä kaikesta

tiesi saavansa maksun, niin sekös oli hänen mieleensä.

Ja kuinka hyvin hän käsitti, että nuo talonpojat, joita hän täällä

tapasi, vaan joista hän kaupungin tukkukauppiaana pysytteli erillään ja

joiden kotielämän ja ahtaat olot hän tunsi -- olisivat kernaammin

myöneet sielunsa autuuden, kuin luopuneet mukavasta elämästään tuossa

palatsissa.

Hän tunsi itsensä levolliseksi erittäinkin puheensa jälkeen.

Ajatuksen siihen oli hän saanut pastori Opstadilta ja odotti nyt

ainoastaan sopivaa tilaisuutta sen esittämiseen. Eräänä aamu-päivänä,

kun sali ja lehteri olivat täynnä kuulijoita ja keskustelu-aineena oli

joku koulukysymys, nousi hän ylös puhumaan, ilmoittaen puolestaan

seisovansa kokonaan lapsuuden uskon pohjalla. Hän tiesi kyllä että

nykyaikaan ei semmoista pitäisi sanoa, jos mieli kantaa sivistyneen ja

eteenpäin pyrkivän miehen nimeä; mutta hän oli yksinkertainen suora

mies, joka oli lähtenyt kansan syvistä riveistä. Niin, hänestä tuntui

rakkaalta saada tässä salissa tunnustaa, ettei hän ollut joutunut

kauvemmaksi kuin lapsuuden uskon vahvalle pohjalle ja hän tahtoi

rukoilla Jumalaa, ettei hän koskaan joutuisikaan sen kauvemmaksi.

Tämä puhe herätti huomiota ja yleisesti kummasteltiin, kuinka tuo nuori

mies, samalla kun hän vähässä ajassa oli koonnut itselleen omaisuuden,

ennätti ottaa osaa uskonnollisiin kysymyksiin. Ja vaikkei hän koskaan

enään lausunut mitään, pidettiin häntä tämän jälkeen paraimpina kykynä

valtaistuimen ja kirkon puolella.

Hänen kotikaupungissaan iskivät oikeiston miehet silmäänsä pastori

Opstadille ja puristivat lämpimästi hänen kättänsä.

Vasemmisto jäi siihen tavallisuuden mukaan ottamaan mittaa omista

pitkistä nenistään ja kiroilemaan siitä että siis oli hänkin heidät

pettänyt.

Mutta Simon Varhoug kuiskasi ystävälleen:

-- "Sanoinhan sen? -- Siinä on piru tuossa miehessä."

Mutta suurinta huomiota herätti kuitenkin se, kun pääkaupungin lehdissä

kerrottiin virallisesti ja varmasti, että herra valtiopäivämies,

tukkukauppias ja pankinjohtaja T. Vold nimitetään pyhän Olavin

ritarikunnan jäseneksi, -- tiedonanto teki aivan valtavan vaikutuksen.

Nekin jotka olivat tottuneet paikkailemaan mokomia koristuksia

vaipuivat ajatuksiin; naiset silmäilivät syrjittään miehiänsä ja

aprikoivat: sellaista et sinä saa milloinkaan; niin -- pikku porvarit

ja yhteiskunnan vähäpätöisimmätkin -- ne istuutuivat yksinään ja

ryhmittäin, isä ja äiti lasten sängyn vieressä, istuivat siinä ja

tuijottivat, yhä punniten sitä, että tämä mies, joka kaikkein tieten ei

ollut muuta tehnyt kuin toisia vahingoittanut, että tämä mies oli

löydetty ja että häntä oli ennen muita kunnioitettu.

Että tämä kaukaisen paikkakunnan kaikella vääryydellä koottu rahaläjä,

että haju siitä oli voinut levitä aina Tukholmaan saakka! -- Se heitä

hämmästytti ja se sai heidät ajatuksiinsa vaipumaan. Eikö ollut

oikeastaan heidän puolestaan kurjaa ja lapsia kohtaan ihan väärin että

heitä kasvatettiin siihen, että se on rehellisyys joka maan perii.

Sillä eihän se ollut ollenkaan totta. Ja ryöstettiinhän heiltä siten

yksi mahdollisuus toimeen tuloon tässä maassa, kun heitä pakotettiin

lukemaan ja oppimaan ja kun heissä herätettiin kunnioitusta tietoihin

samalla kun heiltä salattiin, että tie yhteiskunnan juuripuolilta sen

latvaan oli tehty ainoastaan niitä voitonhimoisia varten, jotka eivät

koskaan mistään hävenneet, niitä teeskentelijöitä varten, jotka eivät

koskaan silmiänsä räpäyttäneet.

Mutta tuon suuren miehen edessä kääntyivät kaikki terävät piikit maata

kohden, ja koko kaupunki mateli hänen edessään, kun hän kesällä palani

valtiopäiviltä. Kaikki liikemiehet, jotka sillä välin olivat löytäneet

jonkun luun järsittäväkseen, piilottivat huolellisesti saaliinsa ja

ilmestyivät luikerrellen suuriin kansalaispäivällisiin, jotka pidettiin

klubbilla, kotiin tulleen herra Voldin kunniaksi.

Juhlapäivällisiin piti naistenkin ottaman osaa ja siellä saisi Törres

tavata kauniin rouva Steinerin, joka muutama kuukausi sitten oli tullut

kaupunkiin.

Pukeutuessaan ja ajatellessaan kaikkia vastaus-puheitaan, hiipi ajatus

rouva Steineristä vastustamattomasti sanojen väliin häiriten häntä. Hän

oli kuullut että rouva Steiner oli tullut kaupunkiin luovuttamaan

atelier'insä, joka näinä vuosina oli seisonut tyhjänä häntä varten,

sekä myymään kaikki tavaransa lähteäkseen heti taas takasin. Sen hän

piti jotenkin uskottavana, sillä pääkaupungista kerrottiin, että hänen

miehensä oli joutunut häviölle, eikä luultavasti enään voisi häntä

kustantaa.

Hän tunsi, että vaikka olisi kuinka itseään varustanut, riippui kaikki

kuitenkin siitä tavasta, jolla rouva Steiner ottaisi hänet vastaan.

Vielä tässä silmänräpäyksessä muistellessaan entisiä vaiheitaan, tuntui

hänestä kuin tämä nainen olisi ollut hänen viimeinen koetuksensa.

Rouva Steiner oli pitänyt häntä narrinaan; kulettanut hymyillen hänet

syvänteen reunalle saakka. Olisikohan hänellä vielä valta? -- tahi

olisiko tässä kosto mahdollinen?

Tuon suuren miehen ympärille pöydän ääressä oli kokoutunut niin suuri

ihmisjoukko, että hän saattoi ainoastaan vilahdukselta nähdä rouva

Steineriä eräässä naisparvessa. Mutta samassa silmänräpäyksessä tunsi

hän lämpimän nytkähdyksen sydämmessään, ikäänkuin hänen henkäyksensä

olisi pysähtynyt tuon naisen eteen, joka ennen oli hänet vallannut ja

jonka valta tuntui vieläkin olevan sama.

Sitten alkoivat puheet joissa tuota suurta miestä siveltiin

lihavimmilla sanoilla mitä saattoi löytää. Ensin puhui pankinpäällikkö

Christensen nuorille kyvyille, jotka vähitellen astuvat toisten sijaan,

ryhtyvät työhön ja niin edespäin.

Senjälkeen lausui asian-ajaja Dreyer tervehdyksen yhteiskunnan

heikoimpain puolesta, joille Törres oli ollut isänä ja hyväntekijänä.

Sitten astui esille eräs valtiopäivämies maaseudulta; hän puhui tuolle

itsenäiselle miehelle, joka oli kohonnut kansan riveistä ja niin

edespäin. Mutta pastori Opstad puhui paraiten.

Hän ei tahtonut että liiaksi ylistettäisiin n.k. omatakeista miestä...

Sillä itsestään ei ihminen mahda mitään; eikä kukaan sitä paremmin

tiennyt kuin hänen ystävänsä T. Vold.

Aina oli hän tunnustanut sen, että siunaus tulee ylhäältä päin ilman

omaa ansiota; köyhien ja vähäpätöisten piiristä oli hän kohonnut ja

sentähden oli Jumala lihottanut hänen laumansa ja suonut hänelle tätä

maallista hyvää. Ja ylhäältä saatuna antina oli hän sitä vastedeskin

hoitava ... siitä oli pappi varma. Törres oli vastannut tähän hyvin

arvokkaalla tavalla; olihan hän käynyt pankinjohtajan koulua ja

sittemmin kehittynyt suurkäräjissä, niin että hän voi lausu tyhjän

päiväisimpiä sanoja ja imelintä mielittelyä niin totisesti ja

vakuuttavasti kuin puhuu se, joka puhuu sydämmestään.

Rouva Steiner istui pöydän alapäässä erään vanhan ihailijansa vieressä;

hän voi nähdä kunniavieraan, joka kerta kun tämä nousi puhumaan, hän

kuuli kaikki mitä muut sanoivat hänelle. Ja tuoko oli siis se

puotipoika, joka kerran oli ollut hänen käytettävänään ja jota hän niin

oli ivannut!

Siitä pitäin oli hänellä ollut paljon vastoinkäymisiä. Pääkaupunki oli

jo suuresti muuttunut, kun hän palasi sinne. Tuskin kukaan enään

muistikaan skandaali ja avioero juttuja; mutta sijaan oli tullut uusia

ja paljon pahempia juttuja. Hän kyllä huomasi, että häntä katseltiin

jonkinmoisella uteliaisuudella, mutta häntä katseltiin kuitenkin

niinkuin sellaista, joka oli suorittanut elämänsä urotyön ja kun vielä

lisäksi hänen miehensä, joka ei ollut ollenkaan parantunut entisestään,

ei enään sanonut varainsa kannattavan kustantaa kahta, vaimoa ja

jalkavaimoa --, niin oli hänen täytynyt palata takasin tuohon pieneen

kaupunkiin -- puoleksi epätoivoisena, ja aivan neuvotonna

tulevaisuudestaan.

Kaunis oli hän yhä vieläkin ja paremmin puettuna kuin kukaan muu tässä

salissa ja kuta pitemmälle tuo suuremmoinen kansallisjuhla eteni ja

kaikki ihailun maljat tyhjennettiin tämän yhden ainoan pään päälle,

sitä enemmän alkoivat rouva Steinerin silmät kimmeltää, ja hän kysyi

itsellään, eikö tässä mahdollisesti olisi saavutettava sitä, mitä hän

tarvitsi, huoletonta rikkautta ja miestä.

Hänessä piili vielä pelko tuon miehen raakuutta, mutta koko maailma oli

hänen jalkojensa juuressa, ja kuka ties oli hän muuttunutkin. Kaikista

pahinta oli, jos hän oli ymmärtänyt -- ja aivan varmaan oli hän sen

jälestäpäin ymmärtänyt, kuinka paljon siinä oli hänen syytään tuossa

tapahtumassa sinä iltana; olikohan hän antanut sen anteeksi? --

voisikohan häntä saada sitä unohtamaan? -- ja epävarmoina molemmin

puolin tapasivat he toisensa illemmalla; ja ikäänkuin salaisen

sopimuksen kautta pisti rouva Steiner kätensä herra Voldin kainaloon ja

he poistuivat erääseen tyhjään syrjähuoneeseen.

Törresin sydän tykytti niinkuin hänen nuoruudessaan kun he istuivat; he

hiukan naurahtivat molemmat.

"Te olette tosiaan paljon muuttunut herra Vold."

"Mutta te ette ole muuttuneet ollenkaan, ette vähintäkään", sanoi tämä

ja katsoi häntä silmiin, tarkastellen hänen olkapäitään, tuolla

ahnaalla katseella, jonka hän tunsi niin hyvin ja jota hän niin

pelkäsi.

"Me emme koskaan tavanneet toisiamme Kristiaaniassa", sanoi rouva

Steiner.

"Mutta minä kuitenkin kyselin teitä kaikista hienoimmista paikoista,

mutta siellä ei ollut yhtä elävätä sielua, joka olisi tuntenut teidät."

Sama epähieno talonpoika oli hän yhä vieläkin ja rouva Steiner muutti

puheen ainetta;

"Kuinkas te viihdyitte suurkäräjillä Kristiaaniassa?"

"Vallan mainiosti", vastasi Törres.

"Mutta eikö ollut hiukan vaikeata tuolla tavalla noin päästä

kaikkialle."

"Mitäs tyhjää, minä en ujostellut, olinhan minä rikkaampi kuin kaikki

nuo yhteensä", sanoi hän ja nauroi noilla suurilla vahvoilla

hampaillaan häntä vasten kasvoja, että rouva Steiner taas hiukan

peräytyi.

Mutta kun Törres Vold nyt kerran oli antautunut liukumaan, niin kertoi

hän niinkuin vanhalle uskolliselle ystävälleen kaikki, mitä hän näitten

vuosien kuluessa oli toimittanut.

Sen hän heti näki, ettei nyt voinut olla puhetta ivaamisesta, nyt oli

asiat sillä kannalla, että menneisyys oli unohdettava ja että tuo

nainen oli otettava mukaan, sillä nyt hän itse seisoi kunniassa

kukkuloilla, tuo toinen turvatonna.

Ja yht'äkkiä tunsi hän koko luontonsa kohoavan, ajatellessaan että

hänen nuoruutensa kaikista mahdottomin unelma oli toteutumaisillaan.

Tuo nainen, joka oli ollut ja oli vieläkin yksi noita kaikkein

hurmaavampia, ja joka oli ollut niin huimaavan korkealla, hänet oli nyt

mahdollista valloittaa; hän tahtoi suudella hänen valkoista niskaansa

ja taivuttaa sitä samalla. Ja samalla kun hänessä rakkaus leimahti ilmi

tuleen, samassa oli siihen sekaantunut kostonkin tunnetta, juuri

niinkuin hän naista tahtoikin rakastaa.

Rouva Steiner oli unohtanut laskunsa ja tunsi itsensä aseettomaksi. Tuo

alkuperäinen raaka voima, jota hän jo ennen oli talonpoikaispojassa

ihaillut valloitti hänet yhtäkkiä, hän kalpeni kalpenemistaan,

kuullessaan toisen puhuvan, hän oli aikonut punnita ja miettiä, mutta

nyt tunsi hän kaikki päättyvän sillä että tuo toinen otti hänet

puoleksi väkisin.

Useita kertoja olivat muutamat juhlatoimikunnan herrat huolestuneina

etsineet kunniavierasta ja samassa aina hienotunteisuudesta vetäytyneet

takaisin.

Törres Vold tarttui hänen käteensä ja sanoi: nyt minulla on kaikki,

paitsi yksi kaikkein korkein, sallikaa minun nyt viedä teidät niihin

huoneisiin, joista te kerran karkoititte minut ulos, niin olemme kuitit

-- ja kahden kertaisesti onnelliset. Rouva Steineriä puistutti, mutta

samassa lähestyi heitä varovasti pankinjohtaja Christensen.

"On vaikea tulla yksimielisyyteen?" -- kysyi hän hienosti.

"Ei -- nyt olemme me yksimieliset" -- huudahti Törres Vold, ilosta

loistaen; -- "eikö totta -- rouva!" -- Rouva oli kohonnut seisaalleen,

he seisoivat käsikädessä, hymyilevän pankinjohtajan edessä. Rouva

Steiner käänsi päänsä Törres Voldin voimakasta olkapäätä vastaan ja

kuiskasi: "Niin olkaamme yksimieliset" --.

Kun hän myöhään yöllä kulki kotiinsa juhlasta, joka oli muodostunut

myrskyiseksi kihlajaisjuhlaksi, teki Törres kierroksen, sittenkun oli

seurannut morsiantaan hänen asuntonsa ovelle.

Hiljaisessa tyynessä kesä yössä harhailivat tuoksut niityiltä ja

kanervikko kankailta kaupunkiin. Törres seisahtui muutamaan kulmaan ja

hengitti syvästi ilmaa keuhkoihinsa, ja tuon tutun maaseutu ilman

mukana muistuivat hänen mieleensä lapsuuden ja nuoruuden päivät -- ne

oli aikoja ne, joita hän ei ollut joutanut viimeisten kiireisten

vuosien aikana muistelemaan. Ei hän ollut ajatellut sukulaisiakaan, ja

jos joku heistä tuli kaupunkiin, oli hänellä ensimmäisenä huolenaan

päästä heistä erilleen.

Mutta tänään koutuivat muistotkin hänen mielialaansa, joka oli niin

viehkeä ja onnea täysi, ja hän ymmärsi oikeiksi papin sanat, että

Jumala oli hänen työtänsä siunannut. Olihan hänen pitkin matkaa käynyt

niinkuin Jaakopin! -- Ja olihan hän nyt noiden seitsemän vuoden

kuluttua saanut Raakelinsa, saanut ihanimman Raakelin, minkä yksikään

mies voi toivoa omaksensa.

Huoneensa edustalle seisahtui hän, tarkasteli tuota kultakirjamilla

kirjoitettua omatekoista nimeänsä, mutta ylhäällä suurissa saleissa ja

makuuhuoneessa palasivat hänen ajatuksensa takasin tuohon ihanaan

naiseen, noihin ihmetteleviin vieraihin ja hänen omaan kaikkia

hallitsevaan voimaansa.

Ja kun hän oli riisuutunut ja mennyt levolle, alkoi hän ajatella

lapsiansa ja hän alkoi miettimään mikä olisi pantava esikois pojan

nimeksi.

Yhtäkkiä ikäänkuin ilmestyksen kautta sattui se hänen mieleensä ja hän

mainitsi sen puoliääneen pimeässä, ikäänkuin kiitollisuudesta.

Jaakoppi -- on nimi. -- Jaakoppi on se nimi, jota hänen poikansa tulisi

kantamaan ja itse opettaisi hän poikaansa tätä nimeä kunnialla

kantamaan.

_Loppu_.