Kun Törres seuraavana aamuna heräsi, muisteli hän vastenmielisyydellä
eilistä iltaa, jolloin hän taaskin oli paljastaa itsensä uudella
skandaalilla.
Mutta kun yön usvat olivat vähitellen hälventyneet, ja asiat alkoivat
esiintyä oikeassa valossaan huomasi hän suureksi ilokseen ettei mitään
vaarallista ollut tapahtunut, ei ainakaan sen pahempaa kuin että koko
tapaus pian unohdettaisiin vallattomana kujeena.
Mutta hän vapisi ajatellessaan, kuinka vähällä hän oli ollut nousta
morsiusvaunuihin. Hän istui sängyssään ajatellen kauvan aikaa, ja tuli
lopulta siihen päätökseen että vaarallisinta naisissa on se että he
ovat välttämättömiä. Heidän ollessa mukana ei mikään lasku ole varma ja
mukana täytyy heidän olla.
Nyt oli hänellä suunnitelmansa niin selvänä edessään ja niin varmaan
päätetty. Monen kuukauden kestäväisyyden ja harkitsemisen kautta oli
hän solminut ensimäisen solmun, hän oli saanut aikaan Jessenin
kauppaliikkeen ja naimisen, eikä hän itse ollut sittenkään sen
pitemmälle päässyt kuin että oli vähällä pilata kaikki.
Ja tämä kaikki naisen tähden, johonka hän itse asiassa oli jo
kyllästynyt, ja joka oli ja tuli olemaan hänen, milloin vaan tahtoi.
Mutta häveten muisteli hän Jaakoppia, joka oli nurisematta palvellut
seitsemän vuotta Rakelin vuoksi.
Tänäpäivänä, ajatellessaan näitä kaikkia, näki hän asiat aivan samassa
valossa kuin ennen eilistä päivää ja koko aikana puuhatessaan Jessenin
kanssa, nimittäin että oli hyvin mukava saada Katja Thorsen naimisiin
tuollaisen vähäpätöisen miehen kanssa.
Hän ajatteli melkein säälillä Julia Krögeriä; ja senhän saattoi hän nyt
levollisesti tehdä. Mutta tuo toinen, tuo kaunis eroitettu?... Niin,
jospa hän koskaan voisi tulla kostetuksi.
Törres pukeutui, ja yhä enemmän tunsi hän kiitollisuutta Jumalaa
kohtaan, joka oli viimeisessä silmänräpäyksessä estänyt häntä
syöksemästä perikatoon. Sitten otti hän esille kirjansa ja paperinsa,
merkitsi vekseleitä ja lainoja, joiden piti piakkoin lankeeman, ja
kirjoitti ylös velkojat, joita hänen asioitsijansa päivän kuluessa piti
käydä karhuamassa.
Hän tutki kauvan aikaa yhtä kirjoistaan, johonka oli merkitty Cornelius
Knudsenin vekseleitä, niin hyvin hänen omiaan kuin yhteisiä Brandtin ja
Jessenin kanssa. Paitsi takaussitoumuksia Anton Jessenille oli siellä
vielä pari pientä vekseliä, jotka rouva Knudsen oli allekirjoittanut
auttaakseen entistä kauppapalvelijaansa.
Hän tuli totiseksi, söi aamiaisensa ja vaipui ajattelemaan laskujaan ja
papereitaan. Se saattoi kyllä kestää kauvan, mutta hän ajatteli
Jaakoppia ja seitsemää vuotta; _niin kauvan_ ei se missään tapauksessa
voisi kestää!
Nyt hän saapui rouva Knudsenin luo vasta pankki aikaan. Puotiin oli
tullut neiti Thorsenin serkku, myöskin neiti Thorsen, sitä paitsi eräs
toinen nuori nainen ja juoksupoika Reinert'istä oli kehittynyt
pumaadatukkainen puotipoika. Kauppaliike oli suurentunut niin että
konttoorissa oli aina tehtävää ja Törres oli vähitellen anastanut
siellä koko työn, vaikka rouva Knudsen yhä vielä säilytti
johtajapaikkansa pulpetin ääressä.
Mutta Törres'in työkyky ja nuoruus tekivät rouvaan yhä paremman
vaikutuksen. Hän saattoi joka päivä lähteä konttoori paikalleen
levollisena ja kylmänä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta
kumminkin heräsi hänessä hermollista levottomuutta, nähdessään tuon
voimakkaan miehen puuhailevan aina läheisyydessään, työskentelevän
edestään kuin palvelija, ja tottelevan hänen käskyjään, vaikka hän itse
asiassa tunsi olevansa hänen valtansa alla.
Rouva oli nyt joutunut erilleen vanhasta ystävästään ja
neuvonantajastaan Gustaf Kröger'istä, tietämättä itse siihen muuta
syytä, kuin että se oli tapahtunut Törres'in tähden. Heistä ei ollut
tullut vihollisia; eivät he koskaan olleet sanoneet toisilleen pahaa
sanaa, mutta he eivät voineet saavuttaa enään tuota toverillista väliä.
Kröger oli sitä koettanut, mutta se ei onnistunut; he tunsivat molemmat
että siinä oli jotakin käyrää, että heidän välilleen oli tullut
jotakin, joka rikkoi suhteen.
Nyt ei enään koskaan tapahtunut että Kröger olisi juossut paljain päin
heidän puolelleen juttelemaan, tahi pyytämään allekirjoitusta
papereihinsa. Nyt lähetettiin juoksupoika vekseleitä tuomaan ja tämä
oli aina kiusallinen hetki, sillä Vold merkitsi ne aina täsmällisen
tarkkaan vekselikirjaan, vaikka ne olivat ainoastaan endossementtiä;
hän vertaili summia kerta kerralta ja kyseli säännöllisesti joka
paperista, oliko se allekirjoitettava.
Ja sen teki hän tavalla, joka loukkasi ja huolestutti rouva Knudsenia.
Kerran sanoi hän: noita Brandt'in vekseleitä lisääntyy yhä. Rouva
Knudsen säpsähti; hän oli itsekin huomannut tuon alituisen selailemisen
vekselipakoissa ja juoksun pankeissa, jota ei hänen miehensä aikana
ollut tapahtunut. Mutta herra Vold'illa mahtoi olla oikein, sanoessaan,
että niin oli tapana tähän aikaan, ja että Krögerkin teki samoin. Jospa
hän kuitenkin olisi kysynyt neuvoa Krögeriltä.
Monasti tähän taloon tultuaan, oli Törres Vold palavalla ihastuksella
katsellut tuota hienoa rouva Knudsenia, joka niin suuresti erosi neiti
Thorsenista ja hänen toisista naistuttavistaan. Ja olipa aika, jolloin
hänen elämänsä päämääränä oli päästä naimisiin rouva Knudsenin kanssa
ja hoitaa hänen asioitaan siksi kunnes Brandt oli kukistettu ja kosto
täytetty.
Mutta nyt ulottuivat hänen aikeensa paljon pitemmälle, eikä hän voinut
antaa naisten itseänsä häiritä. Hän tunsi itsensä levolliseksi ja
kylmäksi joka aamu hänkin, mutta myöhemmin päivällä valtasi hänet
joskus semmoinen levottomuus, ettei hän voinut löytää muuta keinoa kun
mennä alas rantapuotiin kiusaamaan Simon Varhougia hengiltä uusilla
muutoksillaan.
Istuessaan pulpettinsa ääressä nojautuneena, niin että saattoi nähdä
ainoastaan tuon puhtaan otsan, kiiltävän mustan tukan, tuuheat
kulmakarvat ja pehmeät silmäluomet kaareilevain suurien silmien päällä,
heräsi hänessä huimaava halu hypätä alas tuoliltaan, ja ottaa rouvan
syliinsä. Ja heidän laskiessaan ja järjestäessään uusia tavaroita
myöhään iltaan asti, tuntui hänestä yhä vaikeammalta ottaa lakkinsa,
sanoa aivan kylmästi hyvää yötä, ja lähteä yksin kotiin valoisana
raittiina kevät iltana.
Hädissään keksi hän tuoda ystävänsä pastori Opstadin taloon. Tämä oli
siinä suhteessa onnellista että nyt, kun heitä oli kolme, oppi rouva
Knudsen tuntemaan ensimäisen puotipalveliansa iloisemmalta ja
leikillisemmältä puolelta, kuin mitä tähän asti oli tullut esiin
totisissa kauppa-asioissa; sillä tavalla tuli ilma heidän ympärillään
keveämmäksi, samalla kuin aika kului ja kauppa laajeni yhä.
Krögerin talossa taaskin elettiin hiljaista elämää. Julialle olivat
joulutanssiaiset olleet käännöskohtana vielä suuremmassa määrässä kuin
Törres'ille. Hänen ystävättärensä, joka oli johdattanut häntä vapaasen
elämään ja rohkeihin mielipiteisiin jotka ainoastaan puolittain
soveltuivat hänelle, oli poissa, ja hänen sijaansa oli astunut Jolla
Blom tuoden mukanaan sen uutisen, että koko kaupunki oli noussut Juliaa
ja hänen isäänsä vastaan.
Sofie täti huomasi, kuinka Julia alkoi tulla yhä kalpeammaksi ja
laihemmaksi, että hän veti esille yksinkertaisimmat vaatteensa ja alkoi
hakea äitinsä ystävättärien seuraa heidän hyväntekeväisyys-kokouksissaan
ja teeiltamissaan.
"Sinä alat kuihtua, Julia..."
"En ole ensinkään sairas, minä vakuutan täti."
"Kyllä sinä olet sairas, ja tiedän hyvin mikä on syynä siihen", sanoi
Sofie täti varmasti.
Julia koetti sekoittaa pois puhetta, sillä hän tiesi minnekkä se
johtui.
Mutta Sofie täti ei ollut hienotunteinen, vaan sanoi hetikohta
avonaisesti:
"Etkö sinä voi unhoittaa häntä?
"Ketä?" -- kysyi Julia vavisten.
"Voi! ... että sinä viitsit teeskennellä minun edessäni! Sinä petit
häntä hädän hetkellä", sanoi Sofie täti lämpimästi.
Julia kääntyi pois. Samaa oli Jolla Blom sanonut ja samaa oli hän
ajatellut monta kertaa itsekin yksinäisyydessä.
"Mutta voipihan kaikki vielä käydä hyvin", -- arveli Sofie täti. --
"Voittehan te vielä tavata toisenne ja selittää asian."
"Ei koskaan, täti!" -- Ja Julia pakeni huoneesensa.
"Kyllä, joko sinä itse tahi joku muu", -- sanoi Sofie täti itsekseen.
Hänen elämänsä kokemus oli se, että rakkaus oli nuoruuteen kuuluvaa,
eikä hän voinut sietää, että kaksi nuorta ihmistä katkeroittivat
toistensa elämän, ainoastaan sillä, ettei toinen heistä tahtonut
ensimäiseksi sanoa ystävällistä sanaa.
Gustaf Kröger itse oli myöskin menettänyt hyväntuulensa. Hän astui
raskaasti rappuja puodin ja asuinhuoneiden välillä, eikä häntä enään
huvittanut kenenkään muun seura kuin yliopettajan, jonka kansa heillä
oli tapana pelata shakkia totilasin ääressä.
Mutta nämäkin illat olivat paljon muuttuneet. Kröger kuunteli
haluttomasti yliopettajan kertomuksia kirjansa edistymisestä ja niin
pian kun tämä mainitsi soppakeittolaitosta kansakouluja varten, käänsi
Kröger puheen muualle ja alkoi hämmennellä totilasiansa.
Mutta eräänä iltana jotenkin myöhään, kun he lopetettuaan pelinsä,
istuivat vielä lämpimiä totilasiaan tyhjentämässä, sanoi yliopettaja
suoraan:
"Tämä ei käy laatuun, sinun täytyy kertoa minulle mikä sinua vaivaa,
Kröger! Sinua painaa joku asia... Et koskaan enään puhu aikeistasi,
rahastostasi."
"Rahastosta?" -- sanoi Kröger epämääräisesti hymyillen; josta
yliopettaja tuli siihen käsitykseen, että toti oli ollut liian väkevätä
tänä iltana.
Mutta Kröger nousi ylös ja kulki ympäri huonetta ikäänkuin olisi
hakenut jotakin huonekalujen takaa, kuunteli ovella ja katseli
ikkunasta ulos pimeyteen; yliopettaja tuli yhä levottomammaksi.
"Niin, ei sitä koskaan tiedä missä hän on", sanoi Kröger. -- "Hän
saattaa piillä mahdottomimmissakin paikoissa."
"Kuka? -- Ketä sinä tarkoitat?" -- kysyi yliopettaja.
"Hän ... talonpoikaispoika -- verenimijä!" -- huusi Kröger.
"Joutavia", sanoi toinen hymyillen, -- "tuo mieshän on sinut aivan
riivannut."
"Niin onkin. Katsos kuinka pitkälle hän on minut vienyt. Täällä
kotonamme on hän aikaansaanut skandaalin, jota Julia ei koskaan tule
unohtamaan"...
"Sinä liioittelet, Kröger!"
"Jota hän ei koskaan tule unohtamaan. Rouva Knudsenista on hän minut
erottanut ja tehnyt tyhjäksi meidän vanhan ystävyytemme. Hän on
pakottanut meidät kilpailuun, joka tuottaa häviön meille kummallekin.
Hän pakoitti minut ottamaan Jessenin turvakseni, ja nyt otti hän hänet
pois, sitä pikemmin viedäkseen meidät kaikki teurastuspenkkiin --"
"Sinä olet hullu, Kröger! Tuo yksi ainoa mies --"
Mutta Kröger jatkoi kovasti liikutettuna:
"Ja pääoma, josta mainitsin, se on menetetty viimeiseen penniin asti.
Minä olen ollut pakoitettu haalimaan kokoon sieltä täältä,
ylläpitääkseni kauppaliikettä, ja sittenkin menee se alespäin
huimaavalla vauhdilla. Jos hänen onnistuu saada rouva Knudsen
kieltämään minulta endossementtiä, niin olen minä samassa häviöllä."
"Herra Jumala, onko se totta?" -- huudahti yliopettaja, joka samassa
tuli totiseksi.
"Ja minä kuin toivoin tällä liikkeelläni hankkivani rikkautta Julialle
ja apua monelle muulle", sanoi Kröger, pudoten raskaasti tuolilleen
istumaan.
"Nyt toteutuu varmaankin vaimoni katkera ennustus että minä tulen
hävittämään kaikki. Hän tulee olemaan oikeassa, samoin kuin kaikki
muutkin -- hän ja koko kaupunki."
Hän lyyhistyi tuoliinsa ja yliopettaja istui äänettömänä, unohtaen
sikarinsa. Kaikki hiljeni tuossa vanhassa talossa; kadulta ei kuulunut
hiiskaustakaan eikä huoneesta muuta kuin silloin tällöin Krögerin
raskas huokaus, haihtuen korkean katon alla, josta vanha enkelinpää
kummastellen tuijotti häntä.
Sillä välin oli kaupungilla paljon tekemistä Anton Jessenin ja hänen
komean puotinsa kanssa, jonka vertaista ei koskaan ennen oltu nähty, ja
joka muistutti pikemmin sivuhuoneilla varustettua salonkia, missä nuori
rouva ja kaksi muuta nuorta naista palvelivat yleisöä, ja herra Jessen
kulki edestakasin antaen ainoastaan käskyjä ja neuvoja.
Anton Jessen ja hänen rouvansa olivat komea pari ja sopivat hyvin
toisilleen. Jessen oli tumman verinen ja kylläksi pitkä näyttääkseen
kauniilta pienen vaaleaverisen rouvansa rinnalla, jonka sievä vartalo
mustassa silkkileningissä esiintyi erinomaisen edullisena kirkkaassa
valaistuksessa kalliitten loistava väristen kankaitten keskessä. Hän
punastui helposti ja hänen katseessaan oli aina jotakin varovaisesti
hyväilevää.
Hänen oli jo tullut tavakseen hoitaa miestänsä ja estää häntä
rasittamasta itseään, sillä sitä ei hän kärsinyt. Jo häitten
jälkeisestä päivästä oli vanha rouva Jessen saanut suuret ajatukset
miniästään, tavatessaan hänet täysinpukeutuneena kodissaan, sillä aikaa
kuin Anton parka, joka oli tottumaton suuriin kemuihin, makasi
vuoteellaan päätaudissa nauttien kauravelliä.
Jesseniä tyydytti hänen rauhallinen hellyytensä ja rouva puolestaan oli
kiitollinen miehelleen, ettei tämä vaivannut häntä kysymyksillä. Jessen
oli taas hänen nuoruutensa unelma: tuo sievä nukkepoika; tuo toinen oli
kuin synti, musta ja vastustamaton.
Törres Vold oli pannut toimeen koko liikkeen ja järjestänyt kaikki oman
suunnitelmansa mukaan. Herra Jessen oli päättänyt uhrata aikansa
kauppatoimille ja lahjojensa viljelemiseen, joita hän nyt varmuudella
luuli omistavansa kirjallisella alalla. Hänen tarkoituksensa oli nyt
ääneensä lukemalla rouvalleen hyviä ja arvokkaita runoja, kehittää
aistiansa ja korvaansa, sekä siten viljellä lahjojansa, jotka niin
kauvaksi aikaa olivat saaneet jäädä käyttämättömiksi.
Mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli hänen pieni kotinsa muuttunut
iloiselle nuorisolle kokouspaikaksi, jossa kyllä paljon huviteltiin,
mutta kirjallisuudesta ei mitään välitetty, ja joka ei suinkaan ollut
sopiva maanala henkisten lahjojen viljelemiseen.
Hän valitteli tästä rouvalleen ja pari päivää sen jälkeen sanoi Törres
Vold sattumalta:
"Tiedätkö Jessen, minua kummastuttaa että sinä, jolla on niin paljon
korkeampia harrastuksia, voit tyytyä seuraan, jossa ainoastaan syödään
ja nauretaan."
"Kuka on sanonut että siihen tyydyn?" -- vastasi herra Jessen
katkerasti, otsaansa pyyhkien.
"Mutta hyvä veli, sinunhan tulee määrätä tapa talossa. Sinun pitäisi
keksiä jotakin joka meitä muitakin kohottaisi."
"Anton lukee niin kauniisti", -- sanoi rouva Jessen katsomatta ylös
työstään.
"Lukee? Mitä sitten?" -- kysyi Törres hämmästyneenä.
"Varsinkin runoja."
"Ah, mitä sinä nyt siitä puhut?" tiuskasi Jessen.
Mutta Törres ei jättänyt häntä rauhaan ennenkuin sai hänet lukemaan
pienen näytteen. Ja vielä samana iltana täytyi Jessenin lukea koko
"Terje Vigen" ihailevalle kuulijakunnalle. Siitä hetkestä alkaen käytti
herra Jessen kaiken vapaan aikansa yhä uusien runojen oppimiseen; ja
niinpiankun joku vaan ehdotteli että kokoonnuttaisiin hänen tahi jonkun
muun luo, oli hän heti valmis. Äitinsä oli ihastuksissaan hänen
lahjoistaan.
Tällä tavalla kului kevät ilossa ja päivänpaisteessa, ja yhtä varmaan
kuin kuukaudet seurasivat toisiaan, yhtä säntillisesti tuotiin vekselit
lunastettaviksi, uudistettaviksi tahi muutettaviksi lukemattoman
monella tavalla.
Mutta herra Jesseniltä ei puuttunut koskaan keinoja. Ensimäinen
rahatulva kaupassa ei täyttänyt ainoastaan hänen kirjojaan, vaan siitä
jäi myöskin säästö, joka riitti sekä kalliiseen talouteen, että
ensimäisiin vekseleihin. Hän oli varustanut huoneensa täyteen syksyä ja
talvea ajattelematta.
Kului kuusi kuukautta ja kaksitoistakin ja vielä kolme lisäksi, vaikka
jo vähän vaivaloisemmin. Kauppamatkustajain naamat venyivät. Mutta
niitä oli niin paljon. Ainahan sitä sai mitä halusi ja luotto tuli sitä
sitkeämmäksi mitä enemmän sitä kiskoi, siksi kunnes pankinjohtaja
Christensen eräänä lauvantai iltapäivänä kutsui pankin johtokunnan
kokoukseen lukittujen ovien taakse.