Kun on käytettävissä sellaiset soittoneuvot kuin kirkonkellot, niin
voinee tuskin enää vaatia suurempaa taituruutta suntiolta, joka sai
itse käydä pitäjältä keräämässä palkkaetuihinsa kuuluvat leivät,
lampaanjalat ja jyväkapat.
Kuinka Röykkylän kylässä saatiin akustiikkaa.
Röykkylän kylä ei ole mikään vanhanaikainen nurkkakunta. Siellä on
kansakoulu ja nuorisoseura ja nuorisoseuralla laulukuoro, siis kaikki
hyvät, mitä yhdeltä maalaiskylältä voi odottaa.
Kylältä ei puuttunut muuta kuin yksi asia, mutta sepä olikin tuntuva
puute.
Ei nimittäin ollut akustiikkaa.
Akustiikka, kuten tunnettua, alkaa nykyään olla maaseuduilla yhtä
tärkeä elintarve kuin kaupungeissakin.
Kansakoulun johtokunta ei antanut koulua laulukuoron
harjoittelupaikaksi.
Pitäjässä oli kyllä toinenkin nuorisoseura, ja sillä oli oikein oma
talokin, mutta sielläkään ei ollut akustiikkaa. Ei ollenkaan. Ja
sitäpaitsi oli tuo talo liian pitkän matkan päässä.
Nuorisoseuran johtomiehet murisivat aina: ei meillä ole akustiikkaa! Ei
koko tässä kylärähjässä ole akustiikkaa!
Se harmitti kunnan johtomiehiä, ja he alkoivat vähitellen tuumia, että
mistähän niille oikein saisi sitä akustiikkaa.
Mutta ei siitä tahtonut tulla sen valmiimpaa.
Silloin lauluseuran johtomiehet ilmoittivat, että ellei heille hankita
akustiikkaa, niin he lopettavat toimintansa.
Luulen, että monet pikkukaupungit olisivat vastaavassa tapauksessa
viitanneet kylmällä kintaallaan ja sanoneet: lopettakaa vain! Ja
pitäkää suunne kiinni siitä akustiikastanne.
Röykkylässä ei niin tapahtunut. Lauluharrastukset ovat syvälle
syöpyneet itä-suomalaisten veriin, ja kun kunnan johtomiehet kuulivat
seuran uhkauksen, niin päättivät he hankkia nuorisoseuralle akustiikkaa
vaikka sinisen kiven sisästä.
Silloin tapahtui, että eräs Röykkylän isäntämiehistä ilmoitti tehneensä
tärkeän löydön: ensiluokkaista akustiikkaa rajattoman määrän.
Mitä? Missä?
Mainittu isäntä kertoi, että sitä on hänen vanhassa riihessään.
Se oli hyvin musta ja koko lailla ravistunut, noin sata vuotta vanha
rakennus. Siinä ei ollut edes permantoa enää, sillä aikojen kuluessa
oli sen savilattia murentunut ja syöty vähitellen leivän mukana.
Mutta siinä oli mainio akustiikka. Kerrassaan ihmeellinen.
Ukot läksivät hieman epäuskoisina tarkastamaan riihtä. Ei se
juuri häävin näköinen ollut, mutta eihän siinä ollutkaan nyt
näkö-kysymyksessä.
— He—he—he—heeei! hoilasi eräs ukoista.
— ... eei! kajahtelivat riihen mustat seinät.
No olipas siinä akustiikkaa! Kuin hyvässä kirkossa!
Ja tämä vanha riihi, joka oli jo tuomittu revittäväksi ja polttopuiksi
hakattavaksi, pääsi äkkiä suureen kunniaan ja arvoon. Taiteen
temppelinä kohoavat sen seinät mustina mutta arvokkaina kansakoulun
vieressä. Nuorisoseura antaa kansakoulujohtokunnan ukkojen pitää
rauhassa akustiikkansa. Heillä on itsellään parempi, vaikka se onkin
vain vanhassa riihessä.
Siellä pitää nuorisoseuran lauluseura nyt harjoituksiaan. Laulu
kajahtelee niin että karsta tipahtelee katosta, ja kaikki ovat
tyytyväisiä. Johtajan paikka on uunin päällä, ja tältä mahtavalta
röykkiöltä johtaa hän joukkoaan. Jos laulajien nenät harjoituksista
palattaessa sattuisivatkin joskus olemaan hieman noessa, niin mitäs se
tekee! Vedellähän se pois saadaan.
Niin että nyt sitä on sitten Röykkylän kylässäkin akustiikkaa
kotitarpeiksi.
Surkuteltavaa villiytymistä.
Ellen aivan väärin muista, niin olen jonkun kerran ennenkin
kiinnittänyt huomiota siihen ilmeiseen kevytmielisyyden, jopa
villiytymisenkin henkeen, joka on saanut jalansijaa eläinmaailmassamme.
Vaikka kernaasti myönnänkin, että se on verrattain köykäistä lukemista
(ja kirjoittamista) näin raskaina aikoina, niin sallittakoon
allekirjoittaneen vielä kerran ottaa puheeksi sama asia, varsinkin kun
tämän viikon lehdet kertovat tuollaisia eläinkunnan poliisiuutisia
useampiakin.
Jokioisten Niemen kylässä on erään mökkiläisen kana tehnyt pesänsä
puuhun 8 metrin korkeuteen maasta.
Se tosin ei liene suorastaan rikoksellista, mutta hyvää järjestystä
ja hyviä tapoja vastaan se epäilemättä on. Ajatelkaapas sellaista
röyhkeyttä ja suuruudenhulluutta! Kahdeksan metrin korkeuteen!
Mökkiläisen kana!
Jos mökkiläisen kanat alkavat rakentaa pesiään 8 metrin korkeuteen,
niin miten korkealle pitäisi sitten rusthollarin kanojen pesänsä
rakentaa? Ja miten ihmeessä akat saavat haetuksi munat sellaisista
kananpesistä? Lentokoneillako?
Karjaisemme moiselle säätynsä ja yhteiskunnallisen asemansa
unohtaneelle kanalle ja sen pesälle: alas! ja käymme tarkastamaan, mitä
muuta hyvää valpas sanomalehdistömme voi meille näiltä aloilta tarjota.
Tenholassa on eräs koirashirvi potkinut ja takaapäin puskenut torppari
G. Rehnströmiä, joka oli mennyt poimimaan puolukoita Dalin rusthollin
mailta. Mainittu väkivaltainen koirashirvi ei näy tietävän, että
nykyisen oikeuskäsityksemme mukaan myöskin torppareilla on oikeus
poimia marjoja rusthollarin mailta. Hirvi oli m.m. potkaissut
Rehnströmiltä yhden kylkiluun poikki. Onneksi Rehnströmille suorittaa
sentään valtio joka vuosi korvauksia "hirvien tuottamista vahingoista".
Niin että jättää vain hakemuksensa asianomaiseen paikkaan.
Karjalattaressa kertoo eräs lähettäjä Enonsalosta, että siellä on tehty
lehmille taikoja, joista ne olivat niin innostuneet, että eräskin oli
lähtenyt partioretkelle aina Rautavaaran rajamaille asti ja pitänyt
siellä pahaa elämää. Kirjoittaja lopettaa tiedonantonsa seuraavilla
sanoilla: "Ennemminkin on täällä päin havaittu taikauskon oireita.
Kunpahan jotain edes harrastetaan."
Niin, parempi jotain kuin ei mitään. Kirjoittaja tuntuu olevan perin
vapaamielinen ja ennakkoluuloinen mies, josta syystä pyydän hänelle
pienen peräkaneettinsa johdosta kohottaa hattuani.
Erään Hirvensalmen Monikkalan talon lehmät ovat notkistaneet polvensa
kuningas Alkoholille, laulaneet "Siis veikkonen juo" ja tulleet
metsästä kotiin pahasti pöhnässä. Olivat löytäneet salapolttimon, josta
tehtailijat olivat poistuneet, alkaneet juopotella ja olleet illalla
kotiin tullessaan ”täysiä kapteeneita". Kaatuivat oljille navetassa
ja röhisivät itsekseen. Aluksi ei tiedetty, mikä herrasväkeä vaivasi,
mutta asia tuli ilmi siten, että eräs lehmistä oli jäänyt metsään.
Kun lähdettiin sitä etsimään, niin löydettiin se metsästä sarvistaan
viinatynnyreihin sotkeutuneena. Ja humalassa, tietysti. Vietiin kotiin
ja päästettiin nukkumaan kohmeloisten ryyppytoveriensa viereen.
Surullisia ajankuvia. Todellakin surullisia!
Tattarit ja talvipaltto.
Vakuutusvirkailija A.F. Kuuvalolla on, tai oli vanha talvipaltto.
Se oli jo toissa talvena suorittanut asevelvollisuutensa, ja eräänä
päivänä sanoi rouva Nanni Kuuvalo:
— Se sinun vanha talvipalttosi pitäisi koettaa saada myydyksi. Se on
vain toisten vaatteiden tiellä, kun siellä vinnillä on niin ahdasta, ja
kohta tulee kesäkin. Sitten sitä taas täytyy ryhtyä koilta varjelemaan.
— Niin, myötävähän se on, sanoi hra Kuuvalo. Ja koska hän on toimelias
mies, niin otti hän vanhan talvipalton kainaloonsa ja läksi Israelin
lasten luo, ja päättäen vaatia paltoostaan 60 markkaa.
Nostettuaan kauppatavaransa mainittujen lasten tiskille kysyi hän
näiltä, olisivatko he halukkaat täydentämään varastoaan vähän
käytetyllä, hyvässä kunnossa olevalla talvipaltoolla.
Israelin lapset tulivat tämän ehdotuksen kuullessaan hyvin
alakuloisiksi ja katselivat ulos akkunasta.
Hra Kuuvalo odotti kärsivällisesti. Vihdoin ryhtyivät Israelin lapset
kääntelemään palttoa murheellisen näköisenä ja kysyivät lopuksi,
äänessään hillityn surunvoittoinen sävy, kuinka paljon hän oli aikonut
siitä pyytää.
Hra Kuuvalo vastasi että viisikymmentä markkaa.
Mielestään ei hän ollut sanonut mitään erittäin merkillistä, mutta
siitä huolimatta vaikutti hänen vastauksensa suunnilleen samalla
tavalla kuin jos hän olisi ilmoittanut pistäneensä Israelin lasten
myymälän nurkan alle 10 kg. dynamiittia ja olevansa juuri aikeissa
sytyttää tulilangan.
Toinnuttuaan vähän tyrmistyksestään käärivät Israelin lapset palton
kiireesti kokoon ja rukoilivat hra Kuuvaloa viemään sen pois heidän
puodistaan.
Hra Kuuvalo oli hieman hämmästynyt ja selitti, että paltto on uutena
maksanut 165 markkaa ja että siinä on vielä hyvä vuori.
— Niin, uuttena, uuttena...! huusivat Israelin lapset, levitellen
käsivarsiaan kuin olisivat he aikoneet lähteä lentoon. — Kiltti herra,
viekke pois se paltto; viekke pois se paltto...!
Ja Israelin lapset pistivät palton hra Kuuvalon kainaloon ja melkein
työnsivät hänet ulos myymälästä.
Kun hra Kuuvalo oli ehtinyt portaille, pisti eräs Israelin lapsista
päänsä ulos puodin ovesta ja huusi:
— Herra sanoo nyt viimenen hinta...
Mutta herra oli suuttunut eikä siis sanonut viimeistä hintaa, vaan
palasi palttoineen kotia.
Vaimolleen sanoi hän, ettei hän ollut sopinut juutalaisten kanssa
palton hinnasta. Jos juutalaiset käyvät kysymässä vanhoja vaatteita,
niin ei palltoa saa heille myydä sadastakaan markasta — hra Kuuvalo oli
vihoissaan ollessaan hyvin päättäväinen — mutta tattarille saa myydä 45
markasta.
Kahden päivän päästä, hra Kuuvalon ollessa toimessaan, soitettiin
ovikelloa, ja kun rouva Kuuvalo meni avaamaan, oli siellä nuori
tattari, joka heti levitti eteisen lattialle selässään olleen suuren
myttynsä sisällyksen.
Kun rva K. noin 10 minuutin kuluttua oli saanut nuoren tattarin
uskomaan sen valitettavan tosiasian, ettei hän ostaisi mitään mytyn
sisällyksestä, kääri tattari tavaransa kokoon, ja kysyi, olisiko
vanhoja vaatteita myytävänä.
Rouva esitteli nuorelle liikemiehelle sen vanhan talvipalton.
Tattari tutki sitä kauvan ja tarkoin sekä kysyi sitten hintaa.
— Neljäkymmentäviisi markkaa, vastasi rouva.
Tattari naurahti niin iloisesti että hänen suunsa levisi melkein
korviin asti ja huudahti:
— Aaa... froua laske leikki...!
Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei rouva laskenut leikkiä, läksi
tattari pois ja ennusti mennessään ovella:
— Kyll froua myy sen viel halvempi!
Kun hra Kuuvalo tuli kotiin, sanoi hän, että olisit saanut helpottaa
muutamia markkoja.
Kolmen päivän kuluttua palasi nuori tattari, mukanaan eräs vanhempi
tattari, nähtävästi nuoren tattarin isä. He pyysivät palton nähdäkseen
ja tutkivat sitä pitkän aikaa. Lopuksi ryhdyttiin tinkimään. Tattarit
alottivat 18 markasta ja korottivat lopulta vähitellen 26 markkaan.
Rouva Kuuvalo alotti 45 markasta ja alensi vähitellen 35 markkaan.
Sitten tattarit kysyivät:
— Onko herra kotona?
Tattarit nähtävästi arvelivat, että herra möisi halvemmalla, mutta
herra ei ollut kotona.
Tattarit menivät.
Hra Kuuvalo sanoi, että olisit myynyt 26 markasta, että olisi päästy
eroon koko rähjästä.
Moneen päivään ei tattareita kuulunut.
Kului toista viikkoa. Sitten tulivat molemmat edelliset tattarit ja
heidän mukanaan kolmas, hyvin vanha tattari, joka arvattavasti oli
nuorimman tattarin isoisä. He seisoivat peräkkäin eteisen oven takana,
nuorin tattari ensimäisenä ja vanhin viimeisenä, ja kysyivät heti, onko
herra kotona.
Herra sattuikin olemaan kotona. Kun paltto oli otettu esille, kysyi
vanha tattari:
— A mitä maksaa?
— Mitäs te maksatte?