Rooma. Katu.
(Flavius, Marullus ja joukko porvareita tulee.)
FLAVIUS.
Pois, kotihinne, laiskat juhdat! Pois!
Pyhäkö nyt on? Ettekö te tiedä.
Ett' ilman ammattinsa merkkiä
Käs'työläiset ei ulkon' arkipäivin
Saa liikkua? Mik' elinkeino sulla?
1 PORVARI.
Ma, hyvä herra, olen salvumies.
MARULLUS.
Miss' etunahkasi ja kulmapuusi?
Miks sulla pyhävaattehet on ylläs? --
Te, ystävä, mit' ammattia te?
2 PORVARI.
Totta puhuen, herra hyvä, hienoon taitotekoon verrattuna on minun
työni, niin sanoakseni, vaan paikkurin työtä.
MARULLUS.
Mit' olet ammattia? Suoraan vastaa.
2 PORVARI.
Semmoista ammattia, jota, toivoakseni, saatan hyvällä omallatunnolla
tehdä; sillä minä, totta puhuen, korjaan huonoa saattoa.
MARULLUS.
Ammattis, konna? Vastaa, kurja konna!
2 PORVARI.
Älkää, hyvä herra, älkää, herran tähden, minun tähteni revetkö!
Kuitenkin, jos repeäisitte, niin kyllä minä teitä korjata saatan.
MARULLUS.
Mitä sillä tarkoitat? Korjatako minua, sinä röyhkeä lurjus?
2 PORVARI.
Niin, herra, paikata teitä.
FLAVIUS.
Olet siis kengänpaikkuri, niinkö?
2 PORVARI.
Niin, herra, naskali yksin se minua elättää. Minä en kamasaksain
asioihin ryhdy, enkä saksattarien liioin, muulla kuin naskalillani.
Niin, toden totta, minä olen vanhain kenkien haavalääkäri; kun ne
hengenvaarassa ovat, autan minä niitä. Ei ole sitä sievää lehmännahkan
polkijata, joka ei olisi liikkunut kätteni töillä.
FLAVIUS.
Mut miks et ole verstaassas, vaan täällä
Katuja laahaat tämän joukon kanssa?
2 PORVARI.
Niin, herra hyvä, nähkääs, kuluttaakseni heidän kenkiänsä ja saadakseni
näin enemmän työtä itselleni. Mutta, totta puhuen, pidämme nyt
joutopäivää, nähdäksemme Caesaria ja iloitaksemme hänen
voittoretkestänsä.
MARULLUS.
Iloita? Miks? Hän mitä meille voitti?
Mit' alamaisia hän Roomaan tuopi,
Koristeiks vaunun pyöriin kahlittuina?
Te kivet, pölkyt, tunnottomat kurjat!
Pii-sydämet te, julmat Rooman miehet!
Pompejon tunsitten. Kuink' useasti
Muureille kapusitte, ikkunoihin,
Torneihin, jopa savutorvihinkin,
Kakarat helmoissa, ja päivän pitkän
Niin kiltist' odotitte nähdäksenne
Pompejon suuren käyvän Rooman halki.
Kun hänen vaunuistaan vaan haameen näitte,
Yleinen eikö soinut riemuhuuto,
Niin että Tiber laidoiltansa säikkyi,
Kun kirkunanne kajahtavan kuuli
Kaaloisiin rantoihinsa?
Ja nytkö teillä juhlapuku yllä?
Ja nytkö vietätten te joutopäivää?
Nyt senkö tietä kukitatte, joka
Pompejon verta voittoriemuin sotkee?
Pois!
Kotiinne pois, rukoilkaa polvillanne,
Ett' torjuis meiltä jumalat sen turman,
Jok' ompi moisen kiittämättömyyden
Ehdoton palkka!
FLAVIUS.
Menkää, kansalaiset,
Kokoilkaa rikoksenne sovinnoksi
Kaikk' ammattinne köyhät, käykää sitten
Luo Tiberin, sen juottiin kyyneleenne
Vuodattakaatte, siks ett' alin virta
Ylintä äyrään reunaa suutelee.
(Porvarit lähtevät.)
Kas, kuinka taipuu melto mieli! Pois he
Nyt hiipivät, syyn salpa kielillänsä.
Käy sinä Capitoliin tuota tietä,
Min' astun tätä. Paljaiks riisu patsaat,
Jos peitetyt ne juhlakoristeill' on.
MARULLUS.
Tuo käykö päinsä?
Nyt, tiedäthän, on Lupercali-juhla.
FLAVIUS.
Viis siitä! Patsait' älä peittää salli
Caesarin voittomerkeillä. Nyt lähden
Ja kaduilt' ajan roistokansan pois;
Tee samoin sinä, missä parven huomaat.
Siivistä Caesarin nuo höyhenekset
Kun pois vaan noukitaan, hält' estyy lento.
Hän muuten yli silmänkannon kiitää
Ja saattaa orjanpelkoon meidät kaikki.
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Rooma. Julkinen paikka.
(Juhlasaatossa ja soitannolla tulevat Caesar, Antonius,
kilpajuoksuun varustettuna, Calpurnia, Portia, Decius,
Cicero, Brutus, Cassius ja Casca; heidän jäljissänsä suuri
ihmisjoukko, muun muassa eräs tietäjä.)
CAESAR.
Calpurnia!
CASCA.
Caesar puhuu! vait!
(Soitanto lakkaa.)
CAESAR.
Calpurnia!
CALPURNIA.
Täss' olen, puolisoni.
CAESAR.
Asetu suoraan Antonion tielle,
Kun kilpaan ryntää hän. -- Antonius!
ANTONIUS.
Ylevä Caesar, mitä?
CAESAR.
Äl' unhota, Antonius, vauhdissas
Calpurniaa koskettaa; näet, luullaan että,
Pyhässä kilvassa kun mahoon koskee,
Hän kirouksestaan pääsee.
ANTONIUS.
Kyllä muistan.
Kun Caesar sanoo: "tee se", on se tehty.
CAESAR.
Siis toimeen! Menot kaikki muistakaatte.
(Soitantoa.)
TIETÄJÄ.
Caesar!
CAESAR.
Ken siellä huutaa?
CASCA.
Vait, kaikki vaiti! Hiljaa vielä kerran!
(Soitanto lakkaa.)
CAESAR.
Ken siellä tungoksessa mua huutaa?
Lävitse soiton räikkä ääni kaikuu
Ja huutaa: "Caesar!" Puhu! Caesar kuulee.
TIETÄJÄ.
Viidettätoista Mars-kuun päivää varo!
CAESAR.
Ken on hän?
BRUTUS.
Tietäjä; hän pyytää ettäs
Viidettätoista Mars-kuun päivää varot.
CAESAR.
Hän tuokaa tänne: tahdon nähdä kasvot.
CASCA.
Mies, esiin sieltä! Caesarihin katso!
CAESAR.
No, mitä sanot nyt? Se kerro vielä.
TIETÄJÄ.
Viidettätoista Mars-kuun päivää varo!
CAESAR.
Uneksija! Pois tiekseen! -- Tulkaa nyt.
(Torvimarssi. Kaikki lähtevät, paitsi Brutus ja Cassius.)
CASSIUS.
No, etkö tule kilpaa katsomaan?
BRUTUS.
Minäkö? En.
CASSIUS.
Ma pyydän, tule pois.
BRUTUS.
Ei mulle sovi leikit: mull' ei ole
Tuot' Antonion hilpeätä mieltä.
Mut huvias en estää tahdo, Cassius;
Sun jätän nyt.
CASSIUS.
Jo aikoj' olen tarkannut sua, Brutus:
Ma silmissäs en näe sit' ystävyyttä
Ja suoruutta, jot' ennen niissä näin.
Sa liian kylmäks olet, vieraaks tullut
Rakastavalle ystävälles.
BRUTUS.
Cassius,
Sin' älä pety. Muotoni jos peitän,
Niin katseheni sekasorron käännän
Vaan omaan itseeni. Mua jonkun aikaa
Riitaiset intohimot vaivanneet on,
Aatokset, jotka mulle yksin sopii;
Ne ehkä käytökseeni varjon luovat.
Mut tuota älkööt surko ystäväni,
(Joit' olet sinä Cassius yks), ja älkööt
Sanoko kylmyyttäni muuks, kuin että,
Sielussaan sotaa käyden, Brutus parka
Unohtaa muille ystävyyttä näyttää.
CASSIUS.
Siis ymmärsin sun, Brutus, aivan väärin,
Poveeni tuohon sen vuoks peitin monta
Suur'arvoist' aatetta ja oivaa tuumaa.
Sano, Brutus hyvä, voitko nähdä kasvos?
BRUTUS.
En, Cassius; itseään ei näe silmä,
Jos muist' ei esineistä heijastu se.
CASSIUS.
Niin kyllä!
Ja paljon surkutellaan sitä, Brutus,
Ett'ei sull' ole kuvastinta, joka
Salatun arvos silmiis tois, niin että
Näkisit kuvajaises. Tiedän kuinka
Monikin kelpo Rooman mies, -- pait Caesar,
Tuo jumala, -- puhuissaan Brutosta
Ja huokaillessaan ajan ikeen alla,
Sois että Brutoll' olis heidän silmät.
BRUTUS.
Mua mihin vaaraan vietteletkään, Cassius,
Kun tahdot saada minun etsimään
Sit' itsestäni, mit' ei minuss' ole?
CASSIUS.
Siis, Brutus hyvä, kuule mitä lausun:
Ja koska tiedät, että parhain itses
Kuvastimessa näet, niin minä, peilis,
Sinulle kainost' ilmaisen sen puolen
Sinusta, jot'et itse vielä tunne.
Mua, Brutus, älä epäile. Jos oisin
Ma ilmi narri, taikka tapa mulla
Tarita julkivalall' ystävyyttä
Kaikille vastatulleille; jos tiedät
Ett' ihmist' imartelen, syleilen
Ja sitten häntä parjaan; tai jos tiedät
Ett' ilmi-tunnustuksen juomingeissa
Teen koko seuralle, mua silloin varo.
(Torventoitauksia ja ilohuutoa kuuluu.)
BRUTUS.
Mik' ilo tuo? Mä pelkään että kansa
Kuninkaaks valikoipi Caesarin.
CASSIUS.
Vai pelkäät sitä? Siis mun täytyy luulla,
Ett'et sa sitä sois.
BRUTUS.
En soiskaan, Cassius;
Rakastan häntä paljon kuitenkin. --
Vaan miks mua täällä viivytät niin kauan?
Mit' aiot mulle ilmoittaa? Jos koskee
Se yhteishyvää, toisen silmän eteen
Aseta kunnia ja toisen surma,
Ma tyynnä katson kumpaakin. Niin totta
Kuin jumal' auttakoon, ma kunniaa
Rakastan enemmän kuin vaaraa pelkään.
CASSIUS.
Sen kunnon sinussa ma tunnen, Brutus,
Niin totta kuin ma ulkomuotos tunnen.
No niin, nyt onkin kunniasta puhe. --
En tietää voi mit' arvelette sinä
Ja muut täst' elämästä, mutta minust'
Olematonna paremp' ois kuin elää
Ja kaltaistani peljätä. Kuin Caesar
Vapaana minä synnyin, samoin sinä;
Sam' oli meillä ravinto kuin hällä,
Ja kestämme kuin hänkin talven kylmät.
Kerranpa -- oli kolkko, raju ilma,
Ärjyillen Tiber rantojansa pieksi --
Huus mulle Caesar: "tuohon raivoon virtaan
Hypätä kanssan' uskallatko, Cassius,
Ja niemeen tuonne uida?" Virtaan oiti
Ma, vaatteet yllä, syöksin, pyytäin häntä
Mua seuraamaan; ja sen hän, totta, teki.
Rajuna tyrsky kuohui, suonin vahvoin
Sysimme sitä, työntäen sen syrjään
Tai rinnoill' uljailla sen salvaten.
Mut ennen kuin me määrän saavutimme,
Huus Caesar: "Cassius, auta, minä hukun!"
Kuin suuri kanta-isämme Aeneas
Harteillaan kantoi Trojan liekeistä
Anchises-ukon, Caesarin ma samoin
Tiberin laineist' uupuneena kannoin.
Ja se mies on nyt jumala, ja Cassius
Saa, kurja raukka, selkä köyryss' olla,
Kun Caesar penseästi päätään nyökkää.
Espanjass' oli horkka hällä; silloin
Kun kohtas tauti, värisi hän, näin sen;
Värisi tottakin se jumala!
Huulilta pelkureilta katos puna,
Ja silmä tuo, jonk' uhkaa mailma säikkyy,
Kadotti loistonsa; ja voi! hän voihki;
Tuo ääni, joka käskee roomalaisten
Puheitaan kuulla ja ne kirjaan panna,
Kuin sairas impi huusi: "juomist' anna,
Titinius!" Taivaan vallat! Ihme että
Mies, luonnoltaan niin heikko, kaiken suuren
Edelle pääsee näin ja voitonpalmun
Saa yksinään.
(Ilohuutoja ja torventoitauksia kuuluu.)
BRUTUS.
Taas yleist' ihastusta!
Nuo riemuhuudot tarkoittavat, luulen,
Uutt' arvon kertymistä Caesarille.
CASSIUS.
Tän ahtaan mailman ylitse hän astuu
Kuin jätti, ja me kääpiöt me käymme
Kolossin jalkain väliss' urkkien
Ja tirkistellen inhaa hautapaikkaa.
On ihmisellä onnens' ohjat joskus.
Syy, rakas Brutus, kurjaan pienuuteemme
On itsessämme eikä tähdissämme.
Brutus ja Caesar! Mit' on siis se Caesar?
Miks on se nimi kuulumpi kuin sun?
Ne piirrä rinnan: sun on yhtä kaunis;
Niit' äännä: yhtä soipa sun; ne vaakaa,
Ja sun on yhtä raskas; loihdi niillä,
Ja Brutus nostaa henkiä kuin Caesar.
No, kaikkien jumalien nimessä!
Hän mitä syö, tuo Caesar, kun hän kasvaa
Noin suureksi? Häväisty olet, aika!
Sun jalot sukuveres kuivui, Rooma!
Isonko tulvan jälkeen aikakautta,
Jonk' yksi mies vaan olis kuuluks tehnyt?
Ken väittänyt on Roomast' ennen koskaan,
Ett' yks mies vaan sen laajaan piiriin mahtuu?
Se totta Rooma on, ja kyllin ruumaa,
Jos siinä vaan on ainoakin mies.
Oi, kuulimmehan kuinka isät lausui:
Tääll' oli muinoin Brutus, joka ennen
Suvainnut Roomass' olis pirun hovin
Kuin kuninkaan.
BRUTUS.
En lainkaan epäile ma ystävyyttäs,
Ja arvaan mihin työntää mua tahdot;
Mietteeni siitä sekä ajastamme
Ma lausun vasta; tällä haavaa soisin --
Sydämest' anon sitä -- vapaaks päästä
Kehoituksistas. Lausunut mit' olet,
Ma sitä tuumin; lausua mit' aiot,
Ma tyynnä kuulen, kun vaan aikaan sopii
Niin suurist' asioista neuvotella.
Siks, jalo ystäväni, harki tuota:
Maamoukka tahtois Brutus ennen olla,
Kuin Rooman pojaks itseänsä kiittää
Oloissa näissä vaikeissa, joilla
Rasittaa meitä tämä aika uhkaa.
CASSIUS.
Iloitsen että heikot sanani
Saa Brutost' irti senkin verran tulta.
BRUTUS.
Jo loppui ilve; Caesar palajaa.
CASSIUS.
Kun ohi käyvät, tartu Cascan hihaan;
Tylyllä tavallaan hän sulle kertoo
Mit' ompi tähdellistä tapahtunna.
(Caesar seuralaisineen palajaa.)
BRUTUS.
Sen kyllä teen. -- Mut, huomaitsetko, Cassius,
Caesarin otsaa punaa vihan hehka,
Ja seura on, kuin nuhteit' olis saanut.
Calpurnian poski kalvas on, ja silmät
Niin punaiset ja tuimat Cicerolla,
Kuin Capitolin neuvostossa joskus,
Kun senaattorit häntä vastaan väittää.
CASSIUS.
Asian laidan kyllä Casca kertoo.
CAESAR.
Antonius!
ANTONIUS.
Caesar!
CAESAR.
Ma seurahani lihavia tahdon,
Sileäpäitä, jotka yönsä nukkuu.
Nälkäinen, ontto Cassion on katse:
Hän liiaks miettii: moiset ovat vaaraks.
ANTONIUS.
Hänest' ei vaaraa, älkää peljätkö:
Sävyisä hän on, jalo roomalainen.
CAESAR.
Lihavamp' olla sais! Vaan hänt' en pelkää.
Mut jos mun nimelleni pelko sopis,
En tiedä ketä niin ma karttaisin
Kuin tuota laihaa Cassiota. Hän lukee
Ja huomaa paljon; ihmisien toimet
Hän halki katsoo; leikist' ei hän huoli,
Kuin sä, Antonius; soitannost' ei piittaa;
Hymyilee harvoin, silloinkin on niinkuin
Hän soimais itseään ja mieltään ilkkuis
Siit' että nauruun heltyä se saattaa.
Semmoiset henget ei saa koskaan rauhaa,
Niin kauan kuin heit' etevämp' on ykskin.
Ja sen vuoks ovat he niin vaaralliset.
Ma sanon, mik' on peljättävää, enkä
Mit' itse pelkään; Caesar olen aina!
Käy oikealle, korva tää on kuuro,
Ja suoraan hänest' ajatukses lausu.
(Caesar seuralaisineen lähtee. Casca jääpi.)
CASCA.
Takista mua ny'it: mitä tahdot?
BRUTUS.
Niin, Casca, kerro mit' on tapahtunna,
Kosk' on niin synkkä muodoltansa Caesar.
CASCA.
Kuin? Etkö muass' ollut? Etkö? Mitä?
BRUTUS.
En kysyis silloin mit' on tapahtunna.
CASCA.
No niin, hänelle tarjottiin kruunu; ja kun se hänelle tarjottiin,
työnsi hän sen luotaan kätensä selkäpuolella, näin; ja silloin kansa
nosti riemuhuudon.
BRUTUS.
Mik' oli syynä toiseen riekkunaan?
CASCA.
He, sama asia.
CASSIUS.
Meluttiin kolmasti; mit' oli kolmas?
CASCA.
He, aina sama asia.
BRUTUS.
Kolmasti tarjottiinko kruunu hälle?
CASCA.
No, kuinkas muuten; ja kolmasti hän sen luotaan työnsi, mutta joka
kerta aina hiljemmin; ja joka työntämiseltä kunnon naapurini
kajahuttivat riemuhuudon.
CASSIUS.
Ken hälle tarjos kruunun?
CASCA.
He, Antonius.
BRUTUS.
Miten se kävi? Kerro, hyvä Casca.
CASCA.
Yhtä hyvin voisin mennä hirteen kuin kertoa miten se kävi; pelkkää
hullutusta kaikki, en pannut sitä merkille. Marcus Antonius, sen näin,
tarjosi hänelle kruunun; -- ei se oikeastaan kruunukaan ollut, se oli
tuollainen virve vaan; -- ja, niinkuin sanoin, työnsi hän sen luotaan
kerran; mutta, kaikesta huolimatta, olisi hän, luullakseni, mielellään
ottanut sen. Sitten hän sen tarjosi hänelle toistamiseen; sitten hän
sen toistamiseen luotaan työnsi; mutta, luullakseni, hän sangen
vastenmielisesti siitä sormensa hellitti. Ja sitten hän sen tarjosi
kolmannesti; hän sen kolmannesti työnsi luotaan; ja aina kun hän sen
hylkäsi, kiljui roistoväki ja paukutti yhteen karkeita käsiänsä ja
nakkasi hikisiä yömyssyjänsä ilmaan ja purki semmoisen määrän haisevata
henkeä, kun Caesar kruunun hylkäsi, että se oli Caesarin tukehuttaa;
hän, näet, pyörtyi ja kaatui maahan. Ja mitä minuun tulee, en
uskaltanut nauraa; pelkäsin, näet sen, suutani avata ja hengittää
itseeni tuota pahaa ilmaa.
CASSIUS.
Vait! minä pyydän. Mitä? Caesar pyörtyi?
CASCA.
Niin, kaatui torille, valutti vaahtoa suustaan ja oli äänetön.
BRUTUS.
Se luultavaa on: häll' on kaatuvainen.
CASSIUS.
Ei, Caesarilla ei; vaan sulla, mulla
Ja kelpo Cascalla on kaatuvainen.
CASCA.
En tiedä mitä sillä tarkoitat; mutta Caesar kaatui, se on varma. Jos ei
roskakansa hänelle käsiään taputtanut tai viheltänyt hänelle aina sitä
myöden miten hän heitä miellytti tai ei, niinkuin näyttelijöille
teatterissa tekevät, niin en ole minä kunniallinen mies.
BRUTUS.
Mitä hän sanoi, kun hän siitä tointui?
CASCA.
Niin, nähkääs, ennen kaatumistaan, kun hän huomasi roskaväen ihastuvan
siitä, että hän kruunun hylkäsi, niin riisti hän auki nuttunsa ja
tarjosi heille kurkkunsa poikki leikattavaksi. -- Jos minä en olisi
miestä sanasta ottanut, jos vaan olisin ammattimies ollut, niin menisin
vaikka elävään helvettiin noiden konnain kanssa. -- Ja sitten hän
kaatui. Kun hän siitä tointui, sanoi hän toivovansa, että
kunnioitettava seura lukisi sen hänen tautinsa syyksi, jos hän muka oli
tehnyt tai sanonut jotakin sopimatonta. Kolme tai neljä luuskaa, jotka
vieressäni seisoivat, huusivat: "voi, hyvä ihminen!" -- ja antoivat
hänelle anteeksi sydämensä pohjasta. Vaan se ei paljoa maksa; vaikka
Caesar olisi heidän äitinsä kuoliaaksi pistänyt, eivät he olisi toisin
tehneet.
BRUTUS.
Ja sittenkö noin synkkänä hän läksi?
CASCA.
Niin.
CASSIUS.
Sanoiko Cicero mitään?
CASCA.
Kyllä; hän puhui kreikankieltä.
CASSIUS.
Missä tarkoituksessa?
CASCA.
Niin, jospa minä sen voisin sanoa, niin en enää koskaan kehtaisi
silmiisi katsoa. Mutta ne, jotka häntä ymmärsivät, hymyilivät
toisillensa ja pudistivat päätään. Mitä minuun tulee, oli se mulle
kreikankieltä. Saattaisin teille kertoa vielä muita uutisia: Marullon
ja Flavion on suu tukittu, kun riistivät pois virveet Caesarin
kuvapatsailta. Hyvästi nyt! Oli siellä vielä muutakin hullutusta, jos
sitä vaan jaksaisin muistaa.
CASSIUS.
Tuletko luokseni illalliselle, Casca?
CASCA.
En, olen luvannut muualle mennä.
CASSIUS.
Tuletko huomenna päivälliselle luokseni?
CASCA.
Tulen, jos elän ja sanassasi pysyt ja ruokasi kelpaa syötäväksi.
CASSIUS.
Hyvä, odotan sua siis.
CASCA.
Tee se. Hyvästi jääkää kumpikin.
(Lähtee.)
BRUTUS.
Voi, mikä jörö hänestä on tullut!
Hän koulupoikan' oli tulta täynnä.
CASSIUS.
Niin on hän vieläkin, kun joku jalo
Ja uljas yritys on hankkehessa,
Vaikk' innottomaks teeskelee hän. Höystett'
On vaan tuo raakuus hänen älyllensä,
Se mielihalua vaan kiihoittaapi
Sulattamahan hänen lauseitaan.
BRUTUS.
Niin onkin. Nyt sun jätän täksi kertaa.
Huomenna jos mua puhutella tahdot,
Käyn luonasi, tai, jos sua haluttaa
Mun kotihini tulla, niin sua varron.
CASSIUS.
Sen teen. -- Siks ajattele maailmaa. --
(Brutus lähtee.)
Niin, jalo olet, Brutus; mutta huomaan
Ett' oiva luontos vieraantua saattaa
Pois tarkoituksestaan. On senvuoks tarpeen
Ett' etsii jalo henki vertaistansa.
Niin luja ken, jot' ei vois vietellä?
Mua Caesar kammoo, Brutoa hän lempii;
Jos hän ois Cassius nyt, ja minä Brutus,
Mun mielt' ei hän muuttaa vois. Tän' yönä
Sisähän Bruton ikkunasta viskaan
Ma kirjeit', eri käsi-alaa kaikki,
Kuin eri kansalaisilt' ois ne tulleet,
Jotk' osoittavat kuinka suuri Roomall'
On luulo hänen nimestään, ja joiss' on
Caesarin vallanhimoon hieno viittaus.
Ja sitten, Caesar, varo sitten vaan:
Sun survomme, tai meidät survotaan.
(Lähtee.)
Kolmas kohtaus.
Katu.
(Ukkosta ja leimausta. Casca, paljastettu miekka kädessä,
ja Cicero tulevat eri haaroilta.)
CICERO.
Hyv' iltaa. Caesarinko kotiin saatoit?
Miks huohotat ja tuijottelet noin?
CASCA.
Sua eikö hirvitä, kun vankka maakin
Kuin heikko ruoko horjuu? Cicero!
Säit' olen nähnyt, joissa pahkatammen
Toraiset tuulet silponeet on; nähnyt
Kuink' ylväs meri paisuu, vaahtoo
Halusta nousta uhkaavihin pilviin.
Mut tätä ennen, ennen tätä yötä
En ole liekkisateen halki käynyt.
Sisäinen joko sota taivahass' on
Tai mailma, ynseänä jumalille,
Heit' yllyttännä turmaa tuomaan meille.
CICERO.
No, näitkö vielä muuta ihmeellistä?
CASCA.
Näin: orja (miehen tunnet) ilmaan nosti
Vasenta kättään: liekiten se leimus,
Kuin kymmenittäin soihtuja, ja sentään
Tulelle tunnotonna ehjäks jäi.
Lisäks, (siit' asti miekkani on maalla,)
Näin Capitolin luona jalopeuran,
Mua mulkoili se, ärjyin ohi kulki,
Vaan vahingoittamatta. Ryhmäss' aivan
Siin' oli satakunta jylhää naista,
Pelosta muuttunutta, jotka vannoi
Nähneensä tuli-ihmisiä aivan
Katuja pitkin liikkuvan. Yön lintu
Torilla eilen keskipäivän' istui
Huhuillen, huutaen. Kun nämä ihmeet
Näin yhteen sattuvat, on turhaa väittää:
"Se ja se syyn' on: kaikk' on luonnollista."
Min' uskon, että turmaa ennustaa ne
Juur niille maille, missä ilmestyvät.
CICERO.
Niin, kumma kyll' on aika; oinaan tapaans'
Selittää ihminen tok' esineitä
Päin vastoin esineiden omaa mieltä.
Huomenna Capitoliin käykö Caesar?
CASCA.
Käy: Antonion hän käski laittaa sanan
Sinulle, että huomenn' on hän siellä.
CICERO.
Hyv' yötä, Casca, siis! Täss' ilmain melskees'
Ei ole hauska olla.
CASCA.
Hyvästi!
(Cicero lähtee)
(Cassius tulee.)
CASSIUS.
Ken siellä?
CASCA.
Rooman mies.
CASSIUS.
Haa! Cascan ääni.
CASCA.
On tarkka korvas. Cassius, mikä yö!
CASSIUS.
Yö sangen hauska kunnon ihmisille.
CASCA.
Ken taivast' on näin uhkaavana nähnyt?
CASSIUS.
Se, jok' on maan näin syyllisenä nähnyt.
Katuja pitkin minä olen käynyt,
Yön hirmuloille itsen' alttiiks pannen.
Näin vyöttämättä, kuin mun näet, Casca,
Poveni ukon vaajalle ma riisuin!
Kun käärmeilevä sinileimaus näytti
Avaavan taivaan rinnan, asetuin ma
Sen tielle ja sen nuolen pilkaks aivan.
CASCA.
Mut noin miks taivasta sa kiusasit?
Vavista tulee ihmisen ja peljätä,
Kun suuret jumalat noin jylhät airuut
Lähettää varoituksen merkiks meille.
CASSIUS.
Sin' olet tylsä, Casca; hengen hehku,
Tuo roomalainen ele, sulta puuttuu,
Tai sit' et käytä. Kalvas olet, pelkäät,
Ja tuijottelet, ihmetyksiin vaivut,
Kun näät näin oudon kiihkeänä taivaan.
Vaan tosisyytä mietipäs, mit' ovat
Nuo tulet, harhaavat nuo haamut kaikki,
Miks poikkee pedot, linnut luonnostaan,
Miks ennustaapi vanhus, laps ja narri;
Nuo kaikki miksi tavastaan ne muuttuu,
Päämäärästään ja alku-olennostaan
Noin luonnottomiks, -- mieti vaan, niin huomaa!
Ett' on tuon hengen heihin taivas pannut
Varoitukseks ja pelvoks heitä käyttäin,
Kun luonnoton on jokin olokanta.
Nimittää sulle miehen voisin, Casca,
Kuin tämä yö niin jylhän, miehen, joka
Tult' iskee, pauhaa, hautoj' aukoo, karjuu
Kuin Capitolin jalopeura; miehen,
Ei ruumiilt' etevämmän meitä kumpaa,
Mut kauhistavaan määrään paisuneen
Ja hirmuisen kuin nämä kummat ilmeet.
CASCA.
Tarkoitat Caesaria? Niinkö, Cassius?
CASSIUS.
Niin, ketä hyvänänsä: roomalaisill'
On suonet niinkuin isillään ja raajat;
Mut kuollut on, voi meitä! isäin henki,
Ja äitiemme mieli meitä johtaa;
Ikeemme sietämys on akkamaista.
CASCA.
Senaatti huomenn' aikoo, niin maar kuuluu.
Julistaa kuninkaaks Caesarin;
Merillä, mailla, kaikkialla saa hän,
Pait Italiassa, kruunuansa käyttää.
CASSIUS.
Ma tiedän miss' on silloin puukon paikka:
Cassion päästää orjuudesta Cassius.
Jumalat, näin te heikon vahvaks teette!
Jumalat, näin tyrannit kukistatte!
Ei kivilinnat, takovaski-tornit,
Ei tunkat tyrmät, vahvat rautakahleet
Voi hengen valtaa estää; elämällä,
Kun tähän mailman ikeesen se suuttuu,
On aina voima päästä valloillensa.
Kun tiedän sen, niin tietköön kaikki mailma,
Ett' itse, milloin tahdon, pois voin heittää
Sen sorron, jota kärsin.
(Ukkosen jylinätä kestää.)
CASCA.
Samoin minä.
Omassa kädessänsä joka orjall'
On voima murtaa rikki kahlehensa.
CASSIUS.
Miks Caesar siis on tyranni? Mies-parka!
Ei hukka ois hän, jos ei Rooman miestä
Hän lampaaks huomais, eikä jalopeura,
Jos peuroj' eivät olis roomalaiset.
Ken äkist' aikoo suuren liekin saada,
Hän heikost' oljest' alkaa. Mitä roskaa
Ja romua on Rooma, että sitä
Voi halvaks viriks käyttää, joka loiston
Lois tuohon Caesar-riepuun. Mutta voi!
Mihinkä minut saatoit? Kenties puhun
Nyt nöyrän orjan kuullen; silloin varmaan
Tilille käydä saan. Vaan, mull' on miekka,
Ja vaarat ne on joutavia mulle.
CASCA.
Nyt puhut Cascalle: se miesi suotta
Ei suutaan soita. Tuossa käteni!
Käy toimeen vaan ja näistä tuskist' auta,
Niin tämä mies se rohkeimmankin rinnall'
Esillen astuu.
CASSIUS.
Kauppa siis on tehty.
Nyt tiedäs, Casca: taivuttanut olen
Jo jotkut Rooman jalomielisimmät
Mun kanssan' uskallettuun yritykseen,
Joss' ompi maine tarjona ja vaara.
Pompejon pylvästössä nyt he varmaan
Mua vartovat; näät, tässä hirmu-yössä
Ei kadull' ykskään ihmissielu liiku;
Ja luonnonkin on katsanto ja muoto
Sen työn näköinen, jota toimitamme,
Verinen, tulinen ja julman julma.
CASCA.
Vait hetki! Tänne joku kiireell' astuu.
CASSIUS.
Niin, Cinna; hänen tunnen käynnistään.
Hän ystäv' on.
(Cinna tulee.)
No, Cinna, minne kiire?
CINNA.
Sua etsin. Kuka tuo? Metellus Cimber?
CASSIUS.
Ei, se on Casca, yrityksessämme
Yks osakas. Mua varrotaanko, Cinna?
CINNA.
No, sepä hauskaa! Mikä julma yö!
On pari kolme meistä nähnyt kummaa.
CASSIUS.
Mua varrotaanko? sano.
CINNA.
Varrotaan.
Oi, Cassius, jos jalon Bruton voisit
Vaan voittaa puolellemme!
CASSIUS.
Huolett' ollos!
Tuoss' ota, Cinna, kirje tuo, se kätke
Praetorin istuimeen, niin että Brutus
Sen yksin löytää; hänen ikkunastaan
Sisähän viskaa tuo; tuo vanhan Bruton
Kuvahan kiinnitä; ja riennä sitten
Pompejon pylvästöön, niin meidät kohtaat.
Siell' onko Decius Brutus ja Trebonius?
CINNA.
On kaikki, pait Metellus Cimber, joka
On mennyt sua etsimään. Nyt riennän
Ja käytän nämä kirjeet niin kuin käskit.
CASSIUS.
Pompejon pylvästöhön tule sitten.
(Cinna lähtee.)
Nyt, Casca, ennen päivää tavattav' on
Kodissaan Brutus. Kolme osaa miehest'
On meidän jo; ja ensi hyökkäyksessä
Hän kokonansa meille antautuu.
CASCA.
Niin, kansan silmiss' arvo häll' on suuri,
Ja mikä meissä näyttäis rikokselta,
Kuin kullantekijä sen maineellaan hän
Hyveeksi kääntävi ja ansioksi.
CASSIUS.
Hänt' oikein kuvaat, hänen arvoansa
Ja hyötyänsä meille. Lähtekäämme,
Jo puoliyö on mennyt; ennen päivää
Hän herätettäv' on ja meidän oma.
(Lähtevät.)