Tuo tuima Pimeän peikko
tunsi auringon tulevan
Lapin tunturin laelle
keralla kevähän uuden.
Mietti murha mielessänsä:
"Minä auringon tapankin,
surmannen valonkin suuren
yön pyhän nimessä yhden,
sydän-yöni synkeimmän."
Peikot päivyttä vihaavat.
Tuli tunturin laelle
revontulten roihutessa,
näki taivahan palavan,
hyrähti hymyhyn huuli:
"On iloni isommat, onpa
riemuni remahtavammat
kuin juhlat valon jumalten,
pidot, laulut päivän lasten."
Yö oli aava ympärillä.
Kimmelsi kitehet yössä
kuin kirot sydämen synkän,
meri vankui valkeana
niinkuin paatunut ajatus,
kohosi luminen korpi
maasta kuolon-mahtavasta
kuin uhma urohon hyisen,
viha välkkyvän teräksen.
Tuo nauroi Pimeän peikko:
"Päivä, päätäsi kohota,
saat täältä sataisen surman,
turman tutkaimet tuhannet!"
Näkyi kaukainen kajastus.
Seijastuivat selvemmiksi
taivon rannat, korven kannat,
heijastuivat heljemmiksi
synkeät sydänsopukat,
suihkivat tuliset nuolet
päivän päästä nousevasta,
sattui vastahan vasamat
yöstä mielen valkenevan;
sini koitti päivän koitto
kuni peikon sielun koitto,
sini soi kevähän kannel
kuni peikon hengen kannel,
yhtyi toinen toisihinsa,
säihkyi yhtehen sätehet,
sointui yhtehen sävelet,
nousi kohti korkeutta,
puhki taivahan yheksän,
yli kaaren kymmenennen,
kunnes saapuikin kotihin,
korkeimman Isän ilohon,
Elon lempeimmän lepohon,
Rakkauden rajattomimman.
Kuului kuoro yön povesta,
riemu päivän rintaluista:
"Pahin on parahan synty,
rumin kauneimman kajastus,
alin vain ylimmän aste."
Mutta ihmiset sanoivat:
"Tuo on peikko mielipuoli,
vanki valkeuden ijäisen,
itse poikia pimeyden,
päivän virttä vierittävi!"
Heille taivahat hymyili.
Eikä hän ikinä saanut
enää jäistä järkeänsä,
kuoli pois keralla talven,
syöksyi veljenä vihurin
sydämehen päivän pätsin,
leimuhun Jumalan lemmen.
Tuo tunsi Pimeän peikko
sydämensä sylkähtävän,
tarttui päähänsä rajusti:
"Minne mieleni pakenet?"