Katrinainen kaunis neiti
kesät karjassa käveli,
näki outoja näkyjä;
katsoi taivahan sinehen,
kuuli kuinka puut puheli.
Niin päivänä moniahana
pilvet piirtyi torniloiksi,
nousi templit terheniset,
kirkot kultaiset kajasti
ruskossa kesäisen illan,
häilyvissä hattaroissa.
Kertoi muillekin näkynsä.
Kuuntelivat kummastellen,
käskivät käymähän ripillä,
tekemähän ristinmerkin;
pitivät impyen unena.
Näyn kätki neiti nuori.--
Niin päivänä moniahana
haastoi kuuset kukkulalla:
"Ei sakene savu pyhäinen
Karjalan sydänsaloilla,
ei kilise kirkonkellot,
vesi ei vihitty pirsku;
vainovalkeat näkyvi,
purskuvi veri punainen,
sotakirves soittelevi
virroilla vihisevillä,
mailla kastamattomilla."
Sanat kätki neiti nuori.--
Rukoili, kävi ripillä,
kumarteli aamut, illat
juuressa jumalankuvan;
ei sammu povessa poltto.
Niin päivänä moniahana
tunsi mielensä vetävän,
läksi maita vieremähän;
kulki, kulki korpitietä,
puut piteni, koti eteni,
pyhät kasvoi pylvähistöt,
kaartui kappelit hämärät,
kuului kaunis kuorolaulu,
kellot kultaiset kilisi
Katrinaisen kulkiessa,
hyvän marjan matkatessa.
Kulki kohti kuulumia,
nouti silmänsä näkyjä,
meni minne mieli käski;
tuli rannalle merosen,
veden suuren suistamolle.
Kohosi merestä saari,
saaresta sataiset kirkot,
katot kulta kuumottivat;
rannalla venonen valmis,
tuuli myötäinen merellä.
Nuo munkit monasterissa
näkivät neitosen tulevan,
viittoivat nenästä niemen:
"Ken olet naisten tyttäristä,
saavut saarelle pyhälle?"
Toi tuuli mereltä tiedon:
"Olen Herran heilimöity,
saavun saarelle jumalan."
Pyhät rannalta pakosi,
kiinni portit paiskattihin,
kahlekoirat päästettihin;
mykistyi meressä saari
kaupungiksi kuollehien.
Neitonen mereltä nousi,
kaikki kaikui saaren kellot;
kolkutti portille pyhälle,
rautavitjat ratkesivat;
tuli luostarin pihalle,
koirat kättä nuolemahan;
astui Herran huonehesen,
kuvat kultaiset kumarsi.
Hämmästyi pyhäiset miehet:
"Mittyinen tämä on neito,
koirat ei hänehen koske,
kaikki kaikuu saaren kellot!"
Tutki Pää-pyhä tytöltä:
"Mistä tiesit tänne tulla?"
"Tuosta tunsin tänne tulla:
päivä pilkat puihin veisti,
kuuhut rastia rakensi."
Pää-pyhä enemmän tutki:
"Lienetkö lihoa syönyt?"
"Muistin Kiesuksen kipua,
kuuntelin puhetta puiden,
siitä virkosi väkeni."
Kyllin Pää-pyhä kyseli:
"Liet kenen majoissa maannut?"
"Itkin kastamattomia,
katsoin taivahan sinehen,
silloin sieluni lepäsi."
Kohotti Pää-pyhä kätensä:
"Mene Herran heilimöity,
kanna kaunis päivän kukka,
siemen siunattu sirota!"
Käännytettihin takaisin,
annettihin turvaksensa
maallikko monasterista;
läksit tietä tuntemahan
perille pimitetyille.
Salot sakeni, kosket kiihtyi,
virrat vuoltui, maat yleni,
jylhistyivät jyrkät vaarat,
kolkostuivat korpilaaksot,
kontiot kovin möräsi;
tulivat niemyen nenähän,
missä läikkyi tyynet järvet.
Turva turmaksi rupesi,
käsin kauloi kassapäätä,
pyyteli pyhäistä neittä;
neitsyt huuti huikeasti:
"Herra, suuret on suruni,
suuremmat sinun tekosi,
älä muistele minua,
muista kastamattomia!"
Kuuli Herra heljän huudon,
antoi merkin, muutti immen
siniseksi ristinpuuksi
korpehen kohisevahan,
veden kahden kaltahalle,
miehen syyllisen syleillä,
katuvaisen kaulaella.
Aika vieri, vuodet vaihtui,
muuttui maailman menokin.
Jo sakeni savu pyhäinen,
jo kilisi kirkonkellot,
pirskui jo vesi vihitty
perillä pimitetyillä,
Karjalan sydänsaloilla.
Toki kauan kertoi kansa
synnystä sinisen ristin
kalmistossa kaikuvassa,
korvessa kohisevassa
veden kahden kaltahalla.
Kaikui kauemmas sitäkin
muisto miehestä pyhästä,
joka kappelin rakenti
juurelle jumalan merkin,
kastoi kansaa ja opetti.
Kauimmaiseksi kajasti
se itse sininen risti
salmen suussa, sillan päässä,
kylän kappelin kohalla,
kun kilisi kirkon kellot,
kun lepäsi tyynet järvet,
kun meni majoille päivä.
Kun vaelti matkamiesi.