_Juhani Aimola_ tulee keihäsmiehen saattamana ulko-ovesta.
HENRIK. Miksi nostit, mies, kapinan?
AIMOLA. Maksoksi häpeästä, jota minulle mittasit liialti, päämies.
Kestänen sitä lajia kapan verran, en kokonaista kielollista.
HENRIK (ivallisesti). Entä, vieläkö syvempiä syitä?
AIMOLA. Ei kummempia kuin vanha tapa: jos ei annettane suostuteltua
neitoa pätevin lunnain, on miehen omansa ryöstettävä. — Tosin arvasin
väärin: ei ollut sisaresi raidossa myötä, kuten olin tietoja saanut, ja
iskin turhaan. Mutta aikeessani pysyn, eikä ole se kapinaa, vaan oman
toivottuni mieltä myöten tekemistä.
HENRIK. Ei kielletä: on suostutellun ryöstö vähemmän kuin kapina. Mutta
— — nostit _heimon_, erämaitten hämäläiset, alamaiseni. Se on, mies
parka, veristä kapinaa.
AIMOLA. Kapinaksi väitä, jos haluat, en omaa päätäni pelkää. Mutta
tuomitessasi muista: vain minun on syy ja vastuu. Sukuni miehet
liittyivät minuun saadaksensa vallastasi vapaaksi kukin miehen osan
metsää ja raatamansa pellot. Ne lupasin heille, ja ne kuuluvat heille.
(Viitaten Päivöön.) Niin ajatteli viime kesänä nuori päällikkökin,
viimeöinen voittajani — —
PÄIVÖ (kuin hätkähtäisi oman ajatuksensa edessä; joutuu ponnistelevain
ajatusten valtaan).
HENRIK (Aimolalle). Vaikene! Aatoksia on paljon, teoista tuomitaan.