AIMOLA (itsetietoisesti). On koossa isoisillekin pätevät lunnaat: on
oman jousen ampumia peuran ja ilveksen taljat, on silkkihuivit ja
villavaipat ostoriistaa ja Karjalan kylistä ryöstöhopeaa arkku täynnä.
HENRIK. Sattuipa somasti: on aivan omahinen naitettavissa. Jos ei sukua
suurta, on suurien pitämä. (Viitaten Maaritiin.) He, tuossa on sulle
naimiskauppa: pinnalta ruskea, sisältä musta, synnyltä lappalaistenava.
(Kääntyy, katoo oikealle.)
MAARIT (nauraa ilkkuvasti, kirpeästi; tullen aivan Aimolan eteen).
Siinäs sait — — matkipas nyt lintusen kieltä: paa lukku, paa lukku,
niin on lukossa kihlat. Ja taivaanjaara pilvestä siunaa: myhy-hy-hyhyy
— − (Kiirehtii oven luo ja kurkistaa pihalle.)
AIMOLA (veriin saakka loukattuna; tuijottaen, itsekseen). Ei halkaissut
päätä, kutitti kylkeä — — väkäpäällä terällä. Et älynnyt, mies parka,
(lyöden kämmenellä huotraa) on kyljellä rauta.