Neljäsneljättä laulu

»_Vexilla Regis prodeunt Inferni_[220]

päin meitä» virkkoi Mestari, »siks eespäin

sa katso, etkö häntä nää jo ehkä.»

Kuin sumun paksun painuessa taikka

yön hämärtäissä yli maamme piirin

on kaukaa katsottuna tuulimylly,

rakennus kangastui nyt moinen mulle,

samalla tuulen vuoks taa Oppahani

vetäysin; ollut siin' ei suojaa muuta.

Vavisten laulan sitä: siellä olin,

jää kokonaan jo kussa varjot kattaa,

ne että siitä kuultavat kuin oljet

lasista; toiset lepää, toiset seisoo

nuo päällään, nuo taas jaloillaan, nuo säärin

päin kasvoja, kuin kaari koukistunein.

Kävimme eespäin, sikskuin Mestarini

otolliseksi näki mulle näyttää

sen olennon, mi kerran kaunis oli.

Mun työnsi eteensä ja seisahutti

sanoen: »Tuon on Dis ja tuoss' on paikka,

mi suita vaativa on miehen mieltä.»

Lukija, ällös kysy, kuinka silloin

vapisin, jähmetyin, näät sit' en sanoin

ma kirjoita, kun sanat kaikk' ei riittäisi

En kuollut, enkä jäänyt henkiin itse,

lukija, tuumi, jos on järki sulla,

kuink' olin vailla tilaa kumpaistakin.

Kohosi päästä puolirintaan saakka

tuon tuskan valtakunnan Imperator;

ja ennen itse jätti lien kuin hänen

ees käsivartten kokoiset on jätit.

Nyt näät, kuink' olla suuren täytyy ruumiin,

mi suhtainen on osan moisen kanssa.

Jos oli hän niin kaunis kuin nyt ruma,

ja sentään Luojaa vastaan nosti otsan,

hänestä varmaan kaikki kurjuus tulee.

Ah, kuinka minusta ol' ihme suuri,

kun kasvot kolmet näin ma päässä hänen!

Punainen yks, se etupuolia puunsi

ja toiset kaksi siihen liittyi olan

kummankin[221] keskikohdall', yhtyin yhteen

päälakeen. Se, jok' oikealla oli

valkoisen kellervältä paistoi; väri

vasemman oli niinkuin niiden, jotka

tulevat Niilin virran vieremiltä.

Läks siipi alta kasvon kumpaisenkin

niin suuri kuin ol' lintukin; en nähnyt

merellä moisia ma purjehia.

Ne eivät olleet sulkaiset, vaan niinkuin

lepakon siivet; niillä niin hän lietsoi,

hänestä että kolme tuulta tuli.

Tuost' oli jäätynyt Kokytos kaikki.

Hän itki silmin kuusin, veet ja vaahto

verinen tippui kolmen leuan alta.

Hän joka suunsa hampain syntist' yhtä

kuin loukuin louskutti, niin että tuskaa

hän tuottaa kolmelle yht'aikaa saattoi.

Mut etummaista pahemmin kuin hampain

hän kynsin raastoi, niin ett' usein iho

poiss' oli aivan päältä selkärangan.

»Se sielu, joll' on tuossa suurin tuska»,

näin Oppaani, »on Judas Iskariotin;

pää hältä suuhun uppoo, sääret näkyy.

Ja noista, jotka nurinpäin noin riippuu,

suun mustan murtelema tuo on Brutus;

kas, kuin hän kärsii, vaan ei ääntä päästä.

On toinen Cassius, tuo vankka-raaja.

Mut yö taas ylenee, on aika lähdön,

jo nähneet, katsoneet me kaiken oomme.»

Kuin käski hän, ma kaulahansa tartuin;

hän otti vaarin ajan, paikan suhteet

ja koska siivet kyllin aukenivat,

hän kiipes kiinni kylkiin karvaisihin

ja mätäs mättäält' alas astui sitten,

jääjärkälein ja karvankasvun väliin.

Kun kohdall' oltiin lanteen laajan, juuri

paikassa, josta reisi kaartuu, Opas

nyt vaivoin, ahdistuksin päänsä käänsi

päin suuntaa, jossa oli hällä jalat,

ja tarttui karvoihin kuin mies, mi kiipee:

ma luulin noustavan taas helvettihin.

»Lujasti kiinni pidä», lausui Opas

nyt läähättäin laill' uupuneen, »käy matka

pahasta tästä moista porraspuuta!»

Lovesta kallion hän astui ulos,

sen partahalle istumaan mun pani

ja itse viereen jalan johti varman.

Kohotin katseeni ja luulin, että

näkyisi Lucifer kuin ennen yllä,

mut sääret pystyssä nyt näinkin hänet.

Jos tuosta kovin kömmähdin, sen saattaa

tajuta tuhma kansa, jok' ei tiedä,

min pisteen[222] kautta tieni käynyt oli.

Oppaani lausui: »Nouse jaloillesi!

On matka pitkä, polku huono, päivä

ens neljännestään kiertänyt jo puoli.

Ei linnan juhlasali ollut paikka,

miss' olimme, vaan luola luonnonluoma,

hämärä, himmi, rosopohja.» Lausuin

ma ylös noustuani Mestarille:

»Tään ennen kuin ma jätän kuilun, poista

minulta harha sekä haasta hiukan!

Miss' on nyt jää? Kuinka tuo nyt päälleen

noin keikahti? Ja kuinka on niin äkin

Aurinko illan aamuks saada voinut?»

Hän mulle: »Tuollapuolen keskipisteen

viel luulet olevas, ma jossa killuin

karvoista madon,[223] maata puhkaisevan.

Siell' olit alas astuttaissa, mutta

kun käännyin, kuljit läpi pisteen, johon

taholta jokaiselta painot painuu.

Nyt päälläs on maanpiiri toinen, sille

vastainen, jota manner laaja kattaa

ja jonka kukkulalla surmattihin

Hän, joka syntyi, eli synnitönnä.

Sun jalkas lepää päällä piirin pienen,

min toinen puolisko on paikka Judaan.

Tääll' aamu silloin on, kun siellä ilta;

ja hän, min karvat tikapuumme oli,

on paikoillaan ja seisoo niinkuin ennen.

Hän tältä puolen taivahasta putos,

ja maa,[224] mi ennen siinä kaartui, häntä

peläten peittyi mereen, nousten siitä

taas meidän pallonpuoliskolla, ehkä

paeten häntä myös tään onton paikan

maa muodosti sen päälle vuoren nostain.»

On paikka siellä alahalla, yhtä

etäällä kuin on Belzebubin hauta,

mi näy ei silmin, mutta tiedon josta

tuo puron ääni, sinne pulputtavan

raosta kallion, min syönyt siihen

se juoksullaan on hiljaa kaartuvalla.

Salaista tietä tuota Mestarini

ja minä läksimme taas nousemahan

maailmaan valoisaan, hän eellä, minä

jälessä, uupumatta, lepäämättä,

sikskunnes aukosta näin pyöreästä

ne kauniit kappaleet, joit' Taivas kantaa;

tulimme tuosta, jälleen näimme tähdet.

Jumalainen näytelmä: Helvetti · 第 44 / 80 题