Kolmaskymmenes laulu

Ajalla Junon vihan, jolloin raivos

vuoks' Semelen hän Teeban kansaa vastaan

kuin usein ennen raivonnut hän oli,

hän Atamaan[183] niin teki hulluks, että

kun puolisonsa näki käyvän, kantain

käsvarsin poikaa kahta, huusi hurja:

»Virittäkäämme verkot, saamme saaliin,

kas, naarasjalopeuraa poikinensa!»

Kohotti sitten kynnet julmat, tempas

sen, joka nimeltään Learco oli,

pyöritti, iski kallioon; mut vaimo

merehen juoksi kera poian toisen.

Ja kun Fortuna mursi maahan Troian

ylpeyden, kaikkea jo uhmaavaisen,

sen vallan sortaen ja valtiaankin,

Hekuba kurja, orpo, vanki, jolta,

jo kuollut oli Polyxena-tytär,

hän merenrantaan mennen, nähden siinä

surulla Polydorus-poian ruumiin,

kuin koira haukkui mielipuolisena;

niin murhe häitä mielen käänsi nurin.

Mut nähty Teebass' ei, ei Troiassakaan

niin julman raivon koskaan riehahtavan,

ei eläimissä eikä ihmisissä,

kuin varjon kahden, valjun, alastoman

näin juoksevan nyt, joka suuntaan purren

kuin sika irti päässyt läävästänsä.

Capocchion niskaluuhun toinen iski

ja veti, tonki torahampaillansa,

niin että toisen maha maata raapi.

Jäi vapisemaan mies Arezzon, virkkoi

minulle: »Peikko tuo on Gianni Schicchi,[184]

hän raivoissaan noin muita raatelevi!»

Ma hälle: »Oh, niin totta kuin tuo toinen

sua älköön purko, virkkaa viitsi mulle,

ken on hän, ennen kuin hän meiltä katoo.»

Hän mulle: »Myrrhan[185] on se varjo vanha

tuon rutsaisen, mi isää omaa lempi

enemmän kuin ois luvallista ollut.

Tään kanssa synnin tekemään hän pääsi

kun muu hän olevansa valehteli,

niinkuin tuo toinen, joka poistuu, muutti

itsensä muotohon Buoso Donatin

ja laillisen näin testamentin teki,

sai aarteita ja tallin tamman parhaan.»

Kun poistuivat nuo raivokasta kaksi,

ma joihin olin silmän kiinnittänyt,

sen käänsin muihin turmansyntyisihin.

Eräällä muuten luutun muoto oli,

jos poikki ollut vain ois vartalonsa

läheltä masmalon, mi vaarat jakaa.

Ves'tauti vaikea, mi ruumiin muodot

noin runtelevi nestein mätänevin,

ett'eivät soinnu pään ja vatsan suhteet,

sai hänet seisomaan suu ammollansa

kuin keuhkosairas, janoissansa joka

päin leukaa huulen toisen painaa, toisen

päin seinää nostavi. Hän meille virkkoi:

»Oi, maahan synkkään saapuvaiset, ilman

rikosten syytä, katsokaa ja kuulkaa

kurjuutta mestar' Aadamin. Mull' oli

elossa kyllin kaikkea, mit' tahdoin,

ja vedenpisaraa, ah, nyt ma himoon.

Puroset, Arno-virtaan vieriväiset

vihreiltä kukkuloilta Gasentinon,

nuo, joiden rannat vilppaat on ja vehmaat,

mun mielessäin on aina, eikä suotta;

enempi mua kuva niiden kaivaa

kuin tauti tää, mi kalvaa kasvojani.

Se Oikeus ankara, mi vainoo mua,

mun syntipaikastani ottaa aiheen,

näin hurjentamaan huokauksiani.

Siell' on Romena,[186] missä väärää rahaa

tein käyttäin kastajamme leimakuvaa,

siks sinne ruumiin poltetun ma jätin

Mut jospa, nähdä Guidon kurjan sielun

tai Aleksanderin tai veljen[187] saisin,

näkyä tuot' en Brandan veteen vaihtais.

Yks on jo täällä, jos nää hurjat varjot

mun ympärilläni vain totta haastaa:

mit' auttaa se, kun kulkemaan en pääse?

Jos vielä liikkua ma voisin edes

sadassa vuodessa vain tuuman verran,

jo matkall' oisin häntä etsimässä

seasta kansan tämän muodottoman,

vaikk' yksitoist' on peninkulmaa kuilun

tään piiri ja sen läpimitta puoli.

Vuoks heidän tässä seurass' olen; saivat

mun lyömään kultarahaa alle arvon,

näät siitä puuttui kolme karaattia.»

Ma hälle: »Keit' on kaks nuo kurjaa, jotka

viruvat vierelläs ja huuruavat

kuin käsi märkä talvipakkasessa?»

»Tuoss' ovat», sanoi, »siitä saakka maanneet

kuin tähän kuiluun jouduin, liikkumatta,

ja maannevatkin ijäisesti. Toinen

tuo kerran väärin syytti Josefia,

tuo taas on Sinon, Troian viekastaja;

he höyryävät kuumeen häijyn löyhkää.»

Tuo toinen suuttui, ehkä kuullen, kuinka

nimensä mainittiin niin herjaisesti,

ja häntä nyrkillään löi vatsan kumpuun;

se kumahti kuin rumpukalvo. Tuosta

taas mestar' Aadam iski naamaan häntä

kädellä yhtä kovakouraisella,

sanoen: »Joskin kyky multa poissa

jäsenin liikkua on liian raskain,

on käsi kääntymähän mulla vapaa!»

Ja toinen: »Kun sa roviolle kuljit,

kätevä näin et ollut lie, mut varmaan

kai kätevämpikin, kun löit sa rahaa.»

Nyt vesitautinen: »Sen totta sanot;

mut niin ei tosi todistukses ollut,

kun Troiassa ne totta sulta kysyi.»

Ja Sinon taas: »Jos väärin puhuin, väärää

sa rahaa teit, syy yks mun tänne saattoi,

sun useammat kuin on perkeleillä.»

»Sa valapatto», sanoi pullomaha,

»hepoas muistele niin karvaudekses,

sen että maailma sais kaikki tietää!»

Ja kreikkalainen: »Sulle karvas olkoon

janosi, josta kieles halkee, ynnä

nuo nesteet mädät, jotka vatsaas vääntää!»

Ja siihen Aadam: »Niinpä aukee suusi

tapansa mukaan pahaa puhumahan;

jos janoan ja myrkkynestein paisun,

päänsärky sull' on sekä kuume, eikä

sua tarvis paljon pyytää latkimahan

Narcissuksen[188] ois kuvastinta myöskään.»

Tuon kiistan kuunteluun ma aivan kiinnyin;

nyt mulle Mestari: »Ma mitä näen?

Ei paljon puutu, ett'en suutu sinuun.»

Vihalla hänen haastavan ma kuulin,

häveten niin siks häntä kohti käännyin,

sen muisto että vielä vaivaa mua.

Ja niinkuin mies, mi nähden unta pahaa

unessa toivoo näkevänsä unta

ja halaa olemattomaks, mik' onpi,

niin minä, jok' en haastaa voinut, mutta

halasin pyytää anteheks ja pyysin

kuitenkin, vaikk' en luullut pyytäväni.

Nyt Mestari: »Syyn suuremman jo pesee

häpeän pienempi kuin nyt on sulla,

siks suru kaikki luotas luo ja muista,

ma että aina astun vierelläsi,

jos sattumalta saapunetkin paikkaan

sellaisten riitapukarein kuin nämä;

mut moista kuuntelee vain tahto halpa.»

Jumalainen näytelmä: Helvetti · 第 40 / 80 题