Oon nähnyt ratsumiesten lähtömarssit
ja rynnäköt ja aseharjoitukset
ja joskus myöskin pakomatkat nopsat;
Arezzon maassa miekkamiest' oon nähnyt
ja sotarosvoja ja kulkureita,
myös turnajaisten, aseleikin menot,
soidessa torven, rummun, kirkonkellon
tai linnan merkkitulten loimottaissa,
tapahan kotoiseen tai muukalaiseen;
en nähnyt ratsaita, en jalkamiestä
humussa moisen huilun viel', en laivaa,
mi tähteä tai maata etsii. Eespäin
pirujen kymmenparven kanssa käytiin.
Mi saatto! Mut on seura paikan mukaan:
kirkossa pyhät, kapakassa juopot.
Mut pikimerta päin ol' huomioni,
ma nähdä tahdoin kuilun kaikki tilat
ja varjojen myös siinä kiehuvaisten.
Delfinein lailla, jotka selkäkaartaan
kohottamalla merimiestä neuvoo
tuholta myrskyn purtta pelastamaan,
nuo syntisetkin lievikkeeksi vaivan
myös joskus pintaan selän kohottivat,
salaman-nopeasti taas sen peittäin.
Ja niinkuin ojanvieremällä näkyy
päät sammakoiden, mutta jalkojansa
ja muuta ruumistaan he eivät näytä,
niin täällä kaikkialla syntisiä.
Mut lähestyissä Barbariccian, heti
jokainen joutui porepinnan alle.
Ma näin--ja sydän tuosta kiertyy vielä--
heist' yhden viipyvän, kuin tapahtua
voi sammakolle sukeltaissa muiden.
Ja Graffiacàn, mi lähin häntä oli,
löi keksin tukkaan pikiseen ja nosti
näin ylös hänet niinkuin saukon. Kaikki
nimeltä tunsin heidät jo, niin tarkkaan
ma kuuntelin kun heitä valittihin,
ja kuinka sitten toisiaan he kutsui.
»Oh, Rubicante, iske kyntes häneen,
käy kiinni, nylje hältä selkänahka!»
noin kuorossa nuo pahathenget huusi.
Ma lausuin: »Mestari, jos voit, niin tietää
koeta saada, ken hän on, tuo kurja,
mi käsiin joutunut on vainoojainsa.»
Oppaani astui liki häntä aivan
ja kysyi, mistä oli hän. Hän vastas:
»Navarran[121] valtiossa synnyin kerran.
Isäni oli huono mies, mi tuhlas
itsensä, tavaransa! Äiti minut
erästä herraa pani palvelemaan.
Tebaldo-kuningasta hyvää sitten
ma palvelin, siell' aloin vilpistellä,
se syy mun saattoi tähän kuumaan paikkaan.»
Nyt Ciriatto, jonka suusta, puolin
molemmin, pisti torahampaat sian,
jo antoi tietää, miltä toinen tuntui:
käsissä kissain pahojen ol' hiiri.
Mut Barbariccia hänet kiersi käsin
ja virkkoi: »Hiljaa, siks kun päästän hänet!»
Ja Mestariini kääntyen hän lausui:
»Mit tietää tahdot häitä, kysy ennen
kuin toiset nuo lyö kappaleiksi hänet!»
Oppaani näin: »Nyt muista sulta kysyn.
Latinalaista[122] ketään tuntenetko
pien alla tuon?» Hän vastas: »Juuri jätin
ma erään, joka lähimaasta oli.
Josp' öisin vielä seurassansa siellä,
en pelkäis kynsiä, en hankojakaan!»
Huus Libicocco: »Liiaks saamme uottaa!»
Ja iski kurjan käsivarteen keksin
reväisten pois sen kyynärpäätä myöten.
Myös Draghignazzo tahtoi reittä hältä
kokea kynsin, tuosta päällysmiesi
käännähti ympär' äkein silmäkulmin.
Kun taas he hiukan oli rauhoittuneet,
Oppaani viipymättä kysyi häntä,
mi vielä haavaa kädessänsä katsoi:
»Ken oli hän, jost' erosit, kuin sanot,
sa vahingokses maalle nousten?» Hänpä
noin vastas: »Pappi oli hän, Gomita,[123]
Galluran[124] mies, tuo lipas vilpin kaiken,
mi isäntänsä vihamiehet hoiti
niin hyvin, että kukin häntä kiittää.
Hän rahaa otti, antoi pois 'niin sievään',
kuin sanoi hän. Myös muissa toimissansa
hän oli konna, pieni ei, vaan suuri.
On hällä seurassaan Don Mikael Zanche,[125]
mies Logodoron, eikä sanelemaan
Sardiniasta heillä uuvu kieli.
Voi mua! Vielä puhuisit, mut pelkään
ma tuota, joka hampaitansa hijoo
ruumiini syyhyn varmaan ruopiakseen.»
Pääpiru kääntyi puoleen Farfarellon,
min silmät pyöri halust' iskemisen,
ja sanoi: »Tiehes, pahan ilman lintu!»
»Jos nähdä tahdotte tai kuulla», alkoi
tuo peljästynyt taas, »Toskanan taikka
Lombardian miehiä, ne tänne käsken.
Mut vähän väistykööt nuo kynsipirut,
pelätä ettei tarvis kostoansa,
ja minä, paikalleni jääden tähän,
sijaani yhden kuusi muuta laitan:
vihellän vain, mi meill' on merkkitapa,
kun joku tahtoo pintahan.» Gagnazzo
tuon kuuli, kuonoansa nosti, päätään
pudisti, virkkoi: »Tuopa viekas temppu,
min hän nyt mietti alas syöstäksensä!»
Mut hän, mi monet taisi temput, lausui:
»Se muka viekkautta, koska kiusan
pahemman hankin vaiva-veljilleni!»
Alichin pysynyt ei tyynnä, vastaan
hän muiden mieltä virkkoi: »Jos sa alas
sukellat, en sua juosten kiinni ota,
vaan siivin saavutan sun päältä pien.
Pois kaikki! Olkoon äyräs taattu hälle!
Saat nähdä, voitatko sa yksin meitä.»
Lukija, nyt sa leikin uuden kuulet.
Jokainen heistä poispäin kääntyi, ensin
Gagnazzo, hän, min mieli julmin oli.
Navarralainen ajast' otti vaarin,
hän polkas vain ja äkkiarvaamatta
sukelsi, pääsi heidän paulastansa.
Syvästi kaikki katuivat, hän enin,
mi moisen tappion ol' aikaan saanut,
hän sitten nousi, kirkas: »Saan sun kiinni!»
Se vähän auttoi: nopeammin pelko
kun siivet samoo. Alas sinkos toinen,
nous toinen, rinta ylöspäin taas lentäin.
Noin haukan kohti havistessa, sotka
sukeltaa äkin pinnan alle, jättäin
noloksi, äkeäksi vainoojansa.
Nyt pilaan suuttui Calcabrina, nousi,
lens, ajoi takaa häntä, mielissänsä
paosta miehen, toraa toivoellen.
Kun pikeen tuskin oli päässyt konna,
tuo kynsin iski kumppaniinsa, alkoi
tään kanssa kuilun päällä taiston tuiman.
Mut toinenkaan ei haukka ollut huono,
vaan kynsi vastaan, kunnes kumpainenkin
putosi pataan kiehuvaan. Sen kuumuus
rakensi rauhan pikaisesti, mutta
nyt ylös nousta enää eivät siivin
piestä tahmein taistoveikot voineet.
Murheusi Barbariccia muiden kera,
lähetti neljä avuks heille, keksit
kädessä, rantaan toisehen, ja kaikki
hajausi paikoillensa pitkin törmää
hädässä oleville ojentamaan
jo pahoin palaneille haarukoitaan.
Jätimme heidät tuohon toimehensa.