Jo olin siinä, johon kuuluu pauhu
ens piiriin syöksyväisen veen kuin kuuluu
surina summa mehiläisten pesän,
kun kolmen varjon juoksull' eroavan
näin joukosta, mi eespäin kulki alla
tuon tuiman rangaistuksen rankkasateen.
Tulivat kohti, kaikki meille huutain:
»Sa seis! ken puvustasi päättäin näytät
olevan kaupungin tuon kehnon[82] lapsi!»
O, mitkä haavat jäsenissä heidän
näin uudet, vanhat, tulen syömät. Vieläi,
kun niitä muistan, sääli valtaa minut!
Oppaani kuuli heidät huutaviksi,
puoleeni kääntyi, lausui: »Varro, näille
sopivi meidän suoda kunniata.
Ja tulta jos vaan tuon ei paikan luonto
niin purkaisi, ma sulle mainitsisin:
paremmin sopis sun kuin heidän juosta.»
Kun pysähdyimme, alkoivat he jälleen
tuon vanhan virren, kunnes päästen liki
he rattaan rakensivat askelistaan.[83]
Kuin vaanii otettaan ja voittoansa
öljyiset, paljaat painijat, siks kunnes
heill' alkaa iskut ynnä vasta-iskut,
näin pyörien he kukin katsoi minuun,
niin että kaula aina kääntyi suuntaan
päinvastaiseen kuin jalat. Yksi virkkoi:
»Hätämme, tien tään auhdon luoma, sekä
näkömme häijy, alaston jos meitä
ja pyyntöjämme saa sun halveksumaan,
maineemme mieles taivuttakoon, että
sanoisit, kuka oot, kun kuljet jaloin
elävin Tuonen maata turvallisna.
Hän, jonka jälkiin näät mun polkevaksi,
paljaana, hapsin palanein mi hyppii,
on ollut ylhäisempi kuin sa luulet.
Gualdradan[84] hyvän pojanpoika oli,
nimeltä Guido Guerra,[85] maailmassa
suurtöitä miekoin hän ja miettein teki.
Tää toinen, vierelläin mi hietaa polkee,
on Tegghiaio Aldobrandi,[86] ääntä
min vielä tulis kansain kunnioittaa.
Ja minä, joll' on sama vaiva, olin
Iacopo Rusticucci:[87] vahingoittaa
mua varmaan enin nurja puolisoni.»
Tulelta turvassa jos ollut oisin,
ma heidän luokseen alas oisin syössyt,
ja luulen, oisi sallinut sen Opas.
Mut koska kärventynyt, korventunut
tuoll' oisin, voitti pelko tahdon hyvän,
mi vaati mua syleilemään heitä.
Niin virkoin: »Tuska eikä halveksunta
tilanne piirsi niin mun mieleheni,
se että myöhään sieltä haihtuu, heti
kun mulle äsken lausui Mestarini
sanoja, joista päättää saatoin, että
näkisin täällä teidän arvoisia.
Laps olen synnyinkaupunkinne, aina
nimenne kunnioitetut ja työnne
ma kuullut, maininnut oon rakkaudella.
Yön piirit jätän, oikean tään Oppaan
lupaamat heelmät hyvät poimiaksein,
mut ensin tie maan keskukseen on mulla.»
»Nimessä sielusi», hän mulle lausui,
»mi kauan johtakoon sun jäseniäs,
ja maineesi, mi jälkees loistakohon,
sa virka, viipyvätkö vielä meidän
maassamme uljuus, jalous kuin ennen
vai kokonaanko siirtyneet on sieltä?
Näät Wilhelm Borsiere,[88] äsken tullut,
mi tuolla kumppaneimme kanssa kulkee,
kiduttaa meitä tuosta kertomalla.»
»Uus kansa ynnä äkkirikkaus ovat,
Firenze, häijyks, ylimieliseksi
niin tehneet sun, sa että itse itket!»
Näin kasvoin kohotetuin huusin. Uskoi
nuo kolme vastanneen mun heille, katsoi
kuin toistaan katsotaan, kun totuus kuullaan.
He vastasivat: »Jos on yhtä helppo
sun aina muita tyydyttää, mies olet
miekkoinen vapaa-puheisuudessasi!
Pimeät nää jos paikat kerran jätät
ja palaat alle kauniin tähtitaivaan
ja sull' on ilo virkkaa: olin siellä,
sa meistä kerro joskus kansan kuulla.»
Nyt piirin murtaen he pakenevan
kuin siivin eikä jaloin nopsin näytti.
Niin pian ei ois virkkaa voinut: amen,
kuin pois he riensivät. Siks Mestarini
myös sopivaksi katsoi lähdön meille.
Ma seurasin; ja hetken käytyämme
niin läheltä jo virran pauhu kuului,
ett'ei ois puhettamme erottanut.
Kuin joki tuo, mi juoksevi Monvison
juurelta ilmoja päin itäisiä
vasenta viertä Apenninein, jonka
siell' ylhäällä on nimi Acquacheta,
mi sitten vaipuu alangolle, toisen
jo nimen saavuttaen Forlin luona:
San Benedetton yläpuolia syöksyy
jylisten alas alppijyrkännettä,
tuhanten turva joss' ois olla voinut.
Niin kuului pauhaavan se tiemme päässä:
punainen, pystysuora vetten vyöry,
mi kohta kuuroks oisi korvan tehnyt.
Mull' oli köysi[89] köytty uumenillein,
ma jolla joskus pedon kirjokarvan
lien pyytää aikonut: sen kokonansa
kun olin vyöltäni ma irroittanut
Oppaani määräyksen mukaan, hälle
ojensin sen ma niinkuin kootun kimpun.
Sivulle oikealle käännähtäen
hän hiukan taantui äyrähältä, heitti
sen alas kuiluun ankaraan. Ma sanoin
näin itselleni: Mahtaa merkki uusi
tää aiheuttaa uuden ihmehenkin,
kun mestari noin silmin seuraa sitä.
Ah, kuinka varovainen olla tulis
seurassa niiden, jotk'ei ainoastaan
tekoa nää, vaan mietteen salaisimman!
Hän mulle virkkoi: »Mitä varron, pian
on nouseva, ja mitä aatoksesi
nyt aavistaa, sun silmäs nähdä saavat.»
Totuutta, joka valheen kasvot kantaa,
inehmo huulin kiintein säilyttäköön,
häpeä syytön koska tuosta tulee.
Mut minä vaieta en voi; ja kautta
tään kirjan säkeiden, jos eivät ehkä
ne vaille kestävää jää suosiota,
lukija, vannon, että näin ma hahmon,
sydäntä uljaintakin säikyttävän,
siin' uivan halki ilman paksun, mustan,
kuin mies, mi mereen mennyt päästämähän
on ankkuria, joka kiinni riuttaan
tai muuhun tarttunut on, pintaan pyrkii
pään oikaisten ja jalat kokoon vetäin.