Viel' ehtinyt ei virran poikki Nessus,
kun tultiin viidakkoon, miss' ollut tiestä
ei merkkiäkään. Lehvät siell' ei vihreet,
vaan tummanharmaat, sileät ei oksat
ojentuneet, vaan ryhmyiset ja rumat,
ei heelmät maukkaat, mutta myrkkypiikit.
Tiheiköt tuimat niin ei petojenkaan,
jotk' karttelevat maita viljeltyjä
välillä Cècinan ja Corneton.[59] Siellä
pesivät Harpyiat, nuo häijyt, jotka
tulevan turman entein karkoittivat
Strofadein[60] luota kerran troijalaiset.
Leveät siivet, laajat sulkavatsat,
varpaissa kynnet, pää ja kaula naisen,
näin puissa oudoissa ne istuu, parkuu.
Oppaani lausui: »Ennen kuin käyt eespäin,
sa tiedä, että piirin seitsemännen
pyörässä toisess' olet, siinä pysyt,
hirmuisen kunnes hiekka-aavan huomaat.
Siks katso tarkkaan! Asioita olet
näkevä, joit' et uskois, jos ma kerron.»
Ma kaikkialta valitusta kuulin,
mut nähnyt ketään kun en vaikertajaa,
pysähdyin hämmästyen. Luulen, että
hän luuli minun luulevan nuo äänet
ääniksi vainajien, joita muka
takana puitten piili meidän vuoksi.
Siks Mestari: »Jos taitat lehvän jonkun
kasveista näistä, tyhjiin raukeneva
on aatos aivoissasi piileväinen.»
Ojensin käden silloin, oksan otin
isosta piikkipensahasta; runko
rupes huutamaan: »Mua miksi viillät?»
Ja oksa peittyin vereen ruskeahan,
taas huusi: »Miksi leikkelet sa mua?
Oletko kadottanut kaiken säälin?
Inehmot oltiin, pensahiksi tultiin;
kätesi olla sopis laupiaampi,
vaikk' oltais sieluja me käärmehien.»
Kuin tuores halko, jonka sytytetty
pää toinen on ja toinen huokaa, tippuu,
sihisten ilmaa, siitä lähtevätä,
niin kasvi katkonainen vuosi verta
ja sanoja yht'aikaa. Oksan heitin
ma siks ja seisoin niinkuin mies, mi pelkää.
»Oi, sielu loukattu», noin Viisas virkkoi,
»jos ennen, vain mun säkeistäni, voinut
hän ois sen uskoa, min nyt hän näki,
ei kättään ois hän sinuun satuttanut:
asia uskomaton sai mun hänet
tekohon johtamaan, jot' itse suren.
Mut hälle virka, kuka olit, mainees
ett' uudistais hän, pahas lieventäen
maan päällä, jonne takaisin hän palaa.»
Ja runko: »Niin mua sulopuhees hurmaa,
ett'en voi vaieta; te älkää panko
pahaksi myös, jos pakinoimaan kiinnyn.
Avainta kahta Fredrik II:sen tahdon[61]
ma kerran pidin, käänsin keveästi,
sen sulkein, avaten, niin että kaikki
muut miltei poistin hänen neuvostostaan.
Virassa kunniakkaass' altis olin,
ett' unen kadotin ja hengen melkein.
Tuo portto,[62] jok' ei keisar-palatsista
irstaita koskaan käännä silmiänsä,
hovien turmio ja kansain kuolo,
mua vastaan sytti kaikkein muiden mielet
ja syttyneet Augustuksen taas sytti,
niin että kunniani murheeks kääntyi.
Mun sieluni, nyt ylenkatseen vanki,
mi luuli kuolon siitä päästäjäksi,
mua, oikeata, vastaan väärin teki.
Tään puuni kummain juurten kautta vannon,
ett' ollut uskoton en herralleni
ma arvon-ansiokkahalle koskaan.
Ja maailmaan jos joku teistä palaa,
mun muistoni, mi vielä maassa makaa
kateuden lyömänä, hän kohottakoon.»
Oppaani hetken vartoi, lausui sitten:
»Hän koska vaikenee, sa aikaas käytä
ja kysy, mitä kuulla mielit lisää.»
Ma hälle: »Sinä hältä kysy sitä,
min luulet vielä olevan mun mieleen,
en itse voi: niin sääli valtaa minut.»
»Sidottu sielu», alkoi Mestarini,
»jos mies tuo täyttää pyyntös alttihisti,
sanonet vielä, kuinka solmitahan
inehmon henki noihin pahkapuihin.
Jos voit, myös virka, koskaan vapautuuko
ikeestä näiden jäsentensä kukaan.»
Puhalsi runko silloin tuulen tuiman,
mi ihmis-ääneks sitten muuttui, puhui:
»Vastaava olen lyhyesti teille.
Kun sielu itsens' irti ruumihista
vihassa riistää, siitä eroo, Minos
lähettää hänet kuiluun seitsemänteen.
Hän putoo metsään, miss' ei paikkaa varmaa,
vaan minne sattumalta sinkoo, siinä
hän itää siemenenä, kasvaa, versoo
vesaksi, piikkipensahaks. Harpyiat,
jotk' elää lehvistämme, tuskaa tuottaa,
mut iskee ikkunat myös tuskallemme.
Kuin muutkin, samme ruumihimme noutaa,
mut emme enää siihen pukeutua:
omata oikein ei, min itse hylkää.
Ne tänne tuotava on meidän; metsään
ruumiimme ripustetaan synkkään, kukin
varjonsa oman oksaan vihaisehen.»
Viel' ääntä rungon kuuntelimme, luullen
se että enempikin ilmoittaisi,
kun äkkihäly hämmästytti meidät.
Kuin se, mi villisian kohti saavan
ja ajoseuran paikaltansa näkee,
petojen ynnä puiden ryskeen kuullen,
kaks miestä vasemmalta, alastonta
ja raadeltua, ryntäävän me näimme
niin vinhasti, ett' eessä metsä halkes.
Huus etummainen: »Apuun, apuun, kuolo!»
Ja toinen, joka hitaammalta näytti,
huus: »Lano,[63] noin ei nopsat jalkas olleet
kalskeessa kalpain Toppon luona.» Sitten
hän, ehkä hengästynyt ollen, piili
pensaasen, itse puuksi tekeytyen.
Mut heidän takanansa piskit mustat
ja ahnaat metsän täytti juoksullansa
kuin ajokoirat, kahleistansa päässeet.
Ne hampain iski kätkeyneesen kiinni,
palalta pala hänet rikki purren,
jäsenet kurjat sitten kanssaan kantain.
Käteeni tarttui silloin Oppahani
ja johti mun luo pensahan, mi turhaan
veristen haavojensa kautta itki.
Puu puhui: »Jakob, Sant' Andrean miesi,[64]
mit' auttoi, oi, ett' turvasit sa minuun?
Mi mulla syy on elämääsi huonoon?»
Puun yli kumartuen Mestarini:
»Ken olet sa, mi moisten haavain kautta
valitat verin ynnä äänin haikein?»
Hän meille: »Sielut, oi, te näkemähän
satuitte tihutyön tään mulle tehdyn,
mi riistänyt näin kaikk' on lehvät multa!
Juurelle pensaan poloisen ne kootkaa!
Laps olin kaupungin,[65] mi Kastajahan
ens suoja-isäntänsä, Marsin, vaihtoi:
tää siksi sodalla sit' aina kiusaa.
Ja jos ei siinä, miss' on Arnon silta,
seisoisi enää Marsin patsas, turhan
työn tehneet ois ne kansalaiset, jotka
sen jälleen raunioista rakensivat,
kun Attila sen muurit maahan mursi.