Kuudes laulu

Kun toipui mieleni, mi mennyt lukkoon

ol' langon, kälyn onnettuuden vuoksi,

niin että sääli, murhe huumas minut,

näin uudet vaivatut ja uudet vaivat:

kuhunka liikun, kunne käännyn, kunne

ma katsonkin, nään kauhut kaikkialta.

Piirissä kolmannessa oon, miss' sade

kirottu, kylmä, ikirankka lankee:

se laatuaan ei koskaan muuksi muuta.

Pimeyden halki sinkoo rakeet suuret,

samea vesi, hyinen hyhmä siellä,

maa märkä haisee tuosta inhuudesta.

Ja Kerberus, tuo epäsaalas julma,

ja kolmi-kurkku, koiran lailla haukkuu

päin ihmisiä sinne uppoovia.

Punaiset päässä silmät, takkukarva,

käpälä-kynsi, laaja-vatsa peto

tuo repii sieluja ja raataa, nylkee.

Saa sade heidät ulvomaan kuin koirat:

sivullaan toisella he toista suojaa

ja usein kääntyvät nuo kiron omat.

Kun Kerberus, tuo lohikäärme, meidät

havaitsi, meille hampaitaan hän näytti,

suu auki, joka jäsen jäntevänä.

Oppaani silloin käsin kaksin otti

pivoonsa maata sekä täysin kourin

hän sitä syyti ahmatille kitaan.

Kuin koira, joka nälässänsä haukkuu,

mut tyyntyy, saatuansa purtavata,

ja joll' on huoli vain sen nielennästä,

niin teki Kerberus nyt leuoin levein,

tuo hirviö, min haukku huumaa vainaat,

niin että kuuroutta toivoo kukin.

Kuljimme yli kuolleiden, joit' iskee

ikuinen sade, polkein päälle heidän

tomunsa ihmishahmoisen, mut turhan.

Viruivat maassa kaikki, paitsi yksi,

mi heti nousi istumaan, kun meidät

hän edessänsä näki saapuviksi.

»Oi, kulkevainen tämän turmankuilun»,

näin mulle hän, »jos voit, niin tunne minut,

maailmaan tulit, ennen kuin sen jätin.»

Ma hälle: »Tuska täällä kärsimäsi

mun mielestäni ehkä riistää sinut,

kun muista nähneeni en sua koskaan.

Mut mulle lausu, kuka lienet, jolle

niin inha tääll' on pantu paikka vaivan,

ett' tuimempi ei tuska suurempikaan.»

Hän mulle: »Oma kaupunkis, mi täynnä

kateutta niin on, että tulvii yli,

kotini oli elon heljän aikaan.

Nimeni Ciacco[25] oli siellä. Tähden

nyt ahmattiuden synnin turmiokkaan

mua sade murtelevi, niinkuin näet.

En yksin täällä ole, sielu kurja,

vaan kaikki nää on saman synnin vuoksi

samassa kiusassa.» Hän päätti puheen.

Ma hälle vastasin: »Oi Ciacco, vaivas

mua painaa niin, siit' että silmä kastuu,

mut virka, jos sa voit, kuin käyp' on kansan

tuon kurjan kaupungissa kiistävässä?

Vanhurskasta siell' onko yhtään? Lausu,

myös miks niin hurja riehuu riita siellä?»

Hän mulle: »Kauan kestänyt on kauna,

pian veri virtaa. 'Metsäpuolueenne'[26]

on häpeällä toisen karkoittava.

Se sitten sortuu vuorostaan, kun kolme

kulunut vuotta on, ja toinen nousee

avulla erään, nyt jo vaanivaisen.

Se päänsä korkealla kauan kantaa

pitäen toista raskaan ikeen alla,

se kuinka hävennee ja huoanneekin.

Kaks on vanhurskasta,[27] mut heit' ei kuulla:

säentä kolme, kateus, ahneus, ylpeys,

sydämet kaikki siell' on sytyttänyt.»

Puheensa surullinen päättyi tähän.

Ma hälle: »Vielä mulle virka tieto

ja salli sananvaihto toivomani.

Ah, suo mun tulla tuntemaan se paikka

ja kohtalo, miss' ovat miehet jalot

Tegghiajo, Farinata, Henrik, Mosca,

Iacopo Rusticucci, muutkin, jotka

oikeutta tahtoivat. Heill' onko autuus

nyt taivahan vai tuska helvetissä?»

Hän mulle: »Mustempien joukoss' on he,

syy moninainen heitä pohjaan painaa.

Voit heidät nähdä, jos niin alas astut.

Mut maan kun armaan päälle nouset jälleen

sua anon muille mua muistuttamaan.

En enempää ma virka enkä vastaa.»

Hän syrjään sitten silmät käänsi, katseen

loi minuun karsaan, painoi päänsä, syöksyi

sokeiden muiden lailla maahan multa.

Oppaani lausui: »Herää ei hän enää,

ei ennen kuin soi torvet tuomiolle.

Vihollisensa valtava kun saapuu,

he kukin löytävät taas haudan himmeen

taas saavat lihallisen hahmon, ruumiin,

ja sanan kuulevat, mi kaikuu iki.»

Loassa varjojen ja hyhmän hyisen

me vitkaan kahlasimme, haastain hiljaa

elosta tuonen-takaisesta. Siksi

ma vihdoin virkoin: »Mestari, nää vaivat

kasvaako tuomion tuon suuren jälkeen

vai vähenee vai entiselleen jääkö?»

Hän mulle: »Palaa viisautees, min mukaan

olento täydellisempi myös tuntee

syvemmin nautinnon ja kärsimyksen.

Tää suku kadotettu, vaikk'ei koskaan

todella täydellisty, sentään vartoo

enempi olla kuin se nyt on.» Käyden

näin tiemme kääntehesen, haastelimme

me paljon muuta, jot' en kerro; sitten

tulimme paikkaan, jost' on alasmeno:

löysimme Pluton, suuren vainolaisen.

Jumalainen näytelmä: Helvetti · 第 12 / 80 题