Kun toipui mieleni, mi mennyt lukkoon
ol' langon, kälyn onnettuuden vuoksi,
niin että sääli, murhe huumas minut,
näin uudet vaivatut ja uudet vaivat:
kuhunka liikun, kunne käännyn, kunne
ma katsonkin, nään kauhut kaikkialta.
Piirissä kolmannessa oon, miss' sade
kirottu, kylmä, ikirankka lankee:
se laatuaan ei koskaan muuksi muuta.
Pimeyden halki sinkoo rakeet suuret,
samea vesi, hyinen hyhmä siellä,
maa märkä haisee tuosta inhuudesta.
Ja Kerberus, tuo epäsaalas julma,
ja kolmi-kurkku, koiran lailla haukkuu
päin ihmisiä sinne uppoovia.
Punaiset päässä silmät, takkukarva,
käpälä-kynsi, laaja-vatsa peto
tuo repii sieluja ja raataa, nylkee.
Saa sade heidät ulvomaan kuin koirat:
sivullaan toisella he toista suojaa
ja usein kääntyvät nuo kiron omat.
Kun Kerberus, tuo lohikäärme, meidät
havaitsi, meille hampaitaan hän näytti,
suu auki, joka jäsen jäntevänä.
Oppaani silloin käsin kaksin otti
pivoonsa maata sekä täysin kourin
hän sitä syyti ahmatille kitaan.
Kuin koira, joka nälässänsä haukkuu,
mut tyyntyy, saatuansa purtavata,
ja joll' on huoli vain sen nielennästä,
niin teki Kerberus nyt leuoin levein,
tuo hirviö, min haukku huumaa vainaat,
niin että kuuroutta toivoo kukin.
Kuljimme yli kuolleiden, joit' iskee
ikuinen sade, polkein päälle heidän
tomunsa ihmishahmoisen, mut turhan.
Viruivat maassa kaikki, paitsi yksi,
mi heti nousi istumaan, kun meidät
hän edessänsä näki saapuviksi.
»Oi, kulkevainen tämän turmankuilun»,
näin mulle hän, »jos voit, niin tunne minut,
maailmaan tulit, ennen kuin sen jätin.»
Ma hälle: »Tuska täällä kärsimäsi
mun mielestäni ehkä riistää sinut,
kun muista nähneeni en sua koskaan.
Mut mulle lausu, kuka lienet, jolle
niin inha tääll' on pantu paikka vaivan,
ett' tuimempi ei tuska suurempikaan.»
Hän mulle: »Oma kaupunkis, mi täynnä
kateutta niin on, että tulvii yli,
kotini oli elon heljän aikaan.
Nimeni Ciacco[25] oli siellä. Tähden
nyt ahmattiuden synnin turmiokkaan
mua sade murtelevi, niinkuin näet.
En yksin täällä ole, sielu kurja,
vaan kaikki nää on saman synnin vuoksi
samassa kiusassa.» Hän päätti puheen.
Ma hälle vastasin: »Oi Ciacco, vaivas
mua painaa niin, siit' että silmä kastuu,
mut virka, jos sa voit, kuin käyp' on kansan
tuon kurjan kaupungissa kiistävässä?
Vanhurskasta siell' onko yhtään? Lausu,
myös miks niin hurja riehuu riita siellä?»
Hän mulle: »Kauan kestänyt on kauna,
pian veri virtaa. 'Metsäpuolueenne'[26]
on häpeällä toisen karkoittava.
Se sitten sortuu vuorostaan, kun kolme
kulunut vuotta on, ja toinen nousee
avulla erään, nyt jo vaanivaisen.
Se päänsä korkealla kauan kantaa
pitäen toista raskaan ikeen alla,
se kuinka hävennee ja huoanneekin.
Kaks on vanhurskasta,[27] mut heit' ei kuulla:
säentä kolme, kateus, ahneus, ylpeys,
sydämet kaikki siell' on sytyttänyt.»
Puheensa surullinen päättyi tähän.
Ma hälle: »Vielä mulle virka tieto
ja salli sananvaihto toivomani.
Ah, suo mun tulla tuntemaan se paikka
ja kohtalo, miss' ovat miehet jalot
Tegghiajo, Farinata, Henrik, Mosca,
Iacopo Rusticucci, muutkin, jotka
oikeutta tahtoivat. Heill' onko autuus
nyt taivahan vai tuska helvetissä?»
Hän mulle: »Mustempien joukoss' on he,
syy moninainen heitä pohjaan painaa.
Voit heidät nähdä, jos niin alas astut.
Mut maan kun armaan päälle nouset jälleen
sua anon muille mua muistuttamaan.
En enempää ma virka enkä vastaa.»
Hän syrjään sitten silmät käänsi, katseen
loi minuun karsaan, painoi päänsä, syöksyi
sokeiden muiden lailla maahan multa.
Oppaani lausui: »Herää ei hän enää,
ei ennen kuin soi torvet tuomiolle.
Vihollisensa valtava kun saapuu,
he kukin löytävät taas haudan himmeen
taas saavat lihallisen hahmon, ruumiin,
ja sanan kuulevat, mi kaikuu iki.»
Loassa varjojen ja hyhmän hyisen
me vitkaan kahlasimme, haastain hiljaa
elosta tuonen-takaisesta. Siksi
ma vihdoin virkoin: »Mestari, nää vaivat
kasvaako tuomion tuon suuren jälkeen
vai vähenee vai entiselleen jääkö?»
Hän mulle: »Palaa viisautees, min mukaan
olento täydellisempi myös tuntee
syvemmin nautinnon ja kärsimyksen.
Tää suku kadotettu, vaikk'ei koskaan
todella täydellisty, sentään vartoo
enempi olla kuin se nyt on.» Käyden
näin tiemme kääntehesen, haastelimme
me paljon muuta, jot' en kerro; sitten
tulimme paikkaan, jost' on alasmeno:
löysimme Pluton, suuren vainolaisen.