Kolmas laulu

_Ma johdan kaupunkikin kärsimyksen,

ma johdan tuskaan iankaikkisehen,

ma johdan kadotetun kansan joukkoon_.

_Oikeutta tahtoi ylväs Tekijäni:

loi minut jumalainen Kaikkivalta

ja suurin Viisaus ja ensi Rakkaus.[14]

Mua ennen luotua ei ollut mitään,

ijäistä vain, myös itse kestän iki:

ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää_.

Nää sanat, synkin värein kirjoitetut,

näin päällä portin erään. Mestarille

ma lausuin: »Ankara on aatos niiden.»

Hän mulle kokeneemman lailla haastoi:

»Epäily kaikki pitää tässä jättää

ja kuollut olkoon kaikki mielen pienuus.

Tää on se paikka, josta sulle puhuin,

Nyt saat sä nähdä surevaiset kansat,

jotk' ymmärryksen lahjan hukkasivat.»

Käteeni tarttui hän ja muoto tyynnä,

niin mua rohkaisten, hän johti minut

salaisten ongelmien sisäpuolle.

Soi siellä huokaus ja huuto, parku

yön halki tähdettömän, tuska moinen,

niin että ensin puhkesin ma itkuun.

Sekoitus kielten, kirot kauhistavat,

sävelet vaivan, äänenpainot vihan,

käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö

sai aikaan pauhun, joka aina kiertää

tään ilman ajattoman kautta, niinkuin

käsissä rajumyrskyn hiekkapyörre.

Ja minä, päässä side kauhun, huusin:

»Oi Mestari, mik' ääni tuo? ja keitä

nuo, jotk' on niinkuin suuren tuskan orjat?»

Hän mulle: »Tää on tila kurja niiden

kuolleiden onnetonten,[15] jotka eivät

ansainneet moitett' eikä kiitostakaan.

Heill' osa enkeleitten on, jotk' eivät

kapinass' olleet, eivät uskolliset,

vaan itseksensä, irti Jumalasta.

Ei vastaan ota heitä taivas, ettei

vähenis kauneutensa, ei Inferno,

ett'eivät syntiset sais kunniata.»

Ma hälle: »Mestari, mik' on se vaiva,

mi heidät saa näin suureen vaikerrukseen?»

Hän vastasi: »Sen lyhyesti kerron.

Ei heillä kuolon toivoa; ja elo

sokea tää niin halpa heist' on, että

muu kaikk' on heille kadehdittavata.

Maailma heidän mainettaan ei muista,

käy ohi heidän Oikeus ja Sääli:

he jääkööt. Katsele ja astu eespäin!»

Ma katsoin, näin ma lipun liehu-helman

rataansa rientävän niin pikaa, että

olevan näytti lepo outo sille,

ja jäljessä sen ihmislauma vieri

niin laaja, ett'en luullut oisi koskaan

manalan maille mennehen niin monta.

Kun tuntenut ma olin joitakuita,

taas katsoin sekä näin sen miehen varjon,

min heikkous vei luopumukseen suureen.[16]

Heti ma ymmärsin ja varma olin,

tää että oli piiri pelkurien,

joit' inhoo Luoja ynnä yönkin vallat.

Nuo raukat, jotka eläneet ei koskaan,

olivat alasti, ja paljon heitä

siell' ampiaiset sekä paarmat pisti.

Nää heidän kasvoistansa verta veti,

sen kyynel-sekaisena iljettävät

kokosi madot heidän jaloistansa.

Etemmä katsoin, näin ma kansanjoukon

veen vankan vieremällä. Virkoin siksi:

»Oi, Mestari, mun salli tietää, keitä

nuo ovat, mistä syystä tahtonevat

niin pian kuin suinkin päästä poikki virran,

mikäli tässä hämärässä näkee.»

Hän mulle: »Saat sa salat ilmi kohta,

kun omat askeleemme seisahtuvat

tuon murheellisen Akeronin rantaan.»

Häpesin silloin, alas painoin silmät,

peläten vaivaavani puhein turhin;

näin mykkinä me tultiin virran luokse.

Ja katso, meitä vastaan venhein sousi

mies vanha, päässään aikakautten lumi,

ja huusi näin: »Voi teitä, kurjat sielut!

Näe ette enää taivaankantta koskaan:

ma teidät saatan virran tuollepuolen

ikuiseen pimeään ja kuumaan, kylmään.

Ja sinä siellä, ihminen, mi elät,

pois riennä täältä, tää on ranta kuolon!»

Mut kun hän näki, etten poistunutkaan,

hän virkkoi: »Toinen valkama, tie toinen

sun viep' on virran yli; keveämpi

sua sinne kantamahan pursi sopii.»

Näin hälle opas: »Älä suutu, Karon,

tää tahto siell' on, jossa voidaan kaikki,

mit' tahdotaan. Ja muuta ällös kysy!»

Tyytyivät silloin posket haiveniset

suon sinitumman laineen lautturilta,

min silmäin ympäri yön liekit paloi.

Mut sielut nämä, uupuneet ja paljaat,

värinsä vaihtain, hampain kalisevin

nuo sanat julmat kuulivat. He kiros

Luojaansa, kiros äitiä ja isää

ja ihmisheimoa ja paikkaa, aikaa

ja siementä ja syytä syntymänsä.

Kaikk' yhdessä he, ääneen itkein, sitten

rannalle saivat kamalalle, joka

jokaista vartoo, ken ei pelkää Herraa.

Tulisin silmin heitä Karon tarkkaa,

kokoilee kaikki purtehensa, selkään

lyö sitä airollaan, ken vitkastelee.

Kuin syksyn lehdet, toinen toisen jälkeen,

putoovat puusta, kunnes oksa yksin

alasti katsoo maahan, jätteisiinsä,

niin Adamin myös siemen kehno: syösten

rannalta yksitellen, seurasivat,

kuin linnut kutsujaa, he Karonia.

Noin kulkevat he yli aallon tumman,

ja ennen kuin on rantaan toiseen päästy,

toisella uusi odottaa jo parvi.

»Mun poikani», soi ääni Mestarini

nyt hellä, »näinpä joka maasta saapuu

ne, jotka kuolee alla Herran vihan;

ne valmiit lähtöön ovat virran poikki,

niin ajaa oikeus jumalainen heitä,

ett' innoks heiltä itse pelko kääntyy.

Ei hyvä sielu koskaan kulje tästä;

ja siks jos äreä on Karon sulle,

voit tietää, mitä merkitsee se puhe.»

Sai sanoneeksi sen, kun seutu synkkä

niin kovaan järkähti, sen muisto että

mun vielä jähmettävi tuskan hikeen.

Maa kyyneleinen myrskynpuuskan purki

ja povestansa punaliekin lietsoi,

mi tajuttomaks minut tyrmistytti.

Ja kaaduin niinkuin nukkuvainen kaatuu.

Jumalainen näytelmä: Helvetti · 第 9 / 80 题