Antero Suurpää ja Ebba. EBBA. Oi! (Rientää isänsä sylikin.) puhu mitään, rakas isäni?
ANTERO S. Lapsi-kultani! Voisinko tällä hetkellä puhua?
EBBA. Mut annappas --â- ¦ minä katselen sinua tarkemmin! Voi kuinka sinä olet vanhentunut näinä kolmena päivänä, jona olen ollut sinusta eroitettu! --â- ¦ Harmaat hiuksesi ovat muuttuneet lumen karvaisiksi, selkäsi on taittunut.
ANTEBO S. Älä sitä ihmettele! Ihmettele pikemmin, että vielä jaksan elää! -- Mutta sinä, tyttö! Oletko sairas vai onko se valo noista valkoisista seinistä, joka paistaa haamoittaa sinun kasvoilles?
EBBA. (Nojaten isäänsä.) Laske kätesi tähän sydämelleni ... Etkö tunne, että se on särkynyt, murtunut -- katkennut. Se ei enää syki samoin kuin ennen. -- â- ¦
ANTEBO S. Voi tyttäreni!
EBBA. Älä sure minua, hyvä isä, äläkä katsele minua kyynelsilmin! Minä tosin olen vaalea, mutta vaalea muoto on rauhan muoto, niinkuin se kuolcman kin muoto on. Vaalea muoto sopii hyvin rauhan ja kuoleman morsiamelle! -- Lähettikö Sven minulle terveisiä? -- Miks'et vastaa?