(Josua tulee vasemmalta.)
JOSUA. Isäntäni tekee minun kauttani tiettäväksi, että hän vierainensa jo on menomatkalla. Hän pyysi teitä kiiruhtamaan ja käski minun panna ruokatavarat vakkaan ja sitte vakan kanssa yhdessä tulla jälestäpäin. (Hän laskee ruokatavarat vakkaan. Sven ja Ebba menevät.) Niin nyt loppuivat nämät kestit! Mutta on toisia parempia tulemassa, kun kerran juodaan noitten nuorten häitä! He näyttävät niin surullisen muotoisilta, mutta se sellainen suru tietysti tulee rakkauden ilosta. Peijakas, juonpa minäkin maljan heidän onneksensa!
(Menee vakkoinensa ja juo mennessänsä muutamasta pullosta.
Rolf Jute tulee alas kummulta.)
Neljäs kohtaus.
Rolf Jute (yksin).
ROLF JUTE. Taivaan pyhät! minä kiitän teitä, että on morsiameni minulle uskollinen, että hän vielä lempii minua!... Ah! --
(Hän vetäytyy syrjään. Ebba tulee.)
Viides kohtaus.
Rolf Jute ja Ebba.
EBBA. Mihin jätinkään tuon huivini? Todellakin -- kiivas tätini ei suotta soimaa minua tyttö-raiskaksi ja hupsuksi, kun näin olen muistamaton! -- (Löytää huivinsa paadelta ja aikoo mennä.)
ROLF JUTE. Ebba!
EBBA. Oi!
ROLF JUTE. Miksi säikähdyt minua?
(Tarjoo kätensä Ebballe.)
EBBA. Se siis ei ollutkaan sinun aavees! Rolf! Rolf!
{Juoksee Rolf Juten syliin.)
ROLF JUTE. Oi hetki autuaallinen! -- Samoin kuin auringon noustessa kesäiset sumupilvet haihtuvat, niin haihtuvat nyt menneiden vuosien ikävyys sekä tuska, ja sanomaton ilo ja suloisuus täyttävät kaiken rintani! -- Nojaudu, armahani, likemmäksi sydäntäni, oikein tunteakses, kuinka kovasti se sykkii! Ah! Ebbani! Nyt olet minun, minun ijankaikkisesti! Ei muu kuni kuolo voi meitä tästälähin eroittaa!
EBBA. Mutta, Rolf! miksi olet viipynyt, -- viipynyt seitsemän vuotta? Kuule -- seitsemän pitkää vuotta!
ROLF JUTE. Oi kultaseni! Enkö olisi sun luokses rientänyt, kiiruhtanut, jos mahdollista olisi ollut? Mutta tyly esivalta lähetti murehtivan ylkäs Indian kaukaisille maille ja siltä matkalta palasi hän takaisin vasta muutama kuukausi sitte. Mikä murheen aika! Sydämmeni oli musertua levottomuudesta, kun ajattelin: lieneekö morsian kaukana purjehtivalle, matkustavalle ritarillensa uskollinen?
EBBA. Eikö ritari tuntenut morsiamensa uskollista mieltä? Voisinko minä olla uskoton?
ROLF JUTE. (Suudellen Ebbaa.) Rakas kultaseni! Levottomuus on rakkauden sisar ja aika vihaa sekä rakkautta että uskollisuutta!
EBBA. Mutta kuitenkin on aika ollut ystävällinen sinua kohtaan. Minusta nähden olet aivan samanmuotoinen, kuin olit viimein erotessamme.
ROLF JUTE. Uskollisen lempesi silmät peittävät ajan matkaansaattamat muutokset. Oi rakas Ebbani! Myrskyistä ehdin mä vihdoin rauhansatamaan!
(Hän syleilee Ebbaa. Josuan ääni vasemmalla: "Neiti Ebba!
Neiti Ebba!")
EBBA. Minua kaivataan ja Josua käy minua jo etsimässä. (Huutaa vasemmalle.) Ole huoletta, Josua! Minä tulen kohta! (Rolf Jutelle.) Tule nyt kanssani, armahani! Isäni odottaa...
ROLF JUTE. En tällä kertaa taida tulla, vaikka kovasti on ikävä sinusta näin kohta erota!
EBBA. Miks'et tule?
ROLF JUTE. Syytä siihen en nyt ehdi selittää. Mutta ole minusta puhumatta siksi, että järkähtämättömän rakkautemme nimessä tulen sinua vaatimaan vaimokseni ja viemään sinut alttarin eteen, jossa pyhä kirkko on meidät yhdistävä katkaisemattomilla siteillä!
EBBA. Et toki kauan viivy?
ROLF JUTE. En. -- Vaan jätä tuo huivisi minulle! Se on oleva lohdutukseni siksi, että sinut taas kohtaan.
EBBA. Se muistuttakoon sinua minusta! -- Hyvästi, rakas Rolf!
ROLF JUTE. Hyvästi. -- (Hän syleilee Ebbaa, joka sen jälkeen rientää pois vasemmalle. -- Suutelee Ebban antamaa huivia.) Oi, kuinka on tämä huivikin minulle rakas, sillä siitä voin sanoa: se on hänen! Se onpi minulle kultaa kalliimpi, sillä se on peittänyt armahani ihanaisia kasvoja ja imeskellyt mehua, makeutta hänen kiemuroitsevista hiuksistansa!
(Otto Rud ja kaksi soturia tulee kummun takaa.
Ilma pimenee vähitellen.)
Kuudes kohtaus.
Rolf Jute ja Tulleet. Myöhemmin yksi upsieri ja kaksi soturia.
OTTO RUD. Tähän päättyköön tiedustelu-retkemme! Kauemmaksi emme uskalla mennä; -- joku voisi meidät nähdä. Ritari Rolf! sinä joka tunnet nämät seudut, mikä on miettees? Ryntäämmekö kaupunkiin maitse vai meritse?
ROLF JUTE. Muistakaa, että Turun linna vartioitsee Aurajoen suuta!
OTTO RUD. Piru sen linnan periköön! -- Entäs jos laskisimme väkemme maalle tähän rantaan? Onko pitkäkin matka tästä kaupunkiin?
ROLF JUTE. En sitä sylelleen taida määrätä, mutta lyhyesti sanoen: se ei ole aivan pitkä.
[Salama leimahtaa ja ukkonen jyrähtää etäällä.)
OTTO RUD. Haa!... Kiitos ja ylistys suojelija-pyhälleni, pyhälle Yrjölle! -- Taivas pimenee, sieltä syntyy myrsky! Venheillämme ja pienemmillä haaksillamme voimme yön pimeydessä hiipiä linnan sivutse sisälle kaupunkiin! -- (Koroittaa kätensä taivasta kohden.) Te synkät pilvet! nouskaa korkeammalle taivaan kannelle ja peittäkää tämä maailma nokimustalla vaipalla! -- Te salamat! leimutkaa! Leimutkaa iloisesti kuin kokkovalkeat! -- mutta lymytkää pimeässä kätkyessänne silloin, koska purjehdimme linnan ohitse!
ROLF JUTE. Minkä onnen kohtalon ai'otte kaupungille, jos tuumanne onnistuu?
OTTO RUD. Miksi sitä kysyt? Ha! ha! ha! Se onkin sääli, joka loistaa silmissäs! Aina siitä ajasta asti, kun palvelit linnan väessä Maunu Frillen komannon alla, lemmit sinä -- luulen ma -- tuota kurjaa Turun kaupunkia. Kenties on sulla joku sydänhempukkakin täällä? Sankt Olavi! minä vannon, että hupilaisekseni otan tuon sinisilmän myötäni Borgholman linnaan!
ROLF JUTE. (Tarttuu miekkansa kahvaan.) Herra ritari! Kavahtakaa, ett'ei pilkkanne koskisi omaan nilkkaanne!
OTTO RUD. Ha! ha! ha! Joko suutuit! Siis arvasin suorastaan oikein!
ROLF JUTE. Vastatkaa kysymykseeni! -- Minä vaadin saada tiedon siitä, kuinka ai'otte kohdella kaupunkia ja sen asukkaita?
OTTO RUD. Sinulle olen siihen vastauksen antava, vaikka olikin kysymykses hyvin röyhkeä. (Taas iskee tulta ja pitkänen käy.) Luonnon voimille ma tahdon toimittaa myötä-sointoisuutta! Nuotiot minä viritän kirkkaammat kuin salamoiden kiemuroitsevat soitot! Siis tulta, tulta!
-- Ukkosen jyskeen teen mitättömäksi vaskitorvien ulinalla ja rumpujen paukkinalla, -- ja tähän toimittamaani soitantoon yhdistykööt lopuksi vielä kuolevaisten valitushuudot! -- Näin ankarasti rankaisen tätä uppiniskaista kaupunkia ja sen asukkaita!
ROLF JUTE. Vaan minä en suostu tähän julmuuteen enkä myönnä, että pyhää Dannebrogia tahrataan viattomain verellä!
OTTO RUD. (Pilkalla.) Sinä et suostu! ... sinä et myönnä!
ROLF JUTE. Sellainen menetys olisi Hannu kuninkaan tahtoa vastaan!