tai
Mr. Smithillä on valkoinen tukka.
Ja ne kaksikymmentä viisi senttiä voit vähentää kuukausirahastani.
Hyvästi tammikuuhun asti -- ja hauskaa joulua!
Joululuvan loppupuolella.
Tarkka päivämäärä tuntematon.
Pyryttääkö siellä missä sinä olet? Koko maailma, minkä minä näen
tornistani, verhoutuu valkeaan, ja lumihiutaleet liitelevät maahan
suurina kuin linnunmunat. On myöhäinen iltapäivä -- aurinko laskee
juuri (kylmänä ja keltaisena) vielä kylmempien sinipunervien
kukkulain taakse, ja minä istun ikkunapenkilläni käyttäen viimeistä
valoa kirjoittaakseni sinulle.
Viisi kultarahaasi olivat yllätys! En ole tottunut saamaan
joululahjoja. Olet jo antanut minulle niin kauhean paljon --
kaiken mitä minulla on, tiedät -- etten juuri tunne ansaitsevani
ylimääräistä. Mutta pidän niistä silti aivan yhtä paljon. Tahdotko
tietää mitä ostin rahallani?
I. Hopeakellon, kannettavaksi nahkaremmissä ranteella, jotta
tulisin kertauksiin ajoissa.
II. Matthew Arnoldin runot.
III. Kuumavesipullon.
IV. Laivamaton (tornissani on kylmä).
V. Viisisataa arkkia keltaista konseptipaperia. (Aloitan
kirjallisen toimintani sangen pian.)
VI. Synonyymisanakirjan. (Kirjailijan sanavaraston lisäämiseksi.)
VII. (Minua ei juuri haluta tunnustaa sinulle tätä viimeistä kohtaa,
mutta teen sen sentään.) Silkkisukat.
Ja nyt, Setä, älä koskaan sano etten kerro sinulle kaikkea.
Eräs hyvin alhainen vaikutin, jos sinun täytyy sekin tietää, sai
minut ostamaan silkkisukat. Julia Pendleton tulee aina huoneeseeni
lukemaan geometriaa, ja hän istuu jalat ristissä vuoteellani ja
käyttää silkkisukkia joka ilta. Mutta odotas vain -- kun hän palaa
lomalta, menen minä hänen huoneeseensa ja istun hänen vuoteelleen
silkkisukissa. Sinä näet, Setä, mikä viheliäinen ihminen minä
olen -- mutta olenhan edes rehellinen, ja tiesithän jo orpokodin
päiväkirjastani, etten ole täydellinen, etkös tietänytkin?
Palataksemme asiaan (niin aloittaa englannin opettaja joka toisen
lauseensa), olen _hyvin_ kiitollinen seitsemästä lahjastani.
Kuvittelen että ne tulivat laatikossa perheeltäni Californiasta.
Kello on isältä, matto äidiltä, kuuma vesi-pullo isoäidiltä -- joka
aina pelkää minun vilustuvan tässä ilmanalassa -- ja keltainen paperi
pikkuveljeltäni Harryltä. Sisareni Isabel antoi minulle silkkisukat
ja täti Susan Matthew Arnoldin runot, Harry setä (pikku Harry on
saanut nimensä hänen mukaansa) antoi minulle sanakirjan. Hän olisi
tahtonut lähettää suklaatia, mutta minä tahdoin kaikin mokomin
synonyymejä.
Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että joudut näyttelemään koko
perheen osaa?
Ja nyt kerron sinulle joululuvastani, vai huvittaako sinua vain
kasvatukseni sellaisenaan? Toivon että annat arvoa hienonhienolle
merkitysvivahdukselle sanassa "sellaisenaan". Se on viimeinen lisäys
sanavarastooni.
Texasilaisen tytön nimi on Leonora Fenton. (Melkein yhtä hauska
nimi kuin Jerusha, eikö totta?) Minä pidän hänestä, mutta en niin
paljon kuin Sallie McBridesta; en koskaan tule pitämään kenestäkään
niin paljon kuin Salliesta -- paitsi sinusta. Minun täytyy aina
pitää sinusta kaikkein enimmän, koska olet koko perheeni käärittynä
yhdeksi. Leonora ja minä ja kaksi sofomoria olemme kävelleet
pitkin maita mantereita joka ikisenä kauniina päivänä ja tutkineet
koko lähitienoon, yllämme lyhyet hameet ja kudotut takit ja lakit
ja kädessä kiiltävät kepit, joilla saa hutkia. Kerran kävelimme
kaupunkiin -- neljä penikulmaa -- ja poikkesimme ravintolaan, jossa
korkeakoulun tytöt käyvät päivällisellä. Paahdettuja rapuja (35
senttiä), ja jälkiruuaksi tattarikakkua ja vaahterasiirappia (15
senttiä). Ravitsevaa ja halpaa.
Se oli niin mainion hauskaa! Varsinkin minulle, se kun oli niin
kauhean erilaista kuin orpokotikomento -- olen kuin karannut
pahantekijä joka kerta kun pääsen koulun rajojen ulkopuolelle.
Ennenkuin ajattelinkaan, olin jo ruvennut kertomaan toisille, miltä
minusta tuntui. Kissa oli melkein ulkona laatikosta, kun sieppasin
sitä hännästä kiinni ja työnsin sen takaisin. On hirveän kovaa, kun
ei saa kertoa kaikkea mitä tuntee. Olen luonnostani hyvin avomielinen
sielu, ja jollen saisi kertoa sinulle, pakahtuisin suorastaan.
Meillä oli viime perjantai-iltana nekkukekkerit, jotka
Fergussenin emännöitsijä pani toimeen meille jälkeenjääneille
kollegiumihuoneessa. Meitä oli kaikkiaan kaksikymmentä kaksi,
keltanokat ja sofomorit ja juniorit ja seniorit kaikki hyvässä
sovussa. Keittiö on hyvin suuri, kuparipannut ja kattilat riippuvat
rivissä kiviseinällä -- pieninkin kipponen on suunnilleen pesuammeen
kokoinen. Neljäsataa tyttöä asuu Fergussenissa. Johtajamme, jolla
oli valkea esiliina edessä ja valkea myssy päässä, haki vielä
kaksikymmentä kaksi valkeata esiliinaa ja myssyä -- en osaa kuvitella
mistä hän löysi niin monta -- ja me kaikki muutuimme kokeiksi.
Se oli suunnattoman vitsikästä, vaikka nekuista ei tullutkaan ihan
ensiluokkaisia. Kun keittäminen oli lopullisesti päättynyt, ja me
itse ja keittiö ja ovenlinkut kauttaaltaan tahmeina, järjestimme
kulkueen, yhä esiliinat edessä ja myssyt päässä, jokaisella kädessä
iso haarukka tai kauha tai paistinpannu, marssimme läpi tyhjien
käytävien opettajahuoneeseen, missä puolentusinaa professoria ja
opettajaa vietti rauhallista iltaa. Pidimme heille serenaadin laulaen
koululaulujamme ja tarjosimme virvokkeita. He ottivat vastaan
kohteliaina, joskin pidättyväisinä. Jätimme heidät imemään nekkujaan,
tahmeina ja sanattomina.
Näet siis, Setä, että kasvatukseni edistyy!
Etkö todellakin ajattele että minusta pitäisi tulla taiteilija eikä
kirjailija?
Loma päättyy kahden päivän kuluttua, ja minusta on hauskaa nähdä
tytöt taas. Tornini on sentään hieman yksinäinen. Kun yhdeksän henkeä
asuu talossa, joka on rakennettu neljällesadalle, niin kyllä tyhjä
väliin kolisee ympärillä.
Yksitoista sivua -- Setä parka, mahdat olla väsynyt! Aioin tästä
vain lyhyen pienen kiitoskirjeen -- mutta kun kerran pääsen alkuun,
näyttää kynäni olevan aika liukas.
Hyvästi nyt, ja kiitos että olet ajatellut minua -- olisin täysin
onnellinen, jollei taivaanrannalla näkyisi pieni uhkaava pilvi.
Helmikuussa tulee tutkinnot.
Rakkaudessa
JUDY.
P.S. Kenties on sopimatonta tuo "rakkaudessa"? Jos on, niin anna
anteeksi. Mutta jotain ihmistä minun täytyy rakastaa, ja muita ei ole
valita kuin sinä ja Mrs. Lippett. Näethän nyt että sinun täytyy pitää
se hyvänäsi, Setä kulta, sillä en minä Mrs. Lippettiä voi rakastaa.
Aattona.
_Rakas Setä Pitkäsääri!_
Sinun pitäisi nähdä kuinka tässä koulussa nyt tehdään työtä! Olemme
unohtaneet että lupaa on koskaan ollutkaan. Viisikymmentä seitsemän
säännötöntä verbiä olen päntännyt päähäni neljänä viime päivänä --
jospa ne vain pysyisivät siinä tutkintoon asti.
Muutamat tytöt myyvät koulukirjansa, kun ovat lakanneet tarvitsemasta
niitä, mutta minä aion säilyttää omani. Kun olen suorittanut
loppututkinnon, panen koko oppini riviin kirjahyllylle, ja
kun tarvitsen jotakin yksityiskohtaa, löydän sen sieltä ilman
pienintäkään empimistä. Paljon helpompaa ja tarkempaa kuin koettaa
säilyttää sitä päässään.
Julia Pendleton pistäytyi tänä iltana kohteliaalle vierailulle ja
viipyi hyvän tunnin. Hän otti puheeksi perhesuhteet, enkä _voinut_
ajaa häntä pois. Hän tahtoi tietää mikä oli äitini tyttönimi --
oletko koskaan kuullut nenäkkäämpää kysymystä tehtävän henkilölle,
joka on lähtöisin löytölastenkodista? Minulla ei ollut sisua vastata
etten tiedä, vaan tarrauduin ensimäiseen nimeen minkä sylki suuhun
toi, ja se oli Montgomery. Sitten hän tahtoi tietää, kuulunko
Massachusettsin Montgomery-sukuun vai Virginian Montgomery-sukuun.
Hänen äitinsä oli Rutherford. Perhe tuli meren yli Noakin arkissa ja
oli naimisen kautta sukua Henrik VII:lle. Isän puolelta suku palautuu
Aatamiakin kauemmaksi. Hänen sukupuunsa ylimmillä oksilla keikkuu
jalosyntyinen perhekunta apinoita, joilla on silkinhieno karva ja
poikkeuksellisen pitkät hännät.
Aioin kirjoittaa sievän, iloisen, hauskan kirjeen tänä iltana, mutta
olen liian uninen -- ja liian häkärässä. Keltanokan osa ei ole
onnellinen.
Sinun, tutkinnon partaalla,
JUDY ABBOTT.
Sunnuntaina.
_Rakkahin Setä Pitkäsääri!_
Minulla on kerrottavana kauheita, kauheita, kauheita uutisia, mutta
minä en aloita niillä, vaan koetan ensin saada sinut hyvälle tuulelle.
Jerusha Abbott on alkanut olla kirjailija. Runo nimeltä "Tornistani"
ilmestyy helmikuun _Kuukauslehdessä_ -- etusivulla, mikä on hyvin
suuri kunnia keltanokalle. Englannin opettaja pistäytyi luonani
toissailtana kappelista tullessaan ja sanoi että se on viehättävä
pikku kappale, lukuunottamatta kuudetta riviä, jossa on liian monta
jalkaa. Minä lähetän sinulle jäljennöksen, jos viitsit lukea sitä.
Maltahan, enkö voisi keksiä mitään muuta hauskaa. Ahaa! Minä
opettelen luistelemaan ja osaan liukua jo aika kunnioitettavasti
omin neuvoin. Olen myöskin oppinut kiipeämään köyttä voimistelusalin
kattoon ja hyppäämään rekin yli kolme jalkaa ja kuusi tuumaa --
toivon pian pääseväni neljään jalkaan.
Kuulimme tänä aamuna hyvin mieltäylentävän saarnan, jonka piti
Alabaman piispa. Tekstinä oli: "Älkää tuomitko, ettei teitä
tuomittaisi." Hän puhui, kuinka välttämätöntä on antaa anteeksi
toisten erehdykset, ja kuinka emme saa masentaa ihmisiä kovilla
tuomioilla. Olisin suonut sinunkin olevan kuulemassa.
Tämä on aurinkoisin, häikäisevin talvi-iltapäivä, jääpuikot
putoilevat havupuista ja koko maailma uupuu lumitaakan alle -- paitsi
minua, ja minä uuvun surujen taakan alle.
Nyt uutisiin -- rohkeutta, Judy! -- sinun täytyy kertoa.
Oletko _varmasti_ hyvällä tuulella? Minä sain reput matematiikassa ja
latinan proosassa. Otan nyt yksityistunteja ja yritän uudestaan ensi
kuussa. Olen pahoillani jos se on sinulle pettymys, mutta toisaalta
en välitä hituistakaan, koska olen oppinut niin paljon sellaista,
jota ei mainita vuosikertomuksessa. Olen lukenut seitsemäntoista
romaania ja suuret pinkat runoutta -- todella välttämättömiä
romaaneja niinkuin _Vanity Fair_ ja _Richard Feverel_ ja _Liisan
seikkailut ihmemaassa_. Niin myöskin Emersonin _Esseet_ ja Lockhartin
_Scottin elämä_ ja ensimäinen osa Gibbonin _Rooman keisarikuntaa_,
ja puolet Benvenuto Cellinin _Elämää_ -- eikös hän olekin huvittava?
Hän vain kuljeskeli joutilaana ja silloin tällöin tappoi miehen ennen
aamiaista.
Näet nyt, Setä, että olen paljon viisaampi kuin jos olisin ahtanut
itseni täyteen latinaa. Annatko anteeksi tämän ainoan kerran, jos
lupaan etten enää koskaan saa reppuja?
Sinun, säkissä ja tuhassa,
JUDY.
_Rakas Setä Pitkäsääri!_
Tämä on ylimääräinen kirje keskellä kuukautta, koska tunnen itseni
aika yksinäiseksi tänä iltana. On kauhea myrsky, pyry pieksee
torniani. Kaikki valot pihalla ovat sammuksissa, mutta minä olen
juonut mustaa kahvia enkä voi nukkua.
Minulla oli tänä iltana illalliskutsut, joihin kuului Sallie ja Julia
ja Leonora Fenton -- ja sardiineja ja paahdettua leipää ja salaattia
ja vaahtokakkua ja kahvia. Julia sanoi että oli ollut hauskaa, mutta
Sallie jäi auttamaan astiain pesussa. Voisin hyvin hyödyllisesti
käyttää osan ajastani latinaan tänä yönä -- mutta, siitä ei ole
epäilystä, olen hyvin haluton latinan oppilas. Olemme lopettaneet
Liviuksen ja De Senectute'n ja luemme nyt De Amicitiaa (lue Damn
Icitia).
Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, jos pikkuisen aikaa joutuisit
esiintymään isoäitinäni? Salliella on isoäiti ja Julialla ja
Leonoralla kummallakin kaksi, ja he kaikki vertailivat niitä tänä
iltana. En tiedä mitä kernaammin ottaisin kuin isoäidin, siinä olisi
niin kunnianarvoisa sukulaissuhde. Niin, jollei sinulla todellakaan
ole mitään sitä vastaan -- Kun eilen kävin kaupungissa, näin kaikkein
herttaisimman myssyn Clunyn pitsiä, koristellun lavendelin värisillä
nauhoilla. Aion lahjoittaa sen sinulle kahdeksantenakymmenentenä
kolmantena syntymäpäivänäsi.
!!!!!!!!!!!!
Kappelin tornikello se lyö kahtatoista. Luulen että minun lopultakin
on uni.
Hyvää yötä, Mummu.
Rakastan sinua sydämestäni.
JUDY.
Idus Martiae.
_Rakas S.P.S_.
Luen latinan proosaa. Olen lukenut sitä. Olen lukeva sitä. Olen ollut
lukeva sitä. Uusi tutkintoni tulee ensi tiistain seitsemännellä
tunnilla, ja minä pääsen tai KUOLEN. Saat siis odottaa kuulevasi
ensi kerralla, että olen terve ja onnellinen ja ehdoista vapaa, tai
ruhjoutuneena.
Kirjoitan kunniallisen kirjeen, kun kaikki on ohi. Tänä iltana olen
tuimasti iskenyt Ablativus Absolutukseen.
Sinun -- kiireessä,
J.A.
Maaliskuun 26 p.
_Mr. S.P.S. Smith_.
Sir, ette koskaan vastaa kysymyksiin, ette koskaan osoita vähintäkään
mielenkiintoa mihinkään, mitä teen. Olette luultavasti kauhein
noista kauheista Johtokunnan Jäsenistä, ja syy miksi kasvatatte
minua ei ole suinkaan se että välittäisitte minusta rahtuakaan, vaan
Velvollisuudentunne.
En tiedä mitään Teistä. En tiedä edes nimeänne. On hyvin kuivaa
kirjoittaa Käsitteelle. En muuta usko kuin että heitätte kirjeeni
paperikoriin lukematta niitä. Tämän jälkeen kirjoitan vain luvuistani.
Tutkintoni latinassa ja matematiikassa olivat viime viikolla.
Läpäisin molemmissa ja olen nyt päässyt ehdoista.
Vilpittömästi Teidän
JERUSHA ABBOTT.
Huhtikuun 2 p.
_Rakas Setä Pitkäsääri!_
Minä olen ELUKKA.
Ole niin kiltti ja unohda tuo kauhea kirje, jonka lähetin viime
viikolla -- olin hirveän yksin ja onneton ja kurkkukipuinen
sinä iltana, kun kirjoitin. En tietänyt sitä, mutta olin juuri
sairastumassa sikotautiin ja vilutautiin ja tiesi mihin kaikkeen
samalla kertaa. Olen sairaalassa nyt, olen ollut täällä kuusi päivää,
ja tänään minun ensi kerran annetaan istua ja pitää kynää kädessäni.
Ylihoitajatar on _hyvin mahtava_. Mutta minä olen koko ajan ajatellut
tuota asiaa, enkä tule terveeksi ennenkuin olet antanut minulle
anteeksi.
Tässä on kuva itsestäni sellaisena kuin nyt olen, kääre pään
ympärillä sidottuna kaniinin korviksi.
Eikö tämä herätä sinussa myötätuntoa? Kielenalussylkirauhaseni ovat
olleet turvoksissa. Ja minä olen lukenut terveysoppia koko vuoden
enkä ole kuullut puhuttavankaan kielenalussylkirauhasista. Kuinka
hataraa onkaan oppi! En voi kirjoittaa enempää, minua melkein alkaa
puistattaa, kun olen liian kauan ylhäällä. Ole niin kiltti ja anna
anteeksi, kun olin nenäkäs ja kiittämätön. Minut on kasvatettu
huonosti.
Rakkaudessa
JUDY.
SAIRAALASSA.
Huhtikuun 4 p.
_Rakkakin Setä Pitkäsääri!_
Eilen illalla juuri pimeän tullen, kun istuin vuoteessani
katsellen ulos sateeseen ja olin kauheasti kyllästynyt elämään
suuressa laitoksessa, ilmestyi hoitajatar tuoden pitkää valkeata
laatikkoa, joka oli osoitettu minulle ja joka oli täynnä _kaikkein
herttaisimpia_ vaaleanpunaisia ruusunnuppuja. Ja vielä paljon
hauskempaa oli, että se sisälsi kortin, johon oli kirjoitettu hyvin
kohtelias tervehdys vitsikkäällä pienellä pystykäsialalla (mutta se
oli hyvin luonteenomainen). Kiitos, Setä, tuhannesti kiitos! Sinun
kukkasi ovat ensimäinen oikea, todellinen lahja, minkä elämässäni
olen saanut. Jos tahdot tietää minkälainen vauva olen, voin kertoa
että makasin vuoteessa ja itkin, kun olin niin onnellinen.
Nyt kun varmasti tiedän että luet kirjeeni, alan kirjoittaa paljon
hauskempia, niin että ne kannattaa panna talteen ja sitoa punainen
nauha ympärille -- mutta ota toki pois tuo yksi inhottava ja polta
se. En siedä ajatella että olet lukenut sen.
Kiitos että teit iloiseksi hyvin sairaan, pahantuulisen ja onnettoman
keltanokan. Luultavasti sinulla on koko joukko rakastavia omaisia ja
ystäviä, etkä tiedä miltä tuntuu olla yksin. Mutta minä tiedän.
Hyvästi nyt -- minä lupaan etten enää koskaan ole inhottava, sillä
nyt tiedän että olet todellinen henkilö, ja lupaan myöskin etten
koskaan vaivaa sinua kysymyksillä.
Vieläkö vihaat tyttöjä?
Sinun alati
JUDY.
Kello 8, maanantaina.
_Rakas Setä Pitkäsääri!_
Minä toivon että sinä et ole se Johtokunnan Jäsen, joka istui
rupisammakolle? Sammakko meni rikki niin että pamahti -- kerrottiin
minulle -- niin että kai hän oli niitä lihavampia Johtokunnan Jäseniä.
Muistatko pieniä vedenkaato-kuoppia ristikkokansineen John Grier
Homen pesutuvan ikkunoissa? Joka kevät, kun sammakko-kausi
alkoi, hankimme kokoelman sammakoita ja pidimme niitä noissa
ikkunasyvennyksissä, ja silloin tällöin niitä tipahteli pesutupaan
aiheuttaen hyvin hupaista liikettä pesupäivinä. Meitä rangaistiin
ankarasti tämänlaatuisesta toiminnastamme, mutta kaiken masennuksen
uhalla sammakoita kokoontui vaan.
Ja eräänä päivänä -- no niin, en tahdo väsyttää sinua
yksityiskohdilla -- mutta jollakin tavalla joutui lihavin, suurin,
_mehukkain_ sammakko erääseen noita suuria nahkatuoleja, joita on
Johtokunnan Jäsenten huoneessa, ja sinä iltapäivänä Johtokunnan
Jäsenten kokouksessa -- Mutta lyönpä vetoa että olit itse siellä ja
muistat lopun.
Kun pitkän ajan kuluttua intohimottomasti muistelen tapausta,
sanon että rangaistus oli ansaittu ja -- jos oikein muistan --
asianmukainen. En tiedä miksi olen niin muistelevalla tuulella
-- jollei siksi että kevät ja rupisammakkojen ilmaantuminen aina
herättävät vanhan voitetun vaiston. Ainoa seikka mikä pidättää minua
hankkimasta kokoelmaa on se että sitä ei ole kielletty missään
säännöissä.
Rukousten jälkeen torstaina.
Arvaa mikä on lempikirjani? Juuri nyt, tarkoitan, sillä se muuttuu
joka kolmas päivä. "Wuthering Heights". Emily Bronté oli aivan nuori
kirjoittaessaan sen eikä ollut koskaan käynyt Haworthin kirkkomaata
kauempana. Hän ei ollut elämässään tuntenut ketään miestä -- kuinka
hän _osasi_ luoda miehen sellaisen kuin Heathcliff?
Minä en osaisi, ja minä olen aivan nuori enkä ole koskaan ollut
John Grier Homen ulkopuolella -- minulla on ollut tarkalleen samat
edellytykset. Väliin valtaa minut hirveä pelko, etten olekaan nero.
Olisiko se sinulle kauhea pettymys, Setä, jos minusta ei tulisikaan
suurta kirjailijaa? Keväällä kun kaikki on niin kaunista ja vihreätä
ja puhkeavaa, tekisi mieleni kääntää selkäni läksyille ja juosta ulos
leikkimään tuulten ja ilmojen kanssa. Ulkona kentillä on tuhansittain
seikkailuja! On paljon hauskempaa elää kirjoja kuin kirjoittaa niitä.
Uuhh!!!!!!
Se oli huuto, joka lennätti Sallien ja Julian ja (harmistuneeksi
hetkiseksi) seniorin tänne eteisen poikki. Sen aiheutti tämännäköinen
tuhatjalkainen: paljon pahempi vain. Juuri kun olin lopettanut
viime lauseen ja ajattelin mitä senjälkeen sanoisin -- läiskis!
-- se putosi katosta ja laskeutui viereeni. Minä pudotin kaksi
kuppia teepöydältä koettaessani päästä pois. Sallie löi sitä
hiusharjani selkäpuolella -- sitä harjaa en enää koskaan voi käyttää
-- ja tappoi pääpuolen, mutta häntäpään viisisataa jalkaa juoksi
piirongin alle ja pääsi pakoon. Tämä huone, kiitos sen korkean iän
ja murattipeittoisten seinien, on täynnä tuhatjalkaisia. Ne ovat
hirvittäviä elukoita. Mieluummin löytäisin vaikka tiikerin vuoteeni
alta.
Perjantaina.
Niin kauhean paljon harmeja! En kuullut herätyskelloa aamulla,
sitten katkesi kengännauha, kun koetin pukea oikein vikkelästi, ja
kauluksennappi putosi niskaani. Myöhästyin aamiaiselta ja myöskin
ensimäiseltä tunnilta. Unohdin imupaperin, ja säiliökynäni vuoti.
Trigonometriatunnilla opettajan ja minun välillä oli erimielisyyttä
eräästä pikkuseikasta, joka koski logaritmeja. Kun katsoin kirjasta,
huomasin että hän oli oikeassa. Meillä oli lampaanlihamuhennosta
ja olutjuustoa päiväateriaksi -- vihaan kumpaistakin, ne maistuvat
orpokodilta. Posti ei tuonut minulle mitään muuta kuin maksettavia
laskuja (vaikka täytyyhän minun sanoa etten koskaan saa mitään
muutakaan, perheeni ei ole sitä laatua, joka kirjoittaisi).
Englannintunnilla saimme odottamattoman kirjallisen tehtävän. Näin se
kuului:
En muuta pyytänyt,
ei kiellettykään muuta.
Siit' Elon tarjosin,
suur kauppias murti suuta.
Brazil? Hän väänsi nappia
ja katsoi olan taa.
Vaan, rouva, eikö muuta
nyt teille näyttää saa?
Se on runo. En tiedä kuka sen on kirjoittanut ja mitä se merkitsee.
Se oli yksinkertaisesti kirjoitettuna mustalle taululle kun tulimme
luokkaan, ja meitä käskettiin kirjoittamaan siihen selitys. Kun luin
ensimäistä säkeistöä, luulin keksineeni jonkinlaisen ajatuksen. --
Mahtava Kauppias oli jumalaisolento, joka jakaa siunausta palkaksi
hyveellisistä töistä -- mutta kun pääsin toiseen säkeistöön ja
huomasin hänen vääntelevän nappia, tuntui olettamukseni suorastaan
herjaavalta, ja muutin mieltä kiireesti. Muu luokka oli samassa
kadotuksessa, ja siinä me istuimme kolme neljännestuntia paperit
tyhjinä ja mielet yhtä tyhjinä. Koulusivistyksen hankkiminen on hyvin
väsyttävä toimitus.
Mutta siihen ei päivä päättynyt. Pahempaa oli tulossa.
Satoi niin että emme voineet pelata golfia, vaan meillä oli
voimistelutunti sen sijasta. Vierustoverini löi kyynäspäähäni
intiaaninuijalla. Tulin kotiin ja huomasin että uusi sininen
kevätpukuni oli tullut, ja hame oli niin kapea etten voinut istua.
Perjantai on siivoomispäivä, ja palvelustyttö oli sekoittanut kaikki
paperit pöydälläni. Meillä oli jälkiruuaksi hautakiveä (maitohyytelöä
vaniljalla maustettuna). Meitä pidettiin kappelissa kaksikymmentä
minuuttia myöhemmälle kuin tavallista kuulemassa puhetta
naisellisista naisista. Ja sitten -- juuri kun olin huokaisten
asettunut nauttimaan hyvinansaittua virvoitusta "Erään naisen
muotokuvan" ääreen, tuli Ackerly-niminen tyttö -- taikinakasvoinen,
kuolettavan ikävä, pääsemättömän typerä tyttö, joka istuu vieressäni
latinan tunneilla, koska hänen nimensä alkaa A:lla (jospa Mrs.
Lippett olisi antanut minulle nimen Zabriski) -- tuli kysymään,
alkaako maanantain läksy pykälästä 69 vai 70, ja viipyi TUNNIN. Hän
on juuri mennyt.
Oletko koskaan kuullut noin masentavaa tapausten sarjaa? Ei ne ole
elämän suuret huolet, jotka vaativat luonnetta. Kuka tahansa voi
kohota ratkaisukohtaan ja uhmata musertavaa murhenäytelmää, mutta
päivän pienten sattumain kohtaaminen naurusuin -- minä todellakin
uskon että se kysyy _mieltä_.
Juuri sentapaista luonnetta minä aion kehittää itsessäni. Aion
kuvitella että koko elämä on kuin peli, jota minun on pelattava
niin taitavasti ja kauniisti kuin suinkin osaan. Jos häviän, aion
kohauttaa olkapäitäni ja nauraa -- niin myöskin jos voitan.
Joka tapauksessa aion olla oikea urheilija. Et koskaan enää kuule
minun valittavan, Setä kulta, vaikka Julialla on silkkisukat ja
tuhatjalkaisia tippuu seinistä.
Sinun alati
JUDY.
Vastaa pian.
Toukokuun 27 p.
_Setä Pitkäsääri, K. H.!_
Paras Sir, olen saanut kirjeen Mrs. Lippettiltä. Hän toivoo että
minä menestyn hyvin sekä käytöksessä että opinnoissa. Koska minulla
luultavasti ei ole muutakaan kesäpaikkaa, sallii hän minun palata
takaisin orpokotiin ja tehdä työtä ylläpitoni edestä kunnes koulu
alkaa.