P.S. Toivon ettet koskaan maista alkoholia, Setä? Sillä on hirvittävä
vaikutus maksaasi.
Keskiviikkona.
_Rakas Setä Pitkäsääri!_
Minä olen muuttanut nimeni. Olen vielä "Jerusha" luettelossa,
mutta kaikkialla muualla olen "Judy". Eikö olekin perin surkeata,
kun saa itse antaa itselleen ainoan lempinimen, minkä koskaan on
omistanut? En sentään kokonaan keksinyt Judy-nimeä. Freddy Perkins
sanoi minua siksi ennenkuin osasi kunnolla puhua. Soisin että Mrs.
Lippett olisi hieman nerokkaampi valitessaan pikkulapsille nimiä.
Hän etsii vihoviimeiset nimet puhelinluettelosta -- Abbott-nimen
voit nähdä ensi sivulla -- ja ristimänimet hän haalii sieltä
täältä. Jerushan hän löysi eräästä hautakivestä. Olen aina vihannut
sitä, mutta Judystä melkein pidän. Se on niin typerä nimi. Se
kuuluu sellaiselle tyttötyypille, joka minä en ole -- pienelle,
herttaiselle sinisilmälle, jota koko perhe hemmottelee ja pilaa ja
joka pääsee elämän läpi ilman mitään huolia. Eikö kelpaisi olla
sellainen? Oli minulla mitä vikoja tahansa, ei kukaan ainakaan voi
moittia minua siitä että perheeni olisi hemmotellut minua! Mutta on
verrattoman vitsikästä kuvitella että niin on. Ole hyvä ja sano minua
tulevaisuudessa aina Judyksi.
Tahdotko tietää jotakin? Minulla on kolme paria
kauriinnahkakäsineitä. Ennen olen joskus saanut kauriinnahkatumppuja
joululahjaksi, mutta en koskaan oikeita hansikkaita, joissa on viisi
sormea. Vedän ne käteeni ja koetan niitä joka viides minuutti. Saan
ponnistaa kaikkeni, etten käyttäisi niitä tunnilla.
(Päivälliskello. Hyvästi.)
Perjantaina.
Mitä ajattelet, Setä kulta? Englannin opettaja sanoi että viime
aineeni todistaa tavatonta omaperäisyyttä. Hän sanoi, se on totinen
tosi. Niin kuuluivat hänen sanansa. Se ei tunnu mahdolliselta, vai
tuntuuko, kun ottaa huomioon kasvatukseni näinä kahdeksanatoista
vuotena? John Grier Homen tarkoitus (jonka sinä epäilemättä tunnet ja
sydämestäsi hyväksyt) on muuttaa nuo yhdeksänkymmentä seitsemän orpoa
yhdeksäksikymmeneksi seitsemäksi kaksoseksi.
Tavaton taiteellinen valmiuteni kehittyi varhaisina vuosina, kun
piirtelin liidulla kuvia Mrs. Lippettistä puuvajan oveen.
Toivon etten loukkaa tunteitasi, kun arvostelen nuoruuteni kotia?
Mutta olethan sinä kuitenkin paremmalla puolella, niin että jos käyn
liian nenäkkääksi, voit aina lakkauttaa rahalähetyksesi. Tämä ei
kuulosta erittäin kohteliaalta -- mutta ethän voi odottaa minulta
mitään tapoja: löytölasten koti ei ole mikään nuorten hienojen
neitien viimeistelylaitos.
Tiedätkö, Setä, työ se ei ole, joka täällä korkeakoulussa käy
vaikeaksi. Se on leikki. Puolet ajasta en tiedä mistä tytöt
puhelevat, heidän leikinlaskunsa näyttävät palautuvan johonkin
menneisyyteen, johon kaikilla muilla paitsi minulla on osallisuutta.
Minä olen muukalainen maailmassa enkä ymmärrä kieltä. Se on
viheliäinen tunne. Minulla on ollut se kaiken ikääni. Oppikoulussa
tytöt seisoivat ryhmissä ja katselivat minua. Olin kummallinen ja
erilainen ja jokainen tunsi sen. Voin _tuntea_ että "John Grier Home"
oli kirjoitettu kasvoilleni. Ja sitten muutamat armeliaat sielut
pitivät asianaan tulla luokseni ja sanoa jotakin kohteliasta. _Minä
vihasin heitä kaikkia_ -- armeliaita kaikista enimmän.
Kukaan täällä ei tiedä että minut on kasvatettu orpokodissa. Kerroin
Sallie McBridelle että äitini ja isäni ovat kuolleet ja että eräs
kiltti vanha herra on lähettänyt minut korkeakouluun -- mikä on
siihen asti täyttä totta. En tahtoisi että pidät minua pelkurina,
mutta minä tahdon tulla samanlaiseksi kuin muutkin tytöt, ja siinä se
iso suuri ero on, että tuo kauhujen koti kangastaa lapsuuteni päällä.
Jos voin kääntää sille selkäni ja sulkea sen muistostani, luulen että
minusta voi tulla yhtä hauska kuin kuka muu tyttö tahansa. En usko
että on mitään todellista, sisäpuolista eroa, uskotko sinä?
Joka tapauksessa pitää Sallie McBride minusta.
Sinun alati,
JUDY ABBOTT
(o.s. Jerusha.)
Lauantai-aamuna.
Olen juuri lukenut läpi tämän kirjeen, ja se tuntuu oikein
epäreippaalta. Mutta etkö voi arvata, että minulla on aine
kirjoitettavana maanantaiaamuksi ja kertaus geometriassa ja hyvin
aivastuttava nuha.
Sunnuntaina.
Unohdin panna tämän postiin eilen, ja niinpä lisään vielä hävyttömän
jälkikirjoituksen. Täällä kävi tänä aamuna piispa, ja _mitä luulet
hänen sanoneen?_
"Raamatun laupiain lupaus on tämä: 'Köyhät teillä aina on luonanne.'
Köyhät asetettiin tänne, jotta me pysyisimme armeliaina."
Köyhät, huomaa, ovat siis eräs laji hyödyllisiä kotieläimiä. Jollei
minusta olisi tullut sellainen virheetön nuori neiti, olisin
jumalanpalveluksen jälkeen mennyt ja sanonut hänelle mitä minä
ajattelin.
Lokakuun 25 p.
_Rakas Setä Pitkäsääri!_
Minä olen mukana koripallopelissä, ja sinun pitäisi nähdä mustelma
vasemmalla olkapäälläni. Se on sininen ja mahonginruskea ja siinä on
pieniä oranssinkeltaisia juovia. Julia Pendleton pyrki mukaan, mutta
ei päässyt. Hurraa!
Näet kuinka halpamainen mielenlaatu minulla on.
Koulussa sujuu paremmin ja paremmin. Minä pidän tytöistä ja
opettajista ja tunneista ja urheilukentästä ja siitä mitä syömme.
Meillä on kahdesti viikossa jäätelöä eikä koskaan ohrajauhovelliä.
Sinähän tahdoit kuulla minusta vain kerran kuussa, eikö niin? Ja
minä olen syytänyt sinulle kirjeitä harva se päivä! Mutta olen
ollut niin kiihdyksissä kaikista uusista seikkailuistani että
minun on _täytynyt_ puhua jollekin, ja sinä olet ainoa tuttavani.
Anna anteeksi vuolauteni, kyllä tästä pian rauhoitun. Jos kirjeeni
väsyttävät, voithan aina heittää ne paperikoriin. Lupaan etten nyt
kirjoita ennen marraskuun puoliväliä.
Marraskuun 15 p.
_Rakas Setä Pitkäsääri!_
Kuule mitä olen oppinut tänään. Katkaistun säännöllisen pyramidin
vaipan ala on yhtä kuin apoteema kerrottuna pohjain piirien
keskiarvolla.
Se ei kuulu todelta, mutta totta se on -- minä voin todistaa sen!
Et ole koskaan saanut kuulla vaatteistani, vai oletko, Setä? Kuusi
pukua, kaikki uusia ja kauniita ja minua varten ostetuita -- eikä
perittyjä joltakin isommalta. Kenties et tajua mitä huippua se
merkitsee orpolapsen elämässä. Sinä olet antanut ne minulle, ja
minä olen hyvin, hyvin, _hyvin_ kiitollinen. On hieno juttu saada
koulusivistystä -- mutta ei se ole vielä mitään verrattuna siihen
häikäisevään kokemukseen että omistaa kuusi uutta pukua. Miss
Pritchard, joka kuuluu tarkastuskomiteaan, on ne valinnut eikä Mrs.
Lippett, taivaan kiitos. Minulla on iltapuku, neilikanpunaista
silkkiä (olen suorastaan kaunis siinä), ja sininen kirkkopuku,
ja päivällispuku punaista harsokangasta itämaisin reunakoristein
(tekee minut mustalaistytön näköiseksi), ja toinen päivällispuku
vaaleanpunaista puolisilkkiä, ja harmaa kävelypuku ja arkipuku koulua
varten. Se ei kai olisi mikään äärettömän suuri pukuvarasto Julia
Rutledge Pendletonille, mutta Jerusha Abbottille -- voi taivas!
Nyt varmaan ajattelet, mikä tyhjänpäiväinen, pintapuolinen pikku
hupakko se tyttö on, ja mikä rahanhukka sentään onkaan kouluttaa
tyttölasta.
Mutta, Setä, jos kaiken ikäsi olisit kulkenut isoruutuisissa
pumpulipuvuissa, osaisit antaa arvoa tunteilleni. Ja kun pääsin
kylän oppikouluun, jouduin toiseen kauteen, joka oli vielä pahempi
kuin ruutuisen pumpulikankaan aika. Köyhäinlaatikon kauteen. Et voi
käsittää kuinka minua hirvitti tulla kouluun noissa viheliäisissä
köyhäinlaatikko-puvuissa. Olin ihan varma, että joutuisin istumaan
sen tytön viereen, joka ennen oli omistanut pukuni, ja että hän
kuiskisi ja tirskuisi ja näyttäisi sitä toisille. Vihamiesten pukujen
käyttäminen on niin katkeraa, että se jäytää sielua. Jos kulkisin
loppuikäni silkkisukissa, en usko että tuo arpi siitä haihtuisi.