Jo Enkeli, mi piiriin kuudentehen
meit' oli ohjannut, ol' seisahtunut,
minulta merkin ohimoilta poistain.
Sanonut oli 'Autuaiksi' niitä,[240]
jotk' oikeutta halas; toisen sanan,
ei muuta, vielä oli tainnut: 'jano'.
Ja minä, päästen helpommin kuin muiden
solien kautta, vaivatonna nousin,
nopeita seuraten näin vainajia.
Vergilius virkkoi: »Rakkaus, min hyve
on syttänyt, myös aina toisen syttää,
jos vain sen liekki ulkopuolle näkyy.
Siit' asti siks kuin esikartanohon
Manalan astui Juvenalis,[241] joka
ilmaisi mulle kiintymykses ylvään,
sua kohtaan samaa tunsin niin, ett' outoon
se tunne henkilöön vain harvoin syttyy;
ja siks nää portaat nyt on lyhyet mulle.
Mut lausu, anteeks anna ystävänä,
jos liika rohkeus multa ohjat ottaa,
ja ystävyksin nyt me haastelkaamme:
Kuink' olla saattoi sijaa ahneudelle
sun sielussas, min oma huoles oli
niin täyteen luonut viisautta syvää?»
Nuo sanat ensin hymyilytti hiukan
Statiusta, vaan hän vastas: »Kallis merkki
rakkauden mulle on sun joka sanas.
Esiintyy, totta, asioita usein,
jotk' antaa aiheen moneen harhaluuloon,
salassa kun syyt oikeat on niiden.
Tuo kysymykses ilmi, että uskot
elossa toisessa mun olleen ahnaan,
kai vuoksi piirin tuon, miss' ollut olen.
Siis tiedä, että liian loitoll' oli
minusta ahneus, ja tuopa liika
tuhannet kuut nyt kiusannut on mua.
Ja jos en ohjannut ois oikein mieltäin,
kun luin sen kohdan, missä huudat sinä
kuin ihmisluontehelle suuttuneena:
'Kirottu kullan nälkä, kunne johdat
maan päällä, ah, sa kuolevaisten himot!'[242]
vihaista vieläi taakkaa vyöryttäisin.[243]
Ma silloin huomasin, ett' antamaankin
käs' olla liian auki voi, ja kaduin
tuon synnin sitten kaikkein muiden kanssa.
Kuin moni ylösnousee kaljupäänä,
kun tietämättömyys heilt' esti synnin
tään katumisen kuolinhetkelläkin!
Ja tiedä, että syy, mi vastakkainen
on suoraan syylle jollekin, sen kanssa
yhdessä täällä kuihtuu, kuivatetaan.
Siis puhdistuaksein jos joukoss' ollut
ma olen ahneuttaan itkeväisten,
sen vastakohta mulle tuon on tehnyt.»
Ja Laulaja nyt paimenvirtten virkkoi:
»Mut julmat kun sa taistot lauloit ynnä
Iokasteen myös murheet kaksipäiset,[244]
ei siitä, jota kanssas haastaa Klio,
näy viel', ett' ollut ois se usko sulla,
jot' ilman eivät kevättyömme riitä.
Jos niin on, mikä aurinko, mi soihtu
niin poisti pimeytes, ett' tohdit purjees
suuntailla suoraan jälkeen Kalastajan?»[245]
Näin hälle toinen: »Sa mua kutsuit ensin
Parnasson luolain lähtehistä juomaan
ja sitten valaisit mua Luojan luokse.
Teit niinkuin se, mi kulkee öin ja kantaa
takana lyhtyä eik' itseänsä
valaisekaan, vaan jälkeentulevia,
kun sanoit: 'Vuosisata uudistuvi;
taas palaa oikeus ja ens ihmiskausi,
ja alas astuu heimo uuden taivaan.'[246]
Sa teit mun laulajaks, sa kristityksi;
mut että käsittäisit piirrokseni,
sen kädelläni värittää nyt tahdon.
Jo hedelmöittänyt maailman kaiken
ol' usko tosi, jonka kylvi kerran
ijäisen valtakunnan kuuluttajat;
ja sanas, jotka äsken toistin, sattui
niin yhteen uutten saarnamiesten kanssa,
ett' usein heitä kuulemassa kävin.
Pyhiltä niin he minuun vaikuttivat,
ett' itkin, nähden heidän kyyneleitään,
kun heitä vainosi Domitianus.
Ja ollessain maan päällä aina autoin
ma heitä, ja muut lahkot kaikki multa
he himmensivät tapain-puhtaudellaan.
Sain kasteen, ennen kuin ma kreikkalaiset
jo'ille Teban johdin laulussani;
mut kauan, pakanuutta teeskennellen,
pelosta pysyin salakristittynä;
ja penseys tää mun kiertämään sai kehää
neljättä yli neljä vuosisataa.
Nyt sa, ken poistit multa verhon, joka
niin paljon peitti hyvää kertomaani--
kun aikaa meill' on noustessamme--virka,
jos tiedät, missä on Terentius vanha,
Cecilius, Plautus, Varro; virka, onko[247]
he tuomitut ja mihin kuolonkuiluun?»
Oppaani näin: »He ynnä Persius, ma, ja monta muuta
tuon oomme kera kreikkalaisen,[248] jota
imetti enemmän kuin muita Musat;
ens ympyrässä tyrmän tumman oomme.
Siell' usein haastelemme kukkulasta,[249]
joll' aina asuu ruokkijamme armaat.
Euripides ja Antiphon on siellä,
Simonides ja Agaton ja monta
myös muuta seppelpäistä poikaa Hellaan.[250]
Runoutes henkilöistä siellä ovat
Antigone, Deïphile, Argia,
Ismene myös, kuin muinen murheellinen.
On hän,[251] mi osoitti Langia-lähteen,
tytärkin on Teiresiaan[252] ja Tetis
ja Deidamia sisaruksinensa.»
Molemmat vaikeni nyt runoilijat,
taas tahtoivat he nähdä ympärilleen
vapaina noususta ja seinämistä.
Ja neljä oli Päivän neittä[253] jäänyt
jo taakse, viides vehmarolla oli
ja ylös päätä palavaa sen ohjas.
Oppaani lausui: »Luulen, reunan puoleen
on olka oikea nyt käännettävä
ja vuorta kierrettävä niinkuin ennen.»
Näin tapa entinen nyt meitä johti;
ja tietä taivalsimme rohkeammin,
kun suonut oli sen tuo sielu ylväs.
He eellä kulkivat, ma yksin astuin
takana, kuullen heidän haasteloaan,
mi mulle antoi runoudesta opin.
Mut kesken armahan tuon keskustelun
polulla näimme puun,[254] mi hedelmiä
hyviä kantoi, sulotuoksuisia.
Kuin kuusi kapenee päin latvaa oksa
oksalta, tämä pienentyi päin juurta;
siks, luulen, ettei kiivettäisi siihen.
Taholla, jolta tiemme kiinni oli,
äyräältä korkealta neste kirkas
solisi läikkyen sen lehtein yli.
Läheni puuta Runoniekat; silloin
sen lehväin läpi ääni huusi muudan:
»Puun tämän ruoka teiltä puuttukohon!»
Noin sitten: »Enempi Maria[255] muisti,
häät kuinka kunnollisiks sais ja suuriks
kuin suutaan, mi nyt puolestanne pyytää.
Ja vanhat roomattaret tyytyi juomaan
vain vettä;[256] halveksuipa herkkupöytää
myös Daniel[257] ja viisahaksi tuli.
Ens kausi kaunis oli niinkuin kulta;
makeiksi nälkä tammenterhot teki
ja jano nektariksi joka puron.
Hunaja ynnä heinäsirkat oli
eväänä erämaassa Kastajalla;[258]
siks niin on suuri hän ja kunniassa
kuin evankelium sen teille kertoo.»