1.
Picpusinkadun numero 62.
Puoli vuosisataa takaperin ei Picpusinkadun numero 62:n ajoportti
lainkaan eronnut mistä muusta ajoportista tahansa. Tämä portti,
joka tavallisesti lengotti raollaan mitä houkuttelevimman
näköisenä, paljasti kaksi sangen viatonta ja rauhoittavaa seikkaa:
viiniköynnöspeitteisten muurien ympäröimän pihan ja laiskottelevan
ovenvartijan naaman. Perältä näkyi muurin yli suuria puita. Kun
auringonsäde ilostutti pihaa, kun viinilasi ilostutti ovenvartijaa, oli
vaikeata kulkea Picpusinkadun numero 62:n ohi saamatta siitä mukaansa
iloista, hymyilevää vaikutelmaa. Ja kuitenkin oli se paikka synkkä ja
kolkko.
Kynnys hymyili. Talo itse itki ja rukoili.
Jos onnistui pääsemään sen kynnyksen yli -- mikä ei ollut niinkään
helppoa, jopa oli se melkein kaikille mahdotontakin, sillä siihen
tarvittiin erikoinen _Seesam aukene!_ -- joutui oikealle pieneen
eteiseen, mihin päättyivät kahden seinän väliin niin ahtaalle
puristetut rappuset, että niitä mahtui kulkemaan vain yksi henkilö
kerrallaan, ellei antanut näitä rappusia peittävän kellertävän
töherryksen eikä niiden ruskean ala-osan pelottaa itseään, jos rohkeus
salli nousta niitä, saapui uskalikko ensin yhdelle tasanteelle, sitten
toiselle ja pääsi niin ensimäisen varsinaisen kerroksen käytävään,
minne kellertävä töherrys ja ruskea alaviiva seurasivat häntä
rauhallisen itsepintaisesti. Rappusia ja käytävää valaisi kaksi somaa
akkunaa. Mutta käytävä teki mutkan ja muuttui pimeäksi. Sivuutettuaan
tämän polvekkeen pääsi kulkija muutamin askelin eräälle ovelle, joka
oli sitä salaperäisempi, kun se ei ollut lukossa. Se painallettiin auki
ja tultiin niin pieneen, noin kuusi neliöjalkaa avaraan huoneeseen,
jonka lattia oli tehty kivilaatoista, joka oli pesty ja puhdistettu ja
kylmä ja jonka seiniä peitti keltainen, viheriäkukkainen viidentoista
soun paperi. Valjua, väsähtänyttä valoa virtaili vasemmalta suuresta,
pieniruutuisesta akkunasta, joka täytti koko seinän. Katselit, et
nähnyt ketään. Kuuntelit, et eroittanut askeltakaan, et hiiskaustakaan.
Seinät olivat paljaat. Huone oli kalustamaton. Ei edes tuolia.
Katselit yhä ja huomasit oven vastapäisessä seinässä noin neliöjalan
suuruisen suorakulmaisen aukon. Se oli varustettu ristikolla, jonka
mustat, liitekohdissa paksunevat, jykevät rautatangot muodostivat
tuskin puolentoista tuuman levyisiä neliöitä, sanoisinko verkonsilmiä.
Keltaisen seinäpaperin viheriät kukat laskeutuivat tyyninä ja hyvässä
järjestyksessä näihin rautakankiin asti, eikä tämä kaamea kohtaus niitä
lainkaan peljästyttänyt eikä saattanut niitä pyrkimään pakosalle.
Vaikka otaksuisimmekin, että joku inhimillinen olento olisi ollut niin
ihailtavan hoikka, että olisi ruvennut yrittämäänkään neliönmuotoisesta
aukosta kulkemista, olisi tämä ristikko varmasti pidättänyt hänet siitä
kokeesta. Se ei päästänyt läpitseen ruumista, mutta kyllä katseen s.o.
sielun. Näytti kuin olisi niin ajateltukin, sillä sen taakse oli
seinään kiinnitetty peltilevy, joka oli vaahtokauhan tapaan täynnä
pienen pieniä reikiä. Tämän levyn alapuolelle oli kaiverrettu aukeama,
joka oli kuin tavallisen kirjelaatikon suu. Kellolaitteeseen johtava
nauha riippui oikeaan ristikko-aukosta.
Jos temmoit tätä nauhaa, kilahteli kello, ja sinä kuulit äänen puhuvan
aivan lähelläsi, mikä sai sinut säpsähtämään.
"Kuka siellä?" kysyi ääni.
Se oli naisen ääni, vieno, niin vieno, että se oikein kuului kaamealta.
Tässä täytyi jälleen tietää loihtusana. Ellet sitä tietänyt, vaikeni
ääni ja seinä tuli jälleen niin hiljaiseksi kuin olisi sen takana
vallinnut haudan raskas pimeys.
Mutta jos tiesit taikasanan, jatkoi ääni:
"Astukaa oikealle."
Silloin huomasit oikeallasi, akkunaa vastapäätä lasioven, jonka
yläpuolella oli vielä toinen lasiruudulla varustettu aukko ja jonka
reunalaudat ja puu-osat oli maalattu harmaiksi. Nostit säppiä, kävit
yli kynnyksen ja tunsit aivan samaa kuin teaatterissa astuessasi
permanto-aitioon ennen ristikon laskemista ja kattokruunun
sytyttämistä. Ja jonkunlaiseen teaatteri-aitioon sinä olit joutunutkin,
sillä valoa pääsi sinne hyvin niukalti lasi-ovesta. Se oli hyvin pieni
ja sen ainoina huonekaluina oli kaksi vanhaa tuolia ja risainen
jalkamatto. Teaatteri-aitiota muistutti se siinäkin, että perällä oli
nojaaman korkeudella musta aidake. Tämän aition edessä oli myös
ristikko, mutta se ei ollut kyhätty kullatusta puusta kuten Oopperassa,
vaan tavattoman jykevistä, hirvittävistä rautakangista, joita
kiinnittivät seinään nyrkinkokoiset vahvikkeet.
Ensimäisten minuuttien kuluttua, kun silmät alkoivat toimittaa
tehtäväänsä tässä kellarimaisessa hämärässä, kokivat ne tunkeutua
ristikon läpi, mutta pääsivät eteenpäin tuskin kuutta tuumaa. Sillä ne
tapasivat siellä mustat luukut, joita vahvistivat keltaiset poikkipuut.
Nämä luukut oli liittämällä tehty pitkistä, kapeista laudoista ja ne
peittivät koko ristikon. Ne olivat aina kiinni.
Muutama silmänräpäys, ja sinä kuulit äänen kutsuvan itseäsi näiden
luukkujen takaa ja sanovan: "Minä olen täällä. Mitä tahdotte?" Se oli
rakastettu ääni, joskus ehkä jumaloitukin. Et nähnyt ketään. Kuulit
tuskin henkäystäkään. Tuntui kuin olisi elävitten ilmoille manattu
henki puhunut sinulle läpi haudan seinän.
Jos olosuhteet ja edellytykset olivat sinulle erikoisen suotuisat --
mikä muuten tapahtui sangen harvoin -- saattoi toisesta luukusta kapea
lauta avautua ja henki muuttua ilmestykseksi. Ristikon ja luukun takana
näit, mikäli se ristikolta kävi laatuun, pään, josta siitäkin eroitit
vain suun ja leuvan: kasvojen yläpuoli oli mustan hunnun peitossa. Olit
huomaavinasi jotakin nunnan päähineen tapaista ja päättelit sitä
kantavan jonkunlaisen mustaan käärinliinaan peittyneen haamun. Tämä pää
puhui sinulle, mutta ei katsahtanutkaan sinuun, eikä sinulle koskaan
hymyillyt.
Sinun takaasi tuleva valo oli niin suunnattu, että haamu paistoi sinun
silmissäsi valkoiselta, mutta että haamu näki sinut mustana. Se oli
vertauskuvallista.
Sillä välin yrittivät silmäsi ahneesti tunkeutua aukon läpi, joka oli
ilmestynyt tähän kaikilta katseilta suljettuun paikkaan. Syvä hämärä
ympäröi suruun pukeutunutta haamua. Silmäsi kokivat lävistää sitä
hämärää ja saada ilmestyksen läheisistä esineistä selkoa. Mutta hyvin
pian havaitsit kaikki ponnistelusi turhiksi. Huomasit vain yötä,
tyhjyyttä, synkkyyttä, haudan hönkään yhtynyttä talvi-usvaa,
peloittavaa rauhaa, hiljaisuutta, mistä ei eroittanut mitään, ei
huokaustakaan, pimeyttä, jossa ei nähnyt mitään, ei edes
varjonhäilähdyksiä.
Näit luostarin sisustan.
Näit sen synkän, ankaran talon sisustan, jota sanottiin herkeämättömän
palvomisen bernhardilaisnunnien luostariksi. Aitio, jonne asti olit
päässyt, oli puhumo. Ääni, joka sinulle ensiksi puhui, oli
vartijattaren, joka istui aina liikkumattomana, hiiskahtamatta seinän
takana lähellä neliönmuotoista aukkoa, jota suojelivat rautaristikko ja
tuhatreikäinen levy kaksinkertaisen kypäränsilmikon tapaan.
Aitiossa vallitseva pimeys johtui siitä, että puhumossa oli tosin yksi
akkuna ulkomaailmaan päin, mutta ei yhtään akkunaa luostarin puolelle.
Saastaiset silmät eivät saaneet katsahtaa tähän pyhään paikkaan.
Mutta tämän pimeyden takana oli sentään valoakin. Haudan tuolla puolen
oli sentään elämääkin. Vaikka tämä luostari oli suljetuimpia kaikista,
tahdomme me nyt tunkeutua sinne ja viedä lukijankin mukanamme ja
esittää oloja ja tapahtumia -- tietystikään unohtamatta sopivaisuuden
määräyksiä -- joita kertoilijat eivät ole tähän asti nähneet ja joita
he eivät siis myöskään ole voineet kuvata.
2.
Martinus Vergan luostarisäännöt.
Tämä luostari, joka v. 1824 oli ollut Picpusinkadulla jo pitkät ajat,
kuului Martinus Vergan sääntöjä noudattavalle bernhardilaisnunnien
sisarkunnalle.
Nämä bernhardilaisnunnat eivät siis juontaneet yhdyskuntansa alkua
Clairvauxista, kuten bernhardilaismunkit, vaan Citeauxista, kuten
benediktiläismunkit. Toisin sanoen: heidän päämiehensä ei ollut pyhä
Bernhardus, vaan pyhä Benediktus.
Joka on vähänkin selaillut lähdekirjoja, tietää, että Martinus Verga
perusti v. 1425 bernhardilais-benediktiläisnunnien sisarkunnan, jonka
pääpaikkana oli Salamanca ja sivu-asemana Alcala.
Tämä sisarkunta oli työntänyt vesojaan kaikkiin Europan katolisiin
maihin.
Tällainen toisen yhdyskunnan oksastaminen toiseen ei ole lainkaan
harvinaista latinalaisessa kirkossa. Puhuaksemme nyt vain tästä pyhän
Benediktuksen veljeskunnasta, josta oli kysymys, niin liittyy siihen,
ottamatta lukuun Martinus Vergan perustamaa, neljä veljes- tai
sisarkuntaa: kaksi Italiassa, Monte Cassinon ja Paduan pyhän Justinan,
kaksi Ranskassa, Clunyn ja Saint-Maurin; sekä yhdeksän alempaa
yhdyskuntaa: Valombrosan, Grammontin, celestiläisten, camaldolilaisten,
kartusilaisten, nöyryytettyjen, öljynnauttijoiden, sylvesteriläisten ja
Citeauxin. Sillä Citeaux eli Cistercium, joka on antanut alun niin
moneen munkkikuntaan, on itse vain pyhän Benediktuksen yhdyskunnan
sivuhaara. Citeauxin luostarin mainitaan pyhän Robertin, Molesmen papin
Langresin hiippakunnasta, perustaneen v. 1098. Mutta nythän tiedämme,
että Subiacon erämaahan vetäytyneen paholaisen (ukko oli ijäkäs:
olisikohan hän ruvennut erakoksi?) ajoi v. 529 entisestä Apollon
temppelistä ulos pyhä Benediktus, joka oli silloin seitsemäntoista
vanha.
Karmeliittinunnien sääntöjen jälkeen -- nämä nunnat käyvät aina
avojaloin, kantavat eräänlaista pajulaitetta kaulassaan, eivätkä istu
koskaan -- ovat Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnien
säännöt ankarimmat. Heidän pukunsa on aivan musta, ja heidän
pääliinansa tulee pyhän Benediktuksen erikoisen määräyksen mukaan
peittää kaula leukaan asti. Leveähihainen, sarssikankaasta tehty pusero
ja samasta aineesta valmistettu hame, suuri palttinahuntu, rinnalta
nelikulmaiseksi leikattu päänpeite, joka ulottuu leukaan asti,
otsanauha, joka on vähällä peittää silmät, siinä heidän vaatetuksensa.
Kaikki on mustaa, paitsi otsanauha, joka on valkoinen. Kokelailla on
muuten aivan samanlainen puku, mutta se on kokonaan valkoinen.
Valantehneillä nunnilla on sitäpaitsi rukousnauha sivulla.
Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnat harjoittavat n.s.
herkeämätöntä palvomista, kuten Pyhän Sakramentin Neitsyiksi sanotut
benediktiläisnunnat, joilla oli tämän vuosisadan alussa kaksi luostaria
Pariisissa, toinen Temppelissä, toinen Uuden Genovevankadun varrella.
Mutta muuten olivat Pikku Picpusin bernhardilais-benediktiläisnunnat,
joista me tulemme puhumaan, aivan toinen sisarkunta kuin Uuden
Genovevankadun ja Temppelin pyhän sakramentin neitsyet. Ja säännöissä
oli useita eroavaisuuksia, ja lisäksi puvussa. Pikku Picpusin
bernhardilais-benediktiläisnunnien pääliina oli musta, mutta pyhän
sakramentin ja Uuden Genovevankadun benediktiläisnunnien valkoinen, ja
heidän rinnallaan riippui ainakin kolme tuumaa pitkä kullatusta
hopeasta tai kullatusta kuparista tehty pyhän sakramentin vertauskuva,
kun taas Pikku Picpusin nunnilla ei ollut tätä pyhää sakramenttia.
Herkeämätön palvominen, joka oli yhteistä Pikku Picpusin luostarille ja
Temppelin luostarille, ei estänyt molempia sisarkuntia olemasta aivan
erilaisia. Vain samanlaisia vivahduksia on tässä sääntöjen kohdassa
pyhän sakramentin neitsyiden ja Martinus Vergan bernhardilaisnunnien
välillä, niin kuin oli yhtäläisyyttä Jeesuksen lapsuuden, elämän ja
kuoleman sekä pyhän Neitsyen salaisuuksien tutkistelemisessa ja
ylistämisessä kahden aivan erilaisen ja tilaisuuden tullen
vihamielisenkin veljeskunnan välillä: Italian rukousisäin munkkikunnan,
jonka Firenzeen perusti Fiilippi Neri, ja Ranskan rukousisäin
munkkikunnan, jonka Pariisiin perusti Pietari Bérulle. Pariisin
rukousisäin veljeskunta vaati etusijaa, koska Fiilippi Neri oli vain
pyhimys, mutta Bérulle kardinaali.
Mutta palatkaamme espanjalaisen Martinus Vergan ankaroihin määräyksiin.
Tämän sisarkunnan bernhardilais-benediktiläisnunnat paastoavat koko
vuoden, mutta etenkin paaston aikaan ja useina muina päivinä, jotka
heille on erikoisesti määrätty, nousevat kesken ensi untansa kello
yhdestä kello kolmeen lukemaan rukouksia ja veisaamaan aamuvirsiä,
nukkuvat oljilla ja sarssilakanoilla kaikkina vuodenaikoina, eivät
kylve koskaan, eivät koskaan sytytä tulta, ruoskivat ruumistansa joka
perjantai, noudattavat hiljaisuussääntöä, puhuvat toisilleen vain
virkistyshetkinä, jotka ovat hyvin lyhyet, ja pitävät karkeita,
villaisia paitoja kuusi kuukautta vuodessa, syyskuun 14 päivästä,
jolloin on pyhän ristin juhla, aina pääsiäiseen asti. Nämä kuusi
kuukautta ovat lievennys säännöistä, jotka määräävät tämän paidan koko
vuodeksi. Mutta tämä villainen paita oli kesäkuumilla aivan sietämätön
ja aiheutti kuumetta ja hermopuistatuksia. Sen käyttämistä täytyi
rajoittaa. Mutta kun nunnat tämänkin huojennuksen saatuaan syyskuun 14
päivänä pukevat tämän paidan ylleen, saavat he kärsiä kuumetta kolme,
neljä vuorokautta jälkeenpäin. Kuuliaisuus, köyhyys, siveys,
elinkautinen luostarissa olo, siinä heidän lupauksensa, joita säännöt
yhä koventavat.
Päänunnan valitsevat kolmeksi vuodeksi äidit, joita sanotaan
_äänestäjä-äideiksi_, koska heillä on ääni-oikeus sisarkunnan
neuvostossa. Sama päänunna saattaa tulla valituksi uudelleen vain kaksi
kertaa, joten yhden päänunnan valtakausi voi kestää korkeintaan
yhdeksän vuotta.
He eivät koskaan näe pappiaan, jonka kätkee heiltä yhdeksän jalan
korkuinen esirippu. Kun hän saarnaa kappelissa, laskevat nunnat hunnun
kasvoilleen. Heidän tulee aina puhua kuiskaten, kulkea silmät maahan
luotuina ja pää kumarassa. Yksi ainoa mies saa astua jalkansa
luostariin: hiippakunnan arkkipiispa.
Onhan siellä tosin toinenkin mies: puutarhuri. Mutta puutarhuri on aina
hyvin vanha, ja jotta nunnat osaisivat häntä väistää, ripustetaan hänen
polveensa kulkunen.
Heidän on totteleminen päänunnaa ehdottomasti ja sokeasti. Se on sitä
luostarisääntöjen kuuliaisuutta huippuunsa kehitettynä. Kuten
Kristuksen ääntä, _ut voci Christi_, vihjauksesta, ensimäisestä
merkistä, _ad natum, ad primum signum_, heti, onnellisena,
uupumattomasti, ikäänkuin sokean kuuliaisesti, _prompte, hilariter,
perseveranter et caeca quadam obedientia_, kuin viila käyttäjänsä
kädessä, _quasi limam in manibus fabri_, lukien ja kirjoittaen vain
erikoisella ylemmällä luvalla, _legere vel scribere non addiscerit sine
expressa superioris licentia_.
Vuorotellen harjoittaa yksi heistä niin sanottua _sovitusta_. Sovitus
on rukoilemista maailman kaikkien syntien, kaikkien virheiden, kaikkien
erehdysten, kaikkien väkivallantekojen, kaiken vääryyden ja kaikkien
rikosten puolesta. Kaksitoista tuntia peräkkäin, kello neljästä aamulla
kello neljään illalla, tai kello neljästä illalla kello neljään aamulla
makaa _sovitusta_ harjoittava sisar polvillaan kivilattialla pyhän
sakramentin edessä, kädet ristissä, köysi kaulassa. Kun väsymys käy
sietämättömäksi, laskeutuu hän vatsalleen, kasvot maahan päin,
käsivarret ristikkäin: siinä hänen virkistyksensä. Tässä asennossa
rukoilee hän koko maailman syntisten puolesta. Se on suurenmoista,
ylevää.
Koska tämä toimitus tapahtuu paalun edessä, jonka nenässä palaa
vahakynttilä, sanotaan yhtä hyvin _harjoittaa sovitusta_ kuin _olla
paalulla_. Nöyryydessään pitävät nunnat enemmän tästä jälkimäisestä
sanontatavasta, koska se sisältää kärsimyksen ja nöyryytyksen
ajatuksen.
_Sovituksen harjoittaminen_ on toimitus, johon sielu kokonaan vaipuu.
Rukoileva sisar ei kääntäisi päätään, vaikka salama iskisi hänen
taakseen.
Muuten on aina yksi nunna polvillaan pyhän sakramentin edessä. Tämä
toimitus kestää tunnin. He poistuvat ja tulevat kuin sotilaat
vartijoita vaihdettaissa. Se on sitä herkeämätöntä palvomista.
Päänunnilla ja äideillä on melkein aina erikoisen vakavat nimet, jotka
eivät viittaa pyhimyksiin eivätkä marttyyreihin, vaan Jeesuksen elämän
eri kohtiin, kuten äiti Syntymä, äiti Siitäntä, äiti Maarianuhri, äiti
Piina. Mutta pyhimystenkään nimet eivät ole kiellettyjä.
Kun heidät joskus sattuu näkemään, ei heistä näe mitään muuta kuin
suun. Kaikkien hampaat ovat keltaiset. Ei milloinkaan ole hammasharja
löytänyt tietään luostariin. Hampaiden harjaaminen on niiden tikapuiden
yläpäässä, joiden alapäässä on sielunsa hukuttaminen.
Mistään esineestä he eivät sano _minun_. He eivät omista mitään,
eivätkä saa kiintyä mihinkään. He sanovat aina _meidän_: meidän
huntumme, meidän rukousnauhamme. Jos he puhuisivat paidastaan,
sanoisivat he _meidän paitamme_. Väliin kiintyvät he johonkin
pikku-esineeseen, rukouskirjaan, pyhäinjäännökseen, siunattuun
metallipyörylään. Heti kun he huomaavat alkavansa erikoisemmin pitää
tästä esineestä, tulee heidän luovuttaa se hallustaan. He muistelevat
pyhän Teresan sanaa eräälle suurmaailman naiselle, joka hänen
sisarkuntaansa liittyessään pyysi: "sallikaa minun, äitiseni, lähettää
hakemaan pyhää raamattua, josta niin kovin pidän!" -- "_Ah! Te pidätte
vielä jostakin. Siinä tapauksessa on Teidän parasta pysyä poissa meidän
seurastamme_."
Itsekutakin on kielletty sulkeutumasta yksinäisyyteensä ja omaamasta
_omaa soppea, huonetta_. Heidän tulee elää kammiot avoinna. Tavatessaan
toisensa missä tahansa, sanoo yksi: "_Kiitetty olkoon ja ylistetty
alttarin pyhä sakramentti_!" Toinen vastaa: _Ijankaikkisesti!_ Samat
sanat, kun toinen koputtaa toisen ovelle. Tuskin on oveen koskettukaan,
kun sen takaa kuuluu lempeä ääni kiireesti hokaisevan: Ijankaikkisesti!
Kuten kaikki tuollaiset säännönmukaiset temput, muuttuu tämäkin lopulta
koneelliseksi. Ja toinen tokaisee joskus _Ijankaikkisesti_ ennen kuin
toinen on ennättänyt laskettaa tuon verrattain pitkän hokunsa:
"_Kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä sakramentti_!" Neitsyt
Maarian vierailun muistoa pyhittävien nunnien luostarissa sanoo
kammioon tulija: "_Ave Maria_", ja se, jonka ovelle on kolkutettu,
vastaa: "_Gratia plena_". Sellainen on heidän tervehdyksensä, ja se on
tosiaankin "suloutta täynnä."
Joka tunti päivästä kalahtaa luostarikirkon kello kolme kertaa. Tästä
merkistä keskeyttävät kaikki, päänunna, äänestäjä-äidit, vannoutuneet,
palvelijasisaret, kokelaat, pyrkijät puheensa, työnsä ja ajatuksensa
ja kaikki sanovat yht'aikaa, jos kello on esimerkiksi viisi: "_Kello
viisi ja joka hetki, kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä
sakramentti_!" Jos kello on kahdeksan, sanotaan: "_Kello kahdeksan ja
joka hetki_", j.n.e., aina tunnin mukaan.
Tätä tapaa, jonka tarkoituksena on palauttaa ajatukset mahdollisilta
harhateiltään uudelleen Jumalaan, noudatetaan useissa yhdyskunnissa.
Lausuma vain vaihtelee. Niinpä sanotaan Jeesus-lapsen luostarissa:
"_Tällä hetkellä ja joka hetki liekehtiköön Jeesuksen rakkaus
sydämessäni_!"
Martinus Vergan benediktiläis-bernhardilaisnunnat, joiden luostari
vielä viisikymmentä vuotta takaperin oli Pikku Picpusissa, laulavat
ylistyslaulujaan ja rukouksiaan juhlallisen pitkäveteisesti ja täysin
äänin koko jumalanpalveluksen ajan. Siinä kohdassa, mihin messukirjaan
on merkitty tähti, pysähtyvät he hetkiseksi ja hokaisevat hiljaa:
"_Jeesus -- Maaria -- Joosef_". Ruumiille laulavat he niin alhaisella
äänellä, että naisäänet töin tuskin pääsevät niin alas. Mutta se
kuuluukin sitten vihlovan surulliselta.
Pikku Picpusin nunnat olivat laitattaneet pää-alttarinsa alle holvin
sisarkuntansa yhteishaudaksi. Mutta _hallitus_, kuten he sanoivat, ei
sallinut sinne ketään haudattavan. Heidän oli siis kuoltuaan
poistuminen luostarista. Se kauhistutti ja suretti heitä, sillä siinä
tapahtui heidän mielestään mitä suurin vääryys.
Edes jonkunlaiseksi lohdutukseksi olivat he saaneet luvan haudata
kuolleensa erikoiseen aikaan ja erikoiseen nurkkaukseen Vaugirardin
vanhalla hautausmaalla, minkä käsittämä maa-ala oli muinen kuulunut
sisarkunnalle.
Tuorstaisin kuulevat nunnat suurmessun, iltamessun ja täydellisen
jumalanpalveluksen samoin kuin sunnuntainakin. He viettävät sitäpaitsi
tuskallisen tarkasti kaikkia pikkujuhlia, joista ei maailman ihmisillä
ole aavistustakaan ja joita kirkkokin muinen vietti tavattoman
runsaissa määrin Ranskassa, ja viettää nyt vielä Espanjassa ja
Italiassa. Heidän toimituksensa kappelissa ovat loppumattomia.
Heidän rukoustensa lukua ja pituutta emme voi kuvata paremmin kuin
esittämällä erään heidän luostarinsa asukkaan lapsellisen suorat sanat:
"_Pyrkijöiden rukoukset ovat kauhistuttavia, kokelaiden rukoukset ovat
vielä pahempia, mutta vannoutuneiden rukoukset ovat vielä sitäkin
kamalampia_."
Kerran viikossa kokoontuu neuvosto. Päänunna johtaa puhetta,
äänestäjä-äidit ratkaisevat esiintyvät asiat. Kaikki sisaret
polvistuvat vuorostaan kivilattialle ja tunnustavat korkealla äänellä,
kaikkien kuullen, viikon kuluessa tekemänsä synnit ja erehdykset.
Äänestäjä-äidit neuvottelevat jokaisesta tunnustuksesta erikseen ja
julistavat kovaa rangaistusmääräyksensä.
Paitsi julkista rippiä, johon säästetään kaikki vähänkin raskaimmat
rikkomukset, on heillä heikkoudensyntejä varten n.s. _syyn_ sovitus.
_Syyn_ sovittaminen käy siten, että katuva sisar heittäytyy
jumalanpalveluksen aikana pitkin pituuttaan maahan päänunnan eteen ja
viipyy siinä asennossa siksi, kunnes tämä, jota puhutellaan aina vain
_meidän äidiksemme_, koputtamalla penkkinsä käsinojaan ilmoittaa hänen
saavan nousta. _Syytä_ sovitetaan hyvin vähästä: rikotusta lasista,
reväistystä hunnusta, muutamien sekuntien tahattomasta viivähtämisestä
jostakin toimituksesta, erehdyksestä kirkkolaulussa y.m.s. _Syyn_
sovitus on aivan vapaa-ehtoinen. _Syyllinen_ (sana on tässä
johto-opillisesti paikallaan) tuomitsee itse itsensä ja kärsii omasta
alotteestaan rangaistuksensa. Juhlapäivinä ja sunnuntaina veisaa neljä
äitiä jumalanpalveluksessa tarvittavat messuvastaukset ja muut laulut
suuressa kuori-aitauksessa, jossa on neljä pulpettia. Kerran alotti
muuan äiti virren, jonka ensimäisenä sanana oli _Ecce_, veisaamalla
kaikuvasti nämä kolme ääntä: _ut, si, sol_. Tästä erehdyksestä sai hän
sovittaa syytään koko jumalanpalveluksen ajan. Mikä teki rikkomuksen
tavattoman suureksi, oli se seikka, ettei kukaan ollut voinut pidättää
nauruaan.
Kun joku sisar kutsutaan puhumoon, olkoonpa vaikka päänunna itse,
laskee hän huntunsa sillä tavoin, kuten muistamme, että suu vain jää
näkyviin.
Päänunna yksinään saa olla kanssakäymisessä vieraiden ihmisten kanssa.
Muut voivat puhutella vain läheisimmän perheensä jäseniä, ja sitäkin
hyvin, hyvin harvoin. Jos joku ulkopuolinen henkilö haluaisi nähdä
nunnaa, jota hän on rakastanut tai jonka hän on tuntenut maailmassa,
tarvitaan siihen pitkällisiä neuvotteluja. Jos hän on nainen, voidaan
lupa joskus saada. Nunna tulee, ja hänelle puhutaan luukkujen läpi,
jotka avautuvat vain äidille tai sisarelle. Sanomattakin on selvää,
että tätä lupaa ei milloinkaan myönnetä miehille.
Sellaiset ovat pyhän Benediktuksen julistamat ja Martinus Vergan
koventamat säännöt.
Nämä nunnat eivät suinkaan ole iloisia, punakoita ja terveitä, kuten
muiden sisarkuntien jäsenet usein tapaavat olla. He ovat kalpeita ja
vakavan juhlallisia. Vuosien 1825 ja 1830 välillä tuli kolme heistä
hulluksi.
3.
Ankaruutta.
Pyrkijänä tulee olla vähintäin kaksi vuotta, usein neljäkin. Neljä
vuotta kokelaana. Harvoin tapahtuu, että nunna vannoo lopullisen
valansa ennen kahdenkymmenenkolmen tai kahdenkymmenenneljän vuoden
ikää. Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnat eivät ota
lainkaan leskiä sisarkuntaansa.
Kammioissaan kurittavat he lihaansa monella tuntemattomalla tavalla,
mutta siitä eivät he saa puhua kenellekään ihmiselle.
Sinä päivänä, jolloin kokelas tekee luostarilupauksen, puetaan hänet
paraimpiinsa ja hänen päähänsä kudotaan seppele valkoisista ruusuista
ja hänen tukkansa laitetaan kauneille kiehkuroille ja sitten hän
heittäytyy pitkin pituuttaan maahan. Hänen peitokseen levitetään suuri
musta vaate, ja hänelle veisataan ruumisvirsi. Sitten jakautuvat nunnat
kahteen jonoon, toinen jono kulkee hänen ohitsensa valittavasti
hymisten: "_Sisaremme on kuollut_", mihin toisesta parvesta kajahtaa
voitonriemuinen vastaus: "_mutta hän elää Jeesuksessa Kristuksessa_!"
Tämän tarinan aikoihin oli Pikku Picpusin luostariin liitetty
kasvatuslaitos. Siinä kävi nuoria ylhäisiä tyttöjä, enimmäkseen hyvin
rikkaitakin, joista mainittakoon Sainte-Aulairen ja Bélissenin neidit
sekä muuan Talbotin kuuluisaa katolilaista nimeä kantava englannitar.
Nämä luostarin neljän seinän sisäpuolella kasvatetut tytöt varttuivat
maailman ja oman aikakautensa inhoamisessa ja halveksimisessa. Eräs
heistä selitti kerran: "_Katukivityksen näkeminen sai minut värisemään
kiireestä kantapäähän_." He olivat puetut sinisiin, päähine oli
valkoinen ja rinnalla riippui kullatusta hopeasta tai kuparista tehty
Pyhän Hengen vertauskuva. Suurina juhlapäivinä, eritotenkin pyhän
Martan muistopäivänä, sallittiin heidän tavattomaksi onnekseen ja
ilokseen pukeutua nunniksi ja olla sen päivän mukana kaikissa pyhän
Benediktuksen määräämissä toimituksissa. Ensi aikoina lainasivat nunnat
heille mustia vaatteitaan. Mutta päänunnasta näytti se sopimattomalta
ja hän kielsi sen. Tällainen lainaileminen oli sallittu vain
kokelaille. Huomattava on, että tämä tapa, jota luostarissa siedettiin
ja suosittiin jonkunlaisen salaisen lahkohengen vaikutuksesta ja
totuttaakseen lapsia jo ennakolta pyhään pukuun, tuottivat todellista
onnea ja todellista virkistystä kasvateille. Se oli heistä pelkkää
huvitusta. _Se oli uutta, se tuotti heille vaihtelua_. Vilpittömiä
lapsen perusteluja, jotka eivät sentään kykene tekemään meille maailman
ihmisille ymmärrettäväksi onnea, mikä saattaa lähteä vihkivesihuiskan
pitelemisestä tai seisomisesta neljän kesken kuorin aitiossa
veisaamassa tuntikausittain.
Oppilaat ottivat osaa kaikkiin luostarin toimituksiin ja noudattivat
kaikkia sen tapoja, vaikka ei tietystikään ankarampia. Eräskään nuori
rouva ei ollut vielä maailmaan jouduttuaankaan ja jo useita vuosia
naimisissa oltuaan voinut vieraantua tavasta joka kerta ovelle
koputtaessa hokaista: "_Ijankaikkisesti_!". Kuten nunnat, eivät
kasvatitkaan saaneet nähdä vanhempiaan muualla kuin puhumossa.
Heidän äitiensäkään ei oltu sallittu heitä suudella. Niin pitkälle meni
ankaruus siinä kohdassa. Kerran kävi eräs äiti katsomassa tytärtään, ja
noin kolmivuotias pikkusisko oli mukana. Tyttö itki, sillä hän olisi
niin mielellään halunnut syleillä siskoaan. Mahdotonta. Hän pyysi saada
edes vetää sisarensa kätösen ristikon läpi ja suudella sitä. Mutta
melkein kauhistuen evättiin sekin pyyntö.
4.
Iloja.
Mutta kaikesta huolimatta ovat nämä nuoret tytöt täyttäneet tämän
ankaran talon suloisilla muistoilla.
Määrättyinä hetkinä säteili lapsuus hilpeyttään ja riemujaan tässä
luostarissa. Soitettiin välitunnille. Muuan ovi käännähti saranoillaan.
Linnut visertelivät: "Kas! Tuossahan lapset jo tulevatkin!" Nuoruuden
riehakas virta täytti heti tämän kolkon puutarhan, jota neljään
suuntaan halkoi risti kuin käärinliinaa. Säteileviä kasvoja, hohtavan
valkoisia otsia, ilonkajastuksen täyttämiä viattomia silmiä, aamuruskon
kultaa tulvahti tähän synkkään paikkaan. Pitkäveteisten virsien,
läppäysten, kuolinkellojen soiton, messunjuohotusten jälkeen kuului
yht'äkkiä tämä nuorten tyttöjen ilakointi, vienompana kuin mehiläisten
surina. Hilpeyden keko avautui, ja kukin toi mesi-osuutensa.
Leikittiin, huudettiin, ryhmityttiin, juostiin. Somat valkoiset
hampahaiset päästivät yksinäisissä sopissa välitsensä monta lörpöttelyn
sanaa. Etäältä valvoivat hunnut naurua, varjot vartioivat valonsäteitä,
mutta mitä siitä! Säteiltiin, naurettiin. Nämä neljä synkkää muuria
katselivat häikäistyneinä sitä menoa. Niin voimakkaana kuohuvan
hilpeyden heijastus sai niiden rosoisen, tummuneen pinnan hiukan
valkenemaan. Tuntui kuin olisi ruususade tuoksahtanut tähän
murheelliseen taloon. Tytöt telmivät ja ilakoivat aivan nunnien
näkyvissä, sillä synnittömyyden katse ei häiritse viattomuutta. Näiden
lasten kautta tuli luostarin synkkien, ankaroiden hetkien joukkoon
sydämellisen, luonnollisen hilpeydenkin hetki. Pienemmät hyppivät ja
leiskuivat, suuremmat karkeloivat. Tässä luostarissa liittyi
leikkiinkin taivaan esimakua. Ihanaa ja ylevää oli katsella näitä
turmeltumattomia, herkkiä sieluja. Homeros olisi tullut tänne
hymyilemään Perraultin kanssa, ja tässä kolkossa puutarhassa oli
kylliksi nuoruutta, terveyttä, hilpeyttä, huutoa, liehuntaa, iloa ja
onnea tasoittamaan kaikkien esi-äitien rypyt, niin sankarirunouden kuin
kertomuskirjallisuudenkin äitien, niin valta-istuinten kuin mataloiden
mökkienkin äitien, Hekubasta aina Suuräitiin asti.
Tässä talossa on kuultu ehkä enemmän kuin muualla noita _lapsen
sanoja_, jotka ovat usein niin viehättäviä ja jotka panevat väkisinkin
hymyilemään.
Näiden neljän kolkon muurin sisäpuolella huudahti muuankin viisivuotias
tyttönen:
"_Äiti! Tuo iso sanoi äsken, ettei minun tarvitse olla täällä enää kuin
yhdeksän vuotta ja kymmenen kuukautta. Voi, voi, kuinka hauskaa_!"
Siellä tapahtui myös seuraava kuvaava vuoropuhelu:
_Äänestäjä-äiti_: "Miksi itkette, lapsukaiseni?"
_Lapsi_ (kuusivuotias), nyyhkyttäen: "Minä sanoin Alicelle osaavani
Ranskan historian. Hän sanoi minulle, etten minä sitä osaa, vaikka minä
sen osaan."
_Alice_ (iso, yhdeksänvuotias): "Ei. Hän ei sitä osaa."
_Äiti_: "Kuinka niin, lapsukaiseni?"
_Alice_: "Hän käski minua avaamaan kirjan umpimähkään ja tekemään
hänelle sen kysymyksen, joka osuisi eteen, ja hän lupasi vastata
siihen."
"Entä sitten?"
"Hän ei vastannutkaan."
"Mutta mitä Te sitten kysyitte häneltä?"
"Minä avasin kirjan umpimähkään, kuten hän käski, ja minä tein hänelle
ensimäisen kysymyksen, joka osui silmiini."
"Ja miten tämä kysymys kuului?"
"Se kuului: _Mitä sitten tapahtui_?"
Siellä lausuttiin myös seuraava syvällinen huomautus eräästä
papukaijasta, jonka muuan kasvattineiti omisti, jossa oli hieman
herkkusuun vikaa:
"_Miten soma! Se syö päällispuolet hilloleivästään kuin ihminen
ikään_!"
Tämän luostarin kivilattialta on tavattu seuraava tunnustus, minkä joku
seitsenvuotias vaivainen syntinen on siihen ennakolta kirjoittanut,
jottei unohtaisi:
"Isä, tunnustan olleeni ahne."
"Isä, tunnustan olleeni haureellinen."
"Isä, tunnustan kohottaneeni katseeni miehiin."
Tämän puutarhan ruohopenkillä kertoi muuan rusohuulinen kuusivuotias
suu seuraavan tarinan neli-viisivuotiaille sinisilmille:
"Oli kerran kolme pientä kukkoa, joilla oli maa, missä oli paljon
kukkia. He poimivat nämä kukat ja pistivät ne taskuunsa. Sitten
poimivat he lehdet ja pistivät ne leikkikaluihinsa. Siinä maassa oli
susi, ja siellä oli paljon metsää. Ja susi oli metsässä. Ja se söi ne
pienet kukot."
Entä seuraava runoelma:
"Joku löi jotakuta kepillä.
Paha mies löi kepillä kissaa.
Se ei tehnyt sille hyvää, se oli sen mielestä ikävää.
Silloin mahtava rouva pani Pahan Miehen vankilaan."
Siellä lausui muuan pieni hyljätty raukka, löytölapsi, jota luostari
armeliaisuudesta kasvatti, seuraavat alakuloiset, sydäntävihlovat
sanat. Hän kuuli muiden puhuvan äideistään ja hän mumisi sopessaan:
"_Minun äitini ei ollut saapuvilla, kun minä synnyin_!"
Siellä oli muuan roteva palvelijasisar, jonka nähtiin aina kiireissään
seuhtovan käytävissä avainkimppuineen ja jonka nimi oli Agata. _Isot
isot_ -- joilla oli ikää yli kymmenen vuotta -- sanoivat häntä
_Agatoklekseksi_.
Ruokailuhuoneena oli suuri, pitkulainen sali, johon pääsi valoa vain
puutarhaan johtavasta ristikäytävästä ja joka oli pimeä ja kostea, sekä
lasten vakuuttelujen mukaan, täynnä -- kaikenlaisia eläviä. Kaikki
läheiset huoneet lähettivät sinne osan hyönteisvarastostaan. Jokaisella
salin neljällä nurkalla oli kasvattien kielessä erikoinen, kuvaava
nimensä. Yksi oli Hämähäkkien nurkka, toinen Lehtimatojen nurkka,
kolmas Siirojen nurkka ja neljäs Sirkkojen nurkka. Sirkkojen
nurkka oli lähellä keittiötä ja kaikkein arvokkain. Siellä oli
lämpimämpi kuin muualla. Ruokailuhuoneesta olivat nimet kulkeutuneet
kasvatuslaitokseen, ja niiden toimena oli siellä eroittaa toisistaan
neljä oppilasryhmää, kuten entisessä Mazarinin lukiossa. Kukin oppilas
kuului johonkin näistä ryhmistä aina sen ruokailuhuoneen nurkkauksen
mukaan, missä hän istui ateriain aikana. Kerran oli hänen ylhäisyytensä
arkkipiispa paimenkäynnillään luostarissa ja näki luokkaan, missä hän
paraillaan oli, astuvan erään erinomaisen sievän, rusoposkisen
pikkutytön, jonka vaalea tukka oli ihmeellisen kaunis. Hänen
ylhäisyytensä kysyi silloin eräältä toiselta kasvatilta, suloiselta,
punaposkiselta, ruskeasilmäiseltä tytöltä, joka oli siinä hänen
lähellään:
"Mikä se on tuo tyttö?"
"Hän on hämähäkki, Teidän Ylhäisyytenne."
"Oho! Entä tuo toinen?"
"Hän on sirkka."
"Ja tuo tuolla?"
"Hän on lehtimato."
"Jopa nyt jotakin! Entä Te itse?"
"Minä olen siira, Teidän Ylhäisyytenne."
Jokaisella tämänlaisella talolla on omat omituisuutensa. Tämän
vuosisadan alussa oli Écouen muuan näitä viehättäviä, mutta ankaroita
paikkoja, missä nuorten tyttöjen lapsuus kuluu ylevässä yksinäisyydessä
ja hämärässä. Écouenissa jaettiin pyhän sakramentin juhlakulkueen
osanottajat neitsyeihin ja kukkaistyttöihin. Sitäpaitsi oli joku määrä
"kunniakatoksen kantajia" ja "suitsuttajia", joista toiset kantoivat
kunniakattoa ja toiset suitsuttivat pyhää sakramenttia. Kukkien
kantaminen oli tietysti kukkaistyttöjen toimena. Neljä "neitsyettä"
kulki etunenässä. Tämän suuren päivän aamuna ei ollut lainkaan
harvinaista kuulla kyseltävän makuuhuoneessa:
"Kuka teistä on neitsyt?"
Rouva Campan kertoili usein erään seitsenvuotiaan "pienen" sanoja
eräälle kuusitoistavuotiaalle "isolle", joka asettui kulkueen
etupäähän, "pienen" jäädessä perään:
"Sinä olet neitsyt, sinä. Mutta minä en olekaan."
5.
Hauskutteita.
Ruokailuhuoneen oven yläpuolelle oli suurin, mustin kirjaimin kyhätty
seuraava rukous, jota sanottiin _Valkoiseksi Isämeidäksi_ ja jolla oli
voima viedä ihmisiä oikopäätä paratiisiin:
"Pieni valkoinen isämeitä, jonka Jumala laittoi, jonka Jumala sanoi,
jonka Jumala paratiisiin saattoi. Ehtoolla maata mennessäni kolme
enkeliä löytin (!) sängystäni, yhden jalkopuolelta, kaksi päänalaiselta
ja keskeltä rakkaan Neitsyt Maarian, joka minua nukkumaan kehoitti ja
minua pelkäämästä kielti. Hyvä Jumala on isäni, rakas Neitsyt on
äitini, kolme apostolia ovat veljiäni, kolme neitsyttä sisariani.
Paitaan, jossa Jumala on synnytetty, on minun ruumiini peitetty. Pyhän
Margareetan ristiä kannan rinnassani merkkinä. Pyhä Neitsyt kedolle
kulki, Jumalaa itki, pyhän Johanneksen kohtaki (!). Pyhä Johannes,
mistä matkaatten? Luota _Ave Salus'en_. Te Herraa näittekö, vai kuinka?
Hän riippuu ristinpuussa, jalat puhkaistuina, kädet naulattuina,
orjantappurasta peite päässä. Ken kolmasti tään lukee illalla, kolmasti
aamulla, on kerran paratiisissa."
Vuonna 1827 katosi tämä merkillinen rukous kolminkertaisen
kalkkimaalauksen alle. Tällä hetkellä häipyy se häipymistään muutamien
naisten muistista, naisten, jotka silloin olivat nuoria tyttöjä, mutta
jotka nyt ovat vanhuksia.
Suuri seinään ripustettu ristiinnaulitun kuva täydensi tämän salin
koristelua, ja sen ainoa ovi, kuten luulemme maininneemme, avautui
puutarhaan päin. Kaksi kapeata, puupenkkien reunustamaa pöytää kulki
kahtena pitkänä, yhdensuuntaisena viivana salin toisesta päästä
toiseen. Seinät olivat valkoiset, pöydät mustat. Nämä kaksi surun väriä
muodostavat luostarien koko varaston. Ateriat olivat hyvin niukkoja, ja
lastenkaan ravinto ei ollut kehuttava. Yksi ainoa ruokalaji, lihaa ja
vihanneksia yhdessä tai suolakalaa, siinä koko ylellisyys. Mutta
tämäkin lyhyt ruokalista oli yksistään kasvatteja varten ja poikkeus
tavallisista oloista. Lapset söivät vaijeten ja hiljaa viikkovuoroaan
hoitavan äidin valvonnan alaisina, ja jos vain kärpänenkin rohkeni
lennellä ja surista vastoin sääntöjä, aukoi ja sulki äiti kuuluvasti
suurta, puukansiin sidottua kirjaa. Tätä hiljaisuutta häiritsivät vain
pyhimysten elämäkerrat, joita luettiin ääneen pienestä pulpetista
ristiinnaulitun kuvan juurelta. Lukijatar oli tavallisesti isompia
oppilaita, hänkin viikoksi toimeensa määrätty. Paljaalla pöydällä oli
lyhyiden välimatkojen päässä isoja savi-astioita, joissa oppilaat itse
pesivät lautasensa ja veitsensä ja haarukkansa ja lusikkansa ja sinne
heittivät he rangaistuksen uhallakin liian kovat lihanpalaset tai
pahettuneen kalan. Näitä astioita sanottiin _vesipyöröiksi_.
Lapsi, joka rikkoi hiljaisuussääntöä, sai tehdä "kieliristin." Mihin?
Lattiaan. Hänen täytyi nuoleskella lattiaa. Tomun, tämän kaikkien
ilojen lopun, oli rangaistava näitä pieniä, elämänhaluisia
olentoraukkoja, joiden ainoana vikana oli ollut visertely.
Luostarissa oli olemassa eräs kirja, josta on painettu vain _yksi ainoa
kappale_ ja jota on kielletty lukemasta. Niin määräävät pyhän
Benediktuksen säännöt. Salaisuus, johon ei kenenkään pyhittämättömän
silmä saa tunkeutua. _Nemo regulas, seu constitutiones nostras externis
communicabit_.
Kasvatit saivat kerran tämän kirjan käsiinsä ja alkoivat lukea
sitä ahneesti. Kauhistuneina löivät he sen tuon tuostakin kiinni,
koska pelkäsivät yllätystä. Mutta tästä selkäpiitä karmivasta
uhka-yrityksestä oli heidän nautintonsa vain keskinkertainen. Muutamia
käsittämättömiä sivuja poikien synneistä, siinä kaikki, mitä he sieltä
löysivät "mieltäkiinnittävämpää."
Heidän leikkitanhuanaan oli muutamien laihojen hedelmäpuiden reunustama
käytävä puutarhassa. Välittämättä äärimmäisen tarkasta valvonnasta ja
ankarista rangaistuksista saivat he silloin tällöin salavihkaa
siepatuksi tuulenpudottaman raa'an omenan tai pilaantuneen aprikosin
tai madonsyömän päärynän. Jätän tässä kohdassa puheenvuoron kirjeelle,
joka on juuri tässä edessäni ja jonka kaksikymmentäviisi vuotta sitten
kirjoitti muuan silloisista kasvateista, nykyään rouva herttuatar
de ------ Pariisin hienoimpia naisia. Sanat kuuluvat muuttamatta näin:
"Päärynää tai omenaa koetetaan piiloitella parhaan mukaan. Kun käydään
ennen illallista viemässä peite vuoteeseen, pistetään ne päänalaisen
alle ja syödään sitten maata mentyä, ja ell'ei se käy laatuun, ahmitaan
ne mukavuuslaitoksessa."
Se oli heidän suurimpia nautintojaan.
Kerran hänen ylhäisyytensä arkkipiispan ollessa käynnillä luostarissa,
sanoi muuan nuorista tytöistä, neiti Bouchard, jossa oli hiukan
Montmorencyn vikaa, lyövänsä vetoa siitä, että hän pyytää
arkkipiispalta lupapäivää -- seikka, joka tuntui mahdottomalta niin
ankarassa yhdyskunnassa. Vetoon suostuttiin, vaikka ei kukaan
vastaväittäjistä uskonutkaan tytön täyttävän aijettaan. Mutta hetken
tultua, arkkipiispan kulkiessa kasvattien ohi, astui neiti Bouchard
toveriensa kuvaamattomaksi kauhistukseksi rivistä ja tokaisi: "Teidän
Ylhäisyytenne, päivä lupaa!" Neiti Bouchard oli reipas, solakka tyttö,
ja hänen punakat, iloiset kasvonsa näyttivät erinomaisen suloisilta.
Hänen ylhäisyytensä de Quélen veti suunsa hymyyn ja sanoi: "Niinkö
tosiaankin, rakas lapsukaiseni, yksikö päivä vain lupaa! Kolme päivää,
jos haluatte. Annan teille kolme päivää lupaa!" Päänunna ei voinut
siihen mitään, arkkipiispa oli puhunut. Tyytymättömyys oli suuri
luostarissa, mutta kasvatuslaitoksessa vallitsi ilo ja riemu. Helppo
onkin kuvitella moisen tapauksen vaikutusta.
Tämä yrmy luostari ei ollut kuitenkaan niin suljettu, etteivät
ulkomaailman intohimot, murhenäytelmät, jopa romaanitkin olisi päässeet
tunkeutumaan sen muurien sisäpuolelle. Sitä todistaaksemme esitämme
tässä lyhyesti vain erään eittämättömän tositapauksen, jolla muuten ei
ole mitään tekemistä eikä yhteyttä varsinaisen kertomuksemme kanssa.
Sen tarkoituksena on vain täydentää lukijan mielikuvaa luostarista.
Niihin aikoihin oleskeli näet luostarissa eräs salaperäinen henkilö,
joka ei ollut nunna, jota kohdeltiin suurella kunnioituksella ja jota
sanottiin _rouva Albertiinaksi_. Hänestä ei tiedetty muuta kuin että
hän oli mielipuoli ja että häntä maailmassa pidettiin kuolleena. Tämän
jutun pohjana, puheltiin, oli ollut erään mahtavan avioliiton vuoksi
tapahtuneet sovittelut.
Tämä nainen, joka oli tuskin täyttänyt kolmeakymmentä vuotta, oli
tummaverinen, jotensakin kaunis ja hän tuijotteli hajamielisesti
eteensä suurilla mustilla silmillään. Näkikö hän mitään? Sitä sopi
epäillä. Hän ei kävellyt, hän liukui. Hän ei puhunut milloinkaan. Ei
voitu varmaan sanoa, hengittikö hän enää lainkaan. Hänen sieraimensa
olivat pingotetut ja tummansiniset kuin viimeisen henkäyksen jäljiltä.
Kun kajosi hänen käteensä, oli se kuin olisi lunta koskettanut. Hän oli
kuin kaunis aave. Mutta minne hän tuli, siellä värisivät kaikki
vilusta. Eräänä päivänä sanoi muuan sisar toiselle, nähdessään hänen
kulkevan ohi: "Häntä pidetään kuolleena." -- "Kuollut hän ehkä onkin",
vastasi toinen.
Rouva Albertiinasta kerrottiin sadat jutut. Hän oli kasvattien
herkeämättömän uteliaisuuden esineenä. Kappelissa oli penkki, jota
sanottiin Häränsilmäksi. Tässä penkissä, jossa oli vain yksi pyöreä
aukko, _häränsilmä_, istui rouva Albertiina jumalanpalvelusten
aikana. Hän oli tavallisesti yksinään, koska tämä penkki oli
ensi kerroksessa ja koska sieltä saattoi nähdä saarnaajan tai
alttaripalveluksen toimittajan, mikä ei ollut sallittu nunnille. Kerran
oli saarnastuolissa muuan korkea-arvoinen nuori pappi, Rohanin herttua,
Ranskan pääri, v. 1815 Léonin prinssinä ollessaan punaisten
muskettisoturien upseeri, kuollut 1830 jälkeen kardinaalina ja
Besançonin arkkipiispana. Rohanin herttua saarnasi silloin ensi kertaa
Pikku Picpusin luostarissa. Rouva Albertiina kuunteli tavallisesti
saarnoja ja messuja täysin levollisena ja hievahtamattomana. Mutta sinä
päivänä kohottautui hän heti Rohanin herttuan nähtyään puoliksi
istuimeltaan ja sanoa tokaisi kovaa keskellä kappelin hiljaisuutta:
"_Kas! August_!" Kaikki käänsivät hämmästyneinä päänsä sinnepäin, ja
saarnaaja kohotti hänkin katseensa, mutta rouva Albertiina oli jälleen
vaipunut entiseen hievahtamattomuuteensa. Leyhäys ulkomaailmasta,
elämän välähdys oli hetkiseksi iskenyt tähän sammuneeseen, kylmään
olentoon, sitten oli kaikki häipynyt jäljettömiin taas, ja
mielipuolesta oli jälleen tullut ruumis.
Mutta nämä kaksi sanaa panivat kaikki kielet luostarissa liikkeelle.
Miten paljon sisälsikään tuo huudahdus: "Kas! August!" Mitä aavistuksia
se herättikään! Rohanin herttuan nimi oli tosiaankin August. Näytti
aivan ilmeiseltä, että rouva Albertiina oli peräisin kaikkein
hienoimmasta maailmasta, koska hän tunsi Rohanin herttuan, että
hänellä oli ollut siinä huomattava sija, koska hän puhutteli niin
tuttavallisesti niin suurta herraa ja että hänellä oli ollut Rohanin
herttuaan suhteita, sukulaisuussuhteita ehkä, mutta joka tapauksessa
hyvin läheisiä, koska hän tiesi hänen "ristimänimensä."
Kaksi sangen ankaraa herttuatarta, rouvat de Choiseul ja de Sérent,
kävi usein luostarissa, minne he pääsivät luultavasti _Magnates
Mulieres-etuoïkeuden_ avulla. He olivat koko kasvatuslaitoksen
kauhistus. Kun nämä vanhat rouvat kulkivat ohi, vapisivat tyttöraukat
ja painoivat katseensa maahan.
Rohanin herttua oli muuten myöskin, tietämättään, kasvattien huomion
esineenä. Hänet oli siihen aikaan, piispanarvoa odotellessa, nimitetty
Pariisin arkkipiispan pääapulaiseksi. Hänen oli tapana tulla hyvin
usein Pikku Picpusin nunnien kappeliin jumalanpalveluksia pitämään. Ei
kukaan nuorista luostarin asukkaista päässyt häntä näkemään esiripun
takia, mutta hänen äänensä oli lempeä ja hiukan kimakka, ja sen olivat
he oppineet tuntemaan. Hän oli ollut muskettisoturien upseerina, ja
sitten sanottiin hänen olevan hyvin hienon ja hänen kauniin
kastanjanruskean tukkansa tiedettiin muodostavan erinomaisen kauniita
kiehkuroita pään ympärille, ja sitten piti hänellä oleman leveä ja
komea paksusta silkkikankaasta valmistettu vyö ja hänen musta
papinpukunsa kuului olevan mitä mainiointa, hienointa tekoa. Hän antoi
tavattomasti työtä kaikkien näiden kuusitoistavuotiaiden
mielikuvitukselle.
Mitään melua ei kuulunut ulkopuolelta luostariin. Mutta eräänä vuonna
tunkeutui sinne huilun ääni. Se oli suurenmoinen tapaus, ja silloiset
kasvatit muistavat sen vieläkin varsin hyvin.
Joku soitti huilua naapuritalossa. Tästä huilusta lähti aina sama
sävel, sävel, joka nykyään tuntuu hyvin kaukaiselta: "_Oi Zétulbé! Mun
sieluin valtijaaksi tullos_!" Se kuului pari kolme kertaa päivässä.
Tytöt viettivät tuntikausia sen kuuntelemisessa, äänestäjä-äidit
olivat aivan suunniltaan, aivot työskentelivät, rangaistuksia satoi.
Tätä kesti useampia kuukausia. Kasvatit olivat kaikki enemmän tai
vähemmän rakastuneita tuntemattomaan soittajaan. Jokainen haaveili
Zétulbestänsä. Huilun ääni tuli Oikokadun puolelta. He olisivat
antaneet kaikki, yrittäneet kaikki, uskaltaneet kaikki saadakseen nähdä
edes vilaukselta tuon "nuorukaisen", joka soitti niin ihanasti huilua
ja joka tietämättään samalla viritti myös soimaan kaikki nämä sielut.
Muutamat tytöistä pujahtivat lupapäivinä salaa eräästä sivu-ovesta ja
nousivat kolmanteen kerrokseen Oikokadun puolelle tirkistelemään ja
näkemään. Mahdotonta. Eräskin pisti kätensä ristikon reijästä ulos ja
liehutti valkeata nenäliinaansa. Kaksi muuta oli vieläkin rohkeampaa.
He keinottelivat itsensä jollakin salaperäisellä tavalla katolle ja
näkivätkin vihdoin "nuorukaisen." He näkivät vanhan maanpakoon
tuomitun, sokean ja köyhtyneen aatelismiehen, joka ikäväänsä
karkoittaakseen soitteli huilua ullakkokamarissaan.
6.
Pikku luostari.
Pikku Picpusin ympärysmuurien suojassa oli kolme aivan erillistä
rakennusta: pääluostari, jossa asuivat nunnat, kasvatuslaitos, minne
oppilaat olivat sijoitetut ja lopuksi n.s. pikku luostari. Se oli
puutarhalla varustettu talo, jossa eleli yhdessä kaikenlaisia vanhoja,
eri sisarkuntiin kuuluneita nunnia, jätteinä vallankumouksen aikana
hävitetyistä luostareista. Siellä näki kirjavassa sekamelskassa mitä
monimuotoisimpia mustia, harmaita ja valkeita pukuja, jotka olivat
aikoinaan kuuluneet mitä moninaisimmille sisarkunnille. Jos moinen
sana-yhtymä olisi sallittu, olisi sitä luostaria saattanut kutsua
ilveilijä-luostariksi.
Keisarikunnan aikana oli sallittu näiden harhailevien, kodittomien
naisraukkojen asettua sinne benediktiläis-bernhardilaisnunnien siipien
suojaan. Hallitus maksoi heille pienen eläkkeen. Pikku Picpusin nunnat
olivat ottaneet heidät avosylin vastaan. Sekamelska pikku luostarissa
oli tosiaankin suuri. Kukin seurasi omia sääntöjään. Joskus annettiin
kasvateille lupa käydä heitä katsomassa -- mikä oli sangen mieluinen
virkistys. Niinpä onkin heidän nuoruudenmuistojensa joukossa säilynyt
myös kuva äiti Pyhästä Basiliuksesta, äiti Pyhästä Skolastikasta ja
äiti Jakobista.
Muuan näistä turvanetsijöistä oli kuitenkin melkein kotonaan. Hän oli
kuulunut Pyhän Auren sisarkuntaan ja hän oli ainoa elossa oleva jäsen
koko siitä sisarkunnasta. Pyhän Auren nunnien luostari sijaitsi
kahdeksannentoista vuosisadan alusta alkaen samassa Pikku
Picpusin talossa, joka myöhemmin tuli kuulumaan Martinus Vergan
benediktiläisille. Tämä hurskas nainen oli liian köyhä pitääkseen
yhdyskuntansa komeata vaatetusta: valkoista pukua ja tulipunaista
olkaviittaa, ja sentähden oli hän hellässä kiintymyksessään valmistanut
pienelle nukelle sellaisen puvun. Hän näytteli nukkea hyvin mielellään
ja kuollessaan testamenttasi hän sen luostarille. Vuonna 1824 oli Pyhän
Auren sisarkunnasta jäljellä vain yksi ainoa nunna; nykyään on siitä
jäljellä vain nukke.
Paitsi näitä arvoisia äitejä oli joukko ylhäisen maailman naisia, kuten
esimerkiksi rouva Albertiina, saanut päänunnalta luvan vetäytyä pikku
luostarin suojiin. Niihin kuuluivat myös rouva de Beaufort d'Hautpoul
ja Dufresnen markiisitar. Muuan heistä tuli luostarissa tunnetuksi vain
sen kauhistavan melun takia, jonka hän sai aikaan niistäessään
nenäänsä. Kasvatit antoivatkin hänelle nimen rouva Metelinen.
1820 tai 1821 paikkeilla pyysi rouva de Genlis, joka sitä ennen oli
toimittanut pientä aikakautisjulkaisua nimeltä _Peloton_, päästä
viettämään lopun ikänsä Pikku Picpusin luostarissa. Orleansin
herttua suositteli häntä. Kiihkeä surina syntyi mehiläispesässä.
Äänestäjä-äidit vapisivat kuin haavanlehdet. Rouva de Genlis oli
kirjoittanut romaaneja! Mutta hän selitti niitä nyt itse enin
inhoavansa, ja sitäpaitsi oli hän nyt kiihkeästi uskovainen. Jumalan ja
prinssin avulla pääsi hän lopultakin luostariin. Mutta hän pudisti sen
tomut jaloistaan jo kuuden, seitsemän kuukauden kuluttua, mainiten
syyksi, että puutarhassa ei ollut siimestä. Sisaret ihastuivat siitä
ikihyviksi. Vaikka hän olikin jo ijäkäs, soitti hän vielä harppua, jopa
sangen hyvinkin.
Poistuessaan jätti hän koppiinsa muistomerkin oleskelustaan. Rouva de
Genlis oli taika-uskoinen ja latinantaitaja. Nämä kaksi määritelmää
antavat hänestä verrattain selvän käsityksen. Muutamia vuosia takaperin
saattoi vielä lukea seuraavat hänen kädellään punaisella musteella
keltaiselle, pienen hopeakalu- ja koristekaapin sisäseinään liimatulle
paperipalaselle kirjoitetut viisi latinankielistä säettä, joilla hänen
mielipiteensä mukaan oli voima peljästyttää varkaat tiehensä:
Imparibus meritis pendent tria corpora ramis:
Dismas et Gesmas, media est divina potestas;
Alta petit Dismas, infelix, infima, Gesmas.
Nos et res nostras conservet summa potestas.
Hoc versus dicas, ne tu furto tua perdas.[5]
Nämä kuudennen vuosisadan latinaksi sepitetyt säkeet herättävät
kysymyksen, olivatko niiden kahden Pääkallonpaikalla risteihin
ripustetun ryövärin nimet Dismas ja Gestas, kuten yleisesti luullaan,
vaiko Dismas ja Gesmas.
Tämä jälkimäinen kirjoitustapa olisi voinut saattaa hieman
epä-edulliseen valoon ne väitteet, joiden mukaan Gestasin varakreivi
viime vuosisadalla pyrki polveutumaan tuosta katumattomasta ryöväristä.
Muuten on näiden säkeiden tehovoima uskonkappaleena laupeudensisarten
yhdyskunnassa.
Kirkko, joka oli rakennettu niin, että se linnanmuurin tavoin eroitti
ison luostarin kasvatuslaitoksesta, oli tietysti yhteinen
kasvatuslaitokselle sekä isolle ja pienelle luostarille. Jopa
päästettiin sinne yleisöäkin eräänlaisesta kadun puolelle avautuvasta
sairaalankäytävästä. Mutta kaikki oli laitettu sillä tavalla, ettei
kukaan luostarin asukkaista päässyt näkemään vieraita kasvoja.
Kuvitelkaapa kirkkoa, jonka kuorin olisi jättiläiskäsi kahmaissut
puristuksiinsa ja muodostanut siitä, ei enää, kuten tavallisissa
kirkoissa, pidennyksen alttarin taakse, vaan jonkunlaisen synkän salin
tai luolan oikealle jumalanpalveluksen toimittajasta; kuvitelkaa tämä
sali seitsemän jalkaa korkean esiripun sulkemaksi; ryhmittäkää tämän
esiripun taakse puupenkkeihin nunnat kuorista vasempaan, kasvatit
oikeaan, palvelijasisaret ja kokelaat perälle, ja te saatte
jonkunlaisen käsityksen Pikku Picpusin asukkaiden jumalanpalveluksesta.
Tämä luola, jota sanottiin kuoriksi, oli käytävän kautta luostarin
yhteydessä. Kirkko sai valonsa puutarhan puolelta. Kun nunnat ottivat
osaa kirkonmenoihin, joiden aikana säännöt käskivät heidän pysymään
aivan hiljaa, huomasi yleisö heidän läsnäolonsa vain siitä
kolahduksesta, minkä penkkien liikkuvat istuimet noustessaan ja
laskiessaan synnyttivät.
7.
Varjokuvia varjojen asunnosta.
Niinä kuutena vuonna, jotka eroittavat vuoden 1819 vuodesta 1825, oli
Pikku Picpusin päänunnana neiti de Blemeur, luostarinimeltään äiti
Innocentia. Hän kuului samaan sukuun kuin Margareetta de Blemeurkin,
_Pyhän Benediktuksen yhdyskunnan pyhimysten Elämäkertojen_ kirjoittaja.
Hänet oli valittu päänunnaksi toistamiseen. Hän oli tuossa
kuudenkymmenen maissa, lyhyt, pyylevä, "lauloi kuin särkynyt astia",
sanotaan kirjeessä, johon jo ylempänä viittasimme, mutta muuten mitä
mainioin ihminen, ainoa iloluontoinen koko luostarissa, ja sentähden
jumaloivatkin häntä kaikki.
Hän vivahti hiukan heimolaiseensa Margareettaan, yhdyskunnan
oppineimpaan naiseen. Hän oli tavallaan oppinut hänkin, tietorikas ja
laajanäköinen, tunsi historiaa, lasketteli latinaa solkenaan ja oli
täynnänsä kreikkaa ja hepreaa, niin että hän olisi paremmin sopinut
benediktiläismunkiksi kuin benediktiläisnunnaksi.
Luostarin alijohtajattarena toimi muuan vanha, puolisokea espanjalainen
nunna, äiti Cineres.
Äänestäjä-äideistä olivat huomatuimmat äiti Pyhä Honorina,
varainhoitaja, äiti Pyhä Gertrud, kokelaiden ylikaitsija, äiti Pyhä
Angelus, alikaitsija, äiti Ilmestys, esilaulajatar, äiti Pyhä
Augustinus, sairaanhoitajatar, ainoa ilkeä nunna koko luostarissa,
sitten äiti Pyhä Mechtilda (neiti Gauvain), joka oli aivan nuori vielä
ja jolla oli ihana ääni, äiti Enkeli (neiti Drouet), joka oli
aikaisemmin ollut Jumalan Tytärten luostarissa ja Trésorin luostarissa
Gisorsin ja Magnyn välillä, äiti Pyhä Joosef (neiti de Cogolludo), äiti
Pyhä Adelheid (neiti d'Auverney), äiti Armo (neiti de Cifuentes), joka
ei pitkiä aikoja kestänyt luostarin ankaraa elämää, äiti Laupeus (neiti
de la Miltière), joka oli hyvin rikas ja joka vastoin sääntöjä otettiin
luostariin kuudenkymmenen vanhana, äiti Kaitselmus (neiti de
Laudinière), äiti Maarianuhri (neiti de Siguenza), joka valittiin
päänunnaksi v. 1847, sekä vihdoin äiti Pyhä Celinia (kuvanveistäjä
Ceracchin sisar), joka tuli hulluksi, ja äiti Pyhä Chantai (neiti de
Suzon), joka myöskin tuli hulluksi.
Kauneimpien joukkoon kuului muuan viehättävä, kahdenkyrnmenenkolmen
vanha neito, joka oli kotoisin Bourbonin saarelta, ja joka oli ritari
Rozen heimoa. Hänen maailmallinen nimensä olisi siis ollut neiti Roze,
mutta luostarissa tuli hänestä äiti Taivaaseenastumus.
Äiti Pyhä Mechtilda, jonka tuli pitää huolta laulusta, käytti
mielellään kasvatteja apunaan. Heistä valitsi hän tavallisesti
täydellisen ääni-asteikon: seitsemän kappaletta, joiden ikä oli
kymmenen ja kuudentoista väliltä ja joiden ääni ja koko sopi
täydellisesti asteikkoon, niin että kun he lauloivat seisaaltaan,
vierekkäin pienimmästä suurimpaan riviin järjestettyinä, näytti kuin
olisi siinä ollut elävä, enkeleistä sommiteltu Panin huilu.
Palvelijasisarista olivat eniten kasvattien suosiossa sisar Pyhä
Eufrasia, sisar Pyhä Margareetta, sisar Pyhä Martta, joka oli muuttunut
lapseksi jälleen, sekä sisar Pyhä Mikael, jonka pitkä nenä pani tytöt
naurutuulelle.
Kaikki nämä naiset olivat erinomaisen hyviä näitä lapsia kohtaan.
Nunnat olivat ankaria vain itselleen. Tulta tehtiin vain
kasvatuslaitokseen, ja ruoka oli luostarin ruokaan verrattuna
ylellistä. Ja muutenkin oli hoito ja kohtelu sangen huolellista ja
ystävällistä. Vain kun joku lapsi puhutteli nunnaa ohimennessään, ei
nunna milloinkaan vastannut hänelle.
Tämä vaiti-olomääräys oli johtanut siihen, että koska puhuminen oli
luostarissa kielletty ihmisiltä, puhuivat hengettömät kappaleet heidän
sijastaan. Väliin puhui kirkon kello, väliin puutarhurin kulkunen. Eräs
hyvin kaikuva vasarakello, joka oli aivan luukun vartijattaren
lähettyvillä ja joka kuului ympäri koko talon, ilmoitti erilaisin
kilahduksin, jonkunlaisen äänisähkölennättimen tapaan, kaikki
jokapäiväisen elämän toimitukset ja kutsui tarpeen tullen puhumoon sen
tai tuon talon asukkaista. Jokaisella henkilöllä ja asialla oli omat
kilahduksensa. Päänunnalla oli yksi ja yksi, alijohtajattarella yksi ja
kaksi. Kuusi ja viisi ilmoitti oppitunnin alkavan, niin että kasvatit
eivät milloinkaan sanoneet: "Nyt alkaa oppitunti", vaan: "Nyt alkaa
kuusi ja viisi." Neljä ja neljä oli rouva de Genlisin soitto.
"Paholainenko se siellä aina neljästi rimputtelee", sanoivat ne
nunnista, joilla ei ollut liiaksi hyväntahtoisuutta. Yhdeksäntoista
kilahdusta ilmoitti tavattomia tapahtuvan. Silloin avattiin sulku-ovi,
kauhistuttava, monilla telkeillä ja salpalaitoksilla varustettu
rauta-ovi, joka kääntyi saranoillaan vain arkkipiispan saapuessa
luostariin.
Häntä ja puutarhuria lukuunottamatta ei ainoakaan mies, kuten olemme
maininneet, saanut astua jalallaan luostariin. Kasvatit tosin näkivät
kaksi muutakin mieshenkilöä. Toinen oli luostarin vakinainen saarnaaja,
vanha ja ruma pappi Banès, jota he saivat katsella kuorin rautaristikon
takaa. Toinen oli piirustuksenopettaja herra Ansiaux, jota kirje, mistä
ylempänä luimme muutamia rivejä, nimittää _herra Anciotiksi_ ja jota se
kuvailee _vanhaksi, inhoittavaksl kyssäseläksi_.
Kuten näemme, oli kaikkien miesten valinta toimitettu erittäin
huolellisesti.
Sellainen oli tämä kummallinen talo.
8.
Post corda lapides.
Piirrettyämme hätimiten Pikku Picpusin luostarin henkisen kuvan, ei
liene hyödytöntä selvitellä muutamin sanoin sen ulkonaista rakennetta.
Siitä onkin lukijalla jo jonkunlainen aavistus. Pikku Picpusin Pyhän
Antonion luostari täytti melkein kokonaan sen avaran puolisuunnikkaan,
joka muodostui Polonceaunkadun, Oikokadun, Picpusinkadun ja vanhoissa
asemakartoissa Aumaraisinkaduksi nimitetyn umpikujan väliin. Nämä neljä
katua kulkivat syvien kaivantojen tavoin pitkin tämän puolisuunnikkaan
sivuja. Luostariin kuului useampia rakennuksia ja puutarha. Päärakennus
oli kokonaisuudessaan katsottuna useammista osista kyhätty rykelmä,
joka ylhäältä nähtynä muodosti ikäänkuin maahan kaadetun hirsipuun. Sen
pitempi haara reunusti Oikokadun koko sitä osaa, joka oli Picpusinkadun
ja Polonceaunkadun välillä. Lyhyempää haaraa kuvasi korkea, ankaran
harmaja pääty, jonka kaikki akkunat olivat varustetut ristikoilla ja
joka oli Picpusinkatua päin. Porttikäytävä n:o 62 osoitti sen
äärimmäisintä päätä. Tämän päädyn keskikohdalla näkyi tomun ja pölyn
vaalentama vanha, matala ovi, joka sulki ahdasta holvikäytävää, johon
hämähäkit kutoivat verkkojaan ja joka avautui vain tunniksi, pariksi
sunnuntaisin tai silloin, kun jotakuta nunnavainajaa vietiin arkussaan
luostarista. Sen kautta kävi yleisön tie kirkkoon.
Hirsipuun kulmauksessa sijaisi muuan neliönmuotoinen sali, jota
käytettiin varastohuoneena ja jota nunnat sanoivat _mokakammioksi_.
Pitemmässä haarassa olivat äitien ja sisarten kopit sekä kokelaiden
asunnot. Lyhyemmässä haarassa taas keittiöt, ruokasali, varsinainen
luostari ja kirkko. Porttikäytävä n:o 62:n ja Aumaraisin umpikujan
kulmauksen välillä oli kasvatuslaitos, jota ei lainkaan näkynyt
ulkopuolelta. Puolisuunnikkaan lopun alan anasti puutarha, joka oli
Polonceaunkadun tasapintaa paljon alempana, niin että muurit olivat
vielä paljon korkeammat sisä- kuin ulkopuolelta. Puutarha kohosi hiukan
keskikohdaltaan ja siinä törrötti pienen kummun harjalla kaunis,
kartiomainen kuusi, josta lähti neljä leveätä käytävää kuin kilven
keskipiikistä. Näiden suurempien käytävien aukeamissa oli taas
kaksitellen kahdeksan pienempää, niin että jos alue olisi ollut
ympyränmuotoinen, olisi käytävien pohjapiirros muistuttanut pyörälle
laskettua ristiä. Käytävät, jotka kaikki päättyivät puutarhan hyvin
epäsäännölliseen muuri-aitaukseen, olivat eri pitkiä. Niitä reunustivat
viinimarjapensaat. Perällä kulki kaunis poppelikuja vanhan luostarin
raunioilta, jotka olivat Oikokadun kulmauksessa, pikku luostariin, joka
oli Aumaraisinkadun kulmauksessa. Pikku luostarin edustalla oli n.s.
pikku puutarha. Lisätkää kaikkeen tähän melkoisen avara pihamaa,
kaikenlaisia kulmauksia ja soppia, joita rakennusten sisäiset osat
muodostivat, vankilanmuurit, ajatelkaa, että ainoana näkö-alana ja
ainoana naapurina oli kattojen musta lakeus toisella puolen
Polonceaunkatua, ja te saatte jotakuinkin täydellisen käsityksen siitä,
millainen oli neljäkymmentäviisi vuotta sitten Pikku Picpusin
bernhardilaisnunnain asunto. Tämä pyhä talo oli rakennettu erään
neljännellätoista, viidennellätoista ja kuudennellatoista vuosisadalla
kuuluisan pallohuoneen paikalle, pallohuoneen, jota sanottiin
_yhdentoistatuhannen paholaisen luolaksi_.
Kaikki nämä kadut olivat muuten Pariisin vanhimpia. Nimet Oikokatu ja
Aumarais tavataan jo sangen aikaisin, mutta kadut, joita ne osoittivat,
olivat olleet olemassa jo kauvan niitä ennen. Aumaraisin umpikujan
nimenä oli muinoin Maugoutin umpikuja. Oikokadun nimenä taas oli
aikaisemmin Orjantappurakatu, sillä Jumala avasi ennen kukkien terät
kuin ihminen oppi kiviä lohkomaan.
9.
Vuosisata luostarihunnussa.
Koska nyt olemme esittäneet useita yksityiskohtia muinoisesta Pikku
Picpusin luostarista ja koska olemme rohjenneet avata akkunan
tirkistelläksemme tähän suljettuun, salaperäiseen taloon, ei lukija
panne pahakseen vieläkin pientä poikkeamista sivupoluille. Tämä
poikkeaminen ei tosin ole missään tekemisessä tämän kirjan
perustapausten kanssa, mutta se on valaiseva ja hyödyllinen siinä
suhteessa, että se osoittaa luostarinkin asukkaissa voivan piillä
eriskummallisia, tavallisuudesta poikkeavia luonteenominaisuuksia.
Pikku luostarissa oleili muuan satavuotias vanhus, joka oli sinne
eksynyt Fontevraultin luostarista. Ennen vallankumousta oli hän
liikkunut ylhäisissä seurapiireissä. Hän jutteli usein herra de
Miromesnilistä, Ludvig XVI:n oikeusministeristä, sekä eräästä
presidentinrouva Duplatista, jonka parhaita ystäviä hän sanoi olleensa.
Kaikissa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa veti hän nämä kaksi
nimeä esiin huvikseen ja viattoman turhamaisuutensa tyydykkeiksi.
Fontevraultin luostarista tiesi hän vallan ihmeitä kertoa: mitenkä se
oli kuin kaupunki ikään ja mitenkä siellä oli oikein kadutkin.
Hän puhui pikardialaismurretta, joka huvitti kovasti kasvatteja. Joka
vuosi uudisti hän juhlallisesti lupauksensa ja valaa tehdessään sanoi
hän papille: "Hänen ylhäisyytensä Pyhä Franciskus teki sen hänen
ylhäisyydelleen pyhälle Julianolle, hänen ylhäisyytensä pyhä Julianus
teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Eusebiolle, hänen ylhäisyytensä
pyhä Eusebius teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Prokopiolle,
j.n.e., j.n.e., ja samaten teen minä sen nyt teille, isäni." -- Ja
kasvatit nauraa kikattamaan huntujensa suojassa. Viattomia
hilpeydenpurkauksia, jotka kuitenkin saivat äänestäjä-äidit rypistämään
kulmakarvojaan.
Joskus yltyi satavuotias vanhus muistelemaan muinaisia. Hän väitti,
että _hänen nuoruudessaan eivät bernhardilaismunkit antaneet perään
muskettisotureille_. Kokonainen vuosisata siinä puhui, mutta se
olikin kahdeksastoista vuosisata. Hän jutteli eräästä hauskasta
campanialaisesta ja burgundilaisesta tavasta, joka kukoisti ennen
vallankumousta ja jossa pää-osaa näytteli neljä viinilajia. Jonkun
arvohenkilön, Ranskan marsalkan tai prinssin tai herttuan tai päärin
poiketessa johonkin burgundilaiseen tai campanialaiseen kaupunkiin
pitivät kaupungin viranomaiset hänelle ensin ylistyspuheita ja
ojensivat sitten hänelle neljä hopea-astiaa, joihin oli kaadettu
neljänlaista viiniä. Ensimäisen astian kylkeen oli kirjoitettu: _apinan
viiniä_, toisen: _jalopeuran viiniä_, kolmannen: _lampaan viiniä_,
neljännen: _sian viiniä_. Nämä neljä nimitystä osoittivat juopumisen
neljää astetta: ensimäisellä asteella vallitsee huoleton hauskuus,
toisella leimahtavat kiukku ja raivo ilmituleen, kolmannella tulee
sijaan tylsistynyt välinpitämättömyys ja neljännellä asteella ollessaan
ei humalainen juuri ole kaukana eläimestä.
Kaapissa, jonka avainta hän ei hellittänyt luotaan, säilytti hän
jotakin salaperäistä, ja mikäli näytti, hänelle tavattoman
kallisarvoista esinettä. Fontevraultin säännöt eivät sitä kieltäneet.
Hän ei tahtonut näyttää sitä esinettä kenellekään ihmiselle. Hän
sulkeutui aina visusti huoneeseensa sitä tarkastelemaan, sillä senkin
myönsivät hänen sisarkuntansa säännöt. Kuullessaan askeleita käytävästä
sulki hän kaapin oven niin joutuin kuin suinkin taisi vanhoilla
käsillään. Heti kun koetettiin johtaa keskustelua tähän esineeseen,
vaikeni hän kuin muuri, hän, joka muutoin aina jutteli niin mielellään.
Uteliaimmatkaan eivät mahtaneet mitään hänen vaiteliaisuudelleen, ja
hänen lujuutensa saattoi itsepintaisimmatkin ponnistukset häpeään.
Siitäpä tuli selvittelemisen aihetta kaikille luostarin ikävystyneille
tai joutilaille asukkaille. Mikähän oikeastaan oli niin kallisarvoinen
ja niin salaperäinen aarre tuolla satavuotiaalla? Ehkäpä joku pyhä
kirja? Tai joku harvinainen rukousnauha? Tai joku oikeaksi todistettu
pyhänjäännös? Otaksumisista ei tahtonut tulla loppuakaan. Vanhusraukan
kuoltua juostiin kaapille nopeammin kuin ehkä olisi ollut soveliasta ja
avattiin se. Salaperäinen esine tavattiin kolminkertaisista kääreistä
kuin siunattu rippilautanen ikään. Se oli tosiaankin lautanen,
fajanssilautanen, johon oli kuvattu, mitenkä pienet lemmenhengettäret
pakenevat suunnattomilla peräruiskuilla varustettujen apteekkaripoikain
ahdistamina. Siinäkös sitä on irvistystä ja hullunkurisia asentoja!
Muuan viehättävistä pikkuhengettäristä on jo joutunut vainoojan
kynsiin. Se tekee vastusta, pyristelee pieniä siipiään ja yrittää yhä
lentoon, mutta voittoisan hirtehisen suu on pirullisessa ivahymyssä.
Opetus: lemmenkin lannistavat vatsanväänteet. Tämä tavallaan
erinomaisen mieltäkiinnittävä lautanen, joka ehkä on saanut kunnian
herättää Molièressa ajatuksen erääseen kohtaukseen, oli olemassa vielä
syyskuussa vuonna 1845. Se oli myytävänä erään sälykauppiaan
kokoelmissa Beaumarchaisin puistokadun varrella.
Tämä kelpo vanhus ei milloinkaan halunnut maailman ihmisiä
tervehdyskäynnille, _koska_, kuten hän selitti, _puhumo oli liian
ikävä_.
10.
Herkeämättömän palvomisen synty.
Muuten on tämä hautamainen puhumo, jota ylempänä olemme koettaneet
kuvata, aivan paikallinen, eikä se esiinny yhtä synkkänä muissa
luostareissa. Temppelikadun luostarissa, joka totta puhuaksemme
kuuluikin sentään toiselle yhdyskunnalle, oli esimerkiksi mustien
luukkujen asemasta ruskeat esiriput, ja itse puhumo oli kuin mikäkin
kaunis, silolaatteinen vastaanottohuone, jonka akkunoita verhosivat
hyvin hienosta valkeasta pumpulikankaasta valmistetut uutimet ja jonka
seinillä näkyi kaikenlaisia kuvia kehyksissään, m.m. eräs ilman huntua
maalattu benediktiläisnunna, kukkakiehkuroita, jopa huvittaviakin
aiheita.
Juuri tämän Temppelikadun luostarin puutarhassa kasvoi se
hevoskastanja, jota pidettiin Ranskan suurimpana ja kauneimpana ja jota
kahdeksannentoista vuosisadan kelpo ihmiset sanoivat _kuningaskunnan
kaikkien kastanjain isäksi_.
Me olemme jo maininneet, että tämä Temppelikadun luostari kuului
herkeämättömän palvomisen benediktiläisnunnille, joilla taas ei ollut
vähintäkään yhteyttä cisterciläisten benediktiläisnunnien kanssa. Tämä
herkeämättömän palvomisen sisarkunta ei ole kovin vanha: vähän yli
kaksisataa vuotta. Vuonna 1649 häväistiin pyhää sakramenttia kaksi
kertaa muutamien päivien kuluessa kahdessa Pariisin kirkossa, pyhän
Sulpitiuksen ja pyhän Johanneksen kirkoissa. Nämä kauhistuttavat ja
ennen kuulumattomat pyhyydenloukkaukset kuohuttivat koko kaupunkia.
Saint-Germain des Présin pääpappi määräsi kaikki alaisensa juhlalliseen
kulkueeseen, jota johti paavin lähettiläs. Mutta tämä sovitus ei vielä
ollut kahden arvoisan rouvan mielestä riittävä. Nämä rouvat olivat
rouva Courtin, Boucsin markiisitar, ja Châteauvieuxin kreivitär.
Tuo hirvittävä, "pyhää alttarin sakramenttia" häväisevä loukkaus,
niin ohimenevää laatua kuin se olikin, ei lähtenyt näiden kahden
hurskaan rouvan ajatuksista, ja he arvelivat sen olevan vain siten
sovitettavissa, että jossakin nunnaluostarissa osoitettaisiin pyhälle
sakramentille "herkeämätöntä palvomista." Molemmat lahjoittivat
silloin, toinen v. 1652, toinen v. 1653, melkoiset rahasummat äiti
Katariina de Barille, benediktiläisnunnalle, jota sanottiin pyhän
sakramentin sisareksi ja jonka nyt oli tätä hurskasta tarkoitusta
varten perustettava luostari pyhän Benediktin sääntöjen mukaan.
Ensimäisen luvan tällaisen laitoksen perustamiseen antoi äiti Katariina
de Barille Saint-Germainin pappi de Metz, "ehdolla, ettei luostariin
hyväksyttäisi ketään pyrkijää, joka ei toisi mukanaan kolmensadan
livren vuotuista eläkettä, mikä vastaa kuudentuhannen livren pääomaa."
Saint-Germainin papin jälkeen antoi kuningas vahvistuskirjan
laitokselle, ja molemmat, sekä papin lupapaperi että kuninkaan
vahvistuskirja, saivat v. 1654 osakseen lopullisen lainmukaisen
hyväksymisen valtiokonttorissa ja parlamentissa.
Sellainen on Pariisin pyhän sakramentin herkeämättömän palvomisen
benediktiläisnunnien sisarkunnan synty ja laillinen vahvistus. Heidän
ensimäinen luostarinsa "rakennettiin vast'uudesta" Cassettenkadun
varrelle rouva de Boucsin ja rouva de Châteauvieuxin lahjoittamilla
varoilla.
Kuten olemme nähneet, ei tällä yhdyskunnalla ole minkäänlaista yhteyttä
cisterciläisten benediktiläisnunnien sisarkuntien kanssa. Se johti
syntyperänsä Saint-Germain des Présin papista, samoin kuin Pyhän
Sydämen naisten yhdyskunnan perustajana oli muuan jesuiittakenraali ja
laupeudensisarten yhdyskunnan perustajana muuan lähetysveljien
kenraali.
Sitä ei myöskään tule mitenkään sekoittaa Pikku Picpusin
bernhardilaisluostariin, jonka elämään ja oloihin jo ylempänä
tutustuimme. Vuonna 1657 valtuutti paavi Aleksanteri VII erikoisella
kirjelmällä Pikku Picpusin bernhardilaisnunnat harjoittamaan
herkeämätöntä palvomista pyhän sakramentin benediktiläisnunnien tapaan.
Mutta molemmat yhdyskunnat pysyivät siitä huolimatta täydelleen
itsenäisinä ja erillään toisistaan.
11.
Pikku Picpusin loppuvaiheet.
Ensimäisen keisarikunnan kukistuttua alkoi Pikku Picpusin luostari
joutua rappiolle. Se ennusti koko yhdyskunnan kuolemaa, yhdyskunnan,
joka kahdeksannentoista vuosisadan vaivuttua ajan virtaan kuihtuu ja
häviää kuten kaikki uskonnolliset laitokset. Harras mietiskely kuuluu,
samoinkuin rukouskin, ihmiskunnan henkisiin tarpeisiin. Mutta kuten
kaikki, mitä vallankumous pääsi koskettamaan, muuttui sekin
yhteiskunnallisen edistyksen vihollisesta sen ystäväksi.
Pikku Picpusin asukkaiden lukumäärä väheni nopeasti. Vuonna 1840 oli jo
pikku luostari kadonnut, kasvatuslaitos samoin. Ei ollut enää vanhoja,
arvokkaita äitejä, ei nuoria tyttöjä: edelliset olivat kuolleet,
jälkimäiset lentäneet tiehensä. _Volaverunt_.
Herkeämättömän palvomisen säännöt olivat kauhistuttavan ankarat. Ne
vaikuttivat sen, että pyrkijöitä ilmaantui tavattoman vähän, ja
luostari jäi piankin tyhjilleen. Vuonna 1845 liittyi yhdyskuntaan vielä
muutamia harvoja maallikkosisaria, mutta varsinaisista nunnista ei
ollut puhettakaan. Neljäkymmentä vuotta takaperin oli luostarissa
vakinaisia asukkaita lähes sata. Viisitoista vuotta sitten enää vain
kaksikymmentäkahdeksan. Montako on niitä nykyään? Vuonna 1847 oli
päänunna verrattain nuori: merkki siitä, että valintapiiri oli
supistunut. Hän ei ollut täyttänyt vielä neljääkymmentä vuotta. Kun
työntekijät vähenevät, lisääntyy yksityisten taakka. Jokaisen tehtävät
tulevat raskaammiksi. Saattoi jo silloin hyvin nähdä sen ajan, jolloin
olisi enää vain kymmenkunnan heikkoa, kumaraista hartiaa kantamassa
pyhän Benediktin raskaita määräyksiä. Taakka ei vähene, vaan pysyy aina
samana niin harvoille kuin useillekin. Ennen se painoi, nyt se alkoi
rusentaa. Nunnaraukat kuolla kupsahtivatkin toinen toisensa jälkeen.
Sinäkin aikana, jolloin tämän kirjan tekijä asusti Pariisissa,
kuoli heitä kaksi. Toinen oli kahdenkymmenenviiden vanha, toinen
kahdenkymmenenkolmen. Tämä jälkimäinen saattoikin sanoa Julia Alpinulan
tavoin: _Hic jaceo. Vixi annos viginti et tres_. Näiden syiden takia
luopui luostari piankin tyttöjen kasvattamisesta.
Me emme ole voineet kulkea tämän kummallisen, tuntemattoman,
salaperäisen talon ohi käymättä sinne sisälle ja viemättä sinne
mukanamme kaikkia niitä lukijoita, jotka ovat liittyneet meidän
seuraamme ja jotka kuuntelevat -- muutamien hyödyksi ehkä -- meidän
kertovan Jean Valjeanin surullista tarinaa. Me olemme tunkeutuneet
tarkastelemaan tämän yhdyskunnan elämää, yhdyskunnan, jonka tavat ja
toimet olivat itsessään niin vanhoja, mutta niin uusia ja tuntemattomia
nykyään. Koko talo oli kuin suljettu puutarha. _Hortus conclusus_. Me
olemme puhuneet tästä omituisesta paikasta yksityiskohdittain, mutta
kunnioittavasti, ainakin sikäli kuin yksityiskohtainen kuvailu ja
kunnioittavaisuus sopivat yhteen. Me emme ymmärrä kaikkea, mutta mitään
emme me solvaise. Me olemme yhtä kaukana Joosef de Maistren
ylistyslaulusta, joka päätyi antamaan korkeimman siunauksensa
pyövelille, kuin Voltairen irvistelevästä ivasta, joka ei kaihda
ristiinnaulitunkuvaakaan häpäisemästä.
Voltairen epäjohdonmukaisuutta vain, sivumennen sanottuna. Sillä
Voltaire olisi puolustanut Jeesusta yhtä hyvin kuin hän puolusti
Calasta. Ja mitä merkitsee ristiinnaulitunkuva niillekin, jotka
kieltävät Jeesuksen yliluonnollisen syntyperän? Murhattua viisasta.
Yhdeksännellätoista vuosisadalla sai uskonnollisuus kestää kovia
koettelemuksia. Unohdetaan erinäisiä seikkoja, ja siinähän ei mitään
pahaa, kunhan vain unohdettaessa vanhaa, opittaisiin jotain uutta.
Älköön ihmissydän jääkö tyhjilleen! Revitään maahan yhtä ja toista, ja
hyvähän on niinkin, kunhan vain osataan sitten rakentaa jotakin
pysyväistä sijaan.
Mutta sillä välin tarkastakaamme menneisyyden tapahtumia. On
tarpeellista niitä tuntea, elleihän muun takia, niin ainakin
osataksemme välttää sitä, minkä olemme hyljättäväksi havainneet. Väärät
menneisyyden jäljittelyt pukeutuvat usein uusiin muotoihin ja pyytävät
mielellään käydä tulevaisuudesta. Tämä kummitus, menneisyys, on
taipuvainen väärentämään passinsa. Kavahtakaamme ansaa. Olkaamme
varuillamme. Menneisyyden kasvoilla on eräs omituinen ilme, taika-usko,
sekä eräs omituinen naamus, ulkokultaisuus. Ymmärtäkäämme tämä ilme
oikein ja reväiskäämme pois tämä petollinen naamus.
Mitä luostareihin tulee, tarjoavat ne tarkastellaksemme kaksi toisiinsa
liittyvää kysymystä: sivistyskysymyksen, sivistyksen, joka ne
tuomitsee, sekä vapauskysymyksen, vapauden, joka niitä suojelee.