1.
Taidokkaita koukutteluja.
Seuraavien ja myöhempienkin sivujen johdosta lienee muuan huomautus
paikallaan.
Onpa jo vuosia vierähtänyt siitä, kun tämän kirjan tekijä poistui
Pariisista. Hänen on nyt vasten tahtoaankin puhuminen itsestään. Siitä
lähtien on Pariisi muuttanut muotoaan. Uusi kaupunki on kohonnut
ilmoille, ja se kaupunki on hänelle jotakuinkin tuntematon. Hänen ei
tarvitse vakuuttaa rakastavansa Pariisia. Pariisi on hänen henkensä
syntymäkaupunki. Purkamisten ja uutisrakennusten johdosta on hänen
nuoruutensa Pariisi, Pariisi, jonka kuvaa hän säilyttää hartaassa
muistossa, nykyään mennyt Pariisi. Sallittakoon hänen puhua siitä
Pariisista aivan kuin olisi se yhä olemassa. Voihan sattua, että
siellä, minne näiden rivien kirjoittaja vie lukijan, sanoen: "Sillä ja
sillä kadulla on se ja se talo", ei ole enää katua eikä taloa. Lukija
tarkastakoon, miten asian laita on, jos haluaa. Mitä tämän kirjan
tekijään tulee, ei hän lainkaan tunne uutta Pariisia, ja hän kirjoittaa
se entinen Pariisi silmäin edessä, vallassa harhakuvitelman, joka on
hänelle kallis. Hänestä on mieluista ajatella, että siellä kaukana,
kaukana on vielä jotakin siitä, mitä hän näki ollessaan kotimaassaan,
ja ettei kaikki ole vielä kadonnut. Niin kauvan kun ihminen askartelee
syntymämaassaan, luulee hän, että nämä kadut ovat hänelle yhdentekeviä,
että nämä akkunat, nämä katot ja nämä ovet eivät häneen kuulu mitään,
että nämä seinät ovat hänelle vieraita, että nämä puut ovat samanlaisia
kuin muuallakin, että nämä talot, joihin hän ei koskaan tule
astuneeksi, ovat hänelle hyödyttömiä, että nämä käytävät, joita hän
polkee, ovat pelkkää kiveä. Mutta kun hänen on täytynyt poistua niiltä
mailta, tuleekin hän huomaamaan, että ne kadut ovat hänelle rakkaita,
että ne talot, ne akkunat ja ne ovet häneltä puuttuvat, että ne seinät
ovat hänelle välttämättömiä, että ne puut ovat hänen lemmikkejään, että
ne talot, joihin hän ei koskaan astunut, ovat hänelle niin kalliita,
kuin olisi hän käynyt niissä joka päivä, ja että hän jätti sisintä
olemustaan, vertansa ja sydäntänsä niille kiville. Kaikki ne paikat,
joita hän ei enää näe, joita hän ei ehkä enää koskaan saa nähdä, mutta
joiden kuvan hän on säilyttänyt muistossaan, muuttuvat surullisen
viehättäviksi, palajavat hänen murheelliseen mieleensä kuin unennäkönä,
vilkuttavat hänelle pyhää maata ja ovat ikäänkuin koko avaran Ranskan
olennaisin ilmestysmuoto. Ja hän rakastaa niitä paikkoja, hän loihtii
ne sielunsa silmien eteen senlaisina kuin ne ovat, senlaisina kuin ne
olivat, hän ei niistä luovu, hän ei tahdo niistä mitään muuttaa, sillä
isänmaan muistoperäinen muoto on hänelle yhtä rakas kuin äidin kasvot.
Sallittakoon meidän siis puhua menneestä ajasta nykyisyytenä.
Tehtyämme tämän huomautuksen, jonka lukija suvaitkoon ottaa varteen,
jatkamme kertomustamme.
Jean Valjean oli heti poikennut puistokadulta ja painunut muiden
katujen sokkeloihin, mutkitellen parhaan taitonsa mukaan ja palaten
joskus entisille jäljilleen, saadakseen selville, ettei häntä seurattu.
Tämän tempun osaa myös ajettu sarvas. Siellä, missä jäljet tuntuvat, on
siitä muun muassa se hyöty, että tällainen äkkikäänne helposti johtaa
miehet ja koirat eksyksiin. Metsästyskielessä sanotaan sitä _vääräksi
kaarroksi_.
Sinä yönä oli täysi kuu. Jean Valjeania ei se seikka harmittanut. Kuu,
joka hehkui vasta aivan taivaanrannassa, leikkeli kaduille suuria
valo- ja varjojuovia. Jean Valjean saattoi hiipiä pitkin talojen seiniä
pimeätä puolta ja pitää valaistua osaa silmällä. Hän ei ehkä tarpeeksi
kiinnittänyt huomiota siihen, että pimeä puoli jäi häneltä näkemättä.
Mutta siitä huolimatta luuli hän olevansa varma, ettei häntä kukaan
vakoillut ainakaan Poliveaunkadun läheisillä autioilla sokkelokujilla.
Cosette asteli Jean Valjeanin rinnalla kyselemättä, hämmästelemättä.
Hänen elämänsä kuusi ensimäistä kärsimysvuotta olivat lisänneet hänen
luonteeseensa jonkunlaisen välinpitämättömyyden piirteen. Ja muutenkin
-- tätä huomautusta on meidän vast'edeskin syytä usein toistaa -- oli
hän suuremmasti ihmettelemättä tottunut ukon omituisiin tapoihin ja
kohtalon äkillisiin keikauksiin. Ja mitäpä hänellä hätää olikaan, kun
Jean Valjean oli hänen mukanaan!
Jean Valjean ei tiennyt enempää kuin Cosettekaan, minne sitä oltiin
menossa. Hän turvasi Jumalaan, niinkuin lapsi turvasi häneen. Joku
häntä väkevämpi tuntui pitävän häntäkin kädestä. Hänestä oli aivan kuin
olisi joku näkymätön olento häntä ohjannut. Muuten ei hänellä ollut
mitään täsmällistä päätöstä tehtynä, ei mitään suunnitelmaa eikä
päämäärää. Ehdottoman varma ei hän ollut edes siitä, oliko se yöllinen
vieras tosiaankin Javert. Ja saattoihan se Javert ollakin, mutta eihän
Javertin ollut tarvinnut tuntea häntä, Jean Valjeania. Hänhän oli
valepuvussa! Häntähän luultiin kuolleeksi. Mutta näiden muutamien
päivien aikana oli sattunut seikkoja, jotka tuntuivat kummallisilta.
Enempää hän ei tarvinnut. Hän oli lujasti päättänyt olla enää menemättä
Gorbeaun taloon. Pesästään karkoitetun otuksen tavoin etsi hän soppea,
mihin kätkeytyä, kunnes löytäisi tyyssijan, mihin asettua asumaan.
Jean Valjean koukutteli ristiin rastiin Mouffertardin kaupunginosaa,
joka oli jo asettunut yöpuulleen, aivan kuin olisi se elänyt vielä
keski-ajassa ja totellut ehtookellon käskyä. Taidokkaasti kiersi ja
kaarsi hän Cansierin-, Copeaun-, Battoir-, Saint-Victorin- ja
Puits-l'Ermiten katuja pitkin. Siellä olisi kyllä ollut asuntoja
saatavissa, mutta hän ei käynyt niitä edes katsomassa, koska ei uskonut
sen maksavan vaivaa. Hän oli aivan varma siitä, että jos häntä
sattumoisin olisi etsitty, olisi hänet muitta mutkitta ilmaistu.
Kellon lyödessä yhtätoista Saint-Étienne du-Montin kirkontornissa kulki
hän Pontoisenkadulla sen poliisi-aseman ohi, joka on talossa n:o 14.
Vaisto, josta olemme ylempänä puhuneet, sai hänet vähän ajan kuluttua
katsomaan taakseen. Silloin näki hän selvästi aseman edustalla palavan
lyhdyn valossa kolmen miehen, jotka olivat häntä jo hyvin lähellä,
kulkevan perä perää tämän lyhdyn ohi kadun pimeätä puolta. Yksi heistä
poikkesi käytävään, joka vei taloon. Joukkion johtaja näytti hänestä
erittäinkin epäilyttävältä.
"Tule, lapsukaiseni", sanoi hän Cosettelle ja kiiruhti poistumaan
Pontoisenkadulta.
Hän teki pienen kaaren, kiersi Patriarkkojen käytävän, joka oli
myöhäisen hetken takia suljettu, harppasi Puumiehenkadun ja Joutsikadun
poikki ja painui Postikadulle.
Sieltä tulee vastaan kadunristeys, missä nykyään sijaitsee Rollinin
lukio ja mihin Uusi Genovevankatu päättyy.
(Sanomattakin on selvää, että Uusi Genovevankatu on sangen vanha katu
ja etteivät postivaunut edes joka kymmenentenä vuonna kulje Postikatua.
Kolmannellatoista vuosisadalla asui sen varrella savenvalajia, ja sen
oikea nimi olisi siis Savenvalajankatu.)
Kuu valaisi kirkkaasti tätä risteystä. Jean Valjean pujahti läheiseen
porttikäytävään, laskien, että jos ne miehet vielä ajavat häntä takaa,
täytyi hänen nähdä heidät selvästi tällä valoisalla paikalla.
Eikä ollut kulunut kolmea minuuttia, ennen kuin miehet ilmestyivät.
Heitä oli nyt neljä, kaikki rotevia, pitkiin, ruskeisiin takkeihin
puettuja, päässä pyöreät hatut ja jykevät kepit kädessä. He olivat
omiansa herättämään yhtäläistä levottomuutta suurella koollaan ja
mahtavilla nyrkeillään kuin salaperäisellä kuljeskelemisellaankin yön
pimeydessä. Heitä olisi voinut luulla ihmismuotoon paneutuneiksi
kummituksiksi.
He pysähtyivät keskelle risteystä ja ryhmittyivät ikäänkuin
neuvottelemaan. He näyttivät epäröivän. Johtaja käännähti ja viittasi
kiivaasti oikealla kädellään sinne päin, minne Jean Valjean oli
piiloutunut; muuan miehistä tuntui taas jotenkin itsepintaisesti
puolustavan vastakkaista suuntaa. Johtajan käännähtäessä valaisi kuu
hänen kasvonsa. Jean Valjean tunsi selvästi Javertin.
2.
Onneksi kulkee Austerlitzin siltaa kuormarattaita.
Jean Valjean ei enää epäröinyt, vaikka miehet eivät olleetkaan vielä
päässeet lopullisesti selville oikeasta suunnasta. Hän käytti heidän
hidasteluaan hyväkseen. Hän voitti aikaa, miehet menettivät. Hän
hypähti porttikäytävästä, jonne oli kyyristynyt, ja ohjasi kulkunsa
Postikatua pitkin Kasvitarhan seutuja kohti. Cosette alkoi väsyä, ja
hän nosti tytön syliinsä. Kävelijöitä ei enää näkynyt, eikä lyhtyjä
oltu sytytetty, koska oli kuunvalo.
Hän astui nopeammin.
Muutamin harppauksin ehti hän Gobletin savenvalutehtaan kohdalle, jonka
seinästä kuu valaisi hyvin selvästi vanhan kirjoituksen:
Goblet ja Pojan tässä tehdas on.
Täällä valita on vara kaikkien:
Ruukun, muuritiilen, torven, maljakon
saa täältä hyvän, halvan, mieluisen.
Hänen taakseen jäi Avainkatu, sitten Pyhän Vihtorin suihkukaivo. Hän
kulki alakatuja Kasvitarhan ohi ja tuli niin rantakadulle. Hän vilkaisi
ympärilleen. Rantakatu oli tyhjä. Läheiset kadut olivat myös tyhjiä. Ei
ketään näkynyt. Hän hengähti.
Hän läheni Austerlitzin siltaa.
Siltamaksua kannettiin vielä silloin.
Hän astui vahtimiehen kojuun ja luovutti sounsa.
"Kaksi souta", sanoi tointa hoitava sotavanhus. "Sylissänne on lapsi,
joka voisi itsekin kävellä. Maksua menee kahdelta."
Hän maksoi, harmissaan siitä, että hänen kulkunsa oli antanut aihetta
huomautuksiin. Paon pitäisi olla äänetöntä lipumista.
Suuret kuormarattaat rytyyttivät juuri silloin Seinen yli, yrittäen,
kuten hänkin, oikealle rannalle. Se tuli hänelle paraaseen aikaan. Hän
sai kulkea koko sillan näiden rattaiden varjossa.
Sillan keskipaikkeilla pyrki Cosette kävelemään, koska hänen jalkansa
olivat puutuneet. Hän laski tytön maahan ja tarttui hänen käteensä.
Ehdittyään sillan yli huomasi hän oikealla puolen useampia lautatarhoja
ja yritti niitä kohti. Mutta sinne päästäkseen täytyi kulkea jotenkin
avaran valaistun paikan poikki. Hän ei epäröinyt. Takaa-ajajat olivat
ilmeisestikin eksyneet jäljiltä, ja Jean Valjean luuli pelastuneensa
kaikesta vaarasta. Häntä kyllä etsittiin, sen hän tiesi. Mutta ei
täältä päin, siitä oli hän varma.
Muuan pieni katu, Pyhän Antonion Ruohotie, kuten sen nimi kuuluu,
avautui kahden muurien eroittaman lautatarhan välistä. Tämä katu oli
kapea ja pimeä, siis aivan kuin tehty häntä varten. Ennen
poikkeamistaan sille katsahti hän taaksensa.
Siltä kohdalta näki hän Austerlitzin sillan koko pituudessaan.
Neljä varjoa oli juuri astunut sillalle.
Varjot kääntyivät poispäin Kasvitarhasta ja ohjasivat kulkunsa oikeata
rantaa kohti.
Nämä neljä varjoa olivat ne neljä miestä.
Jean Valjean säpsähti kuin otus, joka huomaa jälleen päästyn
jäljilleen.
Hän toivoi kuitenkin yhä, etteivät miehet olleet vielä ehtineet sillan
päähän nähdäkseen hänen kulkemistaan Cosettea taluttaen valaistun
paikan poikki.
Jos niin olisi asian laita, jos hän poikkeaisi sille pienelle kadulle,
joka avautui hänen eteensä, jos hän pääsisi lautatarhojen,
vihannesviljelysten ja peltojen ohi asumattomille, yksinäisille
alueille, voisi hän pelastua.
Ja hänestä tuntui tuo rauhallinen pikkukatu houkuttelevalta. Hän
poikkesi sille.
3.
Katsokaa v. 1727 toimitettua Pariisin asemakarttaa.
Kolmisensataa askelta kuljettuaan saapui hän kohtaan, missä katu
haarautui. Se jakautui kahdeksi kaduksi, joista toinen kaartui
vasempaan, toinen oikeaan. Jean Valjeanin edessä oli ikäänkuin Y:n
kaksi haaraketta. Kumpainenko valita?
Hän ei epäröinyt hetkeäkään, vaan kääntyi oikealle.
Miksi?
Siksi, että vasemmanpuoleinen haarake vei etukaupunkiin, siis asutuille
seuduille, ja oikeanpuoleinen kedoille, siis asumattomille paikoille.
Mutta heidän käyntinsä ei ollut enää niin nopeata kuin ennen. Cosette
hidastutti Jean Valjeanin kulkua.
Hän nosti tytön jälleen syliinsä. Cosette kallisti päänsä ukon
olkapäälle, eikä lausunut sanaakaan.
Tuon tuostakin kääntyi hän vilkaisemaan taakseen. Hän koki aina
pysytellä kadun pimeällä puolella. Katu oli sillä kohtaa suora.
Ensimäisillä parilla, kolmella kerralla ei hän nähnyt mitään.
Hiljaisuus oli syvä, ja hän jatkoi käyntiänsä hiukan rauhoittuneena.
Äkkiä luuli hän kääntyessään huomanneensa kaukana kadun päässä, mistä
hän oli jo kulkenut, liikkuvan jotakin.
Hän syöksyi syöksymällä eteenpäin, toivoen löytävänsä jonkun
sivukujasen, jota pitkin hän voisi paeta ja vielä kerran haihduttaa
vainukoirat jäljiltään.
Pimeästä kohosi muuri.
Tämä muuri ei kuitenkaan estänyt kulkua. Se reunusti vain erästä
poikkikatua, johon Jean Valjeanin kulkema katu johti.
Tässä oli jälleen päätettävä, mihin mennä: oikealleko vai vasemmalle?
Hän vilkaisi oikealle. Katu kiemurteli kaikenlaisten rakennusten,
vajojen ja varastohuoneiden väliä ja päättyi umpikujaan. Umpikujan perä
näkyi selvästi: korkea, valkoinen muuri.
Hän vilkaisi vasemmalle. Siltä puolen oli katu avonainen ja vei parin
sadan askeleen päässä toiselle kadulle, jolle se muodosti ikäänkuin
sivuhaaran. Siellä oli pelastus.
Juuri kun Jean Valjean oli kääntymäisillään vasempaan, yrittääkseen
päästä kadulle, joka häämötti siellä etäämpänä, äkkäsi hän pienen kadun
ja ison kadun kulmauksessa, mistä hänen oli kuljettava, mustan,
liikkumattoman patsaan.
Siellä seisoi ilmeisesti mies, joka oli varmaankin asetettu siihen
vartioimaan ja sulkemaan häneltä tietä.
Jean Valjean peräytyi.
Se Pariisin kohta, missä Jean Valjean oli ja joka sijaitsee
Saint-Antoinen etukaupungin ja La Rapéen välillä, on niitä, jotka
myöhempi aika on perin pohjin muuttanut ja muodostanut: toisten
mielestä ovat nämä uudistustyöt tätä vain rumentaneet, toisten
väitteiden mukaan taas tavattomasti kaunistaneet. Viljelysmaat,
lautatarhat ja vanhat rakennukset ovat hävinneet. Nykyään on siellä
komeita, uusia katuja, sirkuksia, hevosratoja ja muita senkaltaisia
huvittelulaitoksia, rautatienasemia, Mazasin vankila. Kuten näemme:
edistys oikojineen.
Puoli vuosisataa sitten sanottiin tavallisessa kansankielessä, joka
perustuu pelkille muistotiedoille ja joka itsepintaisesti kutsuu
Ranskan Instituuttia _Neljäksi Kansallisuudeksi_ ja Koomillista
Oopperaa _Feydeauksi_, paikkaa, johon Jean Valjean oli osunut,
_Pikku Picpusiksi_. Pyhän Jaakon portti, Pariisin portti, Kersanttien
tulli-asema, Sikopaimenten kaupunginosa. Pursi, Celestinit, Kapusinit,
Pallokenttä, Räme, Krakaun Puu, Pikku Puola, Pikku Picpus, ne ovat
vanhan Pariisin nimiä, jotka jäävät elämään vielä uuteenkin
ympäristöön. Kansan muistotieto pitää yhä näitä menneisyyden
haaksirikkojäännöksiä pinnalla.
Pikku Picpus, jonka olemassa-olo ei milloinkaan ollut kovin huomattu ja
joka koko ikänsä pysyi vain erikoisen kaupunginosan luonnoksena, näytti
melkein yhtä luostarimaiselta kuin joku espanjalainen kaupunki. Teillä
ei paljon kivitystä eroittanut, kaduista ei juuri erikoista huolta
pidetty. Lukuunottamatta niitä paria, kolmea katua, joista saamme kohta
lähemmin puhua, oli siellä vain pelkkää muuria ja yksinäisyyttä. Ei
ainuttakaan myymälää, ei ajoneuvojen räminää, tuskin tulenpilkettä
akkunassa siellä ja täällä: kaikki valot sammutettiin jo kello
kymmeneltä. Puutarhoja, luostareita, rakennusainevarastoja,
vihannesviljelyksiä, harvassa mataloita taloja ja niiden ympärillä yhtä
korkeat muurit kuin talot itse.
Senlaiselta näytti tämä kaupunginosa viime vuosisadalla. Vallankumous
hyökkäsi ensin ankarasti sen kimppuun. Tasavallan viranomaiset sitä
hävittivät, puhkoivat ja halkoivat. Valtavat törkykasat peittivät
avaroita aloja. Kolmekymmentä vuotta sitten alkoi tämä kaupunginosa
kadota uusien rakennusten tieltä. Nykyään ei siitä ole enää mitään
jäljellä. Pikku Picpus, josta eivät nykyaikaiset asemakartat puhu
halaistua sanaa, näkyy joltisenkin selvästi eräässä vuonna 1727
julkaistussa Pariisin asemakartassa, minkä ovat toimittaneet Denis
Thierry (Pyhän Jaakon katu, vastapäätä Kipsikatua, Pariisissa) ja Jean
Girin (Kaupustelijattarenkatu, Lyonissa). Olemme jo maininneet, että
Pikku Picpusin ainoat kadut muodostivat Y:n tapaisen kuvion, koska
Pyhän Antonion Ruohotie jakaantui kahtia ja muuttui vasemmalla
Picpusinkaduksi ja oikealla Polonceaunkaduksi. Y:n haarojen kärkiä
yhdisti ikäänkuin poikkiviivan tavoin Oikokatu. Polonceaunkatu päättyi
siihen. Picpusinkatu kulki eteenpäin ja nousi Lenoirin toria kohti. Jos
joku tuli Seinen puolelta ja saapui Polonceaunkadun päähän, oli hänen
vasemmalla kädellään Oikokatu, joka siinä muodosti suoran kulman, hänen
edessään tämän kadun reunusmuuri, ja hänen oikealla kädellään lyhyt
Oikokadun jatko, josta ei ollut pääsyä mihinkään ja jota sanottiin
Genrotin umpikujaksi.
Senlainen oli Jean Valjeanin asema.
Olemme jo maininneet, että hän peräytyi nähdessään Oikokadun ja
Picpusinkaduu kulmauksessa mustan haamun. Ei epäilemistäkään: tämä
haamu odotti häntä.
Mitä tehdä?
Peräytyä ei enää voinut. Se, mitä hän äsken näki liikkuvan pimeässä
takanaan, oli epäilemättä Javert seuralaisineen. Javert oli luultavasti
jo sen kadun toisessa päässä, jonka toiseen päähän Jean Valjean oli
joutunut. Javert tunsi todennäköisesti nämä pienet sokkelot tarkalleen
ja oli varoiksi lähettänyt miehen vartioimaan ulospääsyä. Nämä
johtopäätelmät, jotka näyttivät kaikin puolin todellisuuteen
perustuvilta, pyörivät tuulenpuuskan lennättelemän tomupilven tavoin
Jean Valjeanin murheellisissa aivoissa. Hän tarkasti Genrotin
umpikujaa: muuri. Hän tarkasti Picpusinkatua: vahti. Hän näki tämän
mustan varjon lankeavan kuun valaisemalle kadulle. Jos hän kulki
eteenpäin, juoksi hän suoraan tämän vahdin syliin. Jos hän peräytyi,
sieppasi Javert hänet koreasti kiinni. Jean Valjean tunsi joutuneensa
ikäänkuin verkkoon, joka hitaasti pienensi piiriään. Epätoivoissaan
nosti hän silmänsä taivasta kohti.
4.
Haparoivaa pakoa.
Jotta voisi ymmärtää seuraavat tapaukset, tulee muodostaa itselleen
selvä käsitys Oikokadusta ja etenkin kulmauksesta, joka jäi
vasemmalle Polonceaunkadulta tultaessa ja astuttaessa tälle pienelle
kadulle. Oikokadun oikeata puolta reunustivat melkein kauttaaltaan
Picpusinkatuun asti kehnonnäköiset talot. Vasemmalla oli vain yksi
ainoa jylhä rakennus, jonka muodostivat useammat kerros kerrokselta
Picpusinkadulle päin kohoavat osat, niin että tämä rakennus oli hyvin
korkea Picpusinkadun puolelta, mutta jotenkin matala Polonceaunkadun
seutuvilta. Kulmauksessa, josta olemme puhuneet, oli se jo niin matala,
että siitä näkyi enää vain muuri. Tämä muuri ei kulkenut suoraan kadun
vartta, vaan taivahti siltä kohtaa jyrkästi sisäänpäin, niin että siten
syntynyttä syvennystä ei muurin kulmausten takia saattanut nähdä ei
Polonceaunkadulta eikä Oikokadulta.
Tästä syvennyksestä lähtien jatkui muuri Polonceaunkadun vartta aina
erääseen taloon asti, jossa näkyi numero 49, ja Oikokadun vartta, missä
se oli paljon lyhyempi, ulottuen vain ylempänä kuvattuun synkkään
rakennukseen ja muodostaen siinä uuden syvennyksen. Rakennuksen
muurinpuoleinen osa näytti hyvin jylhältä: siinä oli vain yksi akkuna,
tai paremmin sanoen: kaksi sinkkilevyin päällystettyä akkunanluukkua,
jotka pysyivät aina suljettuina.
Tämä kuvaus on ehdottoman tarkka ja se herättäisi varmaan hyvin selviä
muistoja sen kaupunginosan entisten asukasten mielissä.
Edellämainitun syvennyksen täytti kokonaan eräs kummallinen laitos,
joka näytti suunnattoman suurelta, mutta ränsistyneeltä portilta. Se
oli muodoton kokoomus paksuja pystysuoria lankkuja, joista ylimmäiset
olivat leveämpiä kuin alimmaiset ja joita pitivät kasassa pitkät
poikkiraudat. Sen sivussa oli toinen tavallisenkokoinen portti,
ajoportti, joka oli ilmeisesti puhkaistu muuriin vasta noin
viitisenkymmentä vuotta takaperin.
Lehmuksen latva näkyi portin päällitse, ja Polonceaunkadun puolelta
peitti muuria muratti.
Jean Valjeania uhkasi väistämätön vaara, ja sentähden houkutteli häntä
tämän synkeän rakennuksen näennäinen asumattomuus ja autius. Hän
silmäsi sitä nopeasti. Hän ajatteli, että jos hän voisi päästä sinne,
olisi hän ehkä pelastettu. Siitä ajatuksesta virisi toivo.
Tämän rakennuksen Oikokadun puoleisessa keskiosassa oli eri kerrosten
kaikissa akkunoissa vanhanaikuiset lyijysuppilot. Pääjohdosta meni
sivuhaaroja kaikkiin näihin suppiloihin, ja ne muodostivat päätyyn
ikäänkuin tiheäoksaisen puun. Nämä mutkittelevat torvihaarakkeet
muistuttivat kuolleita lehdettömiä viiniköynnöksiä, jotka kiemurtelevat
vanhojen maalaistalojen seiniä ylös.
Tämä omituinen torvirykelmä kiinnitti heti kohta Jean Valjeanin
huomiota. Hän laski Cosetten istumaan nojalleen väistökiveä vasten,
käski häntä olemaan hiljaa ja juoksi itse sille kohtaa, missä johto
painui katuun. Ehkäpä voisi käyttää sitä apuna kiipeämisessä ja sillä
tavoin päästä taloon. Mutta johto oli peräti ränsistynyt, sitä ei oltu
enää pitkiin aikoihin käytetty tarkoitukseensa ja sen eri osat pysyivät
tuskin koossa; sitäpaitsi olivat kaikki tämän kuolleen talon akkunat,
ullakko-aukotkin, varustetut vahvoilla rautaristikoilla. Lisäksi
valaisi kuu tätä julkipuolta täydeltä terältä, ja kadun päässä
odotteleva mies olisi nähnyt Jean Valjeanin kiipeämisen. Ja mihin panna
Cosette? Miten saada tyttö hilatuksi kolmikerroksisen talon yli?
Hän luopui siis kiipeämisajatuksesta ja ryömi pitkin muuria
Polonceaunkadulle päin.
Ehdittyään syvennykseen, johon hän oli jättänyt Cosetten, huomasi hän,
ettei kukaan voinut häntä sieltä nähdä. Hän oli suojassa kaikilta
uteliailta silmäyksiltä, kuten äsken selitimme, tulivatpa ne miltä
taholta tahansa. Sitäpaitsi oli siellä pilkko pimeä. Ja sitten ne kaksi
porttia. Voisihan niitä ehkä raottaa tai yrittää särkeä. Muratin
peittämän muurin takana oli ilmeisesti puutarha, koska sieltä näkyi
lehmus. Sinne saattoi hän ainakin kätkeytyä, vaikka puissa ei vielä
ollutkaan lehtiä, ja päästä yön yli.
Mutta aika kului. Sieti pitää kiirettä.
Hän tunnusteli ajoporttia ja sai heti selville, että se oli sekä
sisältä että ulkoa muurattu umpeen.
Hän kävi toiselle portille suuremmin toivein. Se oli aivan ränsistynyt,
sen suuruus teki sen yhä hontelommaksi, lankut olivat mädäntyneet, ja
poikkiraudat, joita olikin vain kolme, peräti ruostuneet. Tämän
lahonneen portin läpi saattoi ehkä murtautua.
Tutkiessaan asiaa lähemmin, huomasi hän, ettei tämä portti ollutkaan
mikään portti. Siinä ei ollut ei saranantappeja, eikä saranarautoja, ei
lukkoa eikä keskireikää. Poikkiraudat kulkivat katkeamatta milloin
lankkujen etu-, milloin takapuolitse. Halkeamista häämötti
kivenmukuloita ja kokonaisia lohkareita, jotka oli muurisavella
liitetty toisiinsa ja jotka ohikulkijat saattoivat nähdä vielä kymmenen
vuotta sitten. Kauhistuksekseen täytyi hänen tunnustaa itselleen, että
tämä näennäinen portti olikin yksinkertaisesti muuriin kyhätty
puupäällystys. Oli helppoa reväistä lankku irti, mutta sitten tulikin
vastaan luja kiviseinä.
5.
Se temppu olisi ollut mahdoton, jos kaduilla olisi ollut
kaasuvalaistus.
Silloin alkoi etäältä kuulua kumeata, määränperäistä jyminää. Jean
Valjean kurkisti kulmauksesta. Seitsemän, kahdeksan sotamiestä oli
juuri ilmestynyt Polonceaunkadun päähän. Hän näki pistinten välkkyvän.
Joukkue kulki häntä kohti.
Sotilaat, joiden etunenässä hän eroitti Javertin kookkaan hahmon,
etenivät hitaasti ja varovasti. He pysähtyivät usein. Nähtävästi
tutkivat he kaikki muurinnurkkaukset ja kaikki porttien ja käytävien
piilopaikat.
Se oli varmaan joku kulkuvartiosto, jonka Javert oli kohdannut ja
ottanut avukseen.
Javertin molemmat seuralaiset astelivat heidän riveissään.
Heiltä menisi ainakin neljännestunti, ennenkuin he saapuisivat
paikalle, missä Jean Valjean oli, jos he edelleen kulkisivat yhtä
hitaasti ja pysähteleisivät yhtä usein. Se oli kamala hetki. Vain
muutamat minuutit eroittivat enää Jean Valjeanin siitä kauhistuttavasta
kuilusta, joka nyt avautui hänen jalkojensa juureen kolmannen kerran.
Eikä rangaistusvankila ollut enää rangaistusvankila vain: se merkitsi
myös Cosetten menettämistä ainiaaksi, se merkitsi elämää, joka ei ollut
juuri kuolemaa parempi.
Jäljellä oli enää vain yksi mahdollisuus.
Jean Valjean oli siitä omituinen, että hänen olallaan oli niin
sanoaksemme haarapussi. Pussin toisessa puoliskossa olivat pyhimyksen
ajatukset, toisessa kaleerivangin peloittavat kyvyt. Hän kahmaisi
väliin yhdestä, väliin toisesta, aina tilaisuuden mukaan.
Monien muiden taitotemppujen ohessa oli Jean Valjean, kuten
muistettanee, lukuisain pako-yritystensä kouluuttamana päässyt täydeksi
mestariksi kiipeämisessä: aivan uskomattoman taitavasti nousevat moiset
mestarit suorakulmaista muurinnurkkausta ilman tikapuita, ilman
rautakynsiä, vain pelkän lihasvoiman avulla, turvaten niskaan,
hartioihin, lonkkiin ja polviin, käyttäen hyväkseen seinän
pienimpiäkin, huomaamattomimpiakin kohoumia, aina kuuden kerroksen
korkeuteen, jos niin on tarvis, taito, joka parikymmentä vuotta
takaperin teki niin surullisen kuuluisaksi Pariisin Oikeustalon
viereisen vankilan pihanurkkauksen, mitä myöten tuomittu Battemolle
pakeni.
Jean Valjean mitteli katseillaan muuria, jonka takaa hän näki lehmuksen
kohoavan. Se oli ainakin kahdeksantoista jalkaa korkea. Nurkkaukseen,
jonka se muodosti ylempänä kuvatun suuren rakennuksen seinän kanssa,
oli alhaalle muurattu kolmikulmainen täyte, ja sen oli varmaankin määrä
turvata tämä liian mukava soppi niiden tunkiohyönteisten vierailuilta,
joita kutsutaan ohikulkijoiksi. Tällaiset muurinnurkkausten
suojatäytteet ovat hyvin tavallisia Pariisissa.
Täyte oli noin viisi jalkaa korkea. Sen huipulta oli kiivettävää enää
vain kolme-, neljätoista jalkaa.
Muurin päällys oli tasainen, ilman suippoharjaa.
Ainoana vaikeutena oli Cosette. Cosette ei osannut kiipeillä muurien
yli. Jättää hänet siihen? Jean Valjean ei sitä ajatellutkaan. Oli
mahdotonta viedä tyttöä kiivetessä mukanaan. Miehen kaikki voimat
tarvitaan muutenkin tyystin näissä ihmeellisissä nousuissa. Pieninkin
lisätaakka häiritsisi hänen tasapainoaan ja saisi hänet putoamaan.
Nyt olisi köysi ollut tarpeen. Jean Valjeanilla ei ollut köyttä. Mistä
otti hän nyt köyden keski-yön aikaan Polonceaunkadulta? Tällä hetkellä
olisi varmaankin Jean Valjean, jos hänellä olisi ollut kuningaskunta,
antanut sen köydenpätkästä.
Mutta äärimmäisessä hädässä välähtää usein aivoissamme salamoita, jotka
milloin soentavat, milloin valaisevat.
Jean Valjeanin epätoivoinen katse äkkäsi Genrotin umpikujan
lyhtypatsaan.
Siihen aikaan eivät vielä kaasulyhdyt valaisseet Pariisin katuja. Yön
tullen sytytettiin silloin nelinurkkaisia lasilyhtyjä vähän matkan
päähän toisistaan, ja niitä nostettiin ja laskettiin köyden avulla,
joka kulki kadun poikki ja joka liikkui patsaaseen kaiverrettua
uurrosta pitkin. Kela, jonka ympäri tämä köysi kiertyi, oli suljettu
lyhdyn sisäpuolelle pieneen rautalaatikkoon, jonka avain oli sytyttäjän
hallussa, ja köyttä itseään suojeli metalliputki.
Jean Valjeanin rohkeus ja voimat kasvoivat vaaran lisääntyessä, ja
yhdellä loikkauksella syöksähti hän kadun yli, pääsi umpikujaan,
kangotti veitsensä kärjellä laatikon salparaudan, ja hetkistä myöhemmin
oli hän jälleen Cosetten luona. Nyt oli hänellä köysi. Ne tekevät
tehtävänsä nopeasti, nämä synkeät apukeinojen etsijät, joita kova
kohtalo ahdistaa.
Sinä yönä ei lyhtyjä oltu sytytetty, kuten olemme selittäneet. Genrotin
umpikujan lyhty oli siis sammuksissa kuten muutkin, ja sen ohi saattoi
aivan helposti kulkea huomaamatta, ettei se ollut enää paikoillaankaan.
Mutta lopultakin alkoivat myöhäinen hetki, paikka, pimeys, Jean
Valjeanin kiirehtiminen, hänen omituinen käytöksensä, hänen
juoksentelunsa sinne ja tänne herättää Cosettessa rauhattomuutta.
Jokainen muu lapsi olisi hänen sijassaan jo aikoja sitten kirkunut
täyttä kurkkua. Mutta tämä vain nykäisi Jean Valjeania takin liepeestä.
Yhä selvemmin ja selvemmin kuuluivat lähenevän kulkuvartioston askeleet
ja hälinä.
"Isä", sanoi lapsi hyvin hiljaa, "minua pelottaa. Kuka tuolta tulee?"
"Ss!" varoitti onneton, "sieltä tulee rouva Thénardier!"
Cosette säpsähti. Jean Valjean lisäsi: "Älä puhu mitään. Anna minun
toimia rauhassa. Jos huudat, jos itket, saa rouva Thénardier sinut
kynsiinsä. Se on tullut sinua hakemaan."
Silloin -- kiirehtimättä, mutta tekemättä ainuttakaan turhaa
liikahdusta, lyhyen täsmällisesti ja varmasti, mikä oli sitäkin
merkillisempää, koska vaara oli niin uhkaava ja koska kulkuvartiosto ja
Javert saattoivat ilmestyä paikalle millä hetkellä tahansa -- aukaisi
Jean Valjean kaulaliinansa, kietaisi sen Cosetten ympäri kainaloiden
alta, katsoen, ettei se mitenkään puristanut lasta, kiinnitti
kaulaliinan köyden toiseen päähän solmulla, jota merimiehet sanovat
pääskysen solmuksi, otti köyden toisen pään hampaisiinsa, riisui
kenkänsä ja sukkansa ja heitti ne yli muurin, kiipesi täytteelle ja
alkoi nousta muurin ja seinän nurkkausta yhtä varmasti ja vakavasti
kuin olisi hänellä ollut tikapuun kapulat jalkojensa ja kyynäspäittensä
tukena. Tuskin oli puolta minuuttia kulunut kun hän oli jo muurin
harjalla.
Cosette katseli hänen puuhiaan ylen hämmästyneenä, mutta äännähtämättä
sanaakaan. Jean Valjeanin varoitus ja eukko Thénardierin nimi olivat
saattaneet hänet jäätävän kauhun valtaan.
Äkkiä kuuli hän Jean Valjeanin äänen huutavan, vaikka aina yhtä hiljaa:
"Asetu selin muuria vasten!"
Hän totteli.
"Älä hiiskahdakaan, äläkä pelkää!" jatkoi ääni.
Ja hän tunsi kohoavansa maasta.
Ennenkuin tiesi asiastakaan, oli hän jo muurilla.
Jean Valjean kävi häneen käsiksi, nosti hänet selkäänsä, otti hänen
molemmat kätösensä vasempaan kouraansa, kyyristyi ja ryömi muurin
harjaa pitkin ylempänä mainitun syvennyksen kohdalle. Kuten hän oli
arvannutkin, oli siellä pienehkö rakennus, jonka katto lähti
puupäällyksisen muuri-aukon ylä-osasta painumaan melkein lähelle maata,
muodostaen hyvin loivan vietteen ja kulkien aivan lehmuksen oksain
alatse.
Sangen tervetullut seikka, sillä muuri oli paljon korkeampi tältä kuin
kadun puolelta. Jean Valjean näki maan häämöttävän syvällä allaan.
Hän oli juuri laskeutunut katolle ja piteli vielä muurin harjasta, kun
ankara hälinä ilmoitti kulkuvartioston saapuneen aivan lähelle.
Javertin ääni kuului jyrisevän:
"Tutkikaa umpikujaa! Oikokatua vartioidaan, Picpusinkatua samoin.
Vastaan siitä, että hän on umpikujassa!"
Sotamiehet syöksyivät Genrotin umpikujaan.
Jean Valjean liukui pitkin kattoa, yhä pidellen Cosettea hartioillaan,
tuli lehmuksen kohdalle ja hyppäsi maahan. Pelon vai rohkeudenko
vaikutuksesta ei Cosette ollut hiiskahtanutkaan. Käsistä oli hiukan
nahkaa hankautunut.
6.
Arvoituksen alkua.
Jean Valjean oli tullut tavattoman suureen, omituiseen puutarhaan, joka
oli surullinen ja synkkä kuin vartavasten tehty katseltavaksi talvella
ja yöllä. Se oli pitkulainen, perällä mahtava poppelikäytävä, melkoisen
korkeita puita kaikissa kulmissa, ja varjoton paikka keskellä, missä
kasvoi erinomaisen korkea, yksinäinen puu, siellä ja täällä
koukertelevia, suurten pensaiden tapaisia hedelmäpuita, vihanneslavoja
ja meloonikenttä, jonka lasikellot kimaltelivat kuutamossa, sekä vanha
likakaivo. Siellä ja täällä näkyi sammalpeitteisiä kivipenkkejä.
Käytäviä reunustivat pienet, tummat, aivan suorat pensaat. Ruoho oli
vallannut puolet puutarhaa, ja vihertävä homesieni peitti loput.
Jean Valjean näki vieressään rakennuksen, jonka kattoa myöten hän oli
päässyt alas, kasan risukimppuja, ja risujen takana, aivan muurissa
kiinni, kivipatsaan, jonka kolhiutuneet kasvot muodottoman naamuksen
tavoin hämärtivät pimeästä.
Rakennus oli peräti rappeutunut ja luhistumassa, ja siinä eroitti
muutamia väliseinillä eroitettuja ja sittemmin hävitettyjä osia, joista
yksi oli aivan täynnä kaikenlaista sälyä ja näytti toimittavan vajan
virkaa.
Oikokadun suuri rakennus, joka ulottui vielä Picpusinkadullekin, avasi
puutarhaan kaksi kulmittaista sivustaansa. Nämä sisäpuoliset sivustat
olivat vielä synkeämmät kuin kadunpuoleiset. Kaikissa akkunoissa oli
rautaristikot. Ei valon pilkahdustakaan. Ylemmissä kerroksissa oli
samanlaiset savutorvet kuin vankiloissa. Toinen sivusta loi toiseen
varjonsa, joka suunnattoman mustan kankaan tavoin peitti puutarhaa.
Muuta ei talosta näkynyt. Puutarhan perä häipyi sumuun ja pimeään.
Hämärästi sieltä vain häämötti ristikkäin kulkevia muureja, aivan kuin
olisi siellä ollut toisia puutarhoja, sekä Polonceaunkadun mataloita
kattoja.
Saattoi tuskin kuvitella synkempää, yksinäisempää paikkaa kuin tämä
puutarha. Siellä ei näkynyt ainuttakaan ihmisolentoa, mikä olikin
ymmärrettävissä myöhäisen hetken takia. Mutta eipä se paikka näyttänyt
juuri olevan tehty siltä varalta, että siellä joku edes keskipäivällä
käyskentelisi.
Jean Valjeanin ensimäisenä huolena oli ollut kenkiensä etsiminen ja
niiden vetäminen jalkaansa. Sitten tunkeutui hän Cosetten kanssa
vajaan. Pakeneva ei milloinkaan luule olevansa tarpeeksi hyvässä
piilossa. Lapsi, joka yhä ajatteli eukko Thénardieria, koki hänen
tavallaan vaistomaisesti kyyristyä niin pieneksi kuin suinkin.
Cosette vapisi ja painui hänen turviinsa. Kuului kulkuvartioston
ankaraa hälinää, sen nuuskiessa umpikujaa ja katua, kuului pyssynperän
kolahduksia kivitykseen, Javertin huutoja vakoilijoille, joita hän oli
asettanut eri paikkoihin ja jos jonkinlaisia puheluun yhtyneitä
sadatteluja, joista ei saanut selvää.
Neljännestunnin kuluttua tuntui tuo kohahteleva hälinä loittonevan.
Jean Valjean tuskin hengitti.
Hän oli hiljaa laskenut kätensä Cosetten suulle.
Muuten oli hiljaisuus, joka häntä ympäröi, niin tavattoman syvä, että
tämä kamala melu, niin ankara ja niin lähellä kuin se olikin, ei
näyttänyt voivan sitä lainkaan häiritä. Nämä muurit tuntuivat olevan
rakennetut niistä kuuroista kivistä, joista raamatussa puhutaan.
Äkkiä kajahti tämän syvän hiljaisuuden keskellä uusia ääniä, mutta
ääniä, jotka olivat yhtä taivaallisen ihania, yhtä hurmaavia kuin
edelliset olivat olleet kauhistavia. Se oli pimeyden kohdusta vyöryvä
virsi, rukouksen ja sävelten ihmeellinen sulosointu yön kaameassa
hiljaisuudessa. Siellä kaikuivat naisäänet, mutta äänet, joissa yhtyi
neitsytäänten puhdas sointu ja lapsenäänten viaton kirkkaus, jotka
hymisivät kuin kaukana maasta ja jotka olivat niiden äänten kaltaisia,
mitä vastasyntyneet kuulevat vielä ja mitä kuolevat kuulevat jo. Laulu
tuli siitä synkeästä rakennuksesta, joka vallitsi puutarhaa. Samalla
hetkellä, jolloin paholaisten hälinä oli loitonnut, tuntui enkelten
kuoro hiljaa lähenevän pimeästä.
Cosette ja Jean Valjean vaipuivat polvilleen.
He eivät oikeastaan tienneet, mitä se laulu oli, he eivät tienneet,
missä he olivat, mutta he tunsivat molemmat, sekä mies että lapsi, sekä
katuvainen että viaton täytyvänsä painua polvilleen.
Nämä äänet olivat siitä kummallisia, että ne eivät estäneet rakennusta
näyttämästä autiolta. Se oli kuin yliluonnollista laulua asumattomassa
talossa.
Laulun kestäessä ei Jean Valjean ajatellut enää mitään. Hän ei enää
nähnyt yötä, hän näki sinisen taivaan. Hän luuli tuntevansa avautuvan
lentoon siipien, jotka räpyttelevät kaikkein meidän sisimmässämme.
Laulu vaikeni. Se oli ehkä kestänyt kauvankin. Jean Valjean ei olisi
osannut sitä sanoa. Korkean liikutuksen tunnit tuntuvat aina
minuuteilta.
Hiljaisuus oli palannut jälleen. Ei kuulunut enää mitään kadulta, ei
kuulunut enää mitään puutarhasta. Se mikä uhkasi, se, mikä viihdytti,
kaikki oli kadonnut. Tuuli vain suhisi hiljaa, valittavasti
muurinharjan kuivuneissa ruohonkorsissa.
7.
Arvoitus jatkuu.
Yötuuli oli alkanut puhaltaa, mikä ilmoitti kellon olevan tuossa yhden
ja kahden välillä aamulla. Cosette-raukka ei yhä hiiskahtanutkaan.
Koska lapsi oli istuutunut hänen viereensä ja nojannut päänsä hänen
kylkeensä, luuli Jean Valjean hänen nukkuneen. Hän kumartui tyttöä
lähemmin tarkastamaan. Cosetten silmät olivat selkosen selällään ja
niissä oli niin mietteliäs ilme, että se teki Jean Valjeanille pahaa.
Lapsi värisi yhä.
"Nukuttaako?" kysyi Jean Valjean.
"On niin kylmä", vastasi lapsi.
Hetkisen kuluttua jatkoi Cosette:
"Vieläkö se siellä on?"
"Kuka se?" uteli Jean Valjean.
"Rouva Thénardier."
Jean Valjean oli jo unohtanut keinon, jolla oli saanut Cosetten
pysymään hiljaa.
"Ahaa, sitäkö tarkoitat! Hän on jo poistunut. Ei enää mitään pelkoa!"
Lapsi henkäisi kuin olisi raskas paino pudonnut hänen rinnaltaan.
Maa oli kostea, vaja oli avonainen kaikille tahoille, viima yltyi
purevammaksi joka hetki. Ukko riisui pitkän takkinsa ja kääri sen
Cosetten peitoksi.
"Eikö näin tule lämpimämpi?" huolehti hän.
"Kyllä, kyllä, isä!"
"Odotahan sitten minua hetkinen. Tulen pian takaisin."
Hän lähti vajasta ja kulki pitkin suuren rakennuksen seinustaa, etsien
parempaa suojaa. Hän tapasi kyllä portteja, mutta ne olivat kaikki
lukossa. Jokaisessa alakerroksen akkunassa oli rautaristikko.
Ohaistuaan rakennuksen sisäkulman huomasi hän joutuneensa
kaari-akkunoiden kohdalle, joiden takaa hämärsi hiukan valoa. Hän nousi
varpailleen ja katsahti yhdestä akkunasta. Ne kuuluivat kaikki avaraan
saliin, jonka lattia oli peitetty levein laakakivin, jossa kohosi
pylväitä ja holveja ja jossa näkyi vain hyvin heikko valontuike ja
synkkiä varjoja. Tuike lähti nurkkaan sytytetystä kynttilästä. Tämä
sali oli autio, eikä mikään siellä liikahtanut. Mutta tähystellessään
tarkempaan luuli hän huomaavansa kivilattialla pitkänään jotakin, joka
näytti olevan käärinliinojen peitossa ja joka oli muodoltaan kuin
ihminen. Se virui siinä oikosenaan, kasvot päin kivilattiaa,
käsivarret ristikkäin, liikkumattomana kuin kuollut. Jonkinlaisesta
käärmeentapaisesta lonkerosta päättäen, joka oli lattialla kiemurassa,
olisi luullut tällä kaamealla olennolla olleen köyden kaulassa.
Koko sali oli kääriytynyt siihen heikosti valaistujen huoneiden
synkkään hämärään, joka yhä lisää kammoa.
Jean Valjean selitti usein jälkeenpäin, ettei hän koskaan, niin monet
kauheat tapaukset kuin hän saikin kokea elämässään, ollut nähnyt mitään
niin jäätävää, niin kammoittavaa kuin tämä kummituksentapainen olento,
joka tässä synkässä paikassa, keskellä yötä nähtynä oli kuin kaamea
salaperäisyys itse. Kamalaa oli otaksua, että se oli ehkä elävä
ihminen.
Hän rohkaisihe ja painoi otsansa ruutuun nähdäkseen, eikö se olento
tosiaankaan liikahtanut. Hän odotti, odotti mielestään hyvinkin kauvan,
mutta olento ei värähtänytkään. Silloin valtasi hänet äkkiä kuvaamaton
kauhistus, ja hän lähti pakoon. Hän alkoi juosta vajalle päin,
uskaltamatta vilkaistakaan taakseen. Hänestä tuntui, että jos hän vain
kääntää päätänsä, näkee hän kummituksen kiitävän perässään ja huitovan
käsiään.
Huohottaen saapui hän niin vajalle. Hänen polvensa huojuivat. Hiki
valui virtana hänen selkäänsä pitkin.
Missä hän oli? Kuka olisi voinut kuvitellakaan mitään sentapaista tästä
hautamaisesta sopesta keskellä Pariisia? Mikä oli tämä kummallinen
talo? Öisten salaisuuksien talo, joka kutsuu sieluja pimeydestä
enkelten äänin, ja kun ne tulevat, tarjoaa niille äkkiä kauhistuttavia
näkyjä, lupaa avata taivaan säteilevät portit ja levittääkin niiden
eteen haudan kammoittavan uksen! Ja kuitenkin oli tämä oikea rakennus,
oikea talo, jolla oli oma katunumeronsakin! Tämä ei ollut unta! Hänen
täytyi kosketella sen kiviseinää, tullakseen siitä vakuutetuksi.
Kylmyys, pelko, levottomuus, koko illan kiihdyttävät tapaukset
sytyttivät häneen oikean kuumeen, ja kaikki ajatukset pyörivät sikin
sokin hänen aivoissaan.
Hän läheni Cosettea.
Lapsi nukkui.
8.
Arvoitus käy yhä sekavammaksi.
Lapsi oli kallistanut päänsä läheiselle kivelle ja vaipunut uneen.
Jean Valjean istuutui Cosetten viereen ja alkoi jälleen häntä katsella.
Lasta katsellessaan tyyntyi hän vähitellen, ja hän pääsi jälleen
ajatustensa herraksi.
Hän näki nyt selvästi sen totuuden, vastaisen elämänsä perustuksen,
että niin kauvan kun hänellä on tuo lapsi, niin kauvan kun hän saa olla
tuon lapsen turvana ja tukena, ei hänellä ole tarpeita muuta kuin häntä
varten, ei pelkoa muuta kuin hänen puolestaan. Hän ei edes huomannut,
että hänen oli hyvin kylmä, koska oli riisunut takkinsa lapsen
peitoksi.
Mutta niiden syvien mietiskelyjenkin läpi, joihin hän oli vaipunut, oli
hän jo jonkun aikaa kuullut kummallista ääntä. Se tuntui aivan kulkusen
kilinältä. Se kuului puutarhasta. Selvästi se kuului, vaikka vielä
hyvin etäältä. Se oli aivan kuin lehmänkellojen aika-ajoittaista,
kaukaista kilahtelua öisiltä laitumilta.
Tämä ääni sai Jean Valjeanin kääntämään päätään.
Hän näki jonkun liikkuvan puutarhassa.
Olento, joka näytti mieheltä, asteli meloonikentän lasikellojen väliä,
kohottautui suoraksi, kumartui taas, pysähtyi ja teki aivan senlaisia
liikkeitä, kuin olisi hän ensin vetänyt jotakin maata pitkin ja sitten
suorinut sen levälleen. Tämä olento näytti ontuvan.
Jean Valjean säpsähti, kuten säpsähtelevät pienimmästäkin syystä
onnettomuuden vainoamat. Kaikki tuntuu heistä vihamieliseltä ja
epäilyttävältä. He eivät luota päivään, koska se ilmaisee heidät,
eivätkä yöhön, koska sen turvissa voi heidät helpommin yllättää. Aivan
äsken pelkäsi hän, koska puutarha oli autio, nyt pelkäsi hän, koska
siellä käveli joku.
Hän putosi mielikuvituksen kauhuista todellisuuden kauhuihin. Hän
ajatteli, että Javert ja hänen urkkijansa eivät ehkä vielä olleet
poistuneet, että he olivat varmaankin jättäneet vartijoita kadulle ja
että, jos tämä mies huomaisi hänet puutarhassa, nostaisi hän melun ja
toimittaisi hänet kiinni. Hän otti lempeästi nukkuvan Cosetten syliinsä
ja kantoi hänet vanhojen, käyttämättömien huonekalujen taakse vajan
etäisimpään soppeen. Cosette ei liikahuttanut pikkusormeaankaan.
Sieltä tähysteli hän meloonikentällä puuhailevan olennon toimia.
Omituista oli, että kulkusen ääni noudatti miehen kaikkia liikkeitä.
Kun mies läheni, läheni kilinäkin, kun hän loittoni, loittoni
kilinäkin. Kun mies teki äkkinäisemmän eleen, seurasi sitä kiivaampi
kilinä. Kun mies pysähtyi, taukosi kulkunenkin soimasta. Oli ilmeistä,
että kulkunen oli kiinnitetty tähän mieheen. Mutta mitä tämä sitten
merkitsi? Kuka oli tämä mies, joka oli varustettu kellolla kuin mikäkin
jäärä tai härkä?
Näitä miettiessään kosketti hän Cosetten käsiä. Ne olivat jääkylmät.
"Ah, Jumalani!" pääsi häneltä.
Hän huuteli hiljaa:
"Cosette! Cosette!"
Cosette ei raottanutkaan silmiään. Hän pudisti lasta voimakkaasti.
Cosette ei herännyt.
"Onkohan se kuollut!" mietti hän ja kohottautui suoraksi, väristen
kiireestä kantapäähän.
Mitä kauheimmat ajatukset risteilivät hänen mielessään. On hetkiä,
jolloin mahdottomimmatkin otaksumat piirittävät meidät joka taholta
kuin raivotarten kaamea lauma ja temmeltävät hirvittävinä aivojemme
kammioissa. Kun ovat kysymyksessä rakkaimpamme, keksii varovaisuutemme
tuhansia hulluuksia. Hän muisti, että nukkuminen taivasalla kylmänä
yönä saattaa muuttua kuoleman uneksi. Cosette oli kalpeana,
liikkumattomana vajonnut maahan hänen jalkoihinsa.
Hän kuunteli hänen hengitystään. Cosette hengitti vielä, mutta hiljaa
ja heikosti kuin sammuen.
Miten saada hänet jälleen lämpimiinsä? Miten saada hänet jälleen
tointumaan? Kaikki muu ei nyt häntä lainkaan liikuttanut. Hän syöksyi
kiihkoissaan ulos vajasta.
Ennen neljännestunnin kulumista täytyi saada Cosette ehdottomasti tulen
ääreen lämpimään vuoteeseen.
9.
Kulkusmies.
Hän astui suoraan miestä kohti, joka työskenteli puutarhassa. Hän oli
ottanut käteensä rahakääryn, jota hän oli säilyttänyt liivinsä
taskussa.
Mies oli juuri kumaraisissaan, eikä nähnyt hänen tuloaan. Pari
harppausta vielä, ja Jean Valjean oli hänen luonaan.
Jean Valjean alotti puhelun huudahtamalla:
"Sata frangia!"
Mies säikähti tavattomasti ja kohotti katseensa.
"Voitte ansaita sata frangia!" jatkoi Jean Valjean, "jos annatte
minulle suojaa täksi yöksi!"
Kuu valaisi kirkkaasti Jean Valjeanin tuskan vääntämiä kasvoja.
"Kas, Tekö siinä olettekin, ukko Madeleine!" sanoi mies.
Tämä näin odottamatta tällä öisellä hetkellä, tässä oudossa paikassa,
tämän tuntemattoman miehen lausuma nimi sai Jean Valjeanin peräytymään.
Hän odotti kaikkea muuta, vaan ei tätä. Mies, joka hänelle puhui, oli
kumarahartiainen, ontuva, talonpoikaisesti puettu vanhus, jonka
vasemmassa polvessa oli nahkalappu, mihin oli ripustettu kulkunen. Ei
eroittanut hänen kasvojaan, jotka olivat varjossa.
Sillä välin oli mies ottanut hatun päästään, ja huudahti nyt aivan
vavisten:
"Ah, Jumalani! Miten olette Te täällä, ukko Madeleine? Mistä olette Te
tänne tullut, Herra Jeesus! Taivaastako olette pudonnut? Sieltä Te
putoatte, jos milloin putoatte. Ja miltä Te näytättekään! Teillä ei ole
kaulaliinaa, ei hattua, ei takkia! Tiedättekö, että Te olisitte pahasti
peljästyttänyt jokaisen, joka ei olisi Teitä tuntenut? Ei edes takkia!
Herra Jumala! Tulevatko pyhimykset hulluiksi nykymaailman aikaan? Mutta
miten Te olette tosiaankin päässyt tänne?"
Sana ei odottanut toista. Ukko pakisi oikein maalaisen kielevyydellä,
mikä ei suinkaan antanut syytä levottomuuteen. Kaiken tuon oli hän
sanonut hämmästyneen hyväntahtoisesti ja vilpittömästi.
"Kuka Te olette? Ja mikä on tämä talo?" kysyi Jean Valjean.
"No, tuhannen tuhatta, tämäpä nyt vasta ihmettä on!" huudahti vanhus,
"minullehan Te itse juuri paikan hankitte, ja juuri tähän taloon vielä
hankittekin. Ja nyt ette tunne minua!"
"En tunne", selitti Jean Valjean. "Ja mistä Te sitten tunnette minut?"
"Tehän kerran pelastitte henkeni", sanoi mies.
Hän käännähti hiukan, kuu valaisi häntä sivulta, ja Jean Valjean tunsi
ukko Faucheleventin.
"Ahaa!" ihmetteli Jean Valjean, "Tekö se olettekin? Kyllä minä Teidät
nyt tunnen."
"Se on hyvä se!" ilmoitti ukko hiukan moittien.
"Ja mitä Te täällä teette?" jatkoi Jean Valjean.
"Minä peittelen meloonejani, näettehän!"
Ukko Fauchelevent piteli tosiaankin kädessään Jean Valjeanin tullessa
hänen luokseen olkimattoa, joita hän oli juuri laittamassa
meloonikentän suojaksi. Hän oli niitä jo levitellyt useampia sen tunnin
aikana, jonka hän oli suunnilleen ollut puutarhassa. Tämä puuha oli
saanut hänet tekemään näitä omituisia liikkeitä, joita Jean Valjean oli
kummastellut vajasta.
Ukko jatkoi:
"Arvelin: kuu paistaa, nyt pian pakastaa. Mitähän olisi heittää takki
meloonieni ylle? Ja", lisäsi hän, katsellen Jean Valjeania leveästi
myhäillen, "Teidän olisi pitänyt menetellä samoin! Mutta miten ihmeessä
olette Te joutunut tänne?"
Jean Valjean, joka huomasi tämän miehen tuntevan hänet, ainakin
Madeleinen nimellä, huomasi parhaaksi menetellä hyvin varovasti. Hän
lateli kysymyksen toisensa jälkeen. Merkillistä: osat näyttivät
vaihtuneen. Hän, luvattomasti taloon tunkeutunut, kuulusteli talon
vakinaista asukasta.
"Ja mitä toimittaa tuo kulkunen tuossa polvessanne?"
"Sekö?" vastasi Fauchelevent. "Jotta tietävät minua väistää."
"Mitä! Väistää Teitä?"
Ukko Fauchelevent pilkkasi silmää, kasvoilla ilme, jota on mahdoton
kuvata.
"Niinpä niin! Tässä talossa on vain naisia. Paljon nuoria tyttöjä. Minä
olen luultavasti hyvin vaarallinen kohdattava. Kulkunen varoittaa
heitä. Minun lähestyessäni puittavat he kaikki pakoon."
"Mikä tämä talo sitten lopultakin on?"
"No tottahan Te sen tiedätte."
"En minä tiedä."
"Koska minut tänne puutarhuriksikin toimititte!"
"Vastatkaa minulle aivan kuin en tietäisi mitään."
"No tämä on sitten Pikku Picpusin luostari."
Jean Valjeanin muistot palasivat. Sattuma, s.o. kaitselmus, oli
johtanut hänet juuri samaan Saint-Antoinen kaupunginosan luostariin,
minne rattaittensa kaatuessa loukkautunut ukko Fauchelevent oli kaksi
vuotta sitten otettu hänen suosituksestaan. Hän kertasi aivan kuin
itsekseen:
"Pikku Picpusin luostari!"
"Niin, niin, Pikku Picpusin luostari", jatkoi Fauchelevent. "Mutta
tosiaankin, miten ihmeessä olette Te tullut tänne, Te, ukko Madeleine?
Olkaapa vaikka pyhimyskin, Te olette joka tapauksessa mies, ja miehillä
ei ole pääsyä tänne."
"Olettepahan Tekin täällä."
"Mutta eipä sitten muita olekkaan."
"Oli miten oli," jatkoi Jean Valjean, "mutta nyt täytyy minun jäädä
tänne."
"Ah, Herran nimessä!" huudahti Fauchelevent.
Jean Valjean astui vanhusta lähemmäksi ja sanoi hänelle vakavalla
äänellä:
"Isä Fauchelevent, minä pelastin kerran henkenne."
"Minäpä sen äsken ensiksi muistin", vastasi Fauchelevent.
"Nyt voitte Te tänään tehdä minulle saman, minkä minä tein Teille
silloin."
Fauchelevent otti vanhoihin ryppyisiin, vapiseviin käsiinsä Jean
Valjeanin väkevät kädet ja viipyi niin hetkisen, ikäänkuin ei olisi
voinut saada sanaa suustaan. Vihdoin hän huudahti:
"Oh! Se olisi Jumalan siunaus, jos voisin hiukan korvata sitä Teille!
Minäkö voisin pelastaa Teidän henkenne! Herra pormestari, käskekää, ja
minä tottelen!"
Ihmeellinen ilo oli ikäänkuin kirkastanut vanhuksen kasvot. Hänen
silmänsä säteilivät.
"Mitä tahdotte minun tekevän?" jatkoi hän.
"Selitän kohta. Onhan Teillä huone?"
"Onhan minulla yksinäinen rakennusrähjä tuolla vanhan luostarin
raunioiden takana, sopessa, jota ei kukaan näe. Siinä on kolme
huonetta."
Rakennus oli tosiaankin niin piilossa raunioiden takana ja niin hyvin
kätketty, ettei Jean Valjeankaan ollut sitä nähnyt.
"Hyvä", sanoi Jean Valjean. "Nyt minä pyydän Teiltä kahta seikkaa."
"Mitä, herra pormestari?"
"Ensiksi: Te ette saa sanoa kenellekään ihmiselle, mitä tiedätte
minusta. Toiseksi: Te ette saa pyrkiä tietämään minusta enempää kuin
nyt tiedätte."
"Miten haluatte. Minä tiedän, että Te ette voi tehdä mitään kuin mikä
oikein on, ja että Te olette aina ollut rehellinen ja hurskas mies. Ja
sitten: Tehän minut tänne toimititte. Tehän voitte siis minua
kaskeakin. Olen Teidän käytettävissänne."
"Sovittu siis. Mutta käykääpä nyt kanssani. Lähdemme hakemaan lasta."
"Mitä?" ihmetteli Fachelevent. "Teillä on siis lapsikin mukananne?"
Hän ei sitten enää puhunut sanaakaan, ja seurasi Jean Valjeania
niinkuin koira seuraa isäntäänsä.
Puolisen tuntia jälkeenpäin oli Cosetten poskille loimottavan
takkavalkean ääressä palannut entinen puna, ja pian nukkui lapsi vanhan
puutarhurin vuoteessa. Jean Valjean oli solminut liinan kaulaansa ja
pukenut takin ylleen. Muurin yli heitetty hattukin oli löytynyt. Jean
Valjeanin pukeutuessa oli Fauchelevent irroittanut polvestaan kulkusen,
joka nyt erään kantokorin viereen naulalle ripustettuna koristi seinää.
Sitten lämmittelivät miehet pöydän ääressä, mille Fauchelevent oli
hankkinut juustonpalan, mustaa leipää, viinipullon ja kaksi lasia, ja
ukko taputteli Jean Valjeania polvelle ja puheli:
"Ah! ukko Madeleine! Te ette tuntenut minua heti! Te pelastatte ihmisiä
kuolemasta ja sitten Te heidät unohdatte! Se ei ole oikein! He kyllä
muistavat Teidät! Te olette kiittämätön!"
10.
Miksi Javert sai pitkän nenän.
Tapaukset, joista ylempänä näimme niin sanoaksemme nurjan puolen,
olivat käyneet vallan luonnollisesti.
Kun Jean Valjean sen päivän yönä, jolloin Javert oli saanut
hänet kynsiinsä Fantinen kuolinvuoteen äärestä, oli paennut
Montreuil-sur-Merin kunnallisesta vankilasta, otaksui poliisi hänen
täytyneen ohjata kulkunsa Pariisia kohti. Pariisi on suunnaton kurimus,
minne kaikki katoaa, ja kaikki katoaa tosiaankin tähän maailman
ihmispyörteeseen kuin meren pyörteeseen ikään. Metsä ei piiloita miestä
niin hyvin kuin tämä vilinä. Kaikenlaiset pakolaiset tietävät sen. He
pyrkivät Pariisiin kuin nielevään kitaan. Niitä on nieleviä kitoja,
joihin joutuu pelastuakseen, eikä surmakseen. Poliisi tietää sen myös,
ja Pariisista etsii se sitä, minkä se on kadottanut muualla. Sieltä se
etsi Montreuil-sur-Merin entistä pormestariakin. Javert kutsuttiin
Pariisiin avustamaan tutkimuksia. Javert edistikin voimakkaasti Jean
Valjeanin löytämistä. Javertin innon ja taitavuuden huomasi tässä
tilaisuudessa herra Chabouillet, kreivi Anglèsin johtaman virkakunnan
sihteeri. Herra Chabouillet, joka ennenkin oli tukenut Javertia,
toimitti Montreuil-sur-Merin järjestyksenvalvojan kiinnitetyksi
Pariisin poliisin palvelukseen. Siellä osottautui hän monella --
sanokaamme se, vaikka lausuma tuntuneekin odottamattomalta moisista
toimista puhuttaessa -- kunnioitettavalla tavalla hyödylliseksi.
Hän ei enään ajatellut Jean Valjeania -- nämä alituiseen kiertelevät
vainukoirat saa tämänpäiväinen susi unohtamaan eilisen -- kunnes hän
joulukuussa vuonna 1823 silmäili muuatta sanomalehteä, hän, joka ei
tavallisesti koskaan sanomalehtiä lueskellut. Mutta tällä kertaa oli
Javert innokkaana kuningasvallan kannattajana halunnut saada
yksityiskohdittain selon "prinssi ylipäällikön" juhlallisesta tulosta
Bayonneen. Kun hän oli juuri lopettamassa tarkoittamaansa pätkää, pisti
hänen silmiinsä palstan alapäästä muuan nimi, Jean Valjeanin nimi.
Lehti ilmoitti, että rangaistusvanki Jean Valjean oli kuollut, ja puhui
tapahtumasta niin vakuuttavin sanoin, ettei Javert epäillyt lainkaan
kertomuksen todenmukaisuutta. Hän sanoi vain: "_Kyllä sen lukon takana
pysyy_", heitti sitten sanomalehden kädestään, eikä ajatellut asiaa sen
enempää.
Jonkun aikaa jälkeenpäin sattui, että Seine-et-Oise-läänin
kuvernöörinvirasto lähetti Pariisin poliisille tiedonannon
lapsenryöstöstä, joka oli muka oudostuttavain asianhaarain vallitessa
tapahtunut Montfermeilin kunnassa. Muuan tuntematon mies, sanottiin
tiedonannossa, oli varastanut pienen, seitsemän, kahdeksan vuotiaan
tytön, jonka äiti oli uskonut erään paikkakunnan ravintoloitsijan
huostaan. Tämä pieni tyttö tunsi nimen Cosette ja oli hän erään
Fantine-nimisen, jossakin tietymättömässä sairaalassa tuntemattomaan
aikaan kuolleen naisen lapsi. Tämä tiedonanto osui Javertin silmiin ja
vaivutti hänet syviin mietiskelyihin.
Hän tunsi hyvin Fantinen nimen. Hän muisti Jean Valjeanin saaneen hänet
purskahtamaan nauruun, hänet, Javertin, pyytäessään kolmen päivän lomaa
sen naikkosen lasta etsiäkseen. Hän muisti Jean Valjeanin joutuneen
kiinni Pariisissa, juuri noustessaan Montfermeilin kyytivaunuihin.
Muutamat merkit olivat silloin viitanneet siihenkin, että tämä oli jo
toinen kerta, jolloin hän nousi näihin vaunuihin ja että hän oli jo
edellisenä iltana tehnyt retken mainitun kylän ympäristöön, sillä
itse kylässä ei häntä oltu nähty. Mitä oli hänellä tekemistä
Montfermeilissä? Sitä ei oltu osattu aavistaakkaan. Javert ymmärsi sen
nyt hyvin. Siellä oli Fantinen tytär. Jean Valjean oli lähdössä sitä
hakemaan. Mutta nythän oli lapsen varastanut muuan tuntematon mies.
Kuka mahtoi tämä tuntematon mies olla? Ehkäpä Jean Valjean? Mutta Jean
Valjeanhan oli kuollut!
Hiiskahtamatta sanaakaan kenellekään nousi Javert Tinalautasen
kyytivaunuihin Planchetten umpikujalta ja matkusti Montfermeiliin.
Hän odotti siellä tapaavansa tärkeätä valaistusta asiaan, mutta tapasi
vain yhä synkempää pimeyttä.
Ensimäisinä päivinä olivat Thénardierit kiukustuneina lörpötelleet.
Leivosen katoaminen oli herättänyt tavatonta huomiota koko kylässä.
Tapauksesta oli syntynyt heti useampia toisintoja, jotka olivat
suurentaneet sen lapsenryöstöksi. Siitä oli johtunut ylempänä mainittu
tiedonanto. Mutta ensimäisen puuskansa haihduttua oli ukko Thénardier
ihmeellisen vaistonsa ohjaamana piankin ymmärtänyt, ettei ole koskaan
hyödyllistä kiihoittaa herra yleisen syyttäjän mieltä, ja että tämä
huuto Cosetten _ryöstämisestä_ kaikkein ensinnä kääntäisi oikeuden
säkenöivän silmän häneen, Thénardieriin, ja hänen moniin sekaviin
asioihinsa. Huuhkajat eivät millään muotoa suvaitse kynttilän valoa. Ja
sitten: miten hän selviytyisi niistä tuhannestaviidestäsadasta
frangista, jotka hän oli saanut? Hän muutti äkkiä suuntaa, tukki
eukkonsa suun ja oli hämmästyvinään aika tavalla, kun hänelle puhuttiin
_varastetusta lapsesta_. Hän ei ymmärtänyt moisesta tarinasta
sanaakaan. Tosin oli hän silloin saattanut valittaa, että häneltä niin
pian "vietiin" se rakas lapsukainen: hellyydessään olisi hän tahtonut
pitää sen vielä pari, kolme päivää. Mutta lapsen "iso-isä" oli tullut
sitä noutamaan, ei siinä sen kummempaa. Hän oli keksinyt "iso-isän", ja
se teki sangen hyvän vaikutuksen. Tämän kertomuksen kuuli Javert
Montfermeilissä. Iso-isä peitti näkyvistä Jean Valjeanin.
Mutta Javert upotti Thénardierin tarinaan muutamia kysymyksiä ikäänkuin
koetusluodeiksi.
"Kuka oli se iso-isä, ja mikä oli hänen nimensä?"
Thénardier vastasi hätäilemättä:
"Rikas maanviljelijä. Näin hänen passinsa. Muistelenpa hänen nimensä
olleen Guillaume Lambert."
Lambert oli hyvin kunnianarvoisa ja luotettava nimi. Javert palasi
Pariisiin.
"Jean Valjean on kun onkin kuollut", mietti hän, "ja minä olen aika
tyhmyri."
Hän oli jälleen unohtamaisillaan koko jutun, kun hän maaliskuussa
vuonna 1824 kuuli puhuttavan eräästä omituisesta henkilöstä, joka asui
Saint-Médardin seurakunnassa ja jota sanottiin "almuja jakelevaksi
kerjäläiseksi." Tämä henkilö oli, niin kerrottiin, eläkkeennauttija,
jonka nimeä ei kukaan oikein tarkalleen tiennyt ja joka eleli yksinään
erään pienen, kahdeksanvuotiaan tytön kanssa. Tämä tyttö ei tiennyt
hänkään mitään, paitsi että hän oli tullut Montfermeilistä.
Montfermeil! Se nimi esiintyi yhä uudelleen ja uudelleen, ja sai
Javertin heristämään korviaan. Vanha poliisin palvelukseen antautunut
kerjäläinen, entinen kirkon palvelija, jolle tämä henkilö antoi almuja,
lisäsi muutamia yksityisseikkoja:
"Tämä henkilö oli hyvin vauhko. Hän poistui asunnostaan vain iltaisin.
Hän ei puhutellut ketään, paitsi joskus köyhiä. Hän ei päästänyt ketään
lähelleen. Hän oli pukeutunut kamalaan, keltaiseen takki-kuluun, jonka
arvo oli laskettava useissa miljoonissa, koska siihen oli neulottu
tukuttain seteleitä!"
Tämä oli totisesti omiansa herättämään Javertin uteliaisuutta!
Saadakseen nähdä sen kummallisen eläkeherran läheltä, häntä
säikähyttämättä, lainasi hän eräänä päivänä kirkonpalvelijalta tämän
rääsyt sekä paikan, missä tuo vanha urkkija kaiket illat istui
kyyrysissään rukouksiaan honottaen ja samalla pitäen silmällä kaikkea
ja kaikkia.
"Epäilyttävä henkilö" tuli tosiaankin valepukuisen Javertin luo ja
ojensi hänelle almun. Silloin nosti Javert päätänsä, ja niinkuin Jean
Valjean säpsähti, luullessaan tunteneensa Javertin, säpsähti Javert,
luullessaan tunteneensa Jean Valjeanin.
Mutta pimeys oli voinut häntä eksyttää. Jean Valjeanhan oli
virallisesti kuollut. Javert oli vielä vakavain epäilysten vallassa. Ja
epäilysten vallassa ollessaan ei Javert, tunnontarkka mies, kahmaissut
ketään kauluksesta.
Hän seurasi miestään Gorbeaun talon kohdalle asti ja pani eukon
puhumaan, mikä ei ollut erikoisen vaikeaa. Eukko vakuutti hänelle
kertomuksen miljoonasisältöisestä takista todeksi ja esitti tuhannen
frangin sivukohtauksen. Hänhän oli nähnyt! Hänhän oli tunnustellut!
Javert vuokrasi talosta huoneen. Vielä samana iltana muutti hän sinne.
Hän kuunteli salaperäisen vuokralaisen ovella, toivoen kuulevansa hänen
äänensä, mutta Jean Valjean huomasi hänen kynttilänsä paisteen
lukonreijästä ja teki urkinnan tyhjäksi pysyttelemällä hiljaa kuin
hiiri.
Seuraavana päivänä puitti Jean Valjean pakoon. Mutta lattialle putoavan
viiden frangin helinän kuuli eukko, joka havaitessaan rahoja
liikuteltavan epäili hommattavan muuttoa ja riensi ilmoittamaan asian
Javertille. Yöllä, Jean Valjeanin hiipiessä talosta, odotteli Javert
häntä kadulla puiden takana, kaksi miestä mukanaan.
Javert oli pyytänyt aseellista apua poliisi-asemalta, mutta hän ei
ollut maininnut tavottelemansa henkilön nimeä. Hän oli pitänyt sitä
omana salaisuutenaan kolmestakin syystä: ensiksi, koska pieninkin
varomattomuus saattoi säikähyttää Jean Valjeania; toiseksi, koska
entisen karanneen ja kuolleeksi julistetun rangaistusvangin
sieppaaminen, rikollisen, jonka oikeuden asiakirjat olivat muinen
laskeneet _kaikkein vaarallisinten pahantekijäin joukkoon_, oli teko
niin loistava, etteivät pariisilaisen poliisikunnan vanhemmat
virkamiehet varmaankaan sallisi sitä Javertin moiselle tulokkaalle,
joten hänellä oli syytä peljätä heidän vievän häneltä hänen
kaleerivankinsa; kolmanneksi, koska Javert oli taiteilija ja koska hän
siis paljon piti odottamattomista seikkailuista. Hän vihasi iskuja,
joita kehutaan ja joista pidetään jo edeltäpäin suuremmoista melua. Hän
tahtoi valmistella piilossa mestarinäytteitään ja paljastaa ne sitten
äkkiä.
Javert oli seurannut Jean Valjeania puu puulta, sitten nurkka nurkalta,
kadottamatta häntä näkyvistään hetkiseksikään. Silloinkin, kun Jean
Valjean luuli olevansa mitä paraimmassa turvassa, vartioi häntä
Javertin silmä.
Miks'ei Javert vanginnut Jean Valjeania? Hän ei ollut vielä asiastaan
varma.
Tulee muistaa, että tähän aikaan ei poliisi saanut oikein olla omissa
oloissaan: vapaat sanomalehdet näykkivät sitä alinomaa. Muutamat
sanomalehtien paljastamat mielivaltaiset vangitsemiset olivat joutuneet
puheeksi aina eduskunnassa asti ja saattaneet poliisin varovaisemmaksi.
Yksityisen vapauden häiritseminen oli vakava seikka. Poliisimiehet
pelkäsivät erehtyvänsä. Päällikkö kävi tietysti heidän kimppuunsa.
Harha-isku merkitsi virka-eroa. Ajatelkaapa vain sitä vaikutusta, jonka
olisi parinkymmenen pariisilaisen lehden toistamana tehnyt seuraava
lyhyt pätkä:
"Eilen pidätettiin vanha, valkohapsinen ukko, kunnia-arvoisa
eläkkeennauttija, joka käveli kadulla kahdeksanvuotiaan tyttärensä
kanssa ja passitettiin karanneena kaleerivankina poliisikamarin
säilöihin!"
Sitäpaitsi on huomattava, että Javertilla oli omat epäilynsä. Hänen
omantuntonsa käskyt liittyivät poliisipäällikön käskyihin. Hän ei
tosiaankaan ollut miehestään varma.
Jean Valjean kulki hänen edellään pimeässä.
Murheet, levottomuus, tuska, alituinen jännitys, tämä uusi onnettomuus,
joka pakoitti hänet pakenemaan yön selkään ja etsimään sattuman
kaupalla Pariisista tyyssijaa Cosettelle ja itselleen, välttämättömyys
sovittaa nopeutensa lapsen askelten mukaan, kaikki tämä oli hänen
tietämättäänkin muuttanut Jean Valjeanin käyntiä ja painanut koko hänen
ryhtiinsä semmoisen heikkouden ja voimattomuuden leiman, että Javertiin
hahmoutunut poliisikin saattoi hänen suhteensa erehtyä, ja erehtyikin.
Mahdottomuus mennä lähemmäksi, miehen vanhaa kotiopettajaa muistuttava
puku, Thénardierin puhe iso-isästä, sekä lopuksi hänen luuloteltu
kuolemansa rangaistusvankilassa lisäsivät yhä Javertin mielessä kytevää
epäröimistä.
Hän ajatteli kerran kysyä äkkiä miehen papereita. Mutta ellei tämä mies
ollut Jean Valjean ja ellei tämä mies ollut vanha, kunniallinen
eläkkeennauttija, oli hän luultavasti joku Pariisin konnantöiden
hämärään kuteeseen syvästi ja ovelasti punoutunut veijari, jonkun
vaarallisen joukkion päällikkö, joka jakelee almuja peittääkseen
muita harrastuksiaan. Itsessään sangen vanha temppu. Hänellä oli
liittolaisia, tovereita, vara-kätköjä, joihin hän epäilemättä lymyisi.
Kaikki nuo mutkat ja koukut, joita hän teki kaduilla, näyttivät
osoittavan, ettei hän ollut mikään ensikertalainen miehekseen. Ei häntä
vielä sopinut vangita, sillä se olisi ollut samaa kuin "kultamunia
munivan kanan tappaminen." Miksi ei sopisi odottaa? Javert oli varma,
ettei mies pujahtaisi hänen käsistään.
Hän asteli siis hyvin neuvottomana, tehden itselleen satoja kysymyksiä
tämän salaperäisen henkilön suhteen.
Vasta Pontoisenkadulla, erään kapakan kirkkaasti valaistulla edustalla
tunsi hän varmasti Jean Valjeanin.
Tässä maailmassa on kaksi olentoa, jotka vavahtavat, sisimpiään myöten:
äiti, joka löytää lapsensa, ja tiikeri, joka löytää saaliinsa. Javert
tunsi sisimmässään sellaisen vavahduksen.
Päästyään lopullisesti selville siitä, että hän ajoi Jean Valjeania,
tuota peloittavaa rangaistusvankia, huomasi hän joukkoonsa kuuluvan
vain kolme miestä, ja hän käski pyytämään apua Pontoisenkadun
poliisi-asemalta. Ennenkuin tartutaan orjantappurasauvaan, vedetään
hansikkaat käteen.
Tämä viivyke ja neuvottelu Rollinin kulmauksessa olivat vähällä
haihduttaa hänet jäljiltä. Mutta pian hän arvasi Jean Valjeanin
haluavan asettaa joen itsensä ja takaa-ajajiensa välille. Hän painoi
päänsä rinnoille ja mietti, kuten vainukoira, joka etsii otuksen jälkiä
kuono maassa. Tavattoman tarkan vaistonsa johtamana meni Javert suoraan
Austerlitzin sillalle. Kysymys vahdille vahvisti hänen arvelunsa:
"Oletteko nähnyt tästä kulkevan erästä miestä ja erästä pientä tyttöä?"
"Olen kyllä, ja kiristin maksunkin vielä molemmilta", vastasi vahti.
Javert saapui sillalle paraiksi nähdäkseen Jean Valjeanin joen toisella
puolen taluttavan Cosettea kuun valaiseman paikan yli. Hän näki Jean
Valjeanin poikkeavan Pyhän Antonion Ruohotielle ja hän muisti kohta
sudenkuopan tapaisen Genrotin umpikujan ja ainoan ulospääsyn Oikokatua
pitkin Picpusin kadulle. Hän _sulki polut_, kuten metsästäjät sanovat,
ja lähetti kiireesti yhden miehistään kiertoteitä pitkin pitämään
silmällä tätä ulospääsyä. Asevaraston asemalle palaava kulkuvartiosto
marssi ohi, ja hän otti sen avukseen. Tällaisissa peleissä ovat
sotilaat valtteja. Villisian pyydystämiseen vaaditaan taitoa ja koirien
voimia. Suoritettuaan nämä temput, tietäessään näin Jean Valjeanin
joutuneen satimeen Genrotin umpikujan välille oikealle ja hänen
vahtimiehensä välille vasemmalle, sekä tietäessään itse olevansa
otustaan aivan lähellä, pisti Javert nenäänsä hyppysellisen nuuskaa.
Sitten alkoi hän leikkinsä. Hänellä oli nyt hurmaava, helvetillinen
hetkensä: hän antoi miehensä kulkea edellään, tietäen pitävänsä hänet
lujasti kynsissään, mutta haluten siirtää mahdollisimman myöhään
vangitsemisen, onnellisena, kun tiesi hänen joutuneen ansaan ja olevan
kuitenkin näennäisesti vapaana, tuijottaen häneen ja hekumoiden kuin
hämähäkki, joka antaa kärpäsen pyristellä vähän aikaa, tai kuin kissa,
joka päästää hiiren hetkiseksi omaan valtaansa. Peto-eläimen ja
petolinnun kynnet tuottavat omistajilleen hekumallista aistillista
nautintoa silloin, kun ne tuntevat avuttoman saaliin kiemurtelevan
niiden pitimissä. Miten suloiselta tuntuukaan tuo vähittäinen
tukahuttaminen!
Javert nautti. Hänen verkkonsa silmukat olivat lujasti solmitut. Hän
oli varma onnistumisestaan. Hänen tarvitsi enää vain puristaa kouransa
kokoon.
Vastustuksen ajatteleminenkin oli hänen vahvaan apujoukkoonsa katsoen
mahdotonta, miten väkevä, hurjanrohkea ja kylmäverinen Jean Valjean
olisikin.
Javert kulki hitaasti eteenpäin, tutki ja penkoi tiellään kaikki
sokkelot ja piilopaikat kuten varkaan taskut.
Mutta kun hän saapui verkon keskustaan, ei hän tavannutkaan kärpästä.
Hänen kiukkuaan on helppo kuvitella.
Hän kuulusteli Oikokadun ja Picpusinkadun kulmaukseen asettamaansa
vartiomiestä, mutta tämä, joka ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan, ei
ollut nähnyt vilaustakaan otuksesta.
Joskus sattuu, että sarvas ryöstäytyy ajettavista, vaikka koirat ovat
aivan sen kintereillä, ja silloin eivät kokeneimmatkaan eränkävijät
tiedä, mikä neuvoksi. Duvivier, Ligniville ja Desprez jäävät
sanattomiksi. Tämänlaisen pettymyksen sattuessa huudahti Artonge
kerran: '_Se ei ole mikään sarvas, se on noita_.'
Javert olisi halunnut huutaa samoin.
Hänen pettymyksessään oli sekä epätoivoa että raivoa.
Varmaa on, että Napoleon teki virheitä Venäjän sodassa, että
Aleksanteri teki virheitä Intian sodassa, että Caesar teki virheitä
Afrikan sodassa, että Kyrus teki virheitä Skytian sodassa ja että
Javert teki virheitä sodassaan Jean Valjeania vastaan. Hänen olisi ehkä
epäröimättä pitänyt käydä käsiksi entiseen kaleerivankiin. Ensimäisen
silmäyksen olisi pitänyt riittää. Hänen olisi pitänyt ilman muuta käydä
häneen käsiksi jo Gorbeaun talossa. Hänen olisi ainakin pitänyt vangita
hänet Pontoisen kadulla, tunnettuaan hänet varmasti. Hänen ei olisi
pitänyt neuvotella apulaistensa kanssa kirkkaassa kuutamossa Rollinin
kulmauksessa. Erilaisia mielipiteitä on tietysti hyödyllistä kuulla,
samoin kuin on hyvä tunnustella ja valikoida koirista luotettavimmat.
Mutta metsästäjä ei osaa olla kyllin varovainen ajaessaan niin arkoja
otuksia kuin susi tai kaleerivanki. Javert oli, yrittäessään liian
huolellisesti ohjata vainukoiriaan oikeille jäljille, säikähyttänyt
petoa, antanut sille vihiä ajosta ja saanut sen ponnistamaan kaikki
voimansa pakoon päästäkseen. Tyhmästi menetteli hän etenkin siinä, että
hän, löydettyään jäljet uudelleen Austerlitzin sillalla, rupesi
leikkimään kamalaa, poikamaista leikkiään ja pitämään niin vaarallista
miestä langan päässä. Hän luuli itseään voimakkaammaksi kuin
todellisuudessa olikaan ja hän uskoi voivansa leikitellä leijonalla
niinkuin hiirellä. Mutta samalla luuli hän itseään liian heikoksi,
uskoessaan tarvitsevansa apua. Turmiollista varovaisuutta,
kallisarvoisen ajan hukkaa. Javert teki kaikki nämä virheet, ja hän oli
kuitenkin taitavimpia, ovelimpia rikollisenpyydystäjiä, mitä on ollut.
Hän oli kaikin puolin sitä, mitä, ymmärtäen lauseparren sen
voimakkaimmassa mielessä, metsästäjät sanovat _viisaaksi koiraksi_.
Mutta kuka voi saavuttaa täydellisyyden?
Suurimpainkin juontensommittelijain järki pimenee joskus.
Paksuimmat tyhmyydet ovat usein tehdyt useista ohuista säikeistä, kuten
paksut köydet. Purkakaapa köysi säije säikeeltä, eritelkääpä kaikki
pienet määräävät vaikutteet, ja te katkaisette ne toinen toisensa
jälkeen ja sanotte: Eihän tämä mitään! Mutta kiertäkääpä ne yhteen ja
punokaa ne köydeksi jälleen ja te hämmästytte sen vahvuutta. Te
ymmärrätte Attilan, joka epäröi, kenen kimppuun ensiksi kävisi:
Marsianonko idässä, vai Valentinonko lännessä. Te ymmärrätte
Hannibalin, joka viipyy liiaksi Kapuassa. Te ymmärrätte Dantonin, joka
nukahtaa Arcis-sur-Aubeen.
Mutta Javert ei menettänyt kylmäverisyyttään, vaikka huomasikin Jean
Valjeanin pujahtavan käsistään. Varmana siitä, ettei kaleerivanki
voinut olla kaukana, asetti hän vartijoita, järjesti satimia ja
väijyksiä ja kierteli niitä seutuja koko yön. Ensimäinen seikka, minkä
hän huomasi, oli särjetty lyhtypatsas, josta oli köysi ryöstetty.
Erinomaisen tärkeä huomio, mutta se johti hänet harhaan, ja sai hänet
suuntaamaan kaikki tutkimuksensa Genrotin umpikujaan. Tätä umpikujaa
reunustivat matalat muurit, joiden takana avautui puutarhoja ja
suunnattoman avaroita kesantopeltoja. Jean Valjean oli varmaankin
paennut sitä tietä. Mutta jos Jean Valjean olisi tosiaankin tunkeutunut
syvemmälle Genrotin umpikujaan, olisi hän ehkä sen tehnyt ja joutunut
ehdottomasti satimeen. Sillä Javert tutki nämä puutarhat ja pellot kuin
neulaa etsien.
Päivän koittaessa jätti hän kaksi luotettavaa miestä vartioimaan ja
palasi poliisi-asemalle, nolona ja häpeissään kuin nuuskija, jota ovela
varas oli vetänyt nenästä.