1.
Herra Gorbeau.
Jos joku yksinäinen vaeltaja neljäkymmentä vuotta sitten uskalsi mennä
Naissairaalan pelätyille seuduille ja nousta puistokatua pitkin Italian
tulliportille asti, saapui hän alueille, joissa saattoi sanoa Pariisin
katoavan. Siellä ei ollut yksinäistä, sillä siellä kulki ihmisiä. Se ei
ollut tavallista maalaismaisemaa, sillä siellä näkyi taloja ja katuja.
Se ei ollut kaupunkia, sillä kaduissa oli kuorut kuin maanteissä ja
niillä kasvoi ruohoa. Se ei ollut kylää, siksi olivat talot liian
korkeat. Mitä se sitten oli? Se oli asuttua seutua, missä ei ollut
ketään; se oli autiota paikkakuntaa, missä asusti joku. Se oli
suurkaupungin puistokatua, Pariisin katua, joka oli yöllä metsää
kamalampi, päivällä hautuumaata synkempi.
Se oli vanhaa Hevostorin kaupunginosaa.
Jos tämä vaeltaja rohkeni edetä Hevostorin neljän sortuneen muurin
ulkopuolelle, jos hän suostui vielä kulkemaan Pikkupankkiirin katua
kauvemmaksi, niin tuli tämä uskalias vaeltaja Vignes-Saint-Marcelin
kadunkulmauksen tuntemattomille perille, jätettyään oikealle kädelle
korkeiden muurien suojaaman puutarhan, sitten nurmikentän, missä kohosi
jättiläismajavain rakennusten kaltaisia parkkikasoja, sitten aitauksen,
joka oli täpösen täynnä hirsiä, tukkeja, sahajauhoja ja höylänlastuja
ja jonka korkeimman puuröykkiön harjalla ulvoi suuri koira, sitten
pitkän, matalan, peräti luhistuneen kivi-aidan, jossa näkyi pieni,
musta, keväisin kukkiin peittyvien sammalten verhoama ovi, sitten
kaikkein autiommalla kohdalla tavattoman ruman, ränsistyneen hökkelin,
jonka seinään oli maalattu suurin kirjaimin: _Kielletty Kiinnittämästä
Ilmoituksia_. Siellä, lähellä erästä tehdasta ja kahden puutarhan
muurien väliin sulkeutuneena törrötti niihin aikoihin talorähjä, joka
ensi katsaukselta näytti pieneltä kuin pahainen tölli, mutta joka itse
asiassa oli avara kuin tuomiokirkko. Pääty oli kadulle päin, siitä sen
näennäinen pienuus. Melkein koko talo oli piilossa. Siitä näkyi vain
ovi ja yksi akkuna.
Talossa oli vain yksi kerros.
Taloa tarkemmin tutkiessa pisti se seikka ensimmältä silmiin, että tuo
ovi oli ikänsä kaiken saattanut olla vain kurjan hökkelin ovi,
sensijaan kun tuo akkuna, jos sen kamanat olisivat olleet hakattua
kiveä eivätkä epäsäännöllisiä lohkareita, olisi saattanut olla jonkun
keskikaupungin loistorakennuksen akkuna.
Ovi oli vain lahonneista laudoista miten kuten kyhätty rämä, jota
pitivät kasassa huolimattomasti veistetyt, halkonaiset poikkipuut. Sen
edessä olivat jyrkät, korkea-askelmaiset, kuraiset, tomuiset,
likaisenharmaat rappuset, jotka olivat yhtä leveät kuin sekin, ja
joiden nähtiin nousevan kadulta suoraan kuin tikapuut ja katoavan
niiden kahden muurin varjoon. Muodottoman ovi-aukon ylä-osaa reunusti
kapea, ohut lauta, jonka keskelle oli sahattu kolmikulmainen reikä.
Tämä aukko teki samalla sekä ullakonakkunan että tähystysreijän
tehtäviä, kun ovi oli suljettuna. Oven sisäpuolelle oli musteeseen
kastettu sivellin kahdella vetäisyllä piirtänyt numeron 52, ja
lautaan oli samainen sivellin töhertänyt numeron 50. Siitä syntyi
epätietoisuutta. Missä sitä oikeastaan oltiin? Oven ulkopuoli sanoi:
numerossa 50. Oven sisäpuoli väitti: eipä, numerossa 52.
Kolmikulmaista aukkoa verhosivat uudinten tapaan kaikenlaiset harmaat
rääsyt.
Akkuna oli leveä ja tarpeeksi korkea, ja siinä oli sälekaihtimet ja
suuriruutuiset lasin kehät. Mutta niissä suurissa ruuduissa oli
monenlaisia vammoja, joita taidokkaat paperivarustukset sekä peittivät
että ilmaisivat. Ja rikkinäiset, retkottavat kaihtimet uhkasivat
pikemmin ohikulkijoita kuin suojasivat talon asukkaita. Niistä puuttui
sieltä ja täältä vaakasuoria säleitä, ja niiden tilalle oli
yksinkertaisesti naulattu lautoja pystysuoraan, niin että koko juttu
alkoi sälekaihtimista ja päättyi akkunanluukkuun.
Tämä ovi, joka näytti kurjaa kurjemmalta, ja tämä akkuna, joka näytti
ylhäiseltä, niin ränsistynyt kuin se olikin, olivat samassa talossa
nähtyinä kuin kaksi kerjäläistä, jotka olisivat kulkeneet yksissä ja
astelleet rinnakkain, samoissa rääsyissä, mutta kuitenkin peräti
erilaisina: toinen olisi koko ikänsä ollut ryysyläinen, toinen taas
hieno, ylhäinen herra.
Portaat veivät hyvin avaraan rakennukseen, joka oli kuin ihmisasunnoksi
muutettu vaunuvaja. Rakennuksen sisällä kulki pitkä käytävä, mihin
avautui molemmin puolin erisuuruisia huoneita, jotka olivat töin tuskin
asuttavia ja jotka näyttivät pikemmin lautakojuilta kuin kamareilta.
Nämä huoneet saivat valonsa hämärästä ympäristöstä. Kaikki oli siellä
himmeätä, painostavaa, kalpeata, surullista, hautamaista. Aina sen
mukaan, olivatko raot katossa tai ovessa, tuli sisään kylmiä säteitä
tai hyisiä viimoja. Tämänlaisten ihmisasuntojen mieltäkiinnittävänä
erikoisuutena ovat tavattoman suuret hämähäkit.
Vasempaan ovesta, puistokadun puolella, muodosti muuan umpeenmuurattu
aukko pienen, nelikulmaisen syvennyksen, jonka lapset olivat heitelleet
täyteen kiviä.
Osa tätä rakennusta on hiljattain hävitetty. Sen mukaan, mitä siitä on
nykyään jäljellä, voi päättää, millainen se on aikoinaan ollut.
Kokonaisuudessaan on se tuskin sataa vuotta vanhempi. Sata vuotta
merkitsee kirkon nuoruutta, mutta talon vanhuudenheikkoutta. Näyttää
kuin ottaisi ihmisen asunto osaa hänen elämänsä lyhyyteen, ja kuin
pyrkisi Jumalan asunto olemaan ijankaikkinen niinkuin Hän itse.
Kirjeenkantajille oli tämä talo tunnettu nimellä numero 50-52. Mutta
ympäristössä sanottiin sitä yleisesti Gorbeaun taloksi.
Selittäkäämme, mistä tämä nimi johtui.
Kaikenlaisten pikkutietojen keräilijät, jotka suurella huolella
kokoilevat jos jonkinlaisia kaskuja ja juttuja ja jotka pistelevät
häipyvät aikamäärät neulalla muistinsa kammioihin, tietävät viime
vuosisadalla, 1770:n tienoilla Pariisin ali-oikeudessa olleen kaksi
syyttäjää, joista toisen nimi oli Corbeau, toisen Renard, nimet, jotka
jo La Fontainella esiintyvät toistensa yhteydessä. Tilaisuus oli liian
houkutteleva, jotta oikeuden muut virkamiehet olisivat voineet olla
käyttämättä sitä hyväkseen. Pian kiertelikin oikeustalon käytäviä ja
komeroita seuraava, hiukan ontuviin sakeisiin puettu ivamukaelma:
Herra Corbeau, harjall' asiakirjain istuen
Ryöstöhakemusta pitää nokassaan;
Herra Renard, hajun houkutusta noudattaen,
Hälle puhelevi tapaan seuraavaan:
Hei, hyvää päivää! j.n.e.
Kunnon lakimiehet, joita kovasti harmittivat toverien sukkeluudet ja
joiden arvokkaaseen esiintymiseen ivalliset naurunrähähdykset hyvin
huonosti sopivat, päättivät muuttaa nimensä ja kääntyä siinä
tarkoituksessa kuninkaan puoleen. Anomus esitettiin Ludvig XV:lle
samana päivänä, jolloin paavin lähettiläs ja La Roche-Aymonin
kardinaali, hartaasti polvistuneina, hänen majesteettinsa
läsnä-ollessa, pistivät kumpikin tohvelin vuoteesta nousevan rouva
du Barryn paljaisiin jalkoihin. Kuningas nauroi silloin, ja hän sai
uutta nauramista kääntyessään niistä kahdesta piispasta niihin kahteen
syyttäjään. Hän suvaisi tosiaankin armossa suostua näiden kahden
virkaherran anomukseen, tai ainakin sinne päin. Kuninkaan nimessä
sallittiin herra Corbeaun lisätä nimensä alkukirjaimeen pieni sakara,
niin että hänestä siten tuli Gorbeau. Herra Renardille kävi hullummin,
sillä häntä käskettiin alkuperäisen nimensä eteen liittämään P, ja niin
muodostui hänen nimestään Prenard. Toinen nimi ei siis ollut ensimäistä
paljoakaan suosittelevampi.
Paikallisen perimätiedon mukaan piti nyt tämän samaisen herra Gorbeaun
olleen numeroilla 50-52 merkityn, Sairashuoneen puistokadun varrella
sijaitsevan talorähjän omistaja. Hänpä se kuului laittaneen sen
mahtavan akkunankin.
Siitä asti oli talo saanut kantaa Gorbeaun nimeä. Vastapäätä numeroa
50-52, puistokadun muiden istutusten joukossa, kohoaa suuri, melkein
kokonaan kuivanut jalava. Sen kohdalta avautuu Gobeliini-tulliportin
katu, jonka varrella ei vielä silloin ollut taloja, joka ei ollut
kivetty, jonka puut kasvoivat miten sattui, joka aina vuodenajan mukaan
oli joko vihreä tai lokainen ja joka päättyi suoraan Pariisin
ympärysmuuriin. Vihtrillin hajua löyhähtelee läheisen tehtaan
katto-aukoista.
Tulliportti oli aivan lähellä. Vuonna 1823 oli ympärysmuuri vielä
pystyssä.
Tämä portti herätti mieliin synkkiä muistoja. Siitä mentiin Bicêtreen.
Siitä kulkivat keisarikunnan ja sitä seuranneen kuningaskunnan aikana
Pariisiin kuolemaan tuomitut mestauspäivänään. Siellä tehtiin myös 1829
tienoilla se salaperäinen murha, jota sanottiin "Fontaineblaun
tulliportin murhaksi" ja jonka toimittajia ei oikeus saanut selville.
Kamala ongelma, jota ei ole kyetty ratkaisemaan, kauhea arvoitus, johon
ei ole saatu vastausta. Astukaa muutamia askeleita ja te löydätte
surullisen kuuluisan Croulebarben kadun, missä Ulbach surmasi tikarilla
ivryläisen vuohipaimenettaren ukkosen jyristessä kuin laulunäytelmässä
ikään. Astukaa vielä muutamia askeleita ja te saavutte Pyhän Jaakon
tulliportin inhottavain, typisteltyjen jalavain, näiden mestauslavaa
peitteleväin ihmisystäväin avustajien lähettyville, myymälähajuisen,
poroporvarillisen yhteiskunnan kurjalle häpeäpaikalle, yhteiskunnan,
joka piileskeli kuolemanrangaistusta: ei uskaltanut sitä ratkaisevasti
poistaa eikä taas rohkeasti, jyrkästi säilyttää.
Kolmekymmentäseitsemän vuotta takaperin, kun ei ottanut huomioon tätä
Pyhän Jaakon toria, jonka kohtalo oli ikäänkuin ennalta määrätty ja
joka on aina ollut kauhistava nähdä, oli ehkä koko tämän synkän
puistokadun synkin kohta tuo numeroilla 50-52 merkityn talorähjän
nykyäänkin niin vähän viehättävä seutu.
Parempia taloja alkoi sinne kohoilla vasta kaksikymmentäviisi vuotta
myöhemmin. Paikka oli ylen vastenmielinen. Sen herättämäin synkkien
ajatusten valtaamana tunsi olevansa ikäänkuin Naissairaalan, jonka
kupukattoa hiukan häämötti, ja Bicêtren, jonne vievä portti oli aivan
lähellä, puserruksissa: naisen hulluuden ja miehen järjettömyyden
puserruksissa. Niin pitkälle kuin silmä kantoi eroitti vain
teurastamoita, ympärysmuurin ja muutamia harvoja tehtaita, jotka olivat
kuin kasarmeja tai luostareita. Kaikkialla näkyi kurjia kojuja ja
törkyä, vanhoja muureja, mustia kuin käärinliinat, uusia muureja,
valkoisia kuin hikiliinat, yhdensuuntaisia puurivejä, säännöllisiä
taloja, matalia rakennuksia, pitkiä, kylmiä viivoja ja suorien kulmien
väsyttävää yksitoikkoisuutta. Ei maa-alan vaihtelevaisuutta, ei
ainuttakaan rakennuttajan oikkua, ei poimuakaan. Vain jäätävä,
säännöllinen, kamala kokonaisuus. Ei mikään niin sydäntä kourista kuin
jylhän yksitoikkoinen säännöllisyys. Säännöllinen on aina ikävää, ja
ikävä on murheen äiti. Epätoivo haukottelee. Saattaa mielessään
kuvitella vielä kamalamman helvetin kuin se, missä kärsimykset ja
kidutukset vaivaavat: helvetin, missä on ikävä. Jos sellainen helvetti
olisi olemassa, olisi tämä Sairashuoneen puistokadun kohta saattanut
olla sen esikartano.
Mutta yön tullessa, jolloin valo häipyy, etenkin talvisin, hetkellä,
jolloin viima tempoo jalavista niiden viimeisetkin punertavat lehdet,
jolloin pimeys on synkkä ja tähdetön, tai jolloin kuu ja tuuli puhkovat
aukkoja pilviin, muuttui tämä puistokatu äkkiä kauhistavaksi. Mustat
viivat vaipuivat ja hävisivät pimeyteen kuin äärettömyyden jatkoina.
Vaeltaja ei voinut olla muistelematta siihen paikkaan liittyviä
lukemattomia hirsipuutarinoita. Koko tuo yksinäinen seutukunta, missä
oli niin paljon rikoksia tehty, värisytti ja inhotti. Luuli tuntevansa
kavalain ansojen ja sadinten odottavan viritettyinä pimeässä,
kaikkialla oli näkyvinään jotakin epäilyttävää, ja puiden välissä
ammottavat pitkuliaiset, nelikulmaiset syvennykset olivat kuin valmiita
hautoja. Päivällä oli seutu ruma, illalla synkkä, yöllä kammottava.
Kesähämärissä näkyi siellä ja täällä vanhoja akkoja istumassa sateiden
mädättämillä penkeillä jalavain juurella. Ne akat kerjäsivät
mielellään.
Muuten pyrki koko tämä kaupunginosa, joka näytti pikemmin
vanhentuneelta kuin vanhalta, muuttamaan muotoaan. Ken tahtoi sitä
sittemmin nähdä, hänen tuli pitää kiirettä. Joka päivä hävisi joku
tämän kokonaisuuden osa. Nykyään, ja jo kahdenkymmenen vuoden ajan, on
Orleansin rautatien asema sijainnut aivan tämän vanhan etukaupungin
vieressä ja lohkaissut siitä kappaleen toisensa jälkeen. Minne ikinä
suurkaupungin laidoille rautatienasema laitetaankin, kaikkialla
merkitsee se etukaupungin kuolemaa ja varsinaisen kaupungin syntymistä.
Itujen peittämä maa näyttää vapisevan ja avautuvan nielemään ihmisten
vanhat asumukset ja nostamaan ilmoille uusia näiden suurten
liikekeskusten lähettyville, missä valtavat vaunujonot jyrisevät, ja
missä sivistyksen hiiliä syövät, tulta suitsevat hepohirviöt
puuskuttavat. Vanhat talot luhistuvat, uudet kohoavat entisiä
verrattomasti upeampina.
Orleansin rautatien aseman vallattua Naissairaalan entiset alueet,
tärisevät Pyhän Vihtorin kaivantojen ja kasvitarhan läheiset vanhat,
kapeat kadut ankarasti, kun niitä kolme, neljä kertaa päivässä
jyristävät postivaunut, pika-ajurit ja tavalliset matkustajavaunut,
jotka kerran työntävät talot kauvemmaksi oikealle ja vasemmalle. Sillä
hyvin merkillinen, mutta tosiperäinen havainto on, että samoin kuin
aurinko suurissa kaupungeissa saa etelänpuoleisten talojen julkipuolet
kasvamaan ja kehittymään, samoin leventää ajoneuvojen vilkas liike
katuja. Uuden elämän oireet ovat silminnähtävät. Tämän vanhan,
maaseutumaisen laitakaupungin etäisimpiinkin soppiin ilmestyy kivitys,
katukäytäviä alkaa muodostua ja edetä sinnekin, missä ei ole vielä
niiden astujoita. Eräänä muistettavana aamuna, heinäkuussa vuonna 1845,
nähtiin siellä äkkiä mustien asfalttipatojen savuavan. Sinä päivänä
saattoi sanoa sivistyksen ehtineen Ourdnen kadulle ja Pariisin
valloittaneen Saint-Marceaun etukaupungin.
2.
Keltasirkku ja huuhkaja samassa pesässä.
Ylempänä kuvatun Gorbeaun talon edustalla pysähtyi Jean Valjean.
Petolinnun tavoin oli hän valinnut tämän yksinäisen, aution paikan
tyyssijakseen.
Liivintaskustaan penkoi hän pää-avaimen tapaisen, avasi oven, astui
sisään, sulki sitten oven huolellisesti ja nousi portaat, yhä kantaen
Cosettea.
Portaiden yläpäähän päästyään veti hän taskustaan toisen avaimen ja
avasi sillä toisen oven, jonka hän myöskin heti lukitsi jälleen. Huone,
minne hän astui, oli jonkunlainen tilava ullakkokamari, jonka ainoana
kalustuksena olivat lattialle levitetty patja, pöytä ja pari tuolia.
Nurkassa hehkui pieni rauta-uuni. Puistokadun lyhty valaisi heikosti
tätä viheliäistä koppia. Perällä oli pieni syvennys ja siinä
vyöpohjainen vuode. Jean Valjean kantoi Cosetten tälle vuoteelle ja
laski lapsen siihen. Lapsi ei herännyt.
Hän iski tulta tuluksin ja sytytti kynttilän; nämä kojeet oli jo
ennakolta varattu pöydälle. Ja kuten eilen illallakin, alkoi hän taas
katsella Cosettea, kasvoilla ilme, jonka liikutus, sydämellisyys ja
heltymys muistutti melkein hourailua. Pikku tyttö oli vaipunut uneen,
tietämättä, kuka häntä kuljetti, ja jatkanut nukkumistaan, tietämättä,
missä oli. Hänestä henki se rauhallinen luottamus, johon kykenee vain
suuri väkevyys tai suuri heikkous.
Jean Valjean kumartui suutelemaan tämän lapsen kättä.
Yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli hän samaten suudellut äidin kättä,
äidin, joka oli myös vaipunut uneen.
Sama tuskaisa, syvä, ahdistava tunne täytti nytkin hänen sydämensä.
Hän polvistui Cosetten vuoteen ääreen.
Oli jo täysi päivä, mutta lapsi nukkui yhä. Joulukuisen auringon kalpea
säde tunkeutui kurjan huoneen akkunasta sisään ja veteli kattoon pitkiä
valo- ja varjosäikeitä. Äkkiä jyrisivät raskaat kivivankkurit
puistokatua pitkin, täristivät talorähjää ukkosen tavoin ja panivat sen
vapisemaan perustuksiaan myöten.
"Heti, rouva!" kiljaisi Cosette, pelästyneenä heräten, "heti! heti!"
Ja hän kavahti vuoteelta, silmäluomet vielä puoliksi sikeän unen
sulkemina, ojentaen kättänsä huoneen nurkkaa kohti.
"Ai, ai, missä on luutani!" hätäili hän.
Hän avasi silmänsä täydelleen ja näki Jean Valjeanin hymyilevät kasvot.
"Ahaa, niin, sehän onkin totta!" huudahti lapsi. "Hyvää huomenta,
herra."
Lapset ottavat ilman pitempiä ihmettelyjä, tutunomaisesti vastaan onnen
ja ilon, koska he ovat luonnostaan pelkkää onnea ja iloa.
Cosette äkkäsi Katariinan vuoteensa jalkopäässä, otti sen syliinsä, ja
sillä leikitellen teki hän satoja kysymyksiä Jean Valjeanille:
Missä oltiin? Oliko Pariisi iso? Oliko rouva Thénardier hyvin kaukana?
Eikö hänen enää koskaan tarvitse mennä rouva Thénardierin luo? J.n.e.
J.n.e.
Äkkiä hän huudahti:
"Miten täällä onkaan kaunista!"
Huone oli kehno ja kurja. Mutta hän tunsi itsensä vapaaksi.
"Lakaisenko minä tätä hiukan?" kysyi hän sitten.
"Leiki sinä vain!" vastasi Jean Valjean.
Näin kului päivä.
Mitään kohtalostaan ymmärtämättä ja pyrkimättäkään sitä ymmärtämään,
oli Cosette sanomattoman onnellinen tämän nuken ja tämän ukon seurassa.
3.
Kaksi onnettomuutta tuottaa yhtyneenä onnea.
Seuraavankin päivän sarastaessa oli Jean Valjean Cosetten vuoteen
ääressä. Liikahtamatta odotti hän siinä lapsen heräämistä.
Uusi tunne tunkeutui hänen sieluunsa.
Jean Valjean ei ollut koskaan rakastanut ketään. Kaksikymmentäviisi
vuotta oli hän ollut yksinään maailmassa. Hän ei ollut koskaan ollut
isä, rakastaja, aviopuoliso, ystävä. Vankilassa oli hän ollut ilkeä,
synkkä, juro, tietämätön ja raaka. Tämän vanhan rangaistusvangin sydän
oli vielä neitsyyden tilassa. Sisarestaan ja sisarensa lapsista oli
hänellä ollut vain etäinen, hämärä muisto, joka oli lopulta haihtunut
melkein kokonaan. Hän oli ponnistellut ankarasti heidät löytääkseen,
mutta kun hän ei ollut siinä onnistunut, oli hän unohtanut heidät.
Sellainen on ihmisluonto. Hänen nuoruutensa muut kiintymykset, mikäli
niitä oli ollut, olivat myös vaipuneet unohduksen yöhön.
Kun hän näki Cosetten, kun hän kantoi tätä onnetonta lasta orjuudesta
vapauteen, joutui koko hänen sisimpänsä hurjan liikutuksen valtaan.
Kaikki, mitä hänessä oli hellää ja tunnekykyistä, heräsi ja pyrki
kohdistumaan tähän lapseen. Hän astui Cosetten vuoteen ääreen ja hän
vapisi riemusta. Hän tunsi puristuksia kuin äiti, eikä hän tiennyt,
mitä se oli. Sillä hyvin salaperäinen, mutta hyvin ihana on tunteiden
suuri, ihmeellinen nousu sydämessä, joka alkaa rakastaa.
Vanha, kokematon sydän parka!
Mutta koska hänellä oli ikää viisikymmentäviisi vuotta ja Cosettella
vain kahdeksan, suli hänen elämänsä ensimäinen ja ainoa rakkaus
kuvaamattomaksi hohteeksi.
Nyt kohtasi hän valkeuden enkelin toisen kerran. Piispa oli nostanut
hänen taivaansa rannalle hyveen ruskotuksen. Cosette loihti sinne
rakkauden loimon.
Ensimäiset päivät vierivät huomaamatta siinä hohteessa.
Cosettekin muuttui tietämättään toiseksi, hänkin, pikku raukka! Kun
hänen äitinsä hänet jätti vieraiden huomaan, oli hän niin pieni, ettei
hän muistanut siitä enää mitään. Kaikkien lasten tavoin, jotka nuorten
viinipuunvesojen lailla pyrkivät kiintymään kaikkeen, oli hänkin
pyrkinyt rakastamaan. Hän ei ollut siinä onnistunut. Kaikki olivat
työntäneet hänet luotaan, Thénardier, heidän lapsensa, muiden lapset.
Hän oli jo rakastanut talon koiraa, mutta sekin oli kuollut. Sen
jälkeen olivat kaikki häntä hyljeksineet, sekä ihmiset että muut.
Surullista on sitä sanoa -- me olemme siihen jo viitanneetkin -- tämän
kahdeksanvuotiaan lapsen sydän oli pysynyt kylmää kylmempänä. Se ei
ollut hänen vikansa, sillä rakastamisen kykyä ei häneltä puuttunut;
häneltä puuttui rakastamisen tilaisuutta. Niinpä alkoikin heti
ensimäisestä päivästä kaikki, mikä hänessä tunsi ja ajatteli, rakastaa
tätä ukkoa. Hän tunsi, mitä hän ei ollut koskaan ennen tuntenut: hän
tunsi koko olemuksensa avautuvan hellemmille vaikutuksille.
Ukko ei näyttänyt hänestä enää vanhalta eikä köyhältä. Jean Valjean oli
hänestä kaunis, samoin kuin heidän kurja asuntonsa oli hänestä ollut
kaunis.
Senlaisia ovat aamuruskon, lapsuuden, nuoruuden, ilon vaikutukset.
Maailman ja elämän uutuudella on siinä osansa. Ei mikään ole ihanampaa
kuin onnen helovärinen heijastus kurjaan asumukseen. Mutta meillä
kaikilla on muistossamme tuollainen sinenhohtava ullakkokamari.
Viidenkymmenen vuoden ikä-eroituksen kautta oli luonto kaivannut syvän
juovan Jean Valjeanin ja Cosetten välille. Mutta kohtalo täytti tämän
juovan. Kohtalo saattoi äkkiä toistensa yhteyteen ja kihlasi voimassaan
vastustamattomana toisilleen nämä kaksi harhailevaa, juuriltaan
temmaistua olentoa, joita ikä eroitti, mutta joita onnettomuus yhdisti.
Toinen täydensi toista. Cosette etsi vaistomaisesti isää, samaten kuin
Jean Valjean etsi vaistomaisesti lasta. Kohtaaminen merkitsi siis
tapaamista. Sillä salaperäisellä hetkellä, jolloin heidän kätensä
yhtyivät, kiintyvät he toisiinsa iki-ajoiksi. Kun nämä kaksi sielua
huomasivat toisensa, tunsivat he olevansa välttämättömiä toisilleen, ja
he liittyivät lujasti yhteen.
Ymmärtäen sanat niiden avarimmassa, ehdottomimmassa merkityksessä,
saattaisi sanoa, että haudan seinät eroittivat heidät kaikista muista
ihmisistä ja että Jean Valjean oli leski, niinkuin Cosette oli orpo.
Siitä johtui, että Jean Valjeanista tuli ikäänkuin jollakin
taivaallisella tavalla Cosetten isä.
Eikä se salaperäinen vaikutus, jonka Cosetteen teki Chellesin metsän
pimeydessä Jean Valjeanin käden tarttuminen hänen käteensä, ollut
mitään kuvittelua, vaan todellisuutta. Tämän miehen astuminen tämän
lapsen kohtalon piiriin merkitsi Jumalan tarttumista hänen elämänsä
ohjaksiin.
Muuten oli Jean Valjean oivallisesti valinnut tyyssijansa. Hän oli
siellä niin hyvässä turvassa, että se näytti häiriintymättömältä.
Makuukammiolla varustettu huone, missä hän Cosetten kanssa asui, oli
juuri se huone, jonka akkuna oli puistokatua päin. Tämä akkuna oli
ainoa koko talossa, eikä naapurien katseita tarvinnut peljätä ei
sivuilta eikä edestä.
Numero 50-52:n alikerros, joka oli kuin mikäkin ränsistynyt
vajarakennus, oli puutarhurien varastohuoneena, eikä se ollut missään
yhteydessä ylemmän kerroksen kanssa. Niiden välillä oli permanto, jossa
ei ollut ei aukkoa eikä portaita ja joka oli kuin talorähjän pallea.
Ylemmässä kerroksessa oli, kuten olemme huomauttaneet, useampia
huoneita ja ullakkokammioita, joista vain yhdessä asui Jean Valjeanin
taloutta hoitava vanha eukko. Muut olivat tyhjillään.
Tämä eukko, jota kunnioitettiin tuolla komealla nimellä
_päävuokralainen_, mutta jolla itse asiassa oli hoidettavinaan
portinvartijattaren tehtävät, oli joulupäivänä luovuttanut hänelle
tämän huoneen. Hän oli sanonut saavansa eläkettä valtiolta, mutta
joutuneensa häviölle espanjalaisissa liike-yrityksissä ja siirtyvänsä
nyt tänne tyttärentyttärineen. Hän oli maksanut kuusi kuukautta
etukäteen ja antanut eukolle toimeksi kalustaa huone ja makuukammio.
Tämän kalustamisen tuloksiin olemme jo tutustuneet. Samainen eukko oli
heidän kotiutumisensa iltana sytyttänyt tulen rauta-uuniin ja
varustanut kaikki valmiiksi.
Viikot vierivät. Tässä kurjassa hökkelissä viettivät he yksissä
onnellista elämää.
Jo varhaisesta aamunkoitosta nauroi, puheli ja lauleli Cosette.
Lapsilla on aamulaulunsa kuten linnuillakin.
Joskus tapahtui, että Jean Valjean tarttui hänen punertavaan,
paleltumain sierottamaan kätöseensä ja suuteli sitä. Lapsi raukka, joka
oli tottunut vain lyönteihin, ei ymmärtänyt siitä mitään ja poistui
häpeissään.
Tuon tuostakin muuttui hänen ilmeensä vakavaksi, ja hän tarkasteli
pientä mustaa pukuansa. Cosette ei käynyt enää ryysyissä, hän kävi
surupuvussa. Hän oli päässyt kurjuudesta ja astunut elämään.
Jean Valjean oli ryhtynyt opettamaan hänelle aakkosia. Lasta
tavuuttaessaan johtui hän väliin ajattelemaan, että hän oli
rangaistusvankilassa opetellut lukemaan pahat aikomukset mielessä. Nämä
aikomukset olivat nyt muuttuneet tykkänään toisiksi, nyt, kun hän
opetti lasta lukemaan. Ja vanha kaleerivanki hymyili enkelten
mietteliästä hymyä.
Hän tunsi siinä ylemmän johtoa, tahdon ohjausta, joka ei ollut
ihmisten, ja hän vaipui mietiskelyihin. Hyvillä ajatuksilla on
pyörryttävät syvyytensä kuten huonoillakin.
Opettaa Cosettea lukemaan ja toimittaa lasta leikkimään, siinä oli
melkein Jean Valjeanin koko elämä. Ja sitten puheli hän lapselle tämän
äidistä ja ohjasi häntä rukoukseen.
Lapsi sanoi häntä _isäksi_, eikä hänelle muuta nimeä tietänytkään.
Jean Valjean saattoi tuntikausia katsella hänen pukevan ja riisuvan
nukkeaan ja kuunnella hänen haasteluaan. Elämällä oli nyt hänen
mielestään tarkoituksensa, ihmiset olivat hänestä hyviä ja rehellisiä,
hän havaitsi jaksavansa elää hyvin vanhaksi nyt, kun tämä lapsi häntä
rakasti. Hän näki tulevaisuutensa kirkkaana ja säteilevänä, koska
Cosette levitti siihen viehättävää valoaan. Parhaimmiltakaan ei joskus
puutu itsekkäitä ajatuksia. Väliin oli hän tuntevinaan jonkunlaista
tyytyväisyyttä siitä, että Cosettesta tulisi ruma.
Tämä on vain meidän yksityinen mielipiteemme. Mutta lausuaksemme
ajatuksemme täydellisenä, ei meistä näytä mahdottomalta, että Jean
Valjean olisi alkaessaan rakastaa Cosettea tarvinnut tätä kiihoketta
hyvässä pysyäkseen. Hän oli uusilta puolilta tutustunut ihmisten
ilkeyteen ja yhteiskunnan kurjuuteen, puolilta, jotka estivät näkemästä
kokonaisuutta ja jotka paljastivat totuuden vain osaksi. Hän oli nähnyt
naisen kohtalon Fantinen tarinassa, hän oli tutustunut virkavaltaan
Javertin henkilössä. Hän oli uudelleen joutunut rangaistusvankilaan,
tällä kertaa siksi, että oli menetellyt oikein. Uusia katkeria
kokemuksia ei ollut suinkaan puuttunut. Inho ja kyllääntymys olivat
valtaamaisillaan hänet jälleen. Piispan muistokin oli ehkä muutamin
hetkin hyvin lähellä himmenemistään, vaikkapa vain sitten loistaakseen
sitä kirkkaampana ja mahtavampana; mutta tämä pyhitetty muisto himmeni
ehdottomasti. Kuka tietää, eikö Jean Valjean ollut menettämäisillään
toivoaan ja vaipumaisillaan uudelleen liejuun?
Mutta nyt hän rakasti, ja nyt oli hän väkevä.
Ah! Hän ei tosiaankaan seisonut yhtään vakavammin kuin Cosettekaan. Hän
suojeli lasta, ja lapsi tuki häntä. Hänen avullaan jaksoi lapsi kulkea
eteenpäin elämässä. Lapsen avulla jaksoi hän kulkea eteenpäin hyveessä.
Hän oli lapsen turva, ja lapsi oli hänen tukensa. Kohtalo! Miten
tutkimattomat, jumalalliset ovatkaan sinun salaisuutesi, miten
ihmeelliset sinun tiesi!
4.
Päävuokralainen tekee huomioita.
Varovaisuudessaan ei Jean Valjean koskaan poistunut talosta päivisin.
Mutta hämärän tultua käveli hän tunnin, pari, joskus yksin, usein
Cosette seuranaan, etsien puistokatujen yksinäisimpiä soppia ja astuen
kirkkoihin yön saavuttua. Mieluiten kävi hän Saint-Médardin kirkossa,
joka oli lähinnä. Milloin hän ei ottanut Cosetteä mukaansa, jäi lapsi
eukon huomaan, mutta suuri oli hänen ilonsa päästessään kävelemään ukon
kanssa. Hänen mielestään oli ukon seurassa vietetty hetki huvittavampi
yksinpä Katariina-puuhailujakin. Ukko piti häntä kädestä ja kertoili
hänelle hauskoja tarinoita.
Cosette olikin luonteeltaan hyvin iloinen.
Eukko siisti ja valmisti ruoan ja kävi ostoksilla.
He elivät hyvin säästeliäästi, pitäen tosin aina pientä tulta uunissa,
mutta muuten esiintyen hyvin vaatimattomasti. Jean Valjean ei ollut
millään tavoin muuttanut huoneen kalustusta. Hän oli vain laitattanut
täydellisen oven entisen, lasilla varustetun sijalle Cosetten
makuukammioon.
Hän piti yhä keltaista takkiaan, mustia kaatioitaan ja vanhaa hattuaan.
Kadulla luultiin häntä rutiköyhäksi. Sattui joskus, että hyväsydämiset
naiset kääntyivät antamaan hänelle rahaa. Jean Valjean otti rahan ja
kiitti syvään kumartaen. Mutta joskus tapahtui myös, että hän tapasi
jonkun kurjimuksen apua anomasta. Silloin vilkaisi hän ympärilleen,
nähdäkseen, huomasiko häntä kukaan, läheni vaivihkaa ryysyläistä,
painoi hänen kouraansa rahan, usein hopearahan, ja kaikkosi nopeasti.
Siitä oli haittansa. Niillä paikoin alettiin häntä mainita nimellä
_almuja jakeleva kerjäläinen_.
Vanha _päävuokralainen_, ilkeä olento, jonka kateelliset silmät olivat
alituisesti tähdättyinä lähimäiseensä, vakoili uutterasti Jean
Valjeania, vaikka tällä ei ollut siitä aavistustakaan. Eukko oli hiukan
kuuro, mikä vain sai hänen kielensä sitäkin kerkeämmin liikkumaan.
Nuoruutensa ajoilta oli hänellä jäljellä kaksi hammasta, yksi
yläleuvassa, toinen alaleuvassa, joita hän alituiseen takoi vastakkain.
Hän oli kokenut udella yhtä ja toista Cosettelta, mutta koska tämä ei
mitään tiennyt, ei hän voinut mitään ilmaista, paitsi sen, että he
tulivat Montfermeilistä. Aamuna muuanna huomasi tämä urkkija Jean
Valjeanin menevän erääseen talon asumattomaan huoneeseen, kasvoilla
ilme, joka tuntui eukosta kummalliselta. Hän seurasi Jean Valjeania
hiljaa kuin vanha kissa ja saattoi seurata hänen toimiaan piilostaan
vastapäisen oven takaa. Suuremmaksi varmuudeksi käänsi Jean Valjean
selkänsä tätä ovea päin. Eukko näki hänen kaivelevan taskuansa ja
ottavan sieltä pienen kotelon, sakset ja lankaa. Sitten ratkoi ukko
hiukan takkinsa sisusta ja veti aukosta kellahtavan paperinpalasen,
jonka kiehitti auki. Kauhistuen havaitsi eukko sen tuhannen frangin
seteliksi. Tämä oli toinen tai kolmas tuhannen frangin seteli, jonka
hän oli nähnyt eläessään. Hän puitti pakoon ylen pelästyneenä.
Hetkisen kuluttua tuli Jean Valjean hänen puheilleen ja pyysi häntä
käymään särkemässä sen tuhannen frangin setelin, mainiten sitä
eläkkeensä puolivuotismaksuksi, jonka hän oli muka nostanut eilen.
"Mistä?" ajatteli eukko. Hänhän poistui talosta vasta kuuden maissa
illalla, eikä valtion maksutoimisto liene auki siihen aikaan.
Eukko kävi vaihtamassa setelin ja mietti ja aprikoi. Tämä tuhannen
frangin seteli synnytti sopivalla tavalla selitettynä ja monistettuna
kokonaisen kauhistuneen juorutulvan Vignes-Saint-Marcelin kadun akkojen
keskuudessa.
Eräänä päivänä tapahtui, että Jean Valjean sahasi käytävässä puita
paitahihasillaan. Eukko puuhaili parhaillaan jotakin huoneessa. Hän oli
yksin, sillä Cosette seisoi ihailemassa puukasoja. Eukko näki takin
naulassa ja päätti tutkia sitä lähemmin. Sisus oli jälleen neulottu
kiinni. Eukko tunnusteli sitä huolellisesti ja oli huomaavinaan
päällyksen ja sisuksen välissä paperia. Varmaankin toisia tuhannen
frangin seteleitä!
Sitä paitsi löysi hän taskuista kaikenlaisia esineitä. Ei ainoastaan
neuloja, saksia ja lankaa, jotka hän oli nähnyt, vaan myöskin tilavan
kirjetaskun, hyvin suuren veitsen, ja, mikä epäilyttävintä, useampia
erivärisiä tekotukkia. Tämän takin jokainen tasku näytti olevan
erikoisesti varustettu jotakin odottamatonta tapausta varten.
Talon asukkaat ehtivät näin talven viime päiviin.
5.
Lattialle kilahtaoa viiden frangin raha pitää aika melua.
Saint-Médardin lähettyvillä oleili muuan kerjäläinen, joka tavallisesti
istui kyyrysissään erään vanhan, täytetyn kaivon arkulla ja jolle Jean
Valjean usein antoi almun. Hän ei juuri kulkenut tämän miehen ohi
ojentamatta hänelle paria ropoa. Joskus hän häntä puhuttelikin.
Kerjäläisen kadehtijat sanoivat Jean Valjeanin olevan _poliisin väkeä_.
Tämä puutteenalainen oli jo seitsemänkymmenenviiden vanha, ollut ennen
palvelijana jossakin kirkossa ja mumisi alituiseen rukouksia.
Eräänä iltana kulki Jean Valjean jälleen siitä ohi. Hänellä ei ollut
Cosettea mukanaan, ja hän huomasi kerjäläisen kyhjöttävän tavallisella
paikallaan juuri sytytetyn lyhdyn alla. Tämä mies näytti rukoilevan
kumaraisessa asennossaan, kuten ennenkin. Jean Valjean meni hänen
luokseen ja painoi hänen käteensä tavanmukaisen almunsa. Kerjäläinen
kohotti yht'äkkiä silmänsä, katsahti terävästi Jean Valjeaniin ja
painoi sitten päänsä kiireesti alas jälleen. Tämä liike oli nopea kuin
salama, mutta Jean Valjean säpsähti. Hän luuli aivan nähneensä lyhdyn
valossa, ei vanhan kirkonpalvelijan nöyrää, tekopyhää naamaa, vaan
eräät toiset tunnetut, kamalat kasvot. Se huomio vaikutti häneen aivan
kuin olisi hän yht'äkkiä joutunut pimeässä seisomaan tiikeriä
vastapäätä. Hän peräytyi askeleen, pari, pelästyneenä, kivettyneenä,
uskaltamatta hengittää tai puhua tai jäädä paikoilleen tai paeta,
tuijottaen herkeämättä kerjäläiseen, joka oli painanut riepuun käärityn
päänsä kumaraan jälleen, eikä näyttänyt enään olevan niinä miehinäkään.
Tällä eriskummallisella hetkellä vaikutti joku vaisto, ettei Jean
Valjean lausunut sanaakaan. Kerjäläinen oli aivan entisensä lainen:
sama koko, samat ryysyt, sama muoto.
"Kaikkia vielä!" ... mietti Jean Valjean itsekseen. "Minä olen hullu!
Minä hourin! Mahdotonta!"
Ja hän saapui asuntoonsa perinpohjin hämmentyneenä.
Tuskin uskalsi hän tunnustaa itselleen, että hän oli luullut nähneensä
Javertin kasvot.
Yöllä kohtausta miettiessään katui hän, ettei tullut puhutelleeksi
miestä, pakottaakseen häntä nostamaan päänsä uudelleen.
Seuraavana päivänä yön lähetessä meni hän jälleen sinne. Kerjäläinen
oli paikoillaan.
"Hyvää iltaa, ukkoseni", sanoi Jean Valjean reippaasti, antaessaan
hänelle ropoaan.
Kerjäläinen kohotti katseensa ja vastasi valittavalla äänellään:
"Kiitoksia, hyvä herra!"
Vanha kirkonpalvelija, siitä ei päässyt mihinkään.
Jean Valjean tunsi rauhoittuvansa täydelleen. Hän käänsi koko asian
leikiksi.
"Missä ihmeessä minä olin Javertin näkevinäni?" päivitteli hän. "Joko
nyt silmäni alkavat pettää?"
Eikä hän sen koommin asiaa ajatellut.
Muutamia päiviä tämän tapauksen jälkeen, tuossa kahdeksan tienoissa
illalla, istuessaan huoneessaan ja tavuuttaessaan kovalla äänellä
Cosettea, kuuli hän talon ovea avattavan ja sitten suljettavan taas. Se
tuntui hänestä merkilliseltä. Eukko, joka heitä lukuunottamatta oli
talon ainoa asukas, kävi aina levolle heti pimeän tultua, jottei
tarvitsisi polttaa kynttilää. Jean Valjean viittasi Cosettea
vaikenemaan. Hän kuuli portaita noustavan. Vaikka voisihan se hyvin
olla se eukkokin, joka ehkä oli tuntenut voivansa pahoin ja käynyt
hakemassa rohtoja. Jean Valjean heristi korviaan. Askeleet olivat
raskaita ja kuulostivat aivan miehen askeleilta. Mutta eukko piti aika
tanakoita kenkiä, ja vanhan eukon askeleet ovat tavattomasti miehen
askelten kaltaisia. Siitä huolimatta sammutti Jean Valjean kynttilänsä.
Hän oli lähettänyt Cosetten vuoteeseen, sanoen hänelle hyvin hiljaa:
"Pane nyt sievästi maata!"
Ja juuri kun hän oli suutelemassa lasta otsalle, pysähtyivät askeleet.
Jean Valjean istui pimeässä hiljaa, hengähtämättä, liikahtamatta
tuolillaan, jolta hän ei ollut poistunut, selkä päin ovea. Melkoisen
pitkän ajan kuluttua, kun hän ei enää kuullut mitään, kääntyi hän
äänettömästi ja katsahtaessaan huoneensa ovelle, näki hän valoa lukon
reijästä. Tämä pilkotus muodosti jonkunlaisen kaamean tähden keskelle
oven ja seinän mustaa pimeyttä. Siellä piteli ilmeisesti joku kynttilää
kädessään ja kuunteli.
Kului muutamia minuutteja, ja valo katosi. Mutta hän ei kuullut
pienintäkään kolinaa, mikä näytti viittaavan siihen, että mies, joka
oli tullut ovelle urkkimaan, oli ottanut kengät jalastaan.
Jean Valjean heittäytyi pukeissaan vuoteelleen eikä voinut ummistaa
silmiänsä koko yönä.
Päivän koittaessa, kun hän oli jo vaipunut jonkunlaiseen
väsymyshorrokseen, herätti hänet käytävän päässä avautuvan oven kirinä.
Sitten eroitti hän samat miehen askeleet, jotka olivat eilen illalla
nousseet portaita. Askeleet lähenivät. Hän kavahti vuoteeltaan ja
painoi silmänsä lukon reikään, mikä oli niin iso, että hän siitä
saattoi toivoa näkevänsä miehen, joka oli yöllä tunkeutunut taloon ja
kuunnellut hänen ovensa takana. Mies siellä tosiaankin kulki, tällä
kertaa pysähtymättä, Jean Valjeanin huoneen ohi. Käytävä oli vielä niin
pimeä, ettei voinut eroittaa hänen piirteitään. Mutta miehen saapuessa
portaiden yläpäähän, muodosti ulkoa osuva valonsäde hänestä ikäänkuin
varjokuvan, ja Jean Valjean näki hänet täydellisesti selän puolelta.
Mies oli kookas, puettu pitkään takkiin, vahva sauva kainalossa. Ne
olivat Javertin peloittavat tunnusmerkit.
Jean Valjean olisi voinut yrittää nähdä hänet selvemmin
puistokadunpuoleisesta akkunastaan. Mutta tämä akkuna olisi täytynyt
avata, eikä hän uskaltanut.
Oli ilmeistä, että tämä mies oli tullut taloon oikein avaimin, aivan
kuin kotiinsa. Kuka oli antanut hänelle avaimen? Mitä tämä merkitsi?
Kello seitsemän aamulla, kun eukko tuli siistimään, katsahti Jean
Valjean häneen läpitunkevasti, mutta ei ryhtynyt kyselyihin. Eukkoa se
ei näyttänyt suuresti huolestuttavan.
Lakaistessaan kysyi hän:
"Herra kuuli varmaankin tultavan taloon viime yönä?"
Kun ihminen on niin vanha kuin tämä eukko ja kun hän lisäksi asuu tämän
puistokadun varrella, on kello kahdeksan aika hänestä pilkko pimeä yö.
"Aivan niin, sehän onkin totta", vastasi Jean Valjean mitä
luonnollisimmalla äänellä. "Kuka sieltä sitten tuli?"
"Talon uusi vuokralainen", tiesi eukko.
"Jonka nimi on?"
"En enään oikein muista. Dumont tai Daumont. Jotenkin sinne päin."
"Ja mikä se on miehiään, se herra Dumont?"
Eukko tirkisti häneen pienillä näädänsilmillään ja vastasi:
"Valtion elätti, kuten tekin."
Hän sanoi sen ehkä aivan tarkoituksetta. Mutta Jean Valjean luuli siinä
vastauksessa piilevän jotakin.
Eukon poistuttua latoi hän kääröön satasen frangia, joita hän säilytti
eräässä laatikossa, ja pisti ne taskuunsa. Mutta miten varovasti hän
menettelikin, jottei hänen kuultaisi liikuttelevan rahaa, pääsi muuan
viiden frangin raha hänen käsistään ja vieri kilisten ja kalisten
pitkin lattiaa.
Hämärissä astui hän portaita alas ja katseli tarkasti ympärilleen
pitkin puistokatua. Hän ei nähnyt ketään. Puistokatu tuntui aivan
autiolta. Vaikka puiden taaksehan saattoi sentään hyvin kätkeytyä.
Hän nousi jälleen huoneeseensa.
"Tule", sanoi hän Cosettelle.
Hän otti tyttöä kädestä, ja he poistuivat molemmin talosta.