1.
Numerosta 24601 tulee numero 9430.
Jean Valjean oli joutunut uudelleen kiinni.
Meidän sallittanee sivuuttaa nopeasti tuskalliset yksityiskohdat.
Tyydymme esittämään tässä vain kaksi sen ajan sanomalehdissä muutamia
kuukausia Montreuil-sur-Merissä sattuneiden hämmästyttäväin tapausten
jälkeen julkaistua pikkupätkää.
Nämä kyhäelmät ovat hieman ylimalkaisia. Tulee muistaa, että
_Käräjälehteä_ (Gazette des Tribunaux) ei silloin vielä ollut olemassa.
Lainaamme ensimäisen _Valkoisesta Lipusta_. Se on 25 päivältä kesäkuuta
1823.
"-- Muuan Pas-de-Calaisin piirikunta on hiljattain ollut oudon
tapahtuman näyttämönä. Eräs niillä tienoin tuntematon, herra
Madeleineksi kutsuttu mies oli muutamien vuosien aikana uusia
menettelytapoja käyttämällä kohottanut kukoistukseen seudun vanhan
teollisuudenhaaran: vuoripien ja mustain lasihelyjen valmistamisen. Hän
oli siitä rikastunut ja samalla, sanokaamme sekin, rikastuttanut koko
piirikunnan. Kiitollisuuden osoitukseksi tästä hyödyllisestä
toiminnasta oli hänet nimitetty pormestariksi. Mutta nyt on
järjestysvalta havainnut, että herra Madeleine olikin entinen
luvattomille alueille siirtynyt, vuonna 1796 varkaudesta tuomittu
rangaistusvanki, nimeltä Jean Valjean. Jean Valjean on uudelleen
passitettu kuritushuoneeseen. Hän näyttää ennen kiinnijoutumistaan
ennättäneen nostaa herra Laffitten pankista yli puolimiljoonaa frangia,
jotka hän oli sinne sijoittanut ja jotka hän kuuleman mukaan oli täysin
laillisella tavalla ansainnut liikkeellään. Ei ole saatu tietää, minne
Jean Valjean olisi mahdollisesti kätkenyt nämä rahat ennen kuin hänet
suljettiin Toulonin kuritusvankilaan."
Toinen hiukan yksityiskohtaisempi pätkä on peräisin _Pariisin
Päivälehdestä_, samoilta ajoilta.
"-- Muuan vapautettu rangaistusvanki, Jean Valjean nimeltään, on
äskettäin ollut tuomittavana Varin tutkinto-oikeudessa. Juttuun liittyy
seikkoja, jotka ovat omiansa herättämään yleisempää huomiota. Tämän
rikollisen oli onnistunut jonkun aikaa piileskellä järjestysvallan
valppautta; hän oli muuttanut nimeä, olipa ehtinyt kohota erään
pohjoisen pikkukaupunkimme pormestariksikin. Hän oli perustanut tähän
kaupunkiin melkoisen teollisuuden. Mutta vihdoin hänet paljastettiin ja
vangittiin, mistä kiitos ja kunnia meidän järjestysvaltamme
uupumattoman innon. Jalkavaimonaan oli hän käyttänyt muuatta ilotyttöä,
joka kuoli säikähdyksestä häntä vangittaessa. Tämä hirtehinen, jolla on
Herkuleen voimat, pääsi kuitenkin jollakin tavalla pakenemaan; mutta
kolme, neljä päivää jälkeenpäin joutui hän uudelleen järjestysvallan
käsiin itsessään Pariisissa, juuri kun hän oli astumaisillaan erääseen
niitä pieniä vaunuja, jotka välittävät liikennettä pääkaupungin ja
Montfermeilin (Seine-et-Oise) kylän välillä. Väitetään hänen käyttäneen
tätä kolmen, neljän päivän vapaata aikaa nostaakseen erään meidän
huomattavimman rahamiehemme liikkeeseen tallettamansa melkoisen summan.
Tämä summa arvioidaan kuudeksi- tai seitsemäksisadaksituhanneksi
frangiksi. Syytöskirjelmän mukaan olisi hän kaivanut sen johonkin vain
hänelle tiettyyn paikkaan, ja sitä ei niin ollen ole voitu löytää.
Miten tämän seikan lieneekään, varmaa vain on, että mainittu Jean
Valjean oli hiljattain tutkittavana Varin maakunnan käräjillä,
syytettynä aseellisesta varkaudesta julkisella tiellä, noin kahdeksan
vuotta takaperin; uhrina oli muuan tuollainen kelpo poikanen, jotka,
kuten sanoo kuolemattomissa säkeissään Ferneyn patriarkka:
"... Savoijasta saapuvat vuosittain,
Kädellä kepeällä puhdistain
Noen täyttämät pitkät putket.
"Rosvo ei huolinut puolustautua. Järjestysvallan taitavan ja
kaunopuheisen asiamiehen on onnistunut todistaa varkauden ja ryöstön
tapahtuneen rikostoverien avulla, sekä Jean Valjeanin kuuluneen
erääseen eteläiseen rosvoliittoon. Syylliseksi julistettuna tuomittiin
siis Jean Valjean kärsimään kuolemanrangaistus. Rikollinen kieltäytyi
vetoamasta tarkastusoikeuteen. Kuningas suvaitsi kuitenkin
loppumattomassa lempeydessään lieventää hänen rangaistuksensa
elinkautiseksi pakkotyöksi. Jean Valjean passitettiin viipymättä
Toulonin kuritusvankilaan."
Muistettanee vielä Jean Valjeanin Montreuil-sur-Merissä ottaneen vaarin
uskonnollisista menoista. Erinäiset sanomalehdet, niiden joukossa
_Perustuslaillinen_, leimasivat tämän lievennyksen pappispuolueen
voitoksi.
Jean Valjean sai muuttaa numeroaan rangaistusvankilassa. Hänen
nimekseen tuli nyt 9430.
Mainitkaamme tässä yhteydessä, jott'ei meidän enää tarvitsisi asiaan
palata, että herra Madeleinen mukana hävisi Montreuil-sur-Merin
menestyskin. Kaikki, mitä hän oli aavistanut tuona kuumehoureisena
epäröimisen yönä, toteutui. Kun hän puuttui, niin _sielu puuttui_.
Hänen kukistumisensa jälkeen esiintyi Montreuil-sur-Merissä tuo sama
itsekäs suurten, luhistuneitten rakennusten jako, tuo surkea
kukoistavain yritysten paloittelu, jollaista kenenkään huomaamatta
sattuu joka päivä inhimillisessä yhteiskunnassa, mutta josta historia
mainitsee vain kerran, koska se tapahtui Aleksanterin kuoleman jälkeen.
Sotaherrat panivat päähänsä kuninkaan kruunun; työnjohtajista vääntyi
tehtailijoita. Kiukkuisa kilpailu syntyi. Herra Madeleinen avarat
työhuoneet suljettiin, rakennukset rappeutuivat raunioiksi, työläiset
hajausivat kaikille ilmansuunnille. Toiset heittivät koko seudun,
toiset heittivät entisen ammattinsa. Kaikki, mikä ennen oli ollut
suurta, muuttui nyt pieneksi. Kaikkea, mitä ennen oli harjoitettu
hyödyksi, harjoitettiin nyt vain voitoksi. Ei keskitystä: kaikkialla
vain hurjaa kilpailua. Herra Madeleine vallitsi kaikkea ja johti
kaikkea. Kun hän oli kukistunut, ammensi jokainen omaan astiaansa.
Taistelun henki tuli järjestyksen hengen sijaan, katkera kiukku
ystävyyden sijaan, keskinäinen viha liikkeen perustajan kaikkialle ja
kaikille ulottuvan hyväntahtoisuuden sijaan. Herra Madeleinen punomat
langat sotkeutuivat ja katkeilivat. Valmistustapoja väärennettiin,
tuotteita huononnettiin, ostajain luottamus tapettiin. Menekki väheni,
tilaukset vähenivät, työpalkka laski, tehtaat seisoivat, vararikko
edessä. Ja köyhiltä loppui sekin tulolähde. Kaikki kuihtui.
Valtiokin huomasi, että joku nyt oli jossakin muserrettu. Ei täyttä
neljääkään vuotta sen tuomioistuimen päätöksen jälkeen, joka
kuritushuoneen hyväksi oli havainnut herra Madeleinen ja Jean
Valjeanin olleen yhden ja saman henkilön, olivat veronkantokulut
Montreuil-sur-Merin piirikunnassa kohonneet kaksinkertaisiksi, niin
että herra de Villèlekin huomautti asiasta julkisessa puheessaan
helmikuussa vuonna 1827.
2.
Tässä esiintyy kaksi runosäettä, jotka ehkä ovat paholaisen perua.
Ennenkuin käymme edemmäksi, lienee tässä paikallaan kertoa
yksityiskohtaisemmin eräästä omituisesta tapahtumasta, joka niihin
aikoihin sattui Montfermeilissä ja joka mahdollisesti on jossakin
yhteydessä muutamain järjestysvallan arveluiden kanssa.
Montfermeilissä elää muuan hyvin vanha taika-usko, joka on sitäkin
merkillisempi ja huomattavampi, koska kansanomainen taika-usko Pariisin
naapuristossa on kuin paratiisipuu Siperiassa. Me kunnioitamme kaikkia
harvinaisia kasveja. Vaan tällainen on Montfermeilin taika-usko.
Uskotaan paholaisen ikimuistoisista ajoista asti valinneen metsän
aarteittensa kätköpaikaksi. Vanhat eukot vakuuttavat, ettei ole
niinkään harvinaista tavata hämärän laskeutuessa metsän salaperäisiin
pimentoihin mustaa miestä, joka näyttää vallan kuorma-ajurilta tai
halonhakkaajalta, jolla on puukengät jalassa, palttinaiset kaatiot ja
mekko pukimina ja jonka helposti tuntee siitä, että sillä hatun tai
lakin asemasta on kaksi suunnatonta sarvea päässä. Siitä sen pitäisi
tosiaankin helposti tunteman. Tämä mies kaivaa tavallisesti hyvin
touhuissaan kuoppaa. On olemassa kolme eri tapaa suoriutua kunnialla
tästä kohtauksesta. Ensimäinen on lähestyä miestä ja puhutella sitä.
Silloin huomataan, että mies onkin varsin yksinkertaisesti joku
talonpoika, joka näyttää mustalta, koska on hämärä, joka ei suinkaan
kaiva kuoppaa, vaan kapsii heiniä lehmilleen ja jonka luulotellut
sarvet johtuvat sangen mutkattomasti lantatadikosta, jota se kantaa
selässään ja jonka kynnet illan epäselvässä valossa näyttävät lähtevän
sen päästä. Tullaan kotiin ja kuollaan vielä saman viikon kuluessa.
Toinen tapa on tarkastella miestä, odottaa siksi, kunnes se on kaivanut
kuoppansa, luonut sen taas umpeen ja mennyt matkoihinsa. Sitten pitää
juosta hyvin vikkelästi kuopalle, kaivaa se auki ja ottaa sieltä
"aarre", jonka musta mies sinne varmasti pani. Tässä tapauksessa tulee
kuolema saman kuukauden kuluessa. Kolmanteen tapaan vihdoin kuuluu,
ettei puhuta sanaakaan mustalle miehelle, ei katsota sinne päinkään,
vaan juostaan pakoon täyttä karkua. Silloin korjaa kuolema saaliinsa
vasta saman vuoden kuluessa.
Koska kaikilla kolmella tavalla on omat hankaluutensa, käytetään
tavallisimmin toista, siitä kun lähtee muutamia etujakin, kuten
esimerkiksi suunnaton aarre, vaikka sen omistaminen kestäisikin vain
yhden kuukauden. Pelottomat miehet, joita kaikki onnenkokeet
houkuttelevat, ovat siis, niin väitetään, sangen usein kaivaneet auki
mustan miehen kuopat ja yrittäneet puhaltaa paholaisen aarteen. Mutta
tulos näyttää olevan sangen laiha, ainakin mikäli saamme uskoa
perimätietoa ja erinomattain niitä kahta arvoituksellista
raakalaislatinaksi kyhättyä runosäettä, jotka muuan noituudesta epäilty
normandilainen munkki Tryphon on jälkeensä jättänyt. Tämä Tryphon makaa
haudattuna Saint-Georges de Bochervillen luostarissa lähellä Rouenia,
ja hänen haudallaan sikiää sammakoita.
Ponnistellaan siis vallan tavattomasti, sillä nämä kuopat ovat yleensä
hyvin syviä, hikoillaan, kaivetaan, uurastetaan yö läpeensä, sillä
yöllähän temppu on tehtävä, paita kastuu, kynttilä palaa loppuun,
kuokanterä lohkeilee, ja kun vihdoin viimein päästään kuopan pohjaan,
kun vihdoin viimein päästään käsin koskettamaan "aarretta", mitä
löydetään? millainen on paholaisen aarre? Kuparilantti, joskus
kultaraha, kivi, luuranko, verinen ruumis, joskus nelinkerroin kuin
paperilehti kirjelaukkuun taitettu aave, joskus ei mitään. Tätä
näyttävät ennustavan uteliaille uskalikoille Tryphonin säkeet:
Fodit, et in fossa thesauros condit opaca,
As, nummos, lapides, cadaver, simulacra, nihilque.
Meidän päivinämme näytään löydettävän myöskin väliin ruutisarvi ja
kuulia, väliin vanha likainen, ruskettunut korttipakka, jota paholainen
ilmeisesti on ennen itse käyttänyt. Tryphon ei mainitse näitä kahta
löytö-esinettä lainkaan, mikä onkin ymmärrettävissä, koska Tryphon eli
kahdennellatoista vuosisadalla ja koska ei ole todennäköistä, että
paholainen olisi oivaltanut keksiä ruudin ennen Roger Baconia tai
kortit ennen Kaarle Kuudetta.
Jos näillä korteilla lähtee peliin, niin tietää menettävänsä kaiken,
mitä omistaa; mitä taas tulee ruutiin, joka on ruutisarvessa, niin on
sillä ominaisuus räjähyttää pyssy palasiksi päin ampujan naamaa.
Hiukan sen jälkeen kun vapautettu rangaistusvanki Jean Valjean
muutamien pakopäiviensä aikana oli järjestysvallan mielestä
hiiviskellyt Montfermeilin ympäristöllä, huomattiin nyt samaisessa
kylässä, että muuan vanha tientekijä Boulatruelle piti epäilyttävää
"kopelia" metsässä. Luultiin kylällä tiedettävän, että tämä
Boulatruelle oli ollut kuritushuoneessa. Järjestysvalta piti häntä yhä
vieläkin silmällä, ja kun hän ei saanut muualtakaan työtä, käytti
hallitus häntä mahdollisimman pientä korvausta vastaan tienkorjaajana
Gagnysta Lagnyyn vievällä poikkitiellä.
Kaikki seudun asukkaat katsoivat karsaasti tähän Boulatruelleen, hän
kun oli niin ylen kumartelias ja nöyrä, niin ylen nopsa ottamaan lakin
päästään kaikkien ihmisten edessä, hän kun vapisi ja hymyilyin liehi
santarmeja; hänen arveltiin kuuluvan joihinkin rosvoliittoihin ja hänen
epäiltiin voivan yön tullen väijyä kulkijoita ryteikköön piiloutuneena.
Hänen puolestaan puhui vain se, että hän oli juoppo.
Luultiin huomatun seuraavaa: useina päivinä oli Boulatruelle hyvin
aikaiseen heittänyt tien kiveämis- ja korjaustyönsä sikseen ja mennyt
metsään kuokkineen. Hänet oli iltaisin tavattu kaikkein yksinäisimmissä
metsänaukeamissa, kaikkein tiheimmissä pensastoissa, hän oli näyttänyt
jotain etsivän, olipa hänen nähty joskus kaivelevan kuoppiakin. Ohitse
lynkyttävät eukot luulivat häntä ensin Pelssepupiksi, tunsivat hänet
kohta Boulatruelleksi, mutta eivät siitä juuri sanottavasti
rauhoittuneet. Nämä kohtaukset näyttivät kovin suututtavan
Boulatruellea. Hän pyrki ilmeisesti pysymään piilossa, ja ilmeisesti
oli hänen käytöksellään joku salaperäinen tarkoitus.
Kylällä puheltiin: "Nyt on selvästi piru taas ilmestynyt. Boulatruelle
on nähnyt sen ja etsiskelee aarretta. Ja kyllähän totta puhuen
Boulatruellessa onkin poikaa puhaltamaan Lusiferin kolikot."
Voltairelaiset lisäsivät:
"Saas nyt nähdä, vetääkö Boulatruelle pirua nenästä vai puijaako piru
Boulatruellea?"
Vanhat eukot tekivät uutterasti ristinmerkkejä.
Sillävälin lakkasi Boulatruellen "kopeli" metsässä, ja hän jatkoi taas
säännöllisesti työtään. Puhuttiin muista asioista.
Yksi ja toinen oli kuitenkin vielä asettunut odottavalle kannalle,
varmaankin ajatellen, että tässä ehkä oli kysymyksessä muutakin kuin
tarun tarumaiset aarteet: joku oivallinen saalis paljon vakavampaa ja
näkyväisempää laatua kuin paholaisen pankki-osoitukset, saalis, jonka
salaisuuksista tientekijä oli epäilemättä päässyt puolittain perille.
Innostuneimmat olivat koulumestari ja kapakoitsija Thénardier, joka oli
kaikkien ihmisten ystävä ja joka ei ollut suinkaan halveksinut asettua
Boulatruellen kanssa toveruusjalalle.
"Mies on ollut kaleereilla", sanoi Thénardier. "Ei sitä, Herra nähköön,
tiedä, kuka sieltä tulee ja kuka sinne menee."
Iltana muuanna vakuutti koulumestari, että entisinä aikoina olisi
oikeus varmasti ottanut selvän siitä, mitä Boulatruelle metsässä
puuhaili, että mies olisi ehdottomasti pakotettu puhumaan, ellei
muuten, niin kidutuksen avulla, ja ettei Boulatruelle olisi esimerkiksi
lainkaan kyennyt vastustamaan vesikoetta.
"Pannaanpas hänet viinikokeelle", esitti Thénardier.
Käytiin siis pulloihin käsiksi ja ahdettiin viiniä vanhaan
tientekijään. Boulatruelle joi suunnattomasti, mutta puhui vähän.
Hänessä yhdistyivät ihmeteltävän sopusuhtaisesti patajuopon jano ja
tuomarin harvapuheisuus. Mutta uudistamalla hyökkäyksiä yhä tiheämmin,
vertailemalla ja seulomalla niitä muutamia hämäriä sanoja, jotka
mieheltä pääsivät, luulivat Thénardier ja koulumestari saaneensa
selville seuraavaa:
Boulatruelle oli eräänä aamuna päivän koittaessa työhön mennessään
hämmästyksekseen äkännyt metsän reunassa pensaan alla lapion ja kuokan,
_aivan kuin vaseti kätkettyinä_. Mutta hän oli arvellut, että ne olivat
ehkä ukko Six-Foursin, vedenkantajan, lapio ja kuokka, eikä ollut
ajatellut asiaa sen enempää. Mutta samana iltana oli hän piilostaan
suuren puun takaa nähnyt tieltä poikkeavan metsän synkimpään tiheikköön
"erään miehen, joka ei ollut seutukunnalta, mutta jonka hän,
Boulatruelle, hyvin tunsi." Thénardierin käännös: _kuritushuonetoveri_.
Boulatruelle kieltäytyi itsepintaisesti sanomasta nimeä. Tällä miehellä
oli ollut kainalossaan jonkunlainen nelikulmainen esine, aivankuin
suuri lipas tai pieni matka-arkku. Kuvailkaa Boulatruellen hämmästystä.
Mutta vasta seitsemän, kahdeksan minuutin kuluttua oli hänen päähänsä
pälkähtänyt seurata tätä miestä. Silloin oli jo kuitenkin ollut liian
myöhäistä, mies oli painunut metsän pimentoon, ja kaikki Boulatruellen
ponnistukset olivat olleet turhia. Hän oli päättänyt väijyä metsän
reunassa. "Oli kuunvalo." Pari kolme tuntia myöhemmin oli Boulatruelle
huomannut ilmestyvän metsiköstä samaisen miehen, mutta nyt ei hänellä
enään ollut kannettavanaan matka-arkku, vaan lapio ja kuokka.
Boulatruelle oli antanut miehen rauhassa mennä menojaan, eikä hänen
mieleensäkään ollut juolahtanut ryhtyä lähempiin tekemisiin hänen
kanssaan, koska hän oli selvästi havainnut miehen olevan häntä kolme
kertaa väkevämmän sekä lisäksi kuokalla aseistetun, ja koska oli sangen
todennäköistä, että toinen hänet heti iskisi kuoliaaksi, kun hän hänet
tuntisi ja huomaisi itsensä tunnetuksi. Liikuttava tunteiden purkaus
tosiaankin, kahden vanhan toverin tavatessa toisensa! Mutta kuokka ja
lapio olivat Boulatruellen mielestä luoneet selvää valoa tähän hämärään
juttuun, vaan kun hän seuraavana aamuna oli kiirehtinyt pensaalle, ei
hän ollutkaan enää nähnyt ei lapiota eikä kuokkaa. Hän oli tehnyt siitä
sen johtopäätöksen, että mies oli metsässä ollessaan kaivanut kuokalla
kuopan maahan, haudannut sinne arkkusen ja täyttänyt taas kuopan
lapiolla. Mutta nyt oli arkkunen ollut liian pieni sisältääkseen
ruumiin, siis se sisälsi rahaa. Siitä hänen etsiskelemisensä.
Boulatruelle oli tutkinut, möyrinyt ja nuuskinut koko metsän ja
kaiveskellut kaikkialta, missä maa oli näyttänyt hiljattain
liikutetulta. Turhaan.
Hän ei ollut löytänyt mitään. Kukaan ei Montfermeilissä enään
ajatellutkaan koko asiaa. Vain muutamat kunnon eukkoset vakuuttelivat
vielä:
"Sanokaa mitä sanotte, mutta Gagnyn tienkorjaaja ei ole turhan takia
näitä juoksujaan juossut. Kyllä siinä on ollut itse vihtahousukin
liikkeellä."
3.
Oli selvää, että kahleen kiinnitysrengasta oli ennakolta alustavasti
käsitelty, koska se saattoi katketa noin vain yhdestä vasaraniskusta.
Loppupuolella saman (1823) vuoden lokakuuta näkivät Toulonin asukkaat
äskettäin raivonneen ankaran myrskyn jälkeen satamaansa laskevan
vammojaan korjauttamaan erään _Orion_-nimisen laivan, jota myöhemmin
käytettiin Brestissä koululaivana ja joka siihen aikaan kuului
Välimeren laivastoon.
Niin kurjassa kunnossa kuin tämä alus olikin -- sillä meri oli sitä
pidellyt kovin pahasti -- teki se kuitenkin suuren vaikutuksen
soluessaan sataman suojiin. Sen mastossa liehui ties mikäkin lippu,
jonka johdosta sitä oli sääntöjen mukaisesti tervehdittävä
yhdellätoista kanuunanlaukauksella, ja näihin laukauksiin
vastasi se tietysti samalla mitalla. Yhteensä kaksikymmentäkaksi
kanuunanlaukausta. On laskettu, että sivistynyt maailma jokaisena
vuorokautena kautta koko maapallon juhlallisina yhteislaukauksina,
kuninkaallisina ja sotilaallisina kohteliaisuudenosoituksina, meluisina
vastatervehdyksinä, säädettyinä sovinnaisuusmerkkeinä, satama- ja
linnoitusmuodollisuuksina, kaikista varustuksista ja sotalaivoista
joka-ikinen päivä ammuttuina auringon nousua ja laskua tervehtivinä
laukauksina, porttien avaamista ja sulkemista ilmoittavina
laukauksina, j.n.e., j.n.e. ampuu kanuunoillaan aivan suotta
sataviisikymmentätuhatta kertaa. Kun laskemme kuusi frangia
laukaukselta, saamme yhdeksänsataatuhatta frangia päivää ja
kolmesataamiljoonaa frangia vuotta kohti, ja ne frangit on ammuttu
savuna ilmaan. Sekin on pieni yksityiskohta vain. Mutta sillä välin
kuolevat köyhät nälkään.
Vuotta 1823 kutsuivat entisten olojen palauttajat "Espanjan sodan
aikakaudeksi".
Tämä sota tarjosi nähtäväksi paljon tapauksia yhteen ainoaan tapaukseen
liittyneinä ja paljon oudostuttavia seikkoja. Se oli ensiksikin suuri
perhetapaus Bourbonien huoneelle: Ranskan haara auttoi ja suojeli
Madridin haaraa, menetellen siis niinkuin vanhemman veljen tuleekin.
Sitten se osoitti ilmeistä palautumista meidän kansallisiin
perintötapoihimme, sekä samalla alistumista ja mukautumista pohjoisesta
tuleviin toivomuksiin. Angoulêmen herttua, jota vapaamieliset lehdet
kutsuivat _Andujarin sankariksi_, piti aisoissa kerettiläisvainoojain
vanhaa, mutta sangen todellista hirmuvaltaa, sen jouduttua otteluun
vapaamielisten kuvitellun hirmuvallan kanssa; hänen voitonriemuista
asentoansa pilasi hiukan hänen rauhallinen ilmeensä. Vallankumouksen
yltiötasavaltalaiset oli _descamisados_ nimisinä loihdittu jälleen
henkiin ylhäisten leskirouvain suureksi kauhuksi. Yksinvalta esti
edistyksen kulkua, edistyksen, jota sanottiin anarkiaksi. Vuoden 1789
opit oli ilman muuta salakavalasti painettu unohduksiin. Kautta Europan
kaikui varoitushuuto ranskalaista aatetta vastaan, mutta se aate kulki
siitä huolimatta ympäri maailman. Ranskan hallitsijan pojan,
ylipäällikön, rinnalla kirjoittautui Carignanin prinssi, josta
sittemmin tuli Kaarle Albert, vapaa-ehtoiseksi tähän kuninkaiden
ristiretkeen kansoja vastaan, ottaen koristuksekseen tavallisen
tarkk'ampujan punaiset olkalaput. Entiset keisarikunnan sotilaat
läksivät nekin kahdeksan vuoden levon jälkeen liikkeelle, mutta he
olivat jo vanhoja, alakuloisia, ja he taistelivat valkoisen kokardin
merkeissä. Kolmivärilippua liehutti vieraalla maalla sankarillinen
ranskalainen väki, kuten kolmekymmentä vuotta ennemmin oli liehuteltu
valkoista lippua Coblenzissa. Munkkeja oli sekaantunut meidän
sotajoukkoomme. Vapauden ja uudistuksen henki taivutettiin järkiinsä
pistimien avulla. Periaatteita tuhotessa turvattiin kanuunoihin. Ranska
hajoitti nyt aseillaan sitä, mitä se oli ennen hengellään rakentanut.
Vihollispäälliköt ostettiin, sotilaat epäröivät, kaupunkeja
piiritettiin miljoonilla. Ei vähintäkään todellista sotavaaraa, vaikka
räjähdykset olivatkin mahdollisia, kuten onkin luonnollista yllätetyssä
ja vallatussa ruutihaudassa. Vähän vuodatettiin verta, vähän hankittiin
sotamainetta. Muutamat saivat häpeän hattuunsa, ei kukaan kunniaa.
Senlainen oli tämä sota, ja kuitenkin sitä kävivät ruhtinaat, jotka
polveutuivat Ludvig XIV:stä ja johtivat kenraalit, jotka olivat olleet
Napoleonin koulussa. Se joutui sen surullisen kohtalon alaiseksi, ettei
se muistuttanut ei suurta sotaa eikä suurta valtiotaitoa.
Muutamat kahakat olivat vakavampaa laatua. Trocaderon valtaus
esimerkiksi oli kaunis urotyö. Mutta ylipäänsä, toistamme sen vieläkin,
tämän sodan torvista lähtee särkynyt ääni. Kokonaisuus oli epäilyttävä.
Historia hyväksyy Ranskan menettelyn, kun se vain vastenmielisesti
suostui ottamaan vastaan tämän väärän voiton. Näytti ilmeiseltä, että
muutamat vastustusta johtavat espanjalaiset upseerit peräytyivät liian
helposti: voitto synnytti ajatuksen lahjomisesta. Näytti aivan siltä,
kuin olisi viholliskenraalit saatu pikemmin myötätuntoisiksi kuin
voiton jumala, ja voittoisa sotamies palasi nöyryytettynä kotiinsa.
Sota oli tosiaankin kehno sodaksi, sillä taistelulippujen poimuista
paistoivat sanat: _Ranskan Pankki_.
Vuoden 1808 sotilaat, jotka muistivat Saragossan kamalan lopun,
rypistelivät kulmakarvojaan vuonna 1823, nähdessään, kuinka helposti
linnoitusten portit aukenivat, ja alkoivat kaivata Palafoxia.
Ranskalainen näkee paljon mieluummin vastustajanaan Rostopshinin kuin
Ballesteroksen, se nyt on kerran hänen luontonsa.
Katsellaksemme asiaa vieläkin vakavammalta näkökannalta -- ja syytä on
meidän sitä huomauttaa -- tämä sota, joka loukkasi Ranskan
sotilaallista kunniantuntoa, loukkasi myös kansanvaltaista henkeä.
Siinä yritettiin orjuuttamista. Tässä sodassa oli ranskalaisen
sotamiehen, kansanvallan kasvatin, koetettava painaa ies toisten
niskoille. Inhoittava takaperoisuus. Ranskan tehtävänä on kansojen
hengen herättäminen, eikä sen tukahuttaminen. Vuoden 1792 jälkeen ovat
kaikki Europan vallankumoukset Ranskan vallankumouksen jälkikaikuja.
Vapaus loistaa Ranskasta käsin, loistaa kirkkaasti kuin aurinko. Sokea,
ken ei sitä näe! Ne ovat Bonaparten sanat.
Vuoden 1823 sota oli siis, samalla kun se oli häpeällinen yritys
Espanjan jaloa kansaa vastaan, myös kurja hyökkäys Ranskan
vallankumousta vastaan. Ja tänlaiseen hirvittävään tekoon antautui
Ranska! Pakosta. Sillä ulkopuolella vapautussotien tekevät armeijat
kaiken, mitä ne tekevät, pakosta. Käsite _ehdoton tottelevaisuus_ sen
osoittaa. Armeija on aivan hämmästyttävä suhteiden yhdistelmä, missä
voima on tuloksena suunnattomasta voimattomuudesta. Siten saavat
selityksensä sodat, joita ihmiset käyvät ihmisiä vastaan vastoin
ihmisten omaa tahtoa.
Mitä Bourboneihin tulee, muodostui vuoden 1823 sota heille
tuhoisaksi. He pitivät sitä menestyksenä. He eivät havainneet lainkaan
vaaraa siinä, että olivat antaneet sotakäskynsä tappaa aatteen.
Yksinkertaisuudessaan erehtyivät he niin perinpohjaisesti, että
alkoivat yrityksissään voima-aineksena käyttää äärettömästi heikontavaa
rikosta. Salakavala väijytys-henki tuli heidän valtiotaitonsa
perustukseksi. Vuosi 1823 siitti 1830. Espanjan sotaretki muodostui
heidän neuvotteluissaan todistuskappaleeksi voima-iskujen ja
jumalallista oikeutta sortavien uhkarohkeiden temppujen puolesta. Kun
kerran Ranska oli jälleen kohottanut valta-istuimelle _el rey neton_
Espanjassa, niin saattoihan se myös järjestää rajattoman kuningasvallan
kotonaan. Peloittavan erehdyksensä sokaisemina pitivät he sotilaan
kuuliaisuutta kansakunnan suostumuksena. Tällaiset sokeat erehdykset
kaatavat valta-istuimia. Ei ole hyvä nukahtaa enempää mantsanillan,
myrkkypuun, kuin armeijankaan varjoon.
Vaan palatkaamme _Orion-laivaan_.
Prinssi-ylipäällikön komentaman armeijan liikehtiessä mantereella,
risteili laivasto Välimeren vesillä. Mainitsimme jo, että _Orion_
kuului tähän laivastoon ja että sen oli täytynyt merivahinkojen takia
laskea Toulonin satamaan.
Satamassa lojuvalla sotalaivalla on omituisen kiihoittava vaikutus
suureen yleisöön. Se johtuu varmaankin siitä, että laiva on niin suuri,
ja kansahan rakastaa kaikkea, mikä on suurta.
Linjalaiva onkin suurenmoisimpia voittoja, joita ihmisnero on
saavuttanut taistelussaan luonnon voimia vastaan.
Linjalaiva on samalla kertaa rakennettu kaikesta, mikä on painavinta,
ja kaikesta, mikä on keveintä, se kun yht'aikaa joutuu tekemisiin
aineen kolmen olomuodon: kiinteän, nestemäisen ja kaasumaisen kanssa,
ja sen kun täytyy kamppailla kaikkia niitä vastaan. Sillä on yksitoista
rautakynttä, jotka se iskee merenpohjan alkukallioon. Sillä on enemmän
siipiä ja tuntosarvia kuin millään hyönteisellä ja niillä kerää se
tuulen kiitävistä pilvistä. Sen henkäys käy sadankahdenkymmenen
kanuunan läpi kuin läpi suunnattomien sotatorvien, vastaten uljaasti
ukkosen jyrinään. Valtameri kokee eksyttää sitä aaltojensa pelottavaan
autiuteen, mutta laivalla on sielunsa, erehtymätön ohjaajansa, joka
sitä neuvoo ja joka sille aina näyttää pohjoisen. Pimeinä öinä
tuikkivat sen lyhdyt kuin tähdet. Niin panee se tuulta vastaan köyden
ja kankaan, vettä vastaan puun, kalliota vastaan raudan, kuparin ja
lyijyn, pimeyttä vastaan valon, rajatonta avaruutta vastaan neulan.
Jos tahtoo saada jonkunlaisen käsityksen niistä jättiläismäisistä
mittasuhteista, mitkä yhtyneinä muodostavat linjalaivan, tarvitsee vain
käydä lähemmin tarkastelemassa niitä kuusikerroksisia veistämöitä,
joita tapaa esimerkiksi Brestin ja Toulonin satamissa. Rakennettavat
laivat ovat siellä ikäänkuin lasikuvun alla. Tämä suunnaton parru on
raakapuu. Tuo silmänkantamattoman pitkä hirsi tuossa edessämme maassa
on suurmasto. Mitattuna juurestaan ruuman pohjassa pilviä hipovaan
latvaansa saakka on se kuusikymmentä syltä pitkä, ja tyvestä on
sen halkaisija kolme jalkaa. Englantilainen suurmasto kohoaa
kaksisataaseitsemäntoista jalkaa vesirajan yläpuolelle. Esi-isämme
käyttivät laivoissaan köysiä, me käytämme rautavitjoja. Sadan kanuunan
laivan yhteen läjään kootut vitjat muodostavat neljä jalkaa korkean,
kaksikymmentäjalkaa leveän ja kahdeksan jalkaa vahvan kierre-ympyrän.
Ja kuinka paljon menee puuta tänlaiseen laivaan? Kolmetuhatta
kuutiometriä. Siinä purjehtii kokonainen metsä.
Ja kuitenkin on tässä kysymyksessä, se huomattakoon, vain neljäkymmentä
vuotta sitten käytännössä ollut sota-alus, tavallinen purjelaiva.
Höyry, joka silloin vielä oli kehityksensä alkupäässä, on sittemmin
lisännyt uusia ihmeitä siihen kummitukseen, jota kutsutaan
sotalaivaksi. Nykyhetkenä esimerkiksi on tavallinen potkurilla
ja purjeilla kulkeva laiva aivan hämmästyttävä laitos, jonka
purjepinta-ala on kolmetuhatta neliömetriä ja jonka koneet kehittävät
kaksituhattaviisisataa hevosvoimaa.
Mutta puhumattakaan näistä uusista ihmeistä, on kuitenkin
Cristoforo Colombon ja Ruyterin vanha laiva ihmisen suurenmoisimpia
mestariteoksia. Siltä ei koskaan puutu voimaa, samoin kuin avaruudelta
ei koskaan puutu tuulenleyhkäyksiä, se kerää vienoimmankin henkäyksen
purjeisiinsa, aaltojen rajattomassa keinunnassa kulkee se tietänsä
ylpeästi, varmasti ja kevyesti.
Tulee kuitenkin hetki, jolloin myrskypyörre katkaisee tuon
kuusikymmentä jalkaa pitkän raakapuun kuin oljenkorren, jolloin tuuli
taivuttaa tuon neljäsataa jalkaa korkean maston kuin ruovon, jolloin
tuo viisituhatta kiloa painava ankkurimöhkäle vääntyy ja rutistuu
aaltojen kidassa kuin onkijan koukku hauvin hampaissa, jolloin nuo
hirviömäiset kanuunat päästävät surkean, hyödyttömän valitusulvonnan,
minkä vinkuva viima lennättää tyhjyyteen ja yöhön, jolloin koko tämän
mahtavuuden ja koko tämän voiman on hukuttava väkevämpäin, mahtavampain
voimain syleilyyn.
Missä ikänä suunnaton voima levitteleikse, voima, joka lopultakin on
suistuva suunnattomaan heikkouteen, siinä valtaa ihmisen omituinen
liikutus. Siksi kerääntyvät uteliaat joukottain satamiin, itsekään
oikein tietämättä miksi, näiden sotaa ja purjehdusta varten
rakennettujen ihmelaitosten ympärille.
Aamusta iltaan täytti siis joutilasten ja töllistelijäin (pariisilainen
sanantapa) parvi Toulonin sataman sillat, padot ja aallonmurtajat, ja
kaikkien heidän toimenaan oli _Orionin_ tarkasteleminen.
_Orion_ oli ollut sairas jo kauvan aikaa. Aikaisemmilla matkoilla oli
sen runkoon kerääntynyt niin paksut näkinkenkäkerrokset, että sen
vauhti oli hiljentynyt puoleksi entisestään. Edellisenä vuonna oli se
nostettu kuiville ja poistettu nuo haitalliset kerrostumat. Sitten oli
se lähtenyt vesille taas. Mutta tuo kaapiminen ja raapiminen oli
vahingoittanut rungon nauloitusta. Balearein kohdalla olivat liitteet
höltyneet ja auvenneet useista kohdin, ja kun ei sisäpuolinen
päällystys siihen aikaan vielä ollut rautapeltiä, oli laiva saanut
vuodon. Lisäksi oli tullut vielä raju päiväntasausmyrsky, joka oli
särkenyt vasemman kokkakannen ja oviluukun sekä vahingoittanut
etumaston rästästä. Näitä vammojaan korjaamaan oli _Orion_ saapunut
Touloniin.
Se oli asettunut ankkuriin lähelle veistämöä. Sitä varusteltiin ja
korjattiin par'aikaa. Runko ei ollut oikealta puolen vahingoittunut,
mutta muutamia päällyslautoja oli purettu sieltä ja täältä, kuten
tavallista on, ilman päästämiseksi laivan sisä-osiin.
Eräänä aamuna sai utelias väkijoukko nähdä jännittävän tapauksen.
Miehistö oli juuri purjeita käärimässä. Märssymies, jonka oli määrä
kiinnittää oikeanpuolinen isonpurjeen nokka, kadotti tasapainonsa.
Hänen nähtiin horjahtavan, veistämön sillalle kerääntynyt kansanjoukko
kirkaisi, miehen pää painui alaspäin, hän kierähti raakapuun ympäri,
kädet ojossa syvyyttä kohti. Pudotessaan tarttui hän ensin toisella,
sitten toisella kädellään touviin, jolla merimiehet seisovat purjeita
hoitaessaan, ja jäi siihen riippumaan. Meri päilyi hänen allaan
pyörryttävän syvällä. Hänen äkkinäisestä painalluksestaan oli touvi
joutunut ankaraan heiluntaliikkeeseen. Mies kiikkui tämän köyden päässä
kuin kivi lingossa.
Ken yrittäisi mennä hänen avukseen, antautuisi kauhistavaan vaaraan. Ei
kukaan meripojista, jotka olivat kaikki rannikon kalastajia ja jotka
vasta äskettäin oli kutsuttu palvelukseen, uskaltanut käydä kokeeseen.
Sillä välin uupuivat onnettoman märssymiehen voimat. Ei voitu eroittaa
tuskanilmettä hänen kasvoillaan, mutta väsähtämys näkyi kaikissa hänen
jäsenissään. Käsivarret vääntelehtivät kamalasti pingoittuneina.
Jokainen yritys, jonka hän teki noustakseen raakapuulle, pani vain
touvin sitäkin ankarampaan liikkeeseen. Hän ei huutanut, koska pelkäsi
siten menettävänsä voimiaan. Odotettiin enää vain hetkeä, jolloin hän
päästäisi köyden käsistään, ja usein kääntyivät kaikki päät toisaalle,
jotteivät näkisi hänen putoamistaan. On näet hetkiä, jolloin
köydenpätkä, salko, puunoksa on elämä itse, ja kamalaa on nähdä elävän
olennon hellittävän siitä ja putoavan kuin kypsyneen hedelmän.
Yht'äkkiä huomattiin erään miehen kiipeävän köysistöä ylös
tiikerikissan notkeudella. Tämä mies oli puettuna punaisiin: hän oli
siis rangaistusvanki. Hänen päähineensä oli viheriä: hän oli siis
elinkautinen rangaistusvanki. Kun hän oli saapunut mastokorin
korkeudelle, lennätti tuulenpuuska lakin hänen päästään ja paljasti
valkoiset hapset. Tämä mies ei ollut enää nuori.
Muuan rangaistusvanki, jota oli käytetty laivalla töissä vankilan
joukkion mukana, oli tosiaankin heti onnettomuuden tapahduttua juossut
vahti-upseerin luo ja keskellä yleistä hämminkiä ja neuvottomuutta,
kaikkien sotilaiden vavistessa ja peräytyessä, pyytänyt saada uskaltaa
henkensä märssymiehen pelastamiseksi. Heti kun upseeri oli antanut
myöntävän merkin, oli hän yhdellä vasaraniskulla irroittanut
jalkarautaansa kiinnitetyt kahleet, siepannut köyden ja syöksynyt
nuoraportaille. Ei kukaan huomannut siinä silmänräpäyksessä, kuinka
helposti nuo kahleet irtautuivat. Vasta myöhemmin johtui tämä seikka
mieliin. Käden käänteessä oli hän raakapuulla. Hän pysähtyi hetkiseksi
ja näytti mittailevan sitä katseillaan. Nämä sekunnit, joiden kuluessa
tuuli heilutteli märssymiestä nuoran päässä, tuntuivat katselijoista
pitkiltä kuin vuosisadat. Vihdoin kohotti vanki silmänsä taivasta kohti
ja astui askeleen eteenpäin. Väkijoukko henkäsi helpotuksesta. Hänen
nähtiin juoksevan raakapuun päähän. Sinne päästyään kiinnitti hän
tuomansa köyden toisesta päästä, heittäen toisen riippumaan, ja
laskeutui sitten käsiensä avulla tätä köyttä myöten alas. Katselijain
tuska kävi kuvaamattomaksi, kun he yhden miehen asemesta näkivät
syvyyden yläpuolella roikkumassa kaksi.
Oli kuin olisi siinä hämähäkki kärpästä sieppaamassa, tässä vain
hämähäkki toi elämän, eikä kuolemaa. Kymmenentuhatta silmää tuijotti
tähän ryhmään. Ei pienintäkään huudahdusta, ei halaistua sanaa, sama
vavistus rypisti kaikki kulmakarvat. Kaikki rinnat pidättivät
hengitystään, aivan kuin peljäten pienimmälläkin puhalluksella
lisäävänsä noita kahta onnetonta heiluttavan tuulen voimaa.
Nyt oli vanki ehtinyt merimiehen kohdalle. Jo oli aikakin. Hetkinen
vielä, ja mies olisi menehtyneenä ja epätoivoissaan pudottautunut
syvyyteen. Vanki oli kiinnittänyt hänet tukevasti köydellä, jossa hän
riippui toisen kätensä avulla, samalla kun hän työskenteli toisella.
Vihdoin nähtiin hänen kiipeävän jälleen raakapuulle ja vetävän sinne
merimiehenkin perässään. Siellä piteli vanki miestä vähän aikaa, jotta
hän ehtisi hiukan koota voimiaan, otti hänet sitten syliinsä ja kantoi
hänet raakapuuta pitkin kävellen ensin leveämmälle jatkospaikalle ja
siitä vihdoin märssykoriin, missä hän jätti hänet toveriensa huomaan.
Silloin puhkesi väkijoukko suosionosoituksiin. Moni vanha
kaleeripiiskurikin itki, naiset syleilivät toisiaan rantakadulla, ja
kaikkien kuultiin huutavan jonkunlaisessa heltyneessä raivossa: armoa
tälle miehelle!
Sillävälin oli vanki velvollisuuttaan noudattaen ryhtynyt laskeutumaan
alas, heti yhtyäkseen työ-osastoonsa. Päästäkseen pikemmin perille,
solahutti hän itsensä köysistöön ja rupesi juoksemaan muuatta alempaa
raakapuuta pitkin. Kaikkien silmät seurasivat häntä. Yhtäkkiä valtasi
pelästys katselijat. Joko hän sitten oli ylen määrin väsynyt tai häntä
pyörrytti: näytti kuin olisi hän epäröinyt ja horjahdellut. Samassa
kiljaisi joukko kamalasti: vanki oli suistunut mereen.
Putoamisessa oli vaara tarjona. Fregatti _Algesiras_ oli ankkurissa
aivan _Orionin_ vieressä, ja vanki-raukka oli pudonnut juuri molempain
laivain väliin. Peljättävä oli hänen joutuvan toisen tai toisen alle.
Neljä miestä hyppäsi joutuisasti veneeseen. Väkijoukko huuteli heille
rohkaisevasti: tuska oli jälleen täyttänyt kaikki mielet. Mies ei ollut
kohonnut pinnalle. Hän oli kadonnut mereen pienintäkään merkkiä
jättämättä, aivankuin olisi hän pudonnut öljytynnyriin. Naarattiin,
sukellettiin. Turhaan. Etsittiin iltaan asti: ei edes ruumista
löydetty.
Seuraavana päivänä tarjosi Toulonin lehti lukijoilleen seuraavat rivit:
"17 päivä marraskuuta 1823. -- Tullessaan auttamasta erästä merimiestä
putosi eilen muuan rangaistusvanki, joka oli työssä _Orion_-laivalla,
mereen ja hukkui. Ruumista ei ole löydetty. Arvellaan hänen jotenkin
joutuneen veistämön äärimmäisen kärjen pohjaushirsien väliin. Tämän
miehen numero vankilan kirjoissa oli 9430, ja hänen nimekseen mainitaan
Jean Valjean."