Tarina, johon oli neljä jatkoa.
Patty oli työskennellyt yhteen mittaan koko päivän, lukuunottamatta
pientä pysähdystä aamiaisen aikana, valmistellen kirjoitelmaa
aiheesta "Shakespeare ihmisenä." Kello neljän tienoissa laski hän
kynän kädestään, heitti käsikirjoituksen paperikoriin ja katsoi
uhmaavasti huonetoveriinsa.
"Mitä minua liikuttaa Shakespeare ihmisenä? Hän on kuollut jo
kolmesataa vuotta sitten."
Priscilla naurahti välinpitämättömästi. "Ja mitä minua sitten
liikuttaa sammakon hermosysteemi, jos siitä on kysymys. Mutta minä
voin siitä huolimatta kirjoittaa siitä mielenkiintoisen kirjoitelman."
"Se tulee varmaankin olemaan arvokas lisä aineeseen."
"No, ainakin yhtä arvokas kuin sinun antamasi lisä Shakespearea
käsittelevään kirjallisuuteen."
Patty päästi syvän huokauksen ja kääntyi akkunaan todetakseen, että
sade valui virtanaan.
"Oh, jätä se vain sisään", sanoi Priscilla rohkaisten. -- "Sinä olet
uhrannut siihen kokonaisen päivän; tuskinpa se on yhtään huonompi
kuin monet muutkaan sinun kirjoitelmasi", lisäsi hän naurahtaen.
"Mille sinä naurat", kysyi Patty äreästi. "Minä en näe mitään
huvittavaa tässä kirotussa paikassa. Tehdä aina sitä mitä ei tahdo,
juuri silloin kun vähimmin tahtoo sitä tehdä. Aina yhtä ja samaa
päivä toisensa jälkeen; nousta ylös kellon mukaan, syödä kellon
mukaan, mennä nukkumaan kellon mukaan. Tuntuu melkein kuin olisi
rikollisten kasvatuslaitoksessa."
Priscilla ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota tähän
sisunpurkaukseen ja Patty kääntyi jälleen akkunaan tuijottaen ulos
sateen liottamalle pihamaalle.
"Tapahtuisi edes jotain", sanoi hän tyytymättömänä. "Luulenpa, että
pistän sadetakin päälleni ja menen etsimään seikkailua."
"Mene vaan, jos tahdot saada keuhkokuumeen."
"No mitä varten siellä sitten sataa vettä, kun pitäisi sataa lunta?"
Koska tähän ei voinut mitään vastata, ryhtyi Priscilla taas
puuhaamaan sammakkojensa kanssa ja Patty rummutti nyrpeänä
akkunaruutuun, kunnes palvelustyttö ilmestyi sisään tuoden
käyntikortin.
"Vieras?" huudahti Patty. "Pelastaja! Vapauttaja! Taivas lähettää sen
minulle!"
"Neiti Pond", sanoi Sadie, laskien kortin pöydälle.
Patty hyökkäsi sitä katsomaan. "Hra Frederick K. Stanthrope. Kuka hän
on, Pris?"
Priscilla rypisti otsaansa. "En tiedä. En ole koskaan kuullut
hänestä. Mitä luulette tämän voivan olla?"
"Seikkailu -- aivan varmaan seikkailu. Luultavasti setäsi, josta
et ole koskaan kuullut, on kuollut jossakin Etelä-meren saarilla
ja jättänyt omaisuutensa sinulle, sentähden että sinä olet hänen
kaimansa; tai sinä olet oikeudenmukaisesti kreivitär, joka lapsena
ryöstettiin kehdostaan, ja hän on asianajaja, joka on tullut sitä
ilmoittamaan. Se olisi voinut tapahtua minulle kun minä olen niin
perin kyllästynyt tähän elämään! Mutta joudu nyt, ja kerro siitä
sitten minulle; välillinenkin seikkailu on parempi kuin ei mitään.
Oh, sinun tukkasi on aivan hyvin; se välttää peiliin katsomattakin."
Patty työnsi huonetoverinsa ulos ovesta ja istuutuen jälleen
pulpettinsa ääreen otti hän iloisesti hyljätyn kirjoitelmansa ylös
paperikorista ja alkoi lukea sitä ilmeisesti tyytyväisen näköisenä.
Priscilla tuli takaisin ennenkuin hän oli lopettanut. "Ei hän
kysynytkään minua. Hän tahtoi tavata neiti McKay'ta."
"Kuinka ikävää!" huudahti Patty. "Ja minä kun olin jo suunnitellut,
kuinka minä asuisin kanssasi sinun linnassasi Harz-vuoristossa, ja
nyt käykin ilmi, että neiti McKay on kreivitär ja minä en edes tunne
häntä. Miltä se mies näytti ja mitä hän teki?"
"Oh, hän näytti jokseenkin pelästyneeltä, eikä tehnyt muuta kuin
änkytti. Siellä oli kaksi miestä vastaanottohuoneessa ja minä
tietysti iskin väärään mieheen ja pyysin anteeksi ja kysyin, oliko
hän hra Stanthrope. Hän vastasi kieltävästi; hänen nimensä oli
Viggins. Niin ollen ei minulla ollut muuta neuvoa kuin kääntyä toisen
puoleen."
"Hän istui siinä korkeaselkäisessä vihreässä tuolissa katsellen
kenkänsä kärkiä ja pidellen hattuaan ja keppiään edessään kuten
rintasuojusta, ikäänkuin olisi valmistautunut torjumaan hyökkäystä.
Hän ei näyttänyt varsin sävyisältä, mutta minä lähestyin häntä
rohkeasti ja kysyin, oliko hän hra Stanthrope. Hän nousi ylös
änkyttäen ja punastuen aivan kuin olisi tahtonut sen kieltää, mutta
lopulta kuitenkin tunnusti olevansa se ja seisoi sitten kohteliaasti
odottaen, että minä toimittaisin asiani! Minä selitin ja hän änkytti
vielä jotain ja sai lopulta sanotuksi, että hän oli tullut tapaamaan
neiti McKay'ta, ja että palvelustytön oli täytynyt erehtyä. Hän oli
aivan suunniltaan sen johdosta ja käyttäytyi niin kuin minä olisin
loukannut häntä; ja se toinen mies -- se kamala Viggins -- nauroi, ja
katsoi sitten ikkunasta ulos niinkuin hän ei olisi mitään huomannut.
Minä pyysin anteeksi, -- vaikka en voi kuolemaksenikaan käsittää,
mitä anteeksi pyydettävää siinä oli -- ja sanoin hänelle, että
lähettäisin palvelustytön hakemaan neiti McKay'ta ja poistuin."
"Siinäkö kaikki?" kysyi Patty pettyneenä. "Ellei minulla olisi
parempaa seikkailua kuin tämä, niin en tahtoisi sitäkään."
"Mutta vielä kummallisempaa on se, että kun minä kerroin tästä
Sadielle, niin hän väitti kiven kovaan, että mies oli kysynyt minua."
"Oh! vyyhti sotkeutuu joka tapauksessa. Mitä tämä merkitsee? Näyttikö
hän salapoliisilta, vaiko vain taskuvarkaalta."
"Hän näytti hyvin tavalliselta, pelästyneeltä nuorelta mieheltä."
Patty pudisti alakuloisena päätään. "Tässä on jotain salaperäistä
mukana, mutta en luule siitä olevan paljoakaan huvia. Luulen, että
kun neiti McKay tuli, niin hän sanoi, ettei hän ollutkaan kysynyt
häntä, vaan neiti Higginbotham'ia. Ainoa selitys on minun nähdäkseni
se, että hän on mielipuoli, ja maailmassa on niin paljon mielipuolia
ihmisiä, ettei sekään ole enää huvittavaa."
Patty kertoi tarinan Priscillan vieraasta päivällispöydässä samana
iltana.
"Minä tiedän jatkoa", sanoi Lucille Carter. "Toinen mies, hra
Viggins, on Bonnie Connaughtin serkku; ja hän kertoi Bonnielle
jostakin nuoresta miehestä, joka tuli sisään samalla kuin hänkin
ja kysyi ovella neiti Pond'ia ja sitten aivan odottamatta näytti
muuttaneen mielensä ja juoksi hurjana pitkin käytävää palvelustytön
jälestä, kirkuen: 'Hei, hei! kuulkaa!' minkä jaksoi; mutta hän ei
voinut enää saavuttaa tyttöä ja kun neiti Pond saapui, niin hän
väitti, ettei hän ollut kysynytkään häntä."
"Siinäkö kaikki?" kysyi Patty. "Minun mielestäni se todistaa, että on
olemassa salaliitto Priscillan henkeä vastaan ja minä jo tiesin sen.
Minä aion käydä tiedustelemassa hänestä neiti McKay'lta. En tunne
häntä kuin ulkonäöltä, mutta tällaisessa tapauksessa, kun on kysymys
elämästä ja kuolemasta, en luule tarvitsevan odottaa kunnes tulee
esitellyksi."
Seuraavana iltana Patty ilmoitti: "Seuraus numero kaksi! Hra
Frederick K. Stanthrope asuu New-Yorkissa ja on neiti McKay'n veljen
paras ystävä. Neiti McKay on tavannut hänet ainoastaan kerran
ennen, eikä tunne mitään hänen entisyydestään. Mutta kummallisinta
on, ettei hän maininnut hänelle mitään Priscillasta. Eikö teistä
tunnu luonnolliselta, että hänen olisi pitänyt kertoa hänelle niin
hullunkurisesta erehdyksestä?"
"Minun käsittääkseni", jatkoi Patty juhlallisesti, "se olisi
ollut suorastaan välttämätöntä. Hän on epäilemättä joku roisto
valepuvussa ja hän käytti tuttavuuttaan neiti McKayn kanssa verhonaan
estääkseen joutumasta ilmi. Minun mielipiteeni on seuraava: Hän sai
Priscillan osoitteen oppilasluettelosta ja tuli tänne aikoen murhata
hänet; mutta nähtyään kuinka suuri hän oli pelästyi hän ja luopui
halpamaisesta aikeestaan. Jos hän olisi valinnut minut uhrikseen niin
minun ruumiini olisi nyt piiloitettuna sohvan takana."
Kylmät väreet kulkivat pitkin Pattyn ruumista. "Ajatelkaahan, mistä
minä pelastuin. Ja minä kun koko ajan olen valittanut, ettei täällä
mitään tapahdu!"
Muutamia päiviä myöhemmin hän ilmestyi päivällispöytään ilmoittaen:
"Minulla on ilo jättää teidän harkittavaksenne, nuoret naiset, kolmas
ja viimeinen jatko suureen Stanthrope-Pond-McKay-mysteriaan. Ja
samalla käytän tilaisuutta peruuttaakseni ne halpamaiset epäluulot,
jotka lausuin hra Stanthropista. Hän ei ole roisto, ei salapoliisi,
ei murhaaja, eikä myöskään asianajaja. Hän on vain nuori mies
särkyneine toiveineen."
"Kuinka sinä sait sen selville?" huudahtivat kaikki yhteen ääneen.
"Tapasin juuri neiti McKayn eteisessä; hän on ollut New-Yorkissa,
jossa hänen veljensä on kertonut hänelle yksityiskohdat. Kolme
tai neljä vuotta sitten oli hra Stanthrope kihloissa erään täällä
oppilaitoksessa olevan tytön kanssa, nimeltä Alice Pond -- hän on nyt
rouva Hiram Brown, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän tarinan
kanssa."
"Ollessaan kaupungissa viime lauvantaina asioillaan päätti hän
käydä tervehtimässä neiti McKay'ta, koska hän oli tytön veljen hyvä
ystävä -- ja myöskin vanhojen muistojen vuoksi. Kun hän saapui
sitten ovelle ja ojensi käyntikorttinsa palvelustytölle, kysyi hän
hajamielisyydessään neiti Pond'ia aivan niinkuin hänellä oli tapana
tehdä neljä vuotta sitten. Ensin hän ei käsittänyt, mitä hän oli
tehnyt. Sitten hän äkkiä heräsi todellisuuteen, mutta ei enää saanut
kiinni palvelustyttöä. Hän tiesi luonnollisesti, että toinen mies oli
kuullut, ketä hän kysyi, ja istui siellä hirveän peloissaan koettaen
keksiä jotain hyväksyttävää puolustusta ja odotti joka hetki vieraan
neiti Pond'in ilmestymistä, keksimättä mitä hänelle vastaisi."
"Aivan oikein; vihdoin ovi aukeni ja sisään astui pitkä, solakka ja
kaunis olento (minä kertaan neiti McKayn veljen sanoja) ja lähestyen
väärää miestä kysyi häneltä ylpeästi, oliko hän hra Frederick K.
Stanthrope. Hän tietysti kielsi sen, jonka jälkeen oikean hra
Stanthropen ei auttanut muuta kuin nousta ylös ja tunnustaa olevansa
kysytty henkilö, jonka hän tekikin. Mutta sitten hän joutuikin
ymmälle. Hänen mielikuvituksensa oli kangistunut, herpoutunut; sitten
hän pani syyn Sadien niskaan tietäen koko ajan, että toinen mies
tiesi hänen valehtelevan. Ja siinä kaikki", lopetti Patty.
"Patty", huudahti Priscilla pöydän toisesta päästä, "oletko sinä
kertonut heille sen hullunkurisen jutun?"
"Miks'en olisi?" kysyi Patty. "Kuultuaan niin monta jatkoa, he
tietysti tahtoivat kuulla lopun."
Priscilla naurahti. "Mutta sinun ei satukaan olemaan viimeinen. Minä
tiedän vielä yhden."
"Myöhäisemmän kuin Pattyn?" huudahti koko pöytä yhteen ääneen. "Niin,
myöhäisemmän kuin Pattyn. Se ei ole oikeastaan jatko; se on lisäys.
Neiti McKay on kutsunut molemmat miehet luokseen, ja kumpikin on
suostunut tulemaan. Kun hänen on kuitenkin vaikea suoriutua kahdesta
miehestä, on hän (lausutusta toivomuksesta) pyytänyt minun pitämään
huolta toisesta, -- nimittäin Hra Frederick K. Stanthropesta."
Patty huokasi. "Minä näen kokonaisen sarjan lisäyksiä ulottuvan
pitkälle tulevaisuuteen!" huudahti hän.