Simo Eronen

Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Otava,

1920.

Alkulause.

Joku aika sitten pidin Viipurin suojeluskunnan klubilla esitelmäsarjan

Raudun taisteluista. Kun nämä esitelmäni saivat harvinaisen lämpimän

vastaanoton, innostutti se minut tarttumaan kynään ja hiukan vielä

täydentelemään esitelmäselostustani. Sillä tavoin on tämä kirja

syntynyt. Koko joukon vaikeuksia on tuottanut yhtenäisen selostuksen

laatimiselle se seikka, että taisteluraportit Raudun tapahtumista

ovat yleensä hyvin puutteelliset. Raudussa ei näet jäänyt paljon

aikaa raporttien laatimiseen, aika meni tyyten tarkoin tappelemiseen.

Pääpiirteissään lienee kuitenkin laatimani yleiskuvaus oikea.

Teokseen liitetyt kartat ovat piiripäällikkö, kapteeni Karimon

laatimat, ja lausun tästä avustuksesta hänelle lämpimät kiitokseni.

Karttojen käytöstä huomautettakoon seuraavaa: »Kartta I» antaa

yleiskuvan koko taistelualueesta sekä meikäläisten suuren hyökkäyksen

alussa suoritetusta kiertoliikkeestä. »Kartta H» taas esittää Raudun

aseman lähimpine ympäristöineen sekä taistelun loppuvaiheiden

aikana sen ympärille kierretyn saartorenkaan, meikäläisten tykistön

sijoituksen ja vihollisen läpimurron sille itselleen tuhoisine

seurauksineen.

Raudun tapahtumia muistelee ylpeydellä Karjalan nuorison paras osa. Jos

kirjaseni jaksaisi muuallakin herättää mielenkiintoa näihin muistoihin,

olisin hyvin kiitollinen.

Viipurissa, marraskuulla 1919.

Simo Eronen.

Yleistilanne Karjalan rintamalla vapaussodan alkuviikkoina.

Ennenkuin käyn varsinaiseen aineeseeni, on tarpeen muutamin sanoin

valaista vapaussodan alkuviikkoina Karjalan rintamalla vallinnutta

sotilaallista yleistilannetta.

Se tilanne ei ollut suinkaan mikään kehuttava. Sotatoimet, jotka

Pietisen tehtaalla Viipurissa sattuneiden, tapausten jouduttamina

alkoivat Karjalassa viikkoa aikaisemmin kuin Pohjanmaalla, yllättivät

Karjalan suojeluskunnat jotenkin valmistumattomina. Ei ollut juuri

nimeksikään sotilaskiväärejä, vielä vähemmän ampumatarpeita. Tämän

vuoksi lieneekin Pohjanmaalle muodostetussa suuressa päämajassa aluksi

vakavasti epäilty, kyetäänkö n.s. Vuoksen linjaa ensinkään puolustamaan

vai eikö olisi viisaampaa vetäytyä kauemmaksi pohjoiseen.

Niillä miehillä, jotka helmikuun alkupäivinä ottivat Antreassa

asiainhoidon käsiinsä, ei kuitenkaan, ollut vähintäkään halua luonnon

luoman Vuoksen linjan ja sen mukana koko Karjalan maakunnan jättämiseen

hävittävien vihollislaumojen raiskattavaksi. Kun... oli tammik.

26. ja 27. onnistuttu rohkealla yllätyksellä kaappaamaan Antrean

asemalla ja Vuoksenniskalla olleet ryssien ase- ja ammusvarastot —

yhteensä muutamia satoja erimallisia sotilaskiväärejä, kymmenkunta

osittain rikottua konekivääriä sekä 6 lukotonta 3-tuumaista tykkiä

—, niin katsottiin oltavan kyllin voimallisia käymään sotaa Viipurin

punikkilaumoja ja niihin yhtyneitä ryssiä; vieläpä Pietarista

tulevia apujoukkojakin vastaan, vaikkei itsellä ollutkaan aluksi

sanottavia toiveita minkäänlaisen avun saannista Pohjanmaalta. Siellä

Pohjanmaallakin näet vasta odoteltiin aselähetystä ja jääkärejä

Saksasta, odoteltiin ankarasti, mutta niiden saapuminen viivästyi

monesta syystä.

Mutta vihollinen ei viivästynyt, se kävi päälle turkasen kiukkuisesti,

ja niinpä ei auttanut muu kuin käydä tappelemaan niillä vehkeillä

mitä käsillä oli. Kaikki pyssyn nimeä kantavat rautaputket annettiin

tappelunhaluisten miesten kouriin sitä mukaa kuin näitä miehiä

vähitellen kertyi maakunnan eri kulmilta Antreaan. Vielä he saivat

taskuunsa muutamia panoksia, ja niin mars tulilinjoille sen parempaa

harjoitusta tai muuta äksiisiä saamatta.

Mutta ei tyydytty vain siihen, että miehiä saatiin tulilinjoille;

Päätettiin hommata näiden tueksi myöskin järeämpää aseistusta.

Nuo Vuoksenniskalta saadut, ryssien lukottomiksi panemat tykit

lähetettiin Sortavalaan Horsman konepajalle. Sen saavutuksista

tykkiteollisuuden alalla ei kyllä siihen saakka oltu suuria kuultu,

mutta yhtäkaikki se kävi siekailematta tehtäväänsä käsiksi sillä

tuloksella, että ensimäiset tykit jo parin päivän perästä palasivat

Antreaan täysin käyttökunnossa. Ne olivat lyhytpiippuisia, varustetut

korkealla, raskaalla teräsjalustalla, ne kun olivat alkuaan aiotut

laivatykeiksi Saimaan vartioaluksiin. Kaiken kaikkiaan ne muistuttivat

suurenpuoleista lihamyllyä, mutta antoivat äkäisen, räsähtävän äänen,

joka kai aluksi olikin pääasia. Kun vielä näiden tykkien alle oli

tekaistu jalakset ja nimetty tykkipäälliköt, jotka sivumennen sanoen

olivat tähänastisessa elämässään käsitelleet paljon vaarattomampia

vehkeitä kuin tykkejä, niin oli Karjalan armeijakunnan tykistö valmis

lähtemään tulilinjoille jakaakseen siellä jalkaväen vaivat ja kunnian.

Mutta tiukalle se sittenkin otti. Miehiä tuli hitaasti rintamalle,

ja aseistuksen sekä ampumatarpeiden puute alkoi tulla suorastaan

huutavaksi. Kun Viipurissa liikkui huhuja Vuoksen taa kädenkäänteessä

kokoontuneesta 8,000 miehen suuruisesta ja hyvin varustetusta

armeijasta, niin todellisuudessa sen armeijan miesluku nousi

muutamiin satoihin, ja varusteittensa kirjavuudessa se olisi voinut

kilpailla minkä sattumalta sotapoluille joutuneen ryövärijoukon kera

tahansa. Niinpä esim. panoksien lähettäminen joukko-osastoille tuotti

sanomattomia vaikeuksia, kun samassa ryhmässäkin voi miehillä olla

monenlaisia kiväärejä. Tästä oli seurauksena rintamalta yhtenään

tulevat kiukkuiset haukkumiset, että on saatu »väärät patruunat», joita

ei pirunkaan konstilla saada pyssyihinsä soveltumaan.

Tapella piti kuitenkin vuorokaudet läpeensä, ja yhtenään paisuivat

vihollislaumat vain taajemmiksi, yhtenään tulivat niiden rynnistykset

kiukkuisemmiksi.

Näissä oloissa, kun kaikki voimat täytyi ponnistaa vihollisen aisoissa

pitämiseen Antrean rintamalla, jäi Ala-Vuoksen rintamaosan puolustus

pakostakin hyvin puutteelliseksi. Ei siltä, ettei Antreassa olisi aivan

hyvin käsitetty tämän rintamaosan tärkeätä merkitystä. Senhän käsittää

kuka hyvänsä vilkaistuaan vain kerran Karjalan kannaksen kartalle.

Näkeehän siltä kartalta jo ensi silmäyksellä, että Pietarin—Hiitolan

rata on Venäjältä päin tulevan vihollisen käsissä hyvin vaarallinen

sotatie Ylä-Vuoksen puolustuslinjan selkään.

Pietarissa oleva vihollisen sotilaallinen ylijohto ei voinutkaan

tuota Pietarin—Hiitolan radan tarjoamaa houkutusta vastustaa. Hyvin

pian alkoi Raudun rajalta saapua Antreaan hälyttäviä viestejä, että

rajantakaisella Pietarin—Raasulin rataosalla vihollinen näytti

elonmerkkejä. Huomattiin liikuskelevan sen junia ja pienempiä

joukko-osastoja, joiden ilmeisenä tehtävänä oli tiedustelu pian alkavan

hyökkäyksen varalta.

Niinpä siis täytyi jotakin tehdä meikäläistenkin puolella, ja tehtiin

se mikä voitiin: Kiviniemeen muodostettiin harjoitusjoukko, joka sitten

hiukan myöhemmin sai nimen Karjalan armeijakunnan 7:s pataljoona.

Tämän joukon johtajaksi määrättiin jääkäri Veikko Läheniemi, ja oli

hänen tehtävänään valvoa tapahtumain kehitystä tällä kolkalla sekä

huoltaa koko Laatokan puoleisen rajan vartiointi. Aluksi ei tuo hänen

komentoonsa uskottu joukko kohonnut täyteen komppaniaankaan, ja sen

miesluku pääsi kasvamaan hyvin hitaasti, sillä ilmeisestä vaarasta

huolimatta tuli rajapitäjien, Kivennavan, Valkjärven, Raudun ja

Metsäpirtin miehinen väki alussa verrattain vastahakoisesti lippujen

alle, ja muualta saapuvat apuvoimat tarvittiin viimeistä miestä myöten

Antrean rintamalle.

Kaiken varoiksi annettiin Antreasta määräys, että Kiviniemen

väliaikainen, puusta tehty rautatiesilta oli rikottava. Täten

tahdottiin säästyä ainakin suoranaiselta yllätykseltä siltä taholta.

Eihän näet vihollinen raskaine varustuksineen voisi ainakaan ensi

puhaltamalla tulla Vuoksen yli ilman rautatietä.

Näemme siis pahimmassa tapauksessa valmistaudutun siihen, että

rajapitäjät täytyisi Kivinientä ja Ala-Vuoksen linjaa myöten jättää

vihollisen jalkoihin. Niinkään onnettomasti ei sentään käynyt.

Mutta hyvin pian saivat Kiviniemessä majailevat vartiojoukot

tulikasteensa suorittaa. Helmikuun 20 päivän iltana saapui rajalla

olevan Raasulin kylän parikymmenmiehiseltä suojeluskunnalta, joka,

muiden pitäjäläisten nahjustellessa, esimerkiksi kelpaavalla

valppaudella piti rajavartiota, hälyttävä viesti Kiviniemeen.

Tämä viesti tiesi kertoa, että rajan Venäjänpuoleiselle Raasulin

asemalle oli Pietarista saapunut kokonaista 40 vaunua käsittävä juna

täynnä aseistettuja miehiä, pääasiallisesti venäläistä sotaväkeä,

varustuksinaan m.m. useampia tykkejä ja suuri määrä konekiväärejä,

joita kiireimmän kaupalla purettiin vaunuista ja järjestettiin

taistelukuntoon. Pelätystä hyökkäysuhasta oli siis tulemassa tosi, ja

täytyi parhaansa mukaan valmistautua sitä vastaanottamaan.

Vihollinen hyökkää rajan yli. — Raudun rautatieasema menetetään.

Suuren suuri ei se voima ollut, joka Kiviniemestä voitiin lähettää

rajaa puolustamaan. Kaiken kaikkiaan se nousi 60 mieheen, ja oli

sen johtajana räisäläläinen Antti Haikonen, joka vapaussodan

edellisenä syksynä oli hyvällä menestyksellä toiminut Viipurin

piirin suojeluskuntien harjoitusmestarina kierrellen maaseudulla

ensimäisiä suojeluskunta-ituja kylvämässä. Kun rajalla oleva Raasulin

suojeluskunta oli liittynyt Haikosen joukkoon, paisui sen miesluku

yksin lukien 83 mieheen. Eikä tällä joukolla ollut edes ainuttakaan

konekivääriä vihollisen kymmeniä samanlaisia vehkeitä ja lukuisaa

tykistöä vastaan.

Pienuuttaan ja huonoa aseistustaan ei tämä joukko kuitenkaan pelännyt.

Sisukkaasti asettui se seuraavana aamuna hämärissä ketjuun aivan

rajalle, niinkuin isänmaansa maakamaraa ja kunniaa puolustamaan

valmiiden miesten tuleekin tehdä.

Liian suuri oli kuitenkin heidän vastassaan ylivoima. Vihollisella oli

arviolta noin 1000 miestä, ja se ryhtyi hyökkäykseen kiivaan tykki- ja

konekivääritulen tukemana. Samalla se levitti hyökkäysketjunsa niin

laajalle, että meikäläisten molemmat sivustat heti alussa joutuivat

saartouhan alaisiksi. Hyvän aikaa kesti sentään tulista tappelua,

ennenkuin meikäläiset antoivat perään ja läksivät yhä taistellen

vetäytymään Raasulin kylästä. Sitä ennen ehdittiin se kuitenkin

tyhjentää verrattain tarkoin, niin ettei ryöstönhaluinen vihollinen

siitä suuriakaan hyötynyt.

Peräytyminen rajalta 9 km. matkan päässä olevalle Raudun

rautatieasemalle saatiin suorittaa vihollisen sanottavasti

häiritsemättä. Sillä näytti aluksi olevan muuta hommaa. Päästyään

Raasulin kylän isännäksi; se varusti sinne päämajansa sekä levittäysi

sitten toisia rajan lähettyvillä olevia kyliä ryöstämään.

Heti ensimäisen hälytysviestin tultua oli Antreasta pyydetty apuväkeä,

ja saatiinkin jo 21 päivän iltana pienempi apujoukko, joka itsensä

Läheniemen johdolla liittyi rajalta peräytyneisiin joukkoihin ja

miehitti niiden kera Raudun aseman jääden siellä odottamaan vihollisen

hyökkäystä.

Jo helmik. 22:sen iltapäivällä tekikin vihollinen ensimäisen Raudun

aseman valtausyrityksen. Se oli maantietä pitkin edeten miehittänyt

aseman lounaispuolella olevan Maanselän kylän ja teki rynnäkkönsä

sieltä käsin.

Tämä ensimäinen rynnistys torjuttiin kuitenkin verrattain

helposti, ja menestyksen rohkaisemana läksi seuraavana aamuna

40-miehinen joukko-osasto meikäläisiä Maanselän kylään häiritsemään

vihollista. Kylän edustalla joutuivat he kuitenkin taisteluun

vihollisen hyökkäysvalmiin ketjun kanssa ja oli heidän pakko

lähteä peräytymismatkalle vihollisen seuratessa aivan kintereillä.

Turvatakseen peräytymismatkan teki osa joukkueesta äkkihyökkäyksen

päälletunkevaa vihollista vastaan, sai sen ketjun hajoitetuksi ja

anasti konekiväärin varaosia ja ampumatarpeita kulettavan hevosen

rekineen. Konekiväärinsä sai vihollinen kuitenkin pelastetuksi suureksi

mielihaikeudeksi meikäläisille, joilla ei vielä ollut koko tällä

rintamalla ainuttakaan sellaista asetta, kun siihen sijaan vihollisella

oli niitä alustapitäen enemmän kuin se milloinkaan yhtaikaa voi

taistelussa käyttää.

Mutta jo sinänsäkin meikäläisten tungettelevaisuus nostatti ryssien

sisun kiehumaan, ja niinpä ne ryhtyivät oitis, meikäläisten patrullin

miten kuten silmiltään hätistettyään, uuteen rynnäkköön Raudun asemaa

vastaan.

Taistelusta tuli tällä kertaa ankara tosi. Vihollinen läheni

Maanselästä sakean metsän suojassa, joka tällä puolen ulottuu aivan

asema-alueelle asti. Tähän metsään asettui Läheniemikin miehineen

ketjuun. Kaikkiaan oli hänellä käytettävissä noin 250 miestä, siihen

luettuna sekin patrullijoukkue, joka oli käynyt Maanselässä vihollista

härnäämässä. Vihollisen hyökkäys 16 ketju oli runsaasti 5 kilometriä

pitkä ulottuen, sekä pohjoisen että etelän puolella hyvän matkaa

asema-alueen ohi. Niinpä ei meikäläisten vähäinen joukko riittänytkään

mihinkään sitä vastaan, ja tästä oli seurauksena, että molemmat

sivustat joutuivat heti alussa saartouhan alaisiksi. Ensi kertoja

tulessa olevat miehet tästä tietenkin pahasti hermostuivat, ja täytyi

muiden tottuneiden johtajien puutteessa Läheniemen itsensä ehtimiseen

kulkea pitkin ketjua edestakaisin miehiä rohkaisemassa.

Vihdoin onnistui vihollisen murtautua keskustassa läpi, ja alkoivat

sen tiheät joukot tunkeutua meikäläisten ketjurippeiden väliin. Syntyi

ankara, käsikähmää lähentelevä taistelu, joka kesti lähes 3 tuntia.

Nuoret, parrattomat vapaaehtoisemme taistelivat, ensi hermostuksen

mentyä ohi, kuin vanhat kokeneet sankarit. Jouduttuaan silmä silmää

vasten päälletunkevan vihollisen kanssa, joka teki rynnäkköjään kovaa

meteliä pitäen, kiihtyivät poikasemme aivan raivoon, eikä heitä enää

tarvinnut kehotella vastaan iskemään.

Mutta mikään sankarius ei ajan pitkään auttanut.

Kun oikea sivustamme oli joutunut jo miltei täydellisesti saarroksiin,

antoi Läheniemi sille määräyksen peräytyä metsästä asema-alueen

reunaan. Peräytyminen suoritetuinkin täysin järjestyksessä, mutta

kun Läheniemi tämän jälkeen läksi vasemmalle sivustalle, jossa

tilanne taikoi muodostua yhtä uhkaavaksi, joutui hän keskustassa

läpitunkeutuneiden vihollisten sekaan, ja nämä tietenkin kohdistivat

häneen ryöppyävän kuulatuiskun. Lopulta pääsi hän sentään ehjin nahoin

leikistä, mutta vain joutuakseen sivustalle pyrkiessään omien miesten

tulen alaiseksi. Vihollisella oli näet myös käytännössä valkoisia

lumipukuja, joten oli näin käsikähmässä otellessa enää vaikea erottaa

ystävää ja vihollista toisistaan. Hyvän matkaa kaarrettuaan taaksepäin

ja raivattuaan vielä kerran itselleen tien vihollisjoukkojen läpi

onnistui kylmäverisen päällikön vihdoin päästä omiensa luo vasemmalle

sivustalle.

Täällä saatiinkin rajusti päällekäyvä vihollinen kerran toisensa

perästä lyödyksi takaisin, ja kaikki sen saartoyritykset raukesivat

tyhjiin. Mutta kun keskustassa vihollinen alkoi vähitellen päästä aivan

asema-alueelle, täytyi tämänkin sivustan alottaa peräytyminen, muuten

olisi se jäänyt muista joukoista kokonaan eristetyksi. Asema-alueelle

peräydyttyä saatiin kuitenkin vihollinen vielä kerran karkotetuksi

sieltä ja korjattiin talteen kaikki puhelinaparaatit y.m. tarpeet,

ennenkuin lähdettiin lopullisesti peräytymismatkalle pitkin radan

vartta pohjoiseen päin. Ensin vetäydyttiin vihollisen kiivaan tulen

alaisena aivan lähellä asemaa olevaan Haapakylään, mutta kun siinä

aukean, tasaisen maanlaadun vuoksi ei ollut saatavissa kunnollisia

puolustusasemia, jatkettiin peräytymismatkaa vielä seuraavaan, Mäkrän

kylään asti.

Taistelu oli kestänyt koko päivän ja oli se maksanut meikäläisillekin

useita uhreja, mutta monin kerroin suuremmat olivat vihollisen tappiot,

kun se koko ajan oli hyökännyt sakeina joukkoina, niinkuin venäläisten

tapa yleensä on. Taistelun jälkeen olivat meikäläiset joukot aivan

näännyksissä, ja ampumatarpeetkin olivat ihan lopussa. Mutta tarpeensa

näytti vihollinenkin saaneen siksi kertaa. Se ei jatkanut takaa-ajoa

Mäkrälle asti, vaan jäi valtaamalleen asema-alueelle.

Tällä tavoin tuli Raudun rautatieaseman kohtalo ensi kerran

ratkaistuksi, vihollinen sai sen oivalliseksi tukikohdakseen ja

järjesti viipymättä junayhteyden tämän aseman ja Pietarin välille.

Vihollinen linnoittautuu Raudun asemalle.

Raudun rautatieasema tarjoaa puolustautujalle monta etua, jos vain

on riittävästi väkeä asema-alueen miehittämiseen ja tarpeeksi

aikaa sen varustamiseen. Meikäläisiltä puuttui kumpaistakin noista

edellytyksistä. Rajalta peräydyttyään ennättivät he ennen vihollisen

hyökkäystä pitää Raudun asemaa hallussaan ainoastaan yhden vuorokauden,

eivätkä heidän 250 miestänsä riittäneet mihinkään niin suurella alalla.

Raudun asema on nimittäin hyvin suuri pinta-alaltaan. Se on

aiottu Suomen tulliasemaksi valtavaliikenteiseksi suunnitellulla

Pietarin—Vaasan oikoradalla, ja niinpä onkin sen avara ratapiha

lähes kahta kilometriä pitkä. Samanmukaisesti on tullilaitosta sekä

aseman virka- ja palvelusmiehistöä varten varattu suuri joukko

tiilestä tehtyjä rakennuksia, jotka ovat enimmäkseen sijoitetut

ratapihan Maanselän kylään päin antavalle länsisivustalle.

Useita näistä rakennuksista oli Raudun taistelujen alkaessa jo

valmiina, ja kun ne vielä olivat tällä puolen asema-alueelle asti

ulottuvan metsikön sisässä, olivat ne aivan kuin vartavasten tehdyt

asemalle linnoittautuvan vihollisen asumuksiksi, sairaaloiksi ja

varastorakennuksiksi.

Itse mahtava asemarakennus oli vielä keskeneräinen, mutta oli siinäkin

tiilimuurausta jo siksi korkealti, että se erinomaisesti kelpasi

puolustautujain suojapaikaksi, eikä kuitenkaan kelvannut hyökkääjän

tykistön maalitauluksi, kun sitä oli vaikea erottaa kaikenlaista rojua

ja vajoja täynnä olevalta asema-alueelta. Asema-alueen eteläpäässä oli

täysin valmiina suuri veturitalli. Se oli kyllä näkyvä rakennus ja siis

alttiina asema-alueelle suunnatulle tykkitulelle, mutta kun taistelujen

alkuaikoina meikäläisillä ei Raudussa ollut ensinkään tykistöä, sopi

veturitalli oivallisesti vihollisen konekivääriasemaksi. Siitä käsin

voi vallita koko asema-alueen eteläpäätä ja tehdä tyhjäksi kaikki

sieltä päin tapahtuvat lähenemisyritykset.

Asema-alueen puolustuskelpoisuutta lisäsi vielä se, että siitä

pohjoiseen molemmin puolin rataa aukeavat Haapakylän pellot ja niityt,

joilla hyökkääjä ei voinut saada minkäänlaista suojaa. Itäpuolella,

Raudun kirkonkylästä tultaessa on kyllä metsää, mutta tällä puolen on

melkein pitkin pituuttaan korkea ratapenger, joten täältäkin hyökkääjän

oli vaikea päästä asemalle.

Ainoa puoli, jolla maanlaatu on tasaisempaa ja metsäistä aivan

asema-alueelle asti, on jo mainittu Maanselän puoleinen länsisivusta,

eli se puoli, jolla useimmat valmiit rakennukset sijaitsivat. Tämä

puoli olikin asema-alueen puolustuksen heikoin kohta. Näimme jo edellä,

että juuri tältä puolen vihollinenkin teki hyökkäyksensä asemalle, ja

tuonnempana saamme nähdä, että tältä puolen meikäläisetkin vähäisistä

voimistaan ja kehnosta aseistuksestaan huolimatta panivat monta kertaa

vihollisen ahtaalle ja lamauttivat sen toisilla tahoilla tekemät

rynnistykset.

Mutta edellä lueteltujen, valmiina tarjolla olevien etujen ja luonnon

suoman puolustuskelpoisuuden lisäksi oli Raudun asemalla vihollisen

käytettävinä vielä tavaton määrä muita apuneuvoja. Vapaussodan alkaessa

olivat näet rakennustyöt asemalla parhaillaan meneillä, ja niiden

suoritusta varten oli siellä monenlaatuisia työpajoja täydellisine

teknillisine kalustoineen. Niinikään oli suuret määrät hiiliä ja

polttopuita, kasottain ratakiskoja, suuret varastot rautaa ja

teräslevyjä sekä vihdoin toista miljoonaa irtonaista rakennustiiltä.

Koko tämän suunnattoman tiilimäärän ja muut irtonaiset rakennustarpeet

käytti vihollinen viipymättä asemiensa lujittamiseen. Se varusti,

varsinkin Maanselän puoleiselle sivustalle, lujat juoksuhaudat, jotka

olivat kauttaaltaan reunustetut tiilisuojuksella ja joihin sen lisäksi

aina vähän matkan päähän oli rakennettu lujia konekivääripesiä.

Asema-alueella olevien puisten rakennusten ja työpajojen seinät

vuorattiin niinikään miehen korkeudelta tiilellä. Vieläpä käytettiin

tätä samaa menetelmää ratapihalla seisovien rautatievaunujenkin

lujittamiseen, kun näitä vaunuja miehistön lukumäärän paisuessa

suuremmaksi piti ottaa majoituspaikoiksi. Ja vihdoin ryhtyi vihollinen

heti asemalle pesiydyttyään rakentamaan puolivalmiin asemarakennuksen

toiseen päähän teräksistä tähystystornia, josta voi pitää silmällä

laajalti ympäristöä ja ohjata tykkitulta siinäkin tapauksessa, että

jouduttaisiin asema-alueelle täysin saarroksiin.

Kaikkien näiden varusteiden suoma turva olisi tietenkin ollut vain

toisarvoista laatua, jos meikäläisillä olisi ollut käytettävissään

kohtalainen määrä tykistöä. Mutta kun sitä ei ollut alussa ensinkään,

ja kun vihollinen sen lisäksi kokemuksesta tiesi muunkin aseistuksemme

olevan aivan alkeellisinta laatua, niin voikin se Raudun asemalle

pesiydyttyään hyvällä syyllä pitää asemaansa siellä voittamattoman

lujana.

Vanhustöissään Raudun asemalla teki vihollinen kuitenkin yhden

virheen, joka loppujen lopuksi koitui sille kohtalokkaaksi. Tämä

virhe oli siinä, ettei se heti meikäläisten Mäkrälle peräydyttyä

tai edes seuraavana päivänä tullut perästä. Silloin olivat meidän

vähäiset voimat miltei hajoamistilassa ja ilman ampumatarpeita, joten

viholliselle ei olisi ollut konsti eikä mikään näiden väsyneiden

miespoloisten karkottaminen Mäkrältä ja koko Raudun aseman lähistöltä.

Ja silloin olisi viholliselle yhdellä iskulla auennut tie Kiviniemeen

asti jotenkin selväksi. Se olisi voinut, Raudun asema oivallisena

tukikohtanaan, ryhtyä sotatoimiin Ala-Vuoksen rintamalinjan

murtamiseksi, ja ties miten silloin olisi käynyt.

Kuten sanottu, ei vihollinen kuitenkaan seurannut heti perästä. Se

innostui Raudun aseman herraksi päästyään noihin edellä kuvaamiimme

vanhustöihin niin perinpohjin, että jätti meikäläiset pariksi kolmeksi

päiväksi kokonaan rauhaan. Nämä kolme päivää olivat riittävän pitkä

aika uhkaavan tilanteen pelastamiseksi.

Tällä välin olivat nimittäin Antrean päämajasta lähetetyt Kiviniemeen

Raudun taisteluja johtamaan insinööri Kehvola ja jääkäriluutnantti,

nykyisin kapteeni Strömberg. Niinikään oli sieltä ja täältä saatu

haalituksi jonkun verran apuvoimia, jotka oitis toimitettiin

Kiviniemestä Mäkrälle sikäläisiä, melkein hajoamistilassa olevia

joukkoja tukemaan.

Eikä vain tyydytty Mäkrän miehityksen lujittamiseen. Sen lisäksi

miehitettiin Leinikkälän järven eteläpäästä kaakkoon oleva Leinikkälän

kylä sekä edelleen samassa linjassa oleva Raudun kirkonkylä, joten

meikäläisten asemat tulivat kulkemaan kaaressa sulkien viholliselta

kaikki Vuokselle päin johtavat tiet. Kun vielä oli lähetetty

Mäkrältä vähäinen valiojoukko siitä lounaaseen olevaan Orjansaaren

kyläänkin, niin huomaamme karttaa tarkatessamme, että meikäläisten

asemat muodostivat jotenkin täydellisen puoliympyrän Raudun asemalle

linnoittautuneen vihollisen eteen.

Jos meikäläisillä olisikin ollut voimia hiukan runsaammin, jotta

kaikki nämä laajalla alalla olevat asemat olisi voitu miehittää ja

varustaa kyllin vahvasti, niin olisi meidän asemamme Raudussa ollut

horjumattoman luja. Meikäläisillä oli nimittäin se etu puolellamme,

että oli runsaasti liikkuma-alaa, runsaasti takana olevia teitä, ja

voimien siirtely paikasta toiseen siis verrattain helppoa.

Vihollisella ei Raudun asemalla mitään näitä etuja ollut.

Runsaslukuisine tykistöineen ja muine raskaine varuksineen se oli

jo sidottu rautatiehen, eikä sillä ollut edes käytettävissäänkään

maanteitä, joiden turvin se olisi päässyt meikäläisten asemia

kiertoliikkeellä uhkaamaan. Ilman hyviä teitä taas vihollinen, jonka

päävoiman muodostivat paksulumisilla metsämailla liikkumiseen kokonaan

tottumattomat venäläiset sotilaat, oli kykenemätön liikkumaan.

Viholliselle ei näin ollen jäänytkään muuta toimintamahdollisuutta

kuin koettaa Raudun asemalta käsin tekemillään hyökkäyksillä murtaa

meikäläisten puolustuslinjat Leinikkälän järven seudulla. Hyökkäystensä

tukena sillä oli kyllä lujat asemansa ja runsas tykistönsä, mutta

siltä puuttui liikuntavapautta, joten se ei kyennyt täydessä mitassaan

käyttämään edukseen suurta ylivoimaansa. Se oli kuin olikin jo alusta

pitäen joutunut Raudun asemalle säkin pohjalle, se oli kuin häkistään

lentoon yrittelevä jättilintu, joka ahtaiden häkin seinien vuoksi ei

saa tarpeeksi ilmaa siipiensä alle. Vain raa'alla ylivoimallaan ja

suurilukuisella tykistöllään se voi panna meikäläisten puolustuskyvyn

kovalle koetukselle, mutta se pani sen aina samoilla paikoilla

kykenemättä tekemään juuri minkäänlaisia yllätyksiä.

Yksistään tämän ansioksi onkin luettava, että meikäläiset alkuaikoina

vähälukuisine voimineen ja kehnoine varustuksineen kykenivät pitämään

puolensa moninkertaista ja oivallisesti varustettua ylivoimaa vastaan.

Tiukalle se kyllä sittenkin otti monta monituista kertaa seuraavien

kahden viikon aikana. Useasti näytti jo täydellinen perikato olevan

edessä, mutta hammasta purren pinnistettiin viimeiset voimat ja aina

sentään viime tingassa saatiin vihollisen hyökkäysvoima murretuksi.

Kaiken hyvän lisäksi täytyi meidän pian Raudun rintaman puolustusvoimat

jakaa ja lähettää niistä huomattava osa Valkjärvelle, jonne

vihollinen myös tulvasi Kivennavalta käsin helmikuun loppupäivinä.

Tähän hyökkäykseensä ryhtyi vihollinen juuri sen vuoksi ettei se

Pietarin—Raudun radalta käsin mitenkään päässyt kiertämään meikäläisten

Raudussa olevia asemia. Se koetti silloin tehdä kiertoliikkeensä

kauempaa ja muodostaa näin ollen Raudun sivustarintaman Valkjärvelle.

Tämä ei kuitenkaan oikein ottanut onnistuakseen, sillä Valkjärvelle

tuovat vihollisen etappitiet olivat verrattain pitkät. Niiden

lähtökohtana oli Pietarin— Viipurin rautatie ja täytyi sieltä hevosilla

taivaltaa yli puolensadan kilometrin. Näin ollen jäikin Raudussa

ja Valkjärvellä toimivien vihollisvoimien yhteys hyvin hölläksi ja

enemmän satunnaiseksi. Pian myös jättivät venäläiset, jotka koko ajan

muodostivat Raudussa taistelevien vihollisten ydinvoiman, Valkjärven

rintamaosan melkein yksistään suomalaisten punikkien huostaan.

Venäläiset kammoivat näet, kuten jo edellä huomautimme, pitkillä

hevosteillä liikkumista.

Yhtäkaikki vaati Valkjärven rintamankin puolustaminen melkoista

huomiota, vaikka siellä rehkivätkin vihollisen puolella suomalaiset

oppipojat, itsensä venäläisten mestarien kohdistaessa koko ajan

tarmonsa ja päähuomionsa Raudun rintaman murtamiseen. Meikäläisillä oli

kuitenkin se etu puolellamme, että niin hyvin Raudun kuin Valkjärven

taistelujakin voitiin mukavasti johtaa Kiviniemestä käsin, jossa

molempien rintamaosien etappitiet yhtyivät.

Tässä selonteossa ei ole aikomukseni ruveta Valkjärven tapahtumia

sen tarkemmin seuraamaan. Kajoan niihin vain silloin tällöin,

mikäli varsinaisen aiheen käsittely sitä ehdottomasti vaatii. Mutta

palatkaamme vihollisen hommiin Raudussa.

Vihollisen suuret hyökkäykset Raudun asemalta käsin.

Ensimäisen suuren hyökkäyksensä Raudun aseman miehityksen jälkeen

tekivät venäläiset helmik. 27 päivänä. Hyökkäys kohdistui Raudun

kirkonkylää vastaan, jonka vihollinen luonnollisesti tahtoi ensin saada

valtaansa päästäkseen vapaaksi meikäläisten sivustapainostuksesta ja

kääntääkseen sen jälkeen kaikki voimansa Mäkrällä olevia päävoimiamme

vastaan.

Hyökkäyksen edellä kävi kiivas tykistövalmistelu, jonka päätyttyä

tiheät hyökkäyskolonnat alkoivat lähestyä aseman, ja kirkonkylän

välillä olevia meikäläisten asemia. Vastaanotto oli kuitenkin siksi

lämmin, että hyökkäyskolonnat hajosivat jo melkein heti asemalta

lähdettyään. Ainoastaan muutamien vihollisosastojen onnistui tunkeutua

lähelle meikäläisten juoksuhautoja ja koettivat nämä suuriäänisesti

toisiansa rohkaisten käydä pistinhyökkäykseen. Siitä ei kuitenkaan

tullut mitään, uskaliaimmat rohkaisijat kepertyivät hangelle meidän

poikien tarkan kivääritulen edessä, ja suuren mieshukan kärsittyään

täytyi kauimmas päässeiden vihollisosastojen kiireimmän kaupalla

laputtaa takaisin aseman lähistöllä olevien varustusten suojaan.

Eivät venäläiset ensimäisestä vastoinkäymisestään sentään lannistuneet,

vaan uudistivat hetkisen perästä hyökkäyksensä vielä suuremmin voimin

Leinikkälän kylää vastaan. Täällä yritti meikäläisten ketju aluksi

pettää, sillä taistelun ensi vaiheen aikana oli sieltä osa meikäläisten

joukkoja siirretty kirkolle sikäläisiä vähäisiä osastoja tukemaan.

Kiirettä pitäen ennätettiin kuitenkin nämä joukot kulettaa takaisin,

ennenkuin vihollinen ennätti käyttää Leinikkälässä syntynyttä hämminkiä

hyväkseen.

Samaan aikaan antoi taistelua johtava insinööri Kehvola

Mäkrällä olevalle Läheniemelle määräyksen ryhtyä Haapakylän ohi

sivustahyökkäykseen Maanselän puolella olevia vihollisen asemia

vastaan. Oli nimittäin huomattu vihollisen kulettavan tältä puolen

apuvoimia Leinikkälää vastaan, joten voi odottaa sen joutuvan

aikamoiseen hämminkiin, kun odottamatta iskettäisiin melkein takaapäin

sen kintuille.

Tällöin käytettiin siis ensi kerran hyväksi yleisaseman meikäläisille

suomia etuja ja niitä käytettiin menestyksellisesti. Läheniemi

tunkeutui sisukkaasti vähäisine joukkoineen osittain Haapakylän

läpi, osittain sen länsipuolitse ja pääsi jo parinsadan metrin

päähän asema-alueen luoteispuolella olevasta metsiköstä. Siinä kävi

hänen asemansa aukealla kentällä kyllä tukalaksi, kun hän ei ollut

malttanut tehdä kyllin suurta kierrosta hakeakseen siten asema-alueen

ja Maanselän kylän välisen metsän suojaa. Mutta joka tapauksessa oli

ensimäinen tarkotus saavutettu. Vihollisen hyökkäysvoima Leinikkälän

puolella heikkeni, sen täytyi vetää osa joukkojaan Lähenientä vastaan.

Tämän menestyksen rohkaisemina ryhtyivät meikäläiset vielä klo 2

yöllä myöskin kirkonkylän puolelta vastahyökkäykseen. Taistelualote

temmattiin siis kesken rytäkän ryssien käsistä ja alettiin ahdistaa

niitä lujissa, varustetuissa pesissään. Viholliselle täydellisenä

yllätyksenä tullut kirkonkyläläisten hyökkäys onnistuikin aluksi

oivallisesti. Meikäläiset pääsivät tunkeutumaan aivan asema-alueelle

asti, jossa he avasivat kiivaan tulen sakeita, yön pimeydessä

epäjärjestyksessä liikehtiviä vihollisjoukkoja vastaan niittäen

näistä runsaan sadon. Kovan huudon ja valitusten kaikuessa alkoivat

ryssät joka taholta paeta puolivalmiin asemarakennuksen muurien

turviin. Sitäkin kohden ampuivat meikäläiset kyllä ankarasti, mutta

oli rynnäkön yrittäminen sitä vastaan meidän vähälukuisille voimille

ylivoimainen tehtävä, varsinkin kun vihollinen pian sai konekiväärinsä

asemarakennuksessa taistelukuntoon. Sen lisäksi alkoi sille Haapakylän

puolelta lappautua apuvoimia, kun Läheniemi sillä puolen oli pimeän

turvin ja ensimäisen osan tehtävästään suoritettuaan alkanut vetäytyä

takaisin.

Ettei kuitenkaan venäläisten saama löyly jäisi keskeneräiseksi, sai

Läheniemi vielä klo 5 aamulla määräyksen hyökätä uudestaan, enemmän

kierrosta tehden, Maanselän puoleisesta metsästä vihollisen selkään.

Tämä hyökkäys häiritsikin vihollisen oloa asemalla niin pahasti, että

kirkolta päin asemalle tunkeutuneet meikäläiset pääsivät sen turvin

onnellisesti takaisin. Innostuksessaan meni Läheniemi sakeassa metsässä

kuitenkin liian kauas miestensä edelle ja oli vähällä joutua elävänä

ryssien käsiin. Joka puolella niitä kihisi jo hänen ympärillään, mutta

tyhjentäen kylmäverisesti mauserinsa sai hän itselleen peräytymistien

raivatuksi haavoittuen kuitenkin lievästi käteen.

Taistelu taukosi vasta aamun valetessa. Ryssät olivat sen alottaneet,

mutta meikäläiset sen lopettivat ahdistaen vihollista tiukasti sekä

idän että lännen puolelta. Saikin kiittää vihollinen vain lujia

varustuksiaan, muuten olisi sille käynyt luultavasti vielä hullummin.

Useita uhreja oli kyllä taistelu vienyt meikäläisiltäkin, mutta

vihollisen mieshukka oli monin kerroin suurempi, kun se koko ajan

liikkui tiheinä laumoina, joissa meikäläisten hyvin tähdättyjen kuulien

oli miltei mahdoton väärään osua. Olisipa vain meidän pojilla ollutkin

kohtalainen määrä konekiväärejä, niin puhdasta olisi tullut jälkeä.

Niitä oli kuitenkin vain muutama kappale, sillekin niukanpuoleisesti

panoksia, kun siihen sijaan venäläisillä lauloivat koko taistelun ajan

sekä konekiväärit että myöskin tykit niin ankarasti, että ensi kertoja

tällaisessa leikissä mukana olevat meidän poikamme olivat vähällä

kuulonsa menettää.

Juuri tuo aseistuksensa ylivoimaisuus kai kannustikin venäläisiä

jatkamaan hellittämättä taistelua. Niinpä he levähtivät vain muutamia

tunteja ja alottivat jo klo 2 päivällä uuden rytäkän, tälläkin

kertaa Raudun kirkonkylä rynnäkköjensä päämaalina. Seurasi perättäin

4 raivokasta rynnistystä, joiden kestäessä ryssät tälläkin kertaa

koettivat päästä pistinotteluun, mutta hyökkäysjoukot hajosivat joka

kerran noin 50 metrin päässä meikäläisten juoksuhaudoista.

Suorien hyökkäystensä ohella ryhtyivät venäläiset tällä kertaa myös

kiertoliikkeeseen kirkonkylästä etelään olevan Vakkilan kylän kautta.

Kiertoliikettä suorittavat vihollisosastot joutuivat kuitenkin

parahiksi meikäläisten konekiväärin eteen ja saivat niin lämpimän

vastaanoton, että laputtivat suinpäin takaisin lähtöasemilleen.

Jo venäläisten hyökkäyksen alettua kirkonkylää vastaan oli Mäkrällä

oleva Läheniemi saanut määräyksen ahdistaa eilistä menetelmää

noudattaen vihollista Maanselän puoleiselta sivustalta. Mutta hänen

joukkojensa avuksi kutsuttiin vielä kiireimmän kaupalla Valkjärveltä

yksi komppania apuväkeä. Tämä samosi, johtajanaan sortavalalainen

Nissinen, oikoteitä Orjan saareen ja sieltä suoraa päätä ryssien

niskaan joutuen taistelun tuoksinaan klo 9 tienoissa illalla.

Tämä viholliselle yllätyksenä tulleiden apuvoimien ilmestyminen

pelasti meikäläisten aseman. Vihollisen täytyi kääntää huomattava

osa joukoistaan Lähenientä ja Nissistä vastaan, jotka uhkasivat jo

pahasti asema-aluetta, ja näin ollen kirkonkylän puolella taistelu

itsestään heikkeni.

Koko tämänkin taistelun ajan paahtoi vihollisen tykistö hellittämättä,

ja oli sen tuli suunnattu pääasiallisesti kirkonkylää vastaan, jossa

se aiheutti suuria vaurioita, kun useimmat kirkonkylän rakennukset

hyvin näkyivät vihollisen tähystäjille. Niinpä syttyi taistelun

kuumimmillaan riehuessa Raudun kirkko palamaan, ja täytyi meikäläisten

parhaasta nujakasta vetää osa miehistöä paloa sammuttamaan. Kirkko

saatiinkin vielä sillä kertaa pelastetuksi, ja jäi se ryssien kiusaksi

kaukaa katsoen aivan eheän näköisenä paikallaan törröttämään. Itse

asiassa sen seinät olivat kyllä jo aivan seulaksi ammutut, niin ettei

siitä enää korjaamisella eikä millään olisi kalua saanut. Mutta

meikäläisiä pakottivat tärkeät syyt suojelemaan viimeiseen asti

temppelirähjää palolta. Se oli näet oivallinen tähystystorni, paras

koko taistelualueella. Ei sitä mitenkään kannattanut vielä menettää.

Seuraavana päivänä vihollinen lepäsi ja vaihtoi taisteluissa

rusikoituja joukkojaan uusiin. Sille saapui päivän pitkään Pietarista

useampia pitkiä junia tuoden vereksiä joukkoja, uusia tykkejä,

ampumatarpeita ja muonaa. Osa entisistä joukoista palasi junissa

takaisin Pietariin, ja uudet vielä tulessa käymättömät ja tietenkin

taisteluhalusta hehkuvat joukot astuivat niiden tilalle.

Meikäläisillä puolestaan ei ollut uusia joukkoja väsyneiden tilalle.

Saatiin kiittää onnea, kun vihollinen antoi edes yhden päivän

hengähdysajan, jonka kestäessä saatiin hiukan nuoleskella haavoja.

Hyvin käytetyinkin tämä päivä. Järjestettiin yleinen saunassa käynti

ja täydennettiin riveistä poistuneiden päälliköiden paikat uusilla,

tavallisista rivimiehistä tekaistuilla seuraajilla. Niinikään

koetettiin Leinikkälän kohdalla lujittaa asemia, kun oli edellisten

taistelujen aikana huomattu tämä paikka kaikkein arimmaksi kohdaksi.

Kaiken varoiksi rakennettiin puolustusasemia myös Leinikkälän järven

pohjoisrannalle. Saattoihan näet käydä niin, että vihollinen juuri

järven kohdalle kohdistaisi ankarimman iskunsa, kun sen pääsyä järven

rantaan helpotti järven eteläpäästä kauas asemaa kohti ulottuva

metsikkö, jonka riittävän vahvaan miehittämiseen meikäläisten voimat

eivät vielä mitenkään riittäneet.

Varokeinot osottautuivatkin aivan tarpeen vaatimiksi. Se saatiin kokea

jo seuraavana eli maalisk. 2 päivänä.

Silloin nimittäin ryhtyivät vihollisen verekset voimat hurjaan

voimainponnistukseen. Jo klo 7 aamulla huomattiin asemalla ankaraa

vihollisvoimain liikehtimistä, ja samaan aikaan alotti vihollisen

tykistö pelottavan ammunnan syytäen tuiskunaan kranaatteja ja

shrapnelleja joka suunnalle.

Pian läksivät tiheät hyökkäyskolonnatkin liikkeelle suunnaten

yhtaikaa rynnäkkönsä sekä kirkonkylää että Leinikkälää vastaan.

Niinikään ryhtyi vihollinen, edellisestä epäonnistumisesta huolimatta,

myös kiertoliikkeeseen Vakkilan kylän kautta, ja oli tällä kertaa

kiertoliikettä suorittamassa voimakas osasto oikein suksimiehiä

kaksi konekivääriä mukanaan. Meidän heikko sivustavartiomme oli jo

pakotettu peräytymään, ja kiertoliike alkoi käydä uhkaavaksi. Viime

tingassa saatiin sentään muutamia ryhmiä uhatun sivustan avuksi ja

ryssät lyötiin takaisin. Olivatpa vielä vähällä menettää toisen

konekiväärinsäkin pakomatkallaan.

Myös Leinikkälän kohdalla alkoi meikäläisten ketju horjua. Sen avuksi

lennätettiin silloin tuota pikaa kirkonkylästä toinen siellä olevista

konekivääreistä, sama minkä avulla ryssien saartoyritys oli hädintuskin

saatu juuri torjutuksi. Konekiväärin apuun joutuminen pelastikin

itsensä Leinikkälän kohdalla tilanteen, mutta vielä hullummin kävi

Leinikkälän ja Mäkrän välillä, jo edellä mainitsemamme Leinikkälän

järven eteläpäästä asemaa kohti pistävän metsän kohdalla.

Sinne oli ryssien onnistunut saada jalansija. Taistelun aikana olivat

he näet saaneet miehitetyksi muutamia Haapakylän taloja. Näiden

ullakoille hinasivat he oitis konekiväärejä ja alkoivat pyyhkiä

niillä laajalle joka suunnalle. Juuri tuon tulen turvin he pääsivät

matamaan metsäniemekkeeseen ja miehittivät pian koko Leinikkälän järven

eteläpään, vieläpä tunkeutuivat sen keskellä oleviin saariinkin.

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Vihollinen oli leveänä kiilana saanut

eristetyksi meikäläisten Leinikkälässä ja Mäkrällä taistelevat joukot

toisistaan, ja ainoastaan vähäiset, edellisenä päivänä Leinikkälän

järven pohjoisrannalle asetetut vartiostot estivät enää rintaman

täydellistä katkeamista. Mahdoton olisi näiden vartiostojen kuitenkin

ollut asemiansa puolustaa ilman konekivääriä vihollisen suurta

ylivoimaa vastaan, jos se olisi vain älynnyt yhtä kyytiä jatkaa

hyökkäystään. Mutta se jäi saariin viivyttelemään, ja sillä aikaa

ennätettiin järven pohjoisrannalle saada Mäkrän puolelta apuväkeä.

Mäkrällä ja Orjansaaressa olevat joukkomme hakkasivat koko ajan

voimiensa takaa vihollisen luoteista ja läntistä sivustaa, mutta sillä

näytti tällä kertaa olevan riittävä ylivoima joka suunnalla, niin

ettei sen tarvinnut missään kohti rynnistysvoimiansa heikentää. Myös

vaikeuttivat nuo samaiset Haapakylän talojen ullakoilla soittelevat

vihollisen konekiväärit suuresti Mäkrän puolellakin meikäläisten

toimintaa, joten sivustahyökkäyksemme eivät päässeet aivan niin

tehoisiksi kuin edellisissä taisteluissa. Jopa mäkräläisten joukkojemme

toinen sivusta, jossa oli aivan tottumatonta väkeä, yritti kokonaan

hajaantua, ja Läheniemellä oli täysi työ pitääkseen hätääntyneet

miehensä ketjussa taistelun loppuun asti.

Kaikkialla muualla tappelivat meikäläisten harvalukuiset voimat

sankarillisesti ryssien moninkertaista ylivoimaa vastaan, ja yön

jouduttua alkoi näiden hyökkäystarmo lannistua. Silloin kokosi

Läheniemi viimeiset, päivän näännyttävän kamppailun jälkeen vielä

jotenkuten liikkeelle pystyvät voimansa ja teki vanhaa, koeteltua

keinoansa käyttäen raivokkaan rynnistyksen, viimeisen ponnistuksen.

Tämä viimeinen ponnistus pelasti aseman. Se sotki vihollisen kortit

niin pahasti, että se yön aikana veti joukkonsa takaisin Leinikkälän

järven saarista, vieläpä järven eteläpäästäkin, joten meikäläisten

Mäkrällä ja Leinikkälässä olevat joukko-osastot pääsivät taasen

toistensa kera kosketuksiin. Uhkaava rintamanmurto oli tehty tyhjäksi.

Tämä taistelu oli hyvin verinen, verisin Raudun tähänastisista.

Meidänkin puolella kohosi mieshukka useihin kymmeniin kaatuneita

ja haavottuneita, ja taistelun jälkeen olivat joukkomme aivan

näännyksissä. Ne olivat saaneet panna kaikkensa, ponnistaa aivan

epätoivon vimmalla, ja sittenkin oli tilanne häilynyt iltapäivällä ja

yön ennättäessä jo aivan veitsenterällä.

Mutta tarpeensa oli vihollinenkin saanut. Sen vasta Pietarista

saapuneet uudet joukot olivat nähneet, että niillä oli vastassaan

sisukasta väkeä, kehnosti aseistettua tosin, mutta niin sisukasta,

että se sisu korvasi aseistuksen ala-arvoisuudenkin. Vieläpä uudet

tulokkaat olivat saaneet oppia senkin, että meikäläiset osasivat

käyttää vähäisiä aseitaan oivallisesti. He olivat edeltäjiensä tavoille

uskollisina käyneet joka paikassa päälle tiheinä laumoina murtaakseen

siten painollaan meikäläisten harvat ketjut. Mutta se tiheinä laumoina

liikkuminen tuli viholliselle hyvin kalliiksi, siitä oli taistelun

jälkeen runsaita todistuksia ympäri laajan taistelualueen meikäläisten

ketjujen edustoilla.

Yön aikana sai vihollinen kyllä korjatuksi suurimman osan kaatuneitaan

talteen. Meidän väsyneet joukkomme eivät jaksaneet sitä käydä estämään.

Kiväärejä, ampumatarpeita ja muuta sotasaalista jäi viholliselta siihen

sijaan kosolta meikäläisten käsiin. Epäjärjestyksessä peräytyessään

olivat vihollisjoukot yön pimeydessä kylväneet sitä kaikkialle, ja

meikäläisille oli kaikki tämä ryssien ilmaiseksi jättämä hyvyys

erittäin tervetullutta.

Tämän taistelun antamista kokemuksista lausuu insinööri Kehvola Antrean

päämajaan lähetetyssä, sangen eloisasti laaditussa raportissaan m.m.

seuraavaa:

»Tämä taistelu on vakuuttanut minulle, että asemamme Raudun

rautatieaseman ympärillä on hyvin vahva, heti kun saamme sen verran

lisää apuväkeä, että Leinikkälän järven seutu voidaan miehittää ja

siten estää vihollinen tunkeutumasta Mäkrän ja Leinikkälän väliin.

Samoin on sinne ja Leinikkälään saatava vakituinen konekivääri, ettei

kirkolta tarvitse sitä lainata.»

Suuren suuret eivät siis olleet tämän kenraalin vaatimukset. Hiukan

vain miehiä lisää ja yksi konekivääri, ettei samaa rakkinetta

tarvitseisi kylästä kylään vedellä vihollisen nenän edessä ja käydessä

päälle yhtaikaa joka taholla. Sen verran vain parannusta, ja silloin

piti hän asemaansa voittamattoman lujana, oli valmis tappelemaan

vaikka tuomiopäivään asti ryssäläislaumoja vastaan, jotka joka päivä

saivat junalastittain Pietarista vereksiä voimia ja joilla sen lisäksi

oli koko Putilovin tehtaan suunnaton ase- ja ammusvarasto vapaasti

käytettävissään.

Suotta eivät ryssät pitäneetkään meidän kaikkia vapaaehtoisnuorukaisia

ja näiden päälliköitä saksalaisen sotakoulun käyneinä. Pian meillä

niin hyvin johtajat kuin miehistökin keksivät omien asemien kaikki

edut ja vihollisen asemien heikot puolet, ja niin alkoi meillä aivan

itsestään syntyä pikku Hindenburgeja, jotka osasivat laittaa rintamansa

elastiseksi ja liikkuvaksi, osasivat juuri oikealla hetkellä antaa

takaapäin ryssän kintuille sellaisen letkauksen, että siltä meni

aina kerrakseen rynnistystarmo sekasortoon joutunutta sivustaansa ja

selkäpuoltaan järjestellessä.

Vieläpä sai insinööri Kehvola nähdä raportissaan esittämänsä unelman

toteutumisenkin. Jo parina seuraavana päivänä saatiin hiukkasen

lisävoimia, joiden avulla Leinikkälän rintamaosa voitiin tanakammin

miehittää. Niinikään saatiin Leinikkälään »oma» konekivääri, ja kaiken

huipuksi saapui yksi tykkikin, niitä samaisia Sortavalan konepajalla

kuntoon pantuja, joista jo alussa oli puhe. Tosin sillä ei ollut

mukanaan ampumatarpeita kuin muutamia laatikoita, mutta se oli tykki

joka tapauksessa, murha-ase, jollaisen useimmat Raudun rintamalla

olevat poikasemme ensi kerran elämässään näkivät omin silmin.

Suuria toiveita siihen rakennelminkin, miehestä mieheen kävi kerskuva

puhelu: »Antaapas nyt ryssien yrittää, niin kyllä ällistyvät, kun

näkevät, että on se meilläkin puheenvuoro.»

Jo heti saavuttuaan saikin tykkimme tulikasteensa suorittaa. Maalisk. 5

päivänä, vaihdettuaan taas välillä Pietarista uusia joukkoja, tekivät

näet venäläiset uuden rintaman murtoyrityksen Leinikkälän kohdalla.

Tappelu päättyi kuitenkin hyvin lyhyeen, jo muutaman tunnin kestäneen

nujakan jälkeen peräytyivät ryssät kiireenkaupalla lähtöasemilleen.

Raportin mukaan lankesi ansio tästä suureksi osaksi juuri tykillemme,

»joka ampui tarkasti oman ketjun yli asemiemme eteen heitellen metsän

reunassa kaikki sikin sokin, puut, punikit, ja ryssät, niin että sitä

oli oikein ilo katsella».

Muuten antoikin vihollinen näinä päivinä meidän olla rauhassa, ja

tämä lepoaika käytettiin tyystin hyödylliseen työhön. Miehistöä

harjoitettiin ahkerasti varsinkin konekiväärien käyttöön ja

harjoitusten väliajoilla kaivettiin juoksuhautoja. Kiitos näiden

varustelujen, saatiin irtonaista väkeä sen verran kokoon, että voitiin

miehittää kirkonkylästä lounaaseen oleva Vakkilan kylä, jonka kautta

vihollinen oli ottanut tavakseen uhkailla kiertoliikkeellä kirkolla

olevia joukkojamme.

Aseman lounaispuolella olevan Maanselän kylän miehittämiseen eivät

vähäiset voimamme kuitenkaan riittäneet. Se olisi kyllä ollut

oivallinen asemapaikka sivusta- ja selkäpuolelle suunnattujen

hyökkäysten tukikohdaksi, vaan siihen olisi tarvittu luja varusväki,

kun se oli niin erillään ja sen lisäksi alttiina sekä asemalta

että etelästä pitkin Raasulin maantietä tapahtuville vihollisen

hyökkäyksille. Niinpä täytyi Maanselkä, vaikka kirvelevin sydämin,

vielä jättää puolittain ryssien haltuun, puolittain puolueettomaksi

alueeksi.

Maalisk. 6 päivänä oli ankara tykkitaistelu, jonka kestäessä vihollinen

kohdisti taasen tulensa erikoisen kiukkuisena kirkkoa ja sen vieressä

olevaa vanhaa kellotapulia vastaan saadakseen ne lopultakin tuhoituksi.

Niiden aika ei kuitenkaan vielä ollut tullut, vain muutaman talon

kirkonkylän ja aseman väliltä sai vihollinen poltetuksi. Niinikään

pommitti vihollinen kiivaasti Leinikkälän hovin rakennuksia, joissa se

läpimurtautumisensa aikana oli muutamia tunteja majaillut ja joiden

se arvasi nyt olevan meikäläisten majoituspaikkana. Muutamia panoksia

osuikin aivan hovin pihalle, mutta rakennukset jäivät eheiksi, eikä

ainutkaan hovissa majailevista miehistä haavoittunut.

Valkjärvellä suoritettiin näinä päivinä verisiä taisteluja.

Siellä olivat meikäläisten vähälukuiset vartiojoukot miltei aivan

harjaantumatonta väkeä, ja tämän keksittyään koetti vihollinen raivata

sieltä kautta itselleen tien Kiviniemeen. Siinä se olikin jo vähällä

onnistua. Maaliskuun 6 päivänä valtasi vihollinen lähellä Valkjärven

kirkonkylää olevan Valkeamatkan kylän, ja joutuivat tässä taistelussa

meidän joukkomme täydelliseen hajaannuskaan. Kaikkiaan nousi niiden

miesluku pariinsataan, ja niistä kaatui tai haavoittui taistelussa yli

40 miestä, toisin sanoen likipitäin joka neljäs mies.

Ei ollutkaan yhtään kumma, jos tällaisen hirvittävän löylyn jälkeen

ensikertalaiset ja tottumattomien johtajien komennossa olevat

poikasemme joutuivat niin ankaran pakokauhun valtaan, että jättivät

seuraavan yön aikana Valkjärven kirkonkylän ja peräytyivät Kiviniemeen.

Onneksi oli vihollinenkin taistelun jälkeen niin väsyksissä, ettei se

seuraavana päivänä liikahtanut mihinkään Valkeamatkasta. Näin pelastui

silloin tyhjänä ollut Valkjärven kirkonkylä aivan kuin ihmeen kautta.

Samana iltana saapui Savonlinnasta Kiviniemeen kokonaisen komppanian

suuruinen apujoukko. Se lähetettiin heti yötä myöten Valkjärvelle, ja

sen mukaan koottiin lisäksi kaikki edellisenä päivänä peräytyneetkin

joukko-osastot. Ja niinpä tapasi vihollinen, kun se maalisk. 8

päivänä yritti edetä Valkeamatkasta, Valkjärven kirkonkylässä lujan

vastarinnan. Uhkaava tilanne oli pelastettu.

Samana päivänä jätti insinööri Kehvola Raudun ja Valkjärven rintamien

ylijohdon toisiin käsiin siirtyen itse Antreaan eversti Sihvon

esikuntaan.

Vaikea viikko. — Vihollinen painaa päälle hellittämättä.

Insinööri Kehvolan jälkeen tuli Raudun ja Valkjärven rintamien

ylijohtajaksi jääkärikapteeni Ekman, karski ja miellyttävä soturi,

entiseltä kutsumukseltaan merikapteeni. Hänen ylipäällikkyytensä tuli

vain yhden viikkokauden kestäväksi, ja koko tämän ajan sai hän olla

yhtenäisessä höyryssä. Raudussa painoi ryssä päälle hellittämättä,

se näytti millä hinnalla hyvänsä päättäneen avata itselleen tien

Kiviniemeen.

Oli useita seikkoja, jotka venäläisiä tällaiseen ponnisteluun

kiihottivat: Ensinnäkin olivat Ylä-Vuoksen rintamalla taistelevat

viipurilaiset punikkilaumat ja näiden apureina häärivät ryssät tulleet

huomaamaan, että Ylä-Vuoksen rintaman suoranainen murto oli muuttumassa

toteutumattomaksi unelmaksi. Taistelut Ahvolassa ja sen sivustoilla

olivat jo kiteytyneet jäykäksi asemasodaksi, jossa vihollinen ei

päässyt tuumaakaan eteenpäin, vaikka miten olisi ponnistellut ja elävää

voimaa tuhlannut. Näin ollen kävi entistä pakottavammaksi selviöksi,

että Vuoksen rintama oli murrettavissa ainoastaan Raudun kautta

Kiviniemeen suuntautuvalla sivustaiskulla.

Sen lisäksi oli Pietarista Rautuun niin erinomaisen helppo saada uusia

joukkoja väsyneiden tilalle. Edellä jo olemme nähneet, että jokaisen

suuremman taistelun väliajalla vaihdettiin vihollisen puolella aina

väsyneitä joukkoja uusiin. Aina oli tarjolla halukkaita lähtijöitä, kun

niiden tarvitsi vain istahtaa junaan, ja muutaman tunnin matkan päästä

oltiin rintamalla. Muilta Suomen rintamilta oli pitkä matka Pietariin.

Jos niille rintamille kerran meni, niin oli hyvin epätietoista, milloin

taas pääsi lepäilemään, milloin taas sai uudestaan nähdä punaisen

Pietarin kaikkine vihatuilta porvareilta ryöstettyine mukavuuksineen.

Mutta tämä Pietarin välitön läheisyys vaikutti vielä senkin, että

Raudussa oli vihollisen johto alusta pitäen paremmissa käsissä

kuin useimmilla muilla Suomen rintamilla. Pietarilaisesta punaisen

Venäjän päämajasta käsin voitiin tätä rintamaa helposti valvoa,

sinne lähetettiin johtajiksi päteviä ammattimiehiä, ja jo yksistään

senkin vuoksi taistelujen voitolliseen loppuun saattaminen tällä

rintamalla muodostui bolshevikien kunnia-asiaksi. Sitäpaitsi

käsitettiin vielä Raudussa saavutetun voiton vaikuttavan nostattavasti

mielialaan itsessään Venäjälläkin, kun siihen sijaan siellä kärsitty

epäonnistuminen olisi ollut masentava isku koko yleismaailmalliselle

bolshevismin aatteelle.

Näemme siis venäläisillä olleen kylliksi syitä huolehtia Raudun

taisteluista kuin omasta silmäterästään, ja niistä huolehdituinkin.

Ensimäisten suurten epäonnistuneiden rynnäkköjensä jälkeisenä

levähdysaikana vihollinen puhdisti tyystin riveistään kaikki

epäluotettavat ja taisteluun haluttomiksi osottautuneet ainekset

korvaten ne uusilla. Sen lisäksi paranneltiin vieläkin aseistusta,

vaikka se jo ennestään oli kerrassaan ylivoimainen. Junat hinasivat

päivät päästään ammuksia ja muonaa, niin että sitä vähitellen karttui

Raudun asemalle suunnattomat varastot.

Näin valmistautuneena alotti vihollinen maaliskuun toisen viikon alussa

toisen suuren hyökkäyssarjan, jota jatkettiin viikon päivät läpeensä

hellittämättä. Vihollisen tykistö soitteli yötä päivää ja jalkaväki

teki rynnäkköjä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Rynnäkköjen

pysyvinä maaleina olivat edelleen kirkonkylä ja Leinikkälä, välistä

vuorotellen, välistä molemmat yhtaikaa. Näitä rynnäkköjä tuettiin

myös kiertoliikkeillä, jotka kuitenkin aina jäivät enemmän tai

vähemmän tehottomiksi syystä, että vihollisilla oli vain hyvin vähän

käytettävissään tottuneita suksimiehiä.

Koko tämän hyökkäyssarjan taistelut muuttuivatkin näin ollen verrattain

yksitoikkoisiksi ja alkoivat saada asemasodan luonteen. Meikäläiset

puolustautuivat aina samoissa juoksuhaudoissaan, jotka vähitellen

oli saatu kutakuinkin menettelevään puolustuskuntoon, vaikkeivät

ne voineetkaan missään suhteessa kilpailla venäläisten tiilellä

vuorattujen varustusten kanssa. Nämä varustukset olivat siksi hyvin

laitetut, että rynnäkköjensä väliajoilla vihollinen oli niissä

täydellisesti turvassa, niinkauan kun meikäläisillä oli vain yksi ainoa

tykki, joka sekin poti kroonillista ammuksien puutetta.

Vaihtelun vuoksi meikäläiset tässä yksitoikkoisessa, väsyttävässä

kamppailussa koettivat vielä tehdä viholliselle yllätyksiäkin, sikäli

kun väsyneet joukot pieninä hengähdyshetkinä siihen kykenivät. M.m.

tehtiin useampia partioretkiä radalle Raudun aseman eteläpuolelle.

Välistä näillä retkillä ehdittiinkin hiukan rikkoa rataa, ennenkuin

vihollisen panssarijuna ennätti hätään.

Radan tehoisa rikkominen oli kuitenkin hyvin vaikea tehtävä sen vuoksi,

ettei koko Raudun aseman ja rajan välisellä taipaleella ole ainuttakaan

siltaa. Etelään rajasta Inkerinmaan puolella sellaisia kyllä olisi

ollut, mutta sinne saakka suunnatut partioretket olisivat pitäneet olla

erittäin hyvin varustettuja, kun kaikki rajakylät olivat vihollisen

miehittämiä. Näin ollen pysyikin vihollisen rautatieyhteys Pietarin ja

Raudun välillä kutakuinkin häiriytymättömänä.

Kaikkein ikävin puoli tässä yhtämittaisessa, uuvuttavassa

kamppailussa oli se, ettei meidän puolella miehistölle konsanaan

voitu suoda edes lyhempiä lepohetkiä. Rintamalinja oli siksi pitkä,

että ne viitisensataa miestä, jotka meidän johdolla olivat Raudun

rintamalla käytettävissä, hukkuivat kaikki näppiä nuollen yhtaikaa

juoksuhautoihin. Ei jäänyt ainuttakaan miestä reserviin eikä

minkäänlaisten äkkiyllätysten varalle. Aina olivat kaikki kortit

pelissä viimeistä myöten.

Se sellainen kävisi ajanpitkään vanhoista veteraaneistakin

kokoonpantujen joukkojen hermoille, saatikka sitten sellaisten

kurjasti aseistettujen nuorukaisten, jotka olivat haalitut ryhmä

sieltä toinen täältä ympäri Karjalan ja joille ei oltu voitu pitää

minkäänlaisia yhteisiä harjoituksia. Aina täytyi saapuvat apujoukot

lähettää Kiviniemestä sen tiensä tulisella kiireellä rintamalle; ei

ollut milloinkaan aikaa ryhtyä niitä sen paremmin järjestelemään, niitä

luokittelemaan. Sitäpaitsi ei ollut oikeastaan päälliköitäkään, kenen

alaisiksi niitä luokitella. Yleensäkin saatiin Karjalan rintamalla

siinä suhteessa alkuaikoina tulla kokonaan omillaan toimeen, mutta

varsinkin juuri Raudussa oli huutava puute sotilaallisen koulutuksen

saaneista johtajavoimista. Tavallisista rivimiehistä täytyi leipoa

päälliköt, ja valitettavasti nämäkin päälliköt vaihtuivat yhtenään,

sillä mieshukka oli lakkaamattomien taistelujen riehuessa hyvin suuri,

ja luonnollisesti täällä, kuten yleensä kaikkialla, vihollisen kuulat

niittivät aina runsaimman sadon johtajien keskuudesta.

Kaikesta huolimatta olisi vielä kestetty nurkumatta, jos edes miehistön

vaatetus olisi ollut ankarien talvisäiden mukainen, mutta sellainen

se ei suinkaan ollut. Useimmat miehet, tulivatpa ne sitten miltä

maakunnan kolkalta hyvänsä, olivat kiireisessä lähdössä evästetyt

sillä lohdullisella lupauksella, että ensimäiselle lomalle päästään

viikon, korkeintaan kahden perästä, kunhan on vain ehditty tiukimmasta

alkumenosta selviytyä. Näihin lupauksiin luottaen tulivat useimmat

rintamalle saapuvat osastot hyvin puutteellisin vaatevarustein,

useimmilla miehillä vain yksi alusvaatekerta mukanaan. Kun sitten

lomalupauksia ei voitukaan täyttää, eikä intendenttuurikaan pitkiin

aikoihin voinut minkäänlaista vaatevarustusten jakoa järjestää,

muuttuivat nuo omissa kevyissä tamineissaan rintamalle saapuneet

nuorukaisjoukot, vuorokaudet läpeensä talven kaikissa säissä rähmien,

ennen pitkää oikeiksi ryysyläisjoukoiksi sanan täydellisimmässä

merkityksessä. Alusvaatteet olivat liassa, niin että ihoon kiinni

tarttuivat, päällysvaatteet aivan repaleina. Kengät särpivät suvella

veden sisäänsä ja muuttuivat pakkasella jääpuikoiksi. Käsineitä ei

ollut, puhumattakaan peitteistä tai muista ylellisyysesineistä.

Eipä ollut näin ollen kumma, jos mieliala alkoi vähitellen mennä

lamaan, jos joukkojen taistelukunto alkoi vähitellen murtua ja epätoivo

saada vallan. Vielä pidettiin kyllä hammasta purren yhtenään päälle

tunkeva, monin kerroin ylivoimainen ja hyvin varustettu vihollinen

aisoissa, mutta ei ollut ensinkään varmoja takeita, miten kauan sitä

enää olisi jaksettu pitää.

Kaiken hyvän lisäksi haavoittui juuri näinä vaikeina päivinä kyvykäs ja

miehistön miltei jumaloima jääkäri Läheniemi siksi vaikeasti jalkaan,

että hänen täytyi pitemmäksi aikaa poistua rivistä. Masennusta tämä

onnettomuus tuotti mieliin, kuka hyvänsä olisi ollut valmis oman

elämänsä uhraamaan, jos Läheniemen Veikon koipi olisi sillä voitu

terveeksi tehdä. Hänen johtoonsa luotettiin sokeasti silloinkin,

kun kaikki näytti jo olevan hukassa. Siksi hänen poistumisensa oli

korvaamaton tappio.

Vielä oli kuitenkin yksi mahti, joka piti Raudun rintamalla

kamppailevien nuorukaisten mielialaa taistovireessä: Se oli

sammumaton viha ryssiin. Tällä rintamalla oli vihollisen joukossa

vain nimeksi suomalaisia, kaikki olivat parhaasta päästä venäläistä

sotaväkeä. Ryssänkieli kaikui vihollisen rynnäkköjen aikaan aina

komentokielenä, ryssäksi ulvoivat päällekäyvät laumat sotahuutojaan.

Siksi käsitettiinkin Raudussa taistelu yksinomaan ja puhtaasti

vapaustaisteluksi. Kysymyksessä oli ikivihollisen häätäminen

synnyinmaan rajalta, rajaporttien suojeleminen sen hävittävältä

hyökyaallolta. Monta kertaa olivat vuosisatojen vieriessä näillä

samoilla seuduilla kylät poroksi palaneet, vainolainen viljapellot

maahan tallannut ja asukkaat surmannut tai orjuuteen ryöstänyt. Miltei

joka kumpuun, joka mäennyppylään Raudussa liittyi muistoja näistä

taisteluista. Ja nyt oli taas taisteltava samaa vihollista vastaan.

Se teki vähitellen aremmistakin sankareja. Nekin rajaseudun

nuorukaiset, jotka alussa olivat tulleet vastahakoisesti lippujen

alle, muuttuivat pelottaviksi sotureiksi, kun näkivät kotiseutunsa

kylien palavan, kirkkojen tuhoutuvan vanhan ikivihollisen tulikuulista.

Ei ollut enää kysymys mistään kotoisten kapinoitsijain aisoissa

pitämisestä, niille lainkunnioituksen aakkosten opettamisesta. Oli

kysymys sulun panemisesta ryöstävien ja hävittävien venäläislaumojen

tielle. Sillä sululla täytyi joka miehen seistä paikallaan tai kaatua,

muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Mutta vihollinen käsitti myös, ettei paljas sankarius ajan pitkään voi

meikäläisiä ylläpitää. Venäläiset näkivät oman ylivoimaisuutensa sekä

miehistöön että aseistukseen nähden, he näkivät että meidän puolella

olivat aina samat joukot tulessa kehnoine varusteineen. He arvelivat,

että tämän sulun on pakko murtua, kun pusketaan hellittämättä,

vastustajalle hetkisenkään lepoa antamatta. Ja venäläiset laskivat

kiistämättä oikein. Se sulku tärppi tosiaan jo aivan murtumisen

rajoilla.

Sellainen oli tilanne Raudun rintamalla maaliskuun puolivälissä,

jolloin everstiluutnantti Elfvengren sai käsiinsä tämän rintaman

ylijohdon.

Everstiluutnantti Elfvengrenin tulo Kiviniemeen. — Joukkojen uudestaan

järjestely. — Vakoilu.

Everstiluutnantti Elfvengrenin siirto Kiviniemeen tapahtui yleisen,

koko Karjalan rintaman joukkojen uudestaan järjestelyn yhteydessä.

Ylä-Vuoksen rintamaosalla taistelevat joukot olivat tähän saakka

jaetut kolmeen pataljoonaan, joista vasemmalla siivellä taistelevan,

ensimäisen pataljoonan päällikkönä oli everstiluutnantti Elfvengren,

Antrean kirkonkylä kansliansa majapaikkana. Kun kuitenkin jokaisen

näiden pataljoonien toiminta-alueelle oli vähitellen karttunut enemmän

väkeä kuin säännöllisen pataljoonan rulliin saatiin mahtumaan,

päätettiin jokaisesta näistä kantapataljoonista muodostaa rykmentti.

Everstiluutnantti Elfvengrenin komentoon tuli tällöin Karjalan

armeijakunnan ensimäinen rykmentti, ja liitettiin hänen rykmenttiinsä

myöskin Valkjärven ja Raudun rintamilla taistelevat joukot.

Samalla määrättiin ensimäisen rykmentin esikunnan majoituspaikaksi

Kiviniemi, toisin sanoen everstiluutnantti Elfvengrenin varsinaiseksi

toiminta-alueeksi tuli tästä lähtien juuri Raudun ja Valkjärven

taistelujen johtaminen. Mutta sen lisäksi jäi edelleen hänen

joukkojensa huostaan myös n.s. Muolaan rintamaosa. Ainoastaan Ahvolan

rintaman vasemmalta sivustalta Oran, Noskuan ja Kääntymän kylistä

vapautettiin hänen komennossaan olevat joukot ja korvattiin toisilla.

Everstiluutnantti Elfvengren saapui esikuntineen Kiviniemeen maalisk.

14 päivänä. Suurin osa hänen johdossaan aiemmin olleen ensimäisen

pataljoonan voimia, toisin sanoen paras osa uuden rykmentin

kantajoukkoja, täytyi kuitenkin jättää tuolle jo mainitsemallemme

Muolaan rintamaosalle, kun sielläkin vihollinen juuri tähän aikaan

alotti erittäin kiihkeän aktiivisen toiminnan. Muolaan rintama-osalle

jääneen pataljoonan päälliköksi määrättiin jääkäriluutnantti, nykyisin

kapteeni Urho Sihvonen.

Kiviniemeen voi everstiluutnantti Elfvengren viedä mukanaan ainoastaan

pienoisen ratsuväkiosastonsa eikä juuri mitään muuta. Niistä loppuun

asti uupuneista joukoista, jotka ennestään olivat Raudussa ja

Valkjärvellä, täytyi hänen ryhtyä muodostamaan rykmenttinsä toisia

pataljoonia ja valmistautua jatkamaan edelleenkin taistelua yhä

kiukkuisemmin päälle käyvää vihollista vastaan.

Että tilanne Raudussa ja Valkjärvellä oli liioittelematta sellainen

kuin edellä kuvasin, se näkyy liiankin selvästi ensimäisestä

raportista, jonka everstiluutnantti Elfvengren lähetti uudesta

toimintapiiristään Antrean päämajaan. Kun tämä raportti on joka

suhteessa tilannetta valaiseva, saakoon se tässä kokonaisenaan sijansa.

Se kuuluu:

»Näihin asti on täällä ollut niin suuri johtajavoimien puute, että

on mahdotonta edes sanoa, kuinka paljon täällä on joukkoja aseissa.

Ei ole järjestettyjä komppanioja, eipä edes joukkueitakaan, vaan

satunnaiset joukko-osastot taistelevat niinkuin paraiten voivat.

On kyllä päällikköjä, jotka ovat päällystoimissa, mutta ei heillä

ole omia järjestettyjä joukkojaan, vaan komentavat he niitä, jotka

taistelun aikana taistelualueella kulloinkin sattuvat olemaan. Eivätkä

tämmöisienkään päällikköjen nimet ole vielä tiedossa edes täällä

Kiviniemessä asti, niin että pataljoonan päällikkö Ekmanin on ollut

melkein mahdoton mitään toista johtoa käyttää, vaan on hänen itsensä

ollut pakko mennä taistelupaikoille ja komentaa siellä niitä, jotka on

sattunut käsiinsä saamaan.

Voinee kuitenkin arviolta sanoa, että Raudun rintamalla on eri

paikoissa noin 630 miestä, 4 konekivääriä ja yksi tykki. Valkjärven

rintamalla on samoin eri paikoissa noin 400 miestä, 3 konekivääriä ja

samoin yksi, joku päivä sitten sinne saatu tykki. Puhelinaparaatteja

rintamalla olisi kyllä tarpeellinen määrä, mutta on niitä vaikea

käyttää, kun langat ovat aivan sotkuksissa ja niin huonot, että

yhtaikaa kuuluvat koko rintaman keskustelut.

Saavuttuani illalla tänne majoittauduin yön aikaan, ja aamulla ensi

töikseni sain tiedon, että yöllä oli ollut kovia taisteluja niin

hyvin Raudun suunnalla kuin myöskin Valkjärvellä, ja jatkuvat ne

vielä nytkin parhaillaan. Taistelu eri suunnilla alkoi vihollisen

alotteesta, ja sain tiedon siitä vain siksi, että tarvittiin apua.

Reservissä ei kuitenkaan ollut mitään joukkoja. Myöhemmin, klo puoli

12 aamupäivällä sain tiedon, että Valkjärvellä noin yksi komppania

meikäläisiä oli täysin saarroksissa, ja pyydettiin kiireellistä apua

sitä pelastamaan. Annoin heti ratsuväelleni käskyn lähteä luutnantti

Ekmanin johdolla taistelukunnossa Valkjärvelle saarrettujen avuksi.

Samoin annoin Muolaan Mälkölään määräyksen lähettää sieltä heti yhden

ensimäisen pataljoonan täyden komppanian Valkjärvelle, ja on se nyt

matkalla sinne.

On ilmennyt vielä, että Metsäpirtin suunnalla Miikkulaisten kylässä

kokoontuvat rajantakaiset, punikit, ja on niitä siellä aika paljon

harjoittelemassa. Useimmista paikallisesikunnista olen saanut

hälyttäviä tietoja, ja koko Laatokan rannikon väestö on suuresti

hätääntynyt.

Yllämainittujen taistelujen ja vihollisen laajojen suunnitelmien

johdosta sekä kun lisäksi täällä olevat joukot ovat vielä kovin

näännyksissä ja järjestymättömiä, pyydän ehdottomasti, että

mahdollisimman pian lähetettäisiin tänne vereksiä joukkoja sekä

konekiväärejä ja vähintäin kaksi tykkiä. Siten toivoisin voivani

nykyisen rintaman puolustaa ja säilyttää ennallaan siksi, kunnes

ehdin saada täällä järjestyksen aikaan. Muussa tapauksessa voi sattua

niin, että nämä joukot suuremman vihollisen painostuksen sattuessa

heittävät asemansa, ja me menetämme kaikki Vuoksen eteläpuoliset

hyvät puolustusasemat. Toivon, ettei tätä kuitenkaan rykmenttini

toiminta-alueella tapahdu ja jos apua on suorastaan mahdoton tänne

lähettää, niin teen kaiken voitavani, että näillä joukoilla voisin

toistaiseksi tulla toimeen.»

Siis jo apua pyytäessään näytti uusi päällikkö arvaavan, ettei sen avun

nojaan voisi sanottavia rakennella. Pahasti ei hän siinä erehtynytkään,

kyllä hän sai toistaiseksi tulla entisillä voimillaan toimeen. Ja

kun sitten ehkä viikon verran myöhemmin ensimäinen huomattavampi

apujoukkolähetys saapui Kiviniemeen, koitui siitä enemmän harmia kuin

hyötyä.

Tämä joukkolähetys tuli Nurmeksesta ja käsitti se 260 miestä juuri

vähän ennen toimitetun kutsunnan nojalla lippujen alle koottua väkeä.

Kutsuntansa oli Nurmeksen esikunta kuitenkin toimittanut aivan

valikoimatta, ja niinpä oli tuohon rintamalle lähetettyyn joukkoon

eksynyt mukaan runsaampi toinen puoli puhtaita punikkeja. Eikä Joensuun

piiriesikuntakaan ollut kiireessä malttanut sen tarkempaa valikoimista

toimittaa, oli tekaistu vain joukon mukaan — Joensuussa tai Nurmeksessa

— kuvaava luettelo, jossa lyhyesti ja sattuvasti määriteltiin miehistön

luotettavuus. Luettelossa oli suuri joukko nimiä, joiden edessä oli

»P», toisia nimiä, joiden edessä oli »PP», ja vielä kolmansia nimiä,

joiden edessä oli »PPP». Luettelon alla oli selitys: »P» — punikki;

»PP» — paha punikki; »PPP» — pirun paha punikki!

Arvaa sen, mitä tällainen joukkokunta teki, kun se lähetettiin

matkalle täysissä aseissa. Jo taipaleella se nousi kapinaan, niin että

johtajilla oli täysi työ pitää sitä aisoissa edes Kiviniemeen asti.

Sinne saavuttua täytyikin suuri osa joukosta riisua aseista ja panna

vartioituna rintaman takaisiin töihin.

Tähän saakka olivat pohjoiskarjalaiset olleet koko Karjalan rintamalla

parhaassa maineessa. Sieltä oli tullut puhtaita sankareja, ja jokainen

niitä kilvan tahtoi huostaansa uskotulle rintamaosalle. Tuo Nurmeksesta

saapunut joukkokunta ryvetti ensi kerran maakuntansa sankarimaineen

lokaan.

Mutta vaikka apujoukkojen saannissa olikin näin kova onni, ei

Kiviniemessä siltä jääty ristissä käsin odottamaan tapahtumain

kehitystä. Ensi töikseen ryhtyi everstiluutnantti Elfvengren laittamaan

kuntoon Kiviniemen ja Raudun välistä rautatietä sekä Kiviniemen

rautatiesiltaa. Kuten muistamme, rikottiin tämä silta ennen Raudun

taistelujen alkamista kaiken varoiksi, mutta hankaluutta siitä koitui

sanomattomasti, kun kaikki kuletus täytyi Kiviniemestä rintamalle

toimittaa hevospelissä. Everstiluutnantti Elfvengren ei tyytynytkään

tähän, vaan laittoi viipymättä rautatieyhteyden Raudussa toimivien

joukkojensa majapaikoille asti.

Muihinkin järjestelytöihin käytiin siekailematta käsiksi. Onneksi oli

everstiluutnantti Elfvengren saanut käytettävikseen edes muutamia

kyvykkäitä, oikean sotilaskasvatuksen saaneita upseereja, nimittäin

jääkärejä. Näistä mainittakoon ennen muita jääkäriluutnantit Aschan

ja Lindberg, jotka sittemmin molemmat saivat sankarikuolemansa pian

alkavissa suurissa Raudun taisteluissa.

Luutnantti Aschan nimitettiin rykmentin toisen pataljoonan päälliköksi,

ja tulivat tämän pataljoonan kantajoukoiksi Valkjärvellä toimivat

joukot. Samalla tavoin ryhdyttiin Raudun joukoista järjestämään

rykmentin kolmatta pataljoonaa ja uskottiin tämän pataljoonan

päällikkyys luutnantti Lindbergille.

Ripeästi ryhtyivät uudet pataljoonain päälliköt työhönsä, ja kun vielä

komppaniain sekä joukkueitten johtajiksikin saatiin muutamia uusia

miehiä, niin alkoi tähänastisesta kaaoksesta käden käänteessä syntyä

järjestettyjä, kiinteitä joukko-osastoja, jotka tiesivät tarkoin, ketä

heidän oli toteltava, kenenkä komentoon he kuuluivat. Tämä nostatti

heti huomattavasti mielialaa joukkojen keskuudessa, vaikkei niistä

ammoin luvatuista lomista tullutkaan mitään ja vaikka vihollinen

edelleen ahdisti yhtenään, niin että koko järjestelytyökin oli

suoritettava ainaisen tappelun kahinan lomassa.

Ennätettiinpä vielä muuhunkin kuin joukkojen järjestelemiseen ja

tappelemiseen. Siinä sivussa lujitettiin myöskin joukkojen asemia

piikkilankavarusteilla sekä muilla sotataidon keksinnöillä, sikäli kuin

näitä ehdittiin saada. Sotkuisaa puhelinverkkoa paranneltiin niinikään,

vaikka sen kuntoon saaminen tuottikin sanomattomia vaikeuksia. Ennen

sotaakin oli näet tämän nurkkakunnan puhelinverkko ollut surkeassa

kunnossa, ja kun sitä sitten jokainen omatekoinen mestari oli mielensä

mukaisesti parannellut, oli sitä miltei mahdoton kenenkään enää saada

tyydyttävästi toimimaan.

Hyvin tärkeä parannus entiseen verraten oli myös intendenttuurin

uudestaan järjestäminen. Everstiluutnantti Elfvengren oli tuonut

Antreasta mukanaan tähän alaan perehtyneet miehet, ja niinpä saatiin

joukkojen muonitus pian tyydyttävälle kannalle, vieläpä voitiin

vähittäin ruveta jakamaan vaatteitakin pahimmin puutteessa oleville.

Sanalla sanoen koko sotahommaan alkoi tulla suunnitelmanmukaisuutta ja

täsmällistä, varmaa latua kulkevaa järjestystä, joka jo sinänsä antaa

miehistölle suuren annoksen turvallisuuden tunnetta ja itseluottamusta,

kohottaa joukkojen moraalia ja taistelukelpoisuutta.

Vielä oli yksi tärkeä ala, nimittäin vakoilu, johon ei Kiviniemessä

näihin saakka oltu voitu kiinnittää tarpeeksi huomiota. Oli kyllä

silloin tällöin saatu rajan takaa, vieläpä Pietarista asti viestejä

avustamaan alttiiden inkerinmaalaisten välityksellä, mutta nuo viestit

tulivat aina enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti ja puutteellisina.

Mutta jos sodankäynnissä tahtoo säästyä ikäviltä yllätyksiltä, on

vakoiluverkko saatava toimimaan luotettavasti ja säännöllisesti,

parasta, jos onnistutaan vihollisen selkäpuolelle ja keskuuteen

hankkimaan luotettavat, pysyvät asiamiehet, jotka uskaltavat toimia

henkensä uhallakin.

Tällaisia voimia olikin riittävästi tarjolla sekä Inkerinmaalla että

itsessään vihollisen pääpesässä, punaisessa Pietarissa, ja nämä

voimat otettiin oitis palvelukseen. Pietarin suomalaisten kesken

muodostettiin erityinen n.s. »Pietarin komppania», jonka päälliköksi

tuli viipurilainen konsuli K. Grönroos ja joka muodollisesti liitettiin

everstiluutnantti Elfvengrenin rykmenttiin kuuluvaksi. Suoranaisissa

sotatoimissa ei tämä komppania tietenkään voinut mukana olla, mutta

sitä suurempiarvoinen oli sen vihollisen rintaman takana suorittama

työ. Useat tämän komppanian miehistä olivat olleetkin jo alusta

alkaen mukana, olivat hommanneet Pietarista aselähetyksiä ja muuten

toimineet suojeluskuntien asiamiehinä siitä lähtien, kun ensimäisiä

suojeluskuntia alettiin maassamme perustaa.

Nyt muodostetun komppanian päätehtäväksi ei enää tullut aseiden

lähettäminen, vaan tietojen hankkiminen vihollisen suunnitelmista,

voimasuhteista, Venäjältä Suomeen toimitettavista apujoukoista,

sotatarvelähetyksistä j.n.e. Lyhyesti sanoen, komppanian tuli toimia

vakoilujärjestönä ja toimittaa hankkimansa tiedot mahdollisimman usein

ja nopeasti Inkerinmaan ja Laatokan rannikkoteiden kautta Kiviniemeen.

Komppania suoriutuikin, kiitos sen jäsenten perinpohjaisen

olojen tuntemuksen ja laajojen tuttavuussuhteiden sekä kiitos

sen lähettien neuvokkuuden ja kylmäverisyyden, vaikeista, usein

hengenvaarillisistakin tehtävistään loistavasti. Pian saatiin

Kiviniemeen joka päivä sen lähettämä »posti», joka sisälsi aina

tukuttain erittäin arvokkaita tietoja. Niinpä saatiin säännöllisesti

rautateiden rahtikirjajäljennökset Suomen punaisille toimitetuista

tavara- ja aselähetyksistä, mahdollisimman tarkat tiedot Suomen eri

rintamille menneistä apujoukoista sekä takaisin palanneista, vieläpä

yleensä luotettavia tietoja Pietarissa olevan punaisten ylimmän

sotajohdon päätöksistä ja suunnitelmista, kaikkein salaisimmistakin.

Sanalla sanoen päästiin lukemaan vastustajan kortit edeltäkäsin ja

voitiin toimia sen mukaan.

Tämän ohessa kulettivat komppanian lähetit mukanaan myöskin sellaisia

kevyempiä sotatarpeita, joista meidän puolella vallitsi suurin puute.

Näin saatiin tätä tietä hankituksi Kiviniemeen 25 kenttäpuhelinta,

suuri määrä kiikareja, kompasseja, satuloita, sapeleja, side- ja

lääkeaineita y.m.

Pietarin vakoilun lisäksi järjestettiin vakoilu myöskin Raudun

asemalle. Erään meikäläisten asiamiehen onnistui siellä päästä siksi

hyviin kirjoihin, että miekkonen ylennettiin komppanian päälliköksi.

Näin korkealle kohottuaan hän tietenkin voi pistää nokkansa miltei joka

paikkaan, ja kun hän sitten aikansa palveltuaan livahti takaisin omalle

puolelle, oli hänellä kosolta hyödyllisiä tietoja mukanaan meikäläisten

tulevan toiminnan helpottamiseksi.

Koko vakoilujärjestön ylimpänä johtajana oli rykmentin päällikön

apulainen Seitola, joka palvelee nykyisin sotaministeriössä.

Pian alettiinkin vakoilijain lähettämissä posteissa saada hyvin

mielenkiintoisia tietoja. Kaikkialta saapuvat viestit kertoivat

yhtäpitävästi vihollisen varustautuvan entistä suuremmalla touhulla

ratkaisevaan hyökkäykseen Raudun ja Valkjärven rintamilla. Hyökkäystä

varten värvättiin jo Pietarissa uusia, suuria joukko-osastoja sekä

koottiin lähetysvalmiiksi muona- ja ammusvarastoja. Esikunnat olivat

ankarassa touhussa, lähettejä kulki Pietarin ja Raudun välillä;

kaikesta näki, että oli suuria tekeillä.

Valmisteilla olevan hyökkäyksen lähimpinä päämaaleina olivat Kiviniemen

valloitus ja meikäläisten heittäminen Ala-Vuoksen ja Suvannon taa vielä

ennen kevätkelirikon alkamista. Kaukaisempana unelmana kangasteli

tietenkin yhä edelleen koko meikäläisten Vuoksen rintaman horjuttaminen

ja tuho, jonka uskottiin itsestään seuraavan senjälkeen, kun tärkeä

Kiviniemen asema olisi saatu etappipaikaksi ja päästy sieltä käsin

uhkaamaan meikäläisten rintaman selkäpuolen teitä.

Mutta näiden suurten suunnitelmien ohella aiottiin hyökkäyksellä hyötyä

vielä muutakin. Vihollinen oli saanut tietoonsa, että meikäläisillä

oli suuret, Konevitsan luostarista tuodut jauho- ja elintarvevarastot

Taipaleen kylässä Suvannon ja Laatokan välisellä kannaksella. Ne aikoi

vihollinen anastaa itselleen. Pietarissakin alkoi näet olla kapelu

viljasta, ja kun sen lisäksi koko punainen Suomi mankui yhtenään

leivänapua, niin arveli bolshevikien ylijohto tällä äkkikaappauksella

pelastuvansa pahimmasta pulasta ja saavansa edes suomalaisten punikkien

tarpeen tyydytetyksi.

Ennen vihollisen hyökkäyksen alkamista kävi Pietarista käsin Raudussa

suuria herroja tilanteeseen perehtymässä. Niinpä kävi siellä Pietarin

piirin ja rintaman ylipäällikkö Jeremejev esikuntineen sekä samoin

bolshevikien yleisesikunnan päällikkö, kenraali Patapov. Käynnillään

lienevät nämä bolshevikien palvelukseen antautuneet tsaarikauden

kenraalit tulleet vakuutetuiksi, että valkoisten vastarinta Raudussa

oli helposti murrettavissa, kun vain tuodaan tarpeeksi suuret voimat.

Samaa tietenkin vakuuttivat heille myöskin suomalaiset punikkipäälliköt

Kaljunen ja Haapalainen, joista edellinen oli johtavinaan Valkjärven

taisteluja ja jälkimäinen toimi venäläisten lakeijana Raudussa.

Niin määrättiin jo hyökkäyksen alkamispäiväkin. Nopean joukkojen

siirron oli määrä alkaa maalisk. 26 päivänä, ja kun rautatiematka

Pietarista Rautuun oli niin lyhyt, voi hyökkäyksen tietenkin alottaa jo

samana päivänä. Sen piti tulla meikäläisille täydellisenä yllätyksenä,

niin että meidän vähäiset voimamme tulisivat ensi iskulla murskatuiksi.

Everstiluutnantti Elfvengren päättää yllättää vihollisen. —

Hyökkäyssuunnitelma ja suuren taistelun ensi vaihe.

Everstiluutnantti Elfvengren on sekä vaaran että menestyksen hetkellä

nopsa ja toimintavalmis sotilas. Hetkisenkään epäröinti ei kuulu

hänen luonteenominaisuuksiinsa, siitä on koko hänen monivaiheinen

sotilasuransa tarpeeksi pätevänä todistuksena. Niinpä hän tälläkin

kertaa, saatuaan täyden varmuuden vihollisen hyökkäysvarusteluista,

päätti toimia nopeasti ja sotkea vihollisen kortit ryhtymällä itse

ennen sitä hyökkäykseen. Tämän hän katsoi meikäläisten ainoaksi

pelastukseksi uhkaavasta tilanteesta.

Tosin olivat hänen käytettävissään olevat voimat vähäiset, eikä ollut

edes sanottavia toiveita pikaisesta apujoukkojen saamisesta. Mutta

hyökkäyksen lähimmäksi päämääräksi hän asettikin vain vihollisen

liikeyhteyden katkaisemisen Pietarin kanssa. Kevätkelirikko oli

tulossa, ja jos rautatie saataisiin riittävän pitkältä matkalta

tuhotuksi, niin olisi suuria suunnitelmia hautovan vihollisen raskaine

varustuksineen mahdoton tulla Rautuun. Sen hyökkäys raukeaisi ennen

alkamistaan, ja jo Raudussa olevat vihollisvoimat jäisivät saarroksiin.

Hyvä, jos nekin jo ensi iskulla saataisiin niin hämmennyksiin, että

Raudun aseman nopea valloitus kävisi mahdolliseksi. Mutta jollei

niin onnellisesti kävisikään, niin ainapahan ehdittäisiin Rautuun

saarretuista vihollisista selvitä, kun apujoukkojen tulo Pietarista

kerran olisi saatu katkaistuksi.

Sitäpaitsi everstiluutnantti Elfvengren luotti siihen, että

hyökkäykseen käyminen sinänsä nostattaisi jo suuresti meikäläisten

joukkojen mielialaa, kun siihen sijaan vihollisen hyökkäyksen alettua

voisi vähälukuisten joukkojen mieliala kerrassaan painua entiseen

masennukseen, josta se jo hiukkasen oli saatu kohoamaan. Niinikään

oli hyvä syy uskoa, että meidän puolelta tapahtuva äkillinen hyökkäys

hämmästyttäisi kerrassaan vihollisen ylijohdon ja panisi sen luulemaan,

että Raudussa oli sitä vastassa suuremmatkin voimat, joten oli

kerrassaan mieletöntä sitä tietä enää yrittääkään lähteä tukemaan

suomalaisten punikkien pitkälliseksi venyvää taistelua.

Meikäläisten hyökkäysvalmistelut suoritettiin kiireesti ja mitä

suurimmassa salaisuudessa. Kiviniemessä pidettiin sotaneuvottelu,

johon everstiluutnantti Elfvengren oli kutsunut molemmat

pataljoonanpäällikkönsä, nimittäin luutnantit Aschanin ja Lindbergin.

Näille hän esitti suunnitelmansa, jonka mukaan hyökkäyksen piti

alkaa mahdollisimman kauas vihollisen selkäpuolelle suuntautuvalla

kiertoliikkeellä. Tämän kiertoliikkeen tarkotuksena oli katkaista

Raudun ja Pietarin välinen rautatieyhteys Inkerinmaalla, jossa aivan

kuin sitä varten olivat Sahajoen ja Viisjoen rautatiesillat, kumpikin

siksi suuria, että jos ne kerran saataisiin tuhotuiksi, niin olisi

pitkältä matkalta rautatieliikenne tehty viholliselle mahdottomaksi

monien viikkojen, ehkäpä kuukausienkin ajaksi.

Molemmat pataljoonanpäälliköt hyväksyivät suunnitelman täydellisesti,

ja niin valittiin suunnitellun kiertoliikkeen lähtökohdaksi ja sitä

suorittavien joukkojen etappiasemaksi Raudun kirkolta kymmenisen

kilometriä kaakkoon oleva, suuri Palkealan kylä. Tämä kylä oli näihin

saakka pysynyt melkein kokonaan syrjässä sotatoimien piiristä siitä

syystä, että sieltä vei rajalle Raasuliin päin vain huono metsätie,

jommoisille vihollinen ei liikkuessaan juuri ensinkään uskaltautunut.

Meidän kevyesti varustetuille, kiertoliikettä suorittaville joukoille

katsottiin kuitenkin senkin tien riittävän, ja niin tulisikin

kiertoliike sieltä päin viholliselle täydellisenä yllätyksenä.

Hyökkäysliikkeen alkamispäiväksi määrättiin maalisk. 25 päivä.

Edellisenä, eli maalisk. 24 päivänä siirrettiin suuri osa

kiertoliikettä suorittamaan määrätyistä joukoista kaikessa

hiljaisuudessa Kiviniemeen. Näin siirrettiin sinne Muolaan Mälkölästä

yksi ensimäisen pataljoonan komppania sekä Valkjärveltä yksi joukkue

jalkaväkeä ja vahva tiedustelujoukko. Näiden lisäksi muodostettiin

Kiviniemessä vartiopalvelusta suorittavista tai muuten siellä

sattumoisin olevista sotilaista yksi komppania jalkaväkeä.

Samaan aikaan koottiin Kiviniemeen tarpeellinen määrä hevosia, joiden

avulla joukot myöhään saman päivän iltana voitiin nopeasti viedä

Suvannon jäätä pitkin ja edelleen metsätietä myöten Palkealaan. Loput

kiertoliikkeeseen osaaottavista joukoista saisivat viime hetkellä

siirtyä suoraan Raudusta Palkealaan.

Kiertoliikettä suorittamaan määrättyjen joukkojen johto jaettiin

jääkäriluutnanttien Lindbergin ja Aschanin sekä jääkärivänrikki Sainion

ja rakuuna Kaivolan kesken. Itse everstiluutnantti Elfvengren otti

mieskohtaisesti Raudun joukkojen johdon ja läksi maalisk. 24 päivän

iltana junalla Mäkrälle. Lähtiessään hän antoi päiväkäskyn, josta

lähemmin näkyy koko taistelu, suunnitelma. Se päiväkäsky kuuluu:

»_Taistelumääräys_

Karjalan armeijakunnan I:lle rykmentille maalisk. 24 päivänä,

Kiviniemessä.

Raudun asemalle ovat kokoontuneet suuremmat vihollisvoimat, paljon

käyttämättömiä tykkejä ja sotatarpeita. Vihollisen selkäpuolella

ovat kaikki tiet, sillat ja kylät melkein tyhjät ja suojelemattomat.

Koska vihollisella on nälkä, on se päättänyt näinä päivinä hyökätä

saadakseen meidät toiselle puolen Suvantoa sekä anastaakseen meidän

elintarpeemme. Pietarin—Raasulin rautatie on heille tässä avuksi.

Jottei tämä tapahtuisi, olen päättänyt polttaa kaikki sillat

vihollisen selkäpuolelta ja samalla kiertoliikkeen avulla samalta

suunnalta hyökätä vihollisen kimppuun, niin että kaikki tykit ja muut

sotatarpeet jäisivät meidän käsiin. Tätä varten käsken:

1) I:sen pataljoonan ensimäinen komppania siirtyy tänään klo 4

iltapäivällä hevosilla Kiviniemestä Palkealan kylään, niin että se on

siellä klo 8 illalla.

2) Rykmentin eri komppania Valkjärven Vaalimoin kylästä siirtyy klo 11

aamupäivällä junalla Mäkrän kylään luutnantti Lindbergin käytettäväksi.

3) Yksi II:sen pataljoonan joukkue ja tiedustelijat siirtyvät

luutnantti Aschanin johdolla hevosilla klo 4 i.p. Kiviniemestä

Palkealan kylään, niin että ovat siellä klo 8 illalla.

4) Kaksi III:nnen pataljoonan joukkuetta siirtyy luutnantti Lindbergin

johdolla suoraan Raudusta Palkealan kylään, niin että ovat siellä klo

8 illalla.