Kalevalaisten kuoro.
Tohahti tulinen tuuli,
jylähti jumalten ääni,
kaikui kutsu kautta Kalman,
kautta untelon Kalevan.
Heräsi unesta urhot,
Sammon sankarit havahti
Tuonen tummilla tuvilla,
pankoilla pimeän pirtin.
Mistä moinen melske meillä?
Kusta kutsu kuollehille? —
Tuhat vuotta jo viruimme,
iät pitkät unhon unta,
yö vain inha ympärillä,
yö ja autius ajaton.
Mistä nyt elämä meille,
Kalman orjille kajastus? —
Syttyihe äkisti soihtu,
leiskahti verinen loimo
Pohjolassa pakkasyöhön,
säihki kuin revontulitus
tai sodan tulinen tuisku,
vainovalkean rusotus.
Portit puuntavat rämähti,
särähti Manalan salvat,
kaikki murtui mustat teljet
iskuista heleän heimon,
sankareiden säilän tieltä,
voitosta valon urosten,
jotka sorron maasta syöksi,
yön pimeän pankoiltamme,
murti muurit vangin kurjan,
orjan vaivasta opasti;
päivän päästi kammitsoista,
valon vuoresta vapahti,
alta paatisen pimeän,
hornan mustan hirmuvallan.
Urhot untelon Kalevan,
ulos unhosta Manalan!
Ylös yöstä aurinkohon,
henget suuret ja suruiset!
Mahti vanhan Väinämöisen,
tieto tietäjän ikuisen,
into seppo Ilmarisen,
taito maailman takojan,
nouskatte Manan majoilta,
pankoilta pimeän pirtin,
nouskatte uroihin noihin,
uuden Suomen sankareihin,
kansahan vapaan Kalevan,
päivän lasten laululoihin,
jotta nousis Suomen heimo,
kasvaisi Kalevan kansa
orkeaksi, kuuluisaksi,
suureksi sodan poluilla,
suuremmaksi tiedon töissä,
hengen heilimökisoissa,
jotta saisi Suomen heimo,
takoisi Kalevan kansa
uuden Sammon itsellensä,
uuden Sammon, uuden päivän,
uuden onnen ja elämän,
kauniimman Kalevan soiton!