Yö täynnä odotusta
ihmeen armaimman,
yö täynnä vaierrusta
tuskan ihanan.
Yö luomisen —
taas syntyy mailma uusi.
Yö uuden huomisen,
mi koittaa kamppailuusi,
ihminen.
Mit' onkaan sankarien
työ sun työhös nähden,
oi nainen, rakkautesi
kaikkivoivan tähden
kun elonlahjan annat
sa kautta ankarien
tuskain lapsellesi,
jot' alla sydämesi
kannat!
Yks into vain on sulia:
luoda elämää!
Voi sulle kuolo tulla,
kun _hän_ vain eloon jää
Sua polttaa — hyvästit
jo heitit elämälle.
Sa oman itses uhrasit
ja elät, kuolet _hälle_,
oi äiti hentoinen,
luoja ihmisen!
Niin itses unhoittain
luot hedelmän.
Elämälle vain
sa, äiti, nainen,
suurin runoilija mainen,
laulat hymnin elävän!
Sa, jalo, kuuluisuutta
ja kunniaa sa pyydä et,
vain kuolemattomuutta
sa nimetöntä haaveilet.
Muut laulut kalpenee,
muu kaikki halpenee
sen hymnin rinnalla.
Niin hengen hinnalla
muut laulujaan ei luo.
Niin sydänverellään
ei kirjoita niit' yksikään.
Ja luomisriemua ei suo
niin suurta mikään muu!
Kun laulut muut jo unhoittuu,
se elää, kasvaa, uutta luo,
se liittää renkaan renkaaseen
ja ketjun kaikkeuteen. —
On tullut hetkesi,
ja polte yltyy yhä.
Tää yö on kuolonpyhä:
nyt kohtalosi ratkaistaan,
nyt katkaistaan
sun mainen retkesi,
tai syntymässä polven uuden
sua oottaa onni kuolemattomuuden!
Jo tuskain paine laukeaa —
kuin kautta kaaoksen
taas elo sullo aukeaa,
kun kuulet heikon kirkaisun,
niin kauan kaivatun,
kun heräät kuumaan suudelmaan
ja _äidin_ nimi suloinen
sun korvaas kuiskataan!