Tässä vastauksessa ilmenee Ann Margret Holmgrénin koko valoisa luottamus
hyvän ja oikean voittoon. Ei hän ilman sitä koskaan olisi antautunutkaan
sellaisiin voimia, aikaa ja varoja kysyviin ponnistuksiin, kuin nuo
esitelmämatkat olivat, sillä ei Ann Margret Holmgrén liikkunut
esitelmöitsijänä äänioikeusorganisatsionien varoilla -- eihän niillä
koskaan ole sellaiseen rahoja -- vaan kaikki mitä hän teki, teki hän
omalla kustannuksellaan.
Eikä se työ suotta ollutkaan. Kaikkialla missä Ann Margret Holmgrén
liikkui, voitti hän ihmisiä ja sytytti sydämiä, joka riippui sekä hänen
personallisesta viehätysvoimastaan, että hänen lämpimästä, kaikki esteet
voittavasta vakaumuksestaan. Vähitellen syntyi naisten
äänioikeusyhdistyksiä joka kolkkaan pitkin avaraa Ruotsia, ja noin
vähintäin 70 niistä oli Ann Margret Holmgrénin perustamia.
Mutta tämä yhtämittainen matkustaminen ja puhuminen kävi hänelle
kuitenkin ajan pitkään ylivoimaiseksi ja hänen terveytensä, joka ei
milloinkaan ollut vankinta laatua, ei sitä lopulta kestänyt.
[Kuva: Ann Margret Holmgrén.]
Kun minä jokunen vuosi myöhemmin tapasin Ann Margret Holmgrénin
Tukholmassa, oli hän vuoteenomana ja kuumetäplät paloivat hänen
poskillaan. Mutta ei se sittenkään ollut pelkkä rasitus, joka häntä
sillä hetkellä vaivasi, vaan myöskin mielipaha. Norjan itsenäiseksi
julistautuminen oli juuri siihen aikaan antanut loppumatonta
keskustelunaihetta ruotsalaisille, ja norjalaisia moitittiin aivan
silmittömästi puolelta ja toiselta. Ann Margret, joka oli lämmin Norjan
ystävä ja tiesi mitä siellä ajateltiin, ei voinut ottaa osaa tähän
sanomalehdistön ja suuren yleisön parjausryöppyyn, vaan asettui
vapaammalle, inhimillisemmälle kannalle -- jopa puolustikin norjalaisten
menettelyä. Tämän johdosta hänet leimattiin epäisänmaalliseksi ja eräs
hänen läheisistä tuttavistaan selitti, että hän oli aivan sopimaton
tulevaisuudessa edustamaan Ruotsin naisia.
"Jos joku muu olisi sen sanonut", valitti Ann Margret, "ei se olisi
minuun niin koskenut, mutta kun hän, joka on valistunut ihminen ja
kuuluu meidän omaan joukkoomme, puhuu sellaista, tuntuu aivan siltä kuin
minua olisi pistetty parsinneulalla."
Me puhuimme tästä kauan aikaa ja tulimme siihen, että niin pian kun
ihmisten poliittiset intohimot ja natsionalistiset ennakkoluulot
pääsevät vallalleen, ei heillä enää ole rahtuakaan arvostelukykyä, eikä
ihmisyyttä, ei hienotunteisuutta, eikä suvaitsevaisuutta.
Mutta tätä kaikkea on Ann Margretella. Ei hän koskaan voisi siten
loukata toista, ei lausua puolueellista arvostelua, eikä umpimähkäistä
tuomiota. Hän kuuntelee ja harkitsee, hän punnitsee syitä ja vastasyitä
ja omistaa itselleen sen mikä hänestä on inhimillisintä ja oikeinta.
Siksi nuoriso niin mainiosti viihtyykin hänen seurassaan ja niin
mielellään menee hänen luokseen neuvoja ja selvyyttä saamaan elämän
pulmallisissa kysymyksissä. Paitsi että hän on lukuisien lastenlasten
kaikkein ihanteellisin "mummu", on hän niin monen nuoren ihmisen, olivat
ne sitten miehiä tai naisia, "rippiäiti" ja lohduttaja.
[Kuva: Ann Margret Holmgrénin hyvät ystävät: Caroline ja Björnstjerne
Björnson.]
Ann Margret Holmgrén on, kuten hänen hyvä ystävänsä Björnstjerne
Björnson vuosikymmeniä sitten sanoi, tehty tavattoman lujasta, mutta
samassa hienosyisestä aineksesta, hänellä on yhtaikaa monen voimallisen
miehen tarmo ja hienon, todellisen naisen alttius ja uskollisuus.
Uskollisesti ja väsymättömästi hän yhtenään vieläkin työskentelee
ihanteittensa toteuttamiseksi. Hiuksiin on tosin tullut lunta, voimat
pettävät välistä, mutta mieli on nuori ja valpas. Kun Ruotsin naiset
toissa kesänä saivat äänioikeutensa, kirjoitti hän senjohdosta: "Minä
ojennan käteni taivasta kohti ja lähetän sinne palavimmat toiveeni, että
naiset ymmärtäisivät ja pitäisivät velvollisuutenaan tuoda enemmän
puhtautta ja hyvyyttä, rauhallisuutta ja sovinnollisuutta julkiseen
elämään. Ja sitten minä myöskin toivon, etteivät he lankea kiusaukseen
astua miesten jälkiä, vaan että heillä on rohkeutta ja viisautta seurata
omaa henkeään, vaikkakin se johtaisi heitä raivaamattomille teille".
Luoda naisille oma kokoomus on hänen viimeisiä toimenpiteitään. Hän
kirjoitti tästä hiljattain minulle seuraavin sanoin: "Koetan perustaa
tänne naisten kansalaisliiton ilman puolueväriä. Pidän sellaisen naisten
kehitykselle hyvin tärkeänä. Kokoomusta tarvitaan".
Ann Margret Holmgrén kuuluu myöskin Ruotsin kaikkein lämpimimpiin
rauhanystäviin. Hän kerrassaan isoo ja janoo sitä aikaa, jolloin
kansainvälisiä selkkauksia ei enää ratkaista "miekan mittelyllä", vaan
sovinto-oikeuksien avulla. Hän tuntee kaikki Europan rauhanystävät ja
sai kerran lausua heidät tervetulleiksi omassakin maassaan. Se tapahtui
1910, jolloin Ruotsissa oli kansainvälinen rauhankongressi. Samassa
tilaisuudessa oli naisillakin oma, suuri iltakokouksensa, jonka Ann
Margret Holmgrén avasi ja ihastutti kaikkia vieraita kielitaidollaan.
Hän aloitti ranskankielellä, joka oli julistettu kongressin pääkieleksi,
jatkoi sitten saksaksi ja lausui surunsa senjohdosta, ettei Bertha v.
Suttner ollut voinut saapua, tervehti englanninkielellä Albionin
tyttäriä, sointuvalla italiankielellä Italiasta saapuneita sisariaan ja
lopuksi ruotsinkielellä pohjoismaiden naisia.
Sellaiset henkilöt kuin Ann Margret Holmgrén eivät ole ainoastaan mitä
tärkeimpiä sivistyselämän luojia ja kannattajia omassa maassaan, vaan
vieläpä he sen mainetta ulospäinkin suuresti lisäävät ja opettavat vain
oman olemassaolonsa kautta vierastakin kunnioittamaan maata ja kansaa,
jonka keskuudesta sellaisia jaloja, tasapuolisia, laajakatseisia naisia
on noussut.
BERTHA v. SUTTNER.
*Bertha v. Suttner* oli muutamassa vuodessa "Aseet pois" nimisen
romaaninsa kautta saavuttanut maailmanmaineen, mutta personallisesti
ihmiset tiesivät hänestä hyvin vähän, siihen määrin vähän, että kun minä
Wienissä ollessani mielelläni olisin tahtonut mennä häntä tapaamaan, oli
miltei mahdoton saada selville missä hän asui. Kun toiset arvelivat
hänen asuvan Wienissä, tiesivät toiset, että hän oli Unkarissa.
Viimein käännyin hänen kustantajansa puoleen ja tältä sain jo hiukan
varmemmat tiedot. "Vapaaherratar v. Suttner", julisti hän hyvin
juhlallisesti, "asuu omistamassaan Harmansdorffin linnassa tunnin matkan
päässä Wienistä, mutta hänellä on oma kortteerinsa pääkaupungissa." Ja
sitten hän mainitsi kadun ja numeron. Saatuani tämän osoitteen, riensin
heti sinne ja löysinkin tuon kaivatun nimen v. Suttner ovella, mutta --
kirjailijan asunto se nyt kuitenkaan ei ollut, vaan erään hänen
sukulaisensa. Mutta tämä tiesi jo sentään hiukan enemmän kuin muut, hän
nimittäin tiesi kertoa, että Bertha v. Suttner juuri sillä hetkellä oli
Wienissä ja asui tapansa mukaan hotellissa "am Grabenin" varrella. Taas
seurasi uusi etsiminen, mutta perille tultuani sain kuulla, että hän
vähää ennen oli mennyt ulos ja oli tavattavana vasta seuraavana aamuna.
Oli nimittäin jo ehtinyt tulla ilta kaiken tämän kuulustelemisen ja
etsimisen kestäessä.
Seuraavana aamuna olin hotellissa ja seisoin viimeinkin etsimäni edessä.
Ei -- en sentään sittenkään heti, sillä ovenvartija oli erehtynyt ja
luuli minun kysyneeni parooni Suttneria ja niin tulin ensin tavanneeksi
Bertha v. Suttnerin puolison. Hänestä en ole säilyttänyt mitään muuta
muistoa, kuin että hän oli kookas, keski-ikäinen herrasmies, joka
pikemmin näytti puolisoaan vanhemmalta kuin nuoremmalta, vaikka hän itse
teossa oli häntä seitsemän vuotta nuorempi.
Mutta Bertha v. Suttner näyttikin harvinaisen nuorelta. Se oli ihan ensi
vaikutelmani hänestä. Tiesin että hän pari vuotta aikaisemmin oli
täyttänyt 50 vuotta, ja ollut suurien juhlallisuuksien esineenä ja siksi
odotin tapaavani vanhanpuoleisen rouvan, jonka ulkomuodossa olisi
"jätteitä entisestä kauneudesta" kuten hän kertoo sankarittarestaan
"Aseet pois" nimisessä romaanissaan, sillä kuten moni muukin, kuvittelin
minäkin, että hän itse olisi tuon teoksen päähenkilö. Mutta Bertha v.
Suttnerissa ei vielä ollut vanhuuden merkkiäkään. Hipiä oli hieno, tukka
ruskea ja piirteet olivat vain vuosien kuluessa saaneet enemmän
henkevyyttä ja syvyyttä. Varsinkin olivat silmät sametinpehmeine
loistoineen ja vaihtelevine ilmeineen hyvin huomiota herättävät.
[Kuva: Bertha v. Suttner.]
Ja mitä hänen ulkonaiseen käytökseensä tulee, oli se niin hiottu ja
hieno, kuin olisi hän koko elämänsä liikkunut hovipiireissä, missä
muotoihin pannaan mitä suurinta painoa. Joka liike ja joka käänne oli
täynnä pehmeyttä ja sulavuutta, kohteliaisuutta ja arvokkuutta, joka
tietysti oli suureksi eduksi hänen ajamalleen asialle. Kaikkein
hienoimmat ja vaativimmatkin valtiomiehet ja diplomaatit olivat ihankuin
pakoitetut kuulemaan naista, joka jo ulkonaisesti kaikin puolin oli
heidän vertaisensa, joka esiintymisensä puolesta täytti kaikkein
ankarimmatkin vaatimukset.
Ei kukaan ensi näkemältä olisi voinut aavistaa, että henkilö, joka
näytti niin lempeältä ja hillityltä, olisi ollut niin uudenaikainen ja
radikaali, että hän olisi ottanut vastustaakseen koko sitä maailmaa ja
katsantokantaa, jonka keskuudessa hän oli kasvanut ja liikkunut. Sillä
Bertha v. Suttner oli kotoisin upseeripiireistä, siellä hän oli syntynyt
ja kasvatettu, sieltä hän oli ensi vaikutelmansa saanut ja siksi hän
myöskin niin mainiosti kykeni kuvaamaan sen katsantokantaa ja siellä
vallitsevia ennakkoluuloja.
Tietysti minä, kuten kaikki muutkin muukalaiset, jotka tunkeusivat
Bertha v. Suttnerin puheille, aloitin sillä, että kiitin häntä hänen
kirjastaan ja siitä, että hän oli ottanut ajaakseen aikakautemme
suurinta tärkeintä asiaa. Hän näytti hyvin tyytyväiseltä kuullessaan,
että "Aseet pois" oli voittanut meillä paljon ystäviä ja kun minä
mainitsin, että siitä oli muodostettu mukailu nuorisoakin varten n. k.
*nuorisopainos*, niin hänen kauniit silmänsä säteilivät. Niin
oivallisena hän sitä piti, että rupesi suunnittelemaan saksankielistäkin
nuorisopainosta.
Bertha v. Suttner oli niin paljon liikkunut tällä alalla, että hän tiesi
paremmin kuin ehkä kukaan muu miten syvät juuret sotaisella
katsantokannalla oli, miten se oli päässyt läpitunkemaan koko meidän
julkisen ja yksityisen elämämme, oli sitten kysymys kirkosta, koulusta,
sanomalehdistöstä ja hallituksesta tai seuraelämästä. Ja siksi hän
myöskin käsitti, että mielipiteen muuttaminen oli ensi tehtävä, johon
taas ei ollut muuta keinoa kuin puhuttu ja kirjoitettu sana.
Rauhanliikkeen päämääränä oli siis aluksi luoda yleinen mielipide
kansainvälisen oikeusjärjestelmän hyväksi nykyisen sotatilan sijaan,
eikä aseista riisuminen. Se oli vasta seuraava askel. Ei keskiajan
ritarien ja linnanherrojen taistelutkaan loppuneet siten, että he
täyttivät linnojaan ympäröivät vallihaudat ja ottivat pois
nostosiltansa, vaan ne kävivät tarpeettomiksi samassa määrin kuin maan
hallitsijat tulivat niin voimakkaiksi, että he saattoivat tehdä lopun
näistä yksityisten meteleistä. Niinikään tulee eri valtioiden liitto
rauhan ylläpitämiseksi aiheuttamaan aseista riisumisen.
Ajatus että Bertha v. Suttner oli teoksessaan "Aseet pois" esittänyt
omia kokemuksiaan, ei jättänyt minua rauhaan ja siksi minä kysyin oliko
hän itse kaiken sen kauhun kokenut, joka siellä oli kuvattuna. -- "Juuri
saman kysymyksen ovat kaikki muutkin tehneet", hymyili hän, "ja niin
minulla yhä uudestaan on ollut syytä vakuuttaa, etten ole kuvannut siinä
omaa elämääni, ja ettei puolisoni kuulu sotilassäätyyn."
Mutta muuten hän ei kertonut itsestään niin mitään, eikä minulla ollut
rohkeutta kysyä, sillä tunsin muutenkin, että olin tullut varsin
sopimattomaan aikaan, juuri vähää ennenkuin hänen piti matkustaa
maatilalleen. Siellä hänet olisi pitänytkin nähdä linnanhaltijattarena,
omassa ympäristössään, eikä aamukunnossa olevassa hotellihuoneessa.
Tämän pikaisen käynnin seuraus oli kuitenkin, että minä koitin saada
elämäkerrallisia tietoja Bertha v. Suttnerista ja löysinkin aina sieltä
ja täältä jonkun pienen piirteen ja häntä koskevan kuvauksen. Niistä
kävi ilmi, että hän oli syntynyt Pragissa v. 1843, missä hänen isänsä
oli sotamarsalkka kreivi Kinsky, jonka perhe kuului Itävallan kaikkein
vanhimpiin. Äidin sukutaulu ei ulottunut niin pitkälle, mutta siihen
kuului sensijaan kirjallisia suuruuksia, sellaisia kuin esim. Theodor
Körner.
Sen ajan nuorille tytöille annettiin varsin pintapuolinen koulusivistys,
mutta nuori Bertha kreivitär oli huvitettu lukemisesta ja hankki siten
itselleen omin päin hyvinkin laajat tiedot. Muun muassa hän sanoi
saaneensa paljon vaikutelmia Ludvig Büchnerin "Kraft und Stoft"
nimisestä teoksesta. Vaikuttiko häneen nämä uudet ajatukset tai oliko
elämä hänestä kodissa muuten ahdistavaa -- pääasia oli, että hän lähti
kotoaan vieraisiin ja rupesi m. m. kotiopettajattareksi parooni
Suttnerin perheeseen. Siellä hän talon nuoressa pojassa löysi
sukulaissielun, jonka kanssa hänellä oli paljon yhteistä. Tuttavuus
kehittyi rakkaudeksi, mutta kun parooni Suttnerin vanhemmat vastustivat
nuorten avioliittoa, ottivat he kohtalonsa omiin käsiinsä, antoivat
vihkiä itsensä 1876 ja muuttivat Kaukaasiaan, missä olivat lähes
kymmenen vuotta.
Ei kummallakaan ollut mitään kotoa saatuja myötäjäisiä, ja niin he
olivat pakoitetut kaikki itse hankkimaan ja jokapäiväisen leipänsä
ansaitsemaan. Nuori aviovaimo antoi soittotunteja ja ranskantunteja sekä
rupesi kirjoittamaan. Hänen puolisonsa kirjoitti myöskin, ja heidän
pienessä kodissaan oli kirjoituspöytä kaikkein suurin huonekalu, jonka
ääressä molemmat istuivat vastatusten tehden työtä, sutten talvi-iltoina
ulkona ulvoessa ja teekeittiön nurkassa iloisesti poristessa.
Bertha v. Suttnerin aikaisimmat teokset eivät herättäneet mitään
erityistä huomiota, vaikka niitä jo ehti kokoontua koko joukko kuten
esim. "Inventarium einer Seele" 1882, "Ein Manuskript" 1885, "High life"
1886, "Schriftsteller-Roman" 1888 y. m. Vasta "Aseet pois", joka
ilmestyi 1889, hänen maineensa perusti. Kerrotaan, että kustantaja
pudisti päätään luettuaan sen käsikirjoituksen. Sellainen teos ei
hänestä mitenkään menisi Itävallassa, joka alusta loppuun oli
militaristinen maa ja jossa upseerisääty näytteli ensi osaa. Mutta tämän
teoksen kävi juuri kuin Harriet Beecher Stowen "Tuomo sedän tuvan",
jonka suhteen kustantaja aikoinaan myöskin oli epäröivällä kannalla.
Siitä tuli uranuurtaja, vankka lumiaura, joka avasi tien kaikille
niille, jotka siihen asti vain pieniä, yksinäisiä polkuja olivat
astuneet, siitä tuli välinpitämättömien herättäjä, epäröivien
rohkaisija, laimeiden lämmittäjä, lämpimien tosi toimiin ja työhön
innostuttaja. Paitsi että se saksankielisenä levisi kaikkialle, missä
saksan kieltä yleensä ymmärretään, ja että sitä ilmestyi painos toisensa
jälkeen, -- 20 vuotta sen ilmestymisen jälkeen oli niiden luku jo 40 --
niin se käännettynä eri sivistyskielille on vaeltanut ympäri maailman.
Mikä on ollut syynä sen suureen leviämiseen ja siihen huomioon, jonka se
on herättänyt. Kaikki, -- yksin Bertha v. Suttnerin lämpimimmät
ihailijat, myöntävät, ettei se sisällä mitään uutta, jota ei ennen olisi
kuultu. Olivathan maailman suurimmat henget ja opettajat aina
Kristuksesta ja Buddhasta alkaen puhuneet sotaa vastaan, ja onhan monen
myöhemmän rauhanapostolin nimi, kuten esim. Kantin, Herderin, Benthamin,
Channingin, Tolstoin y. m. hyvinkin tunnettu. Mutta tapa, millä he ovat
puhuneet tästä suuresta kysymyksestä, on kuitenkin ollut enemmän taikka
vähemmän tieteellinen, eikä se niinmuodoin ole tunkeutunut suurien
joukkojen keskuuteen, pannut heidän mielikuvitustaan liikkeelle ja
puhunut heidän tunteilleen. Siinä on B. v. S:n teoksen suuri valtti,
että hän on ottanut kuvatakseen eläviä ihmisiä ja osoittanut miten sota
hävittää heidän onnensa, katkaisee kaikki siteet, sirottelee heidät
ympäri maailmaa, nostaa pinnalle kaikki mitä ihmisessä on alhaisinta ja
huonoa, antaa sijaa omanvoiton pyynnölle, vihalle, valheelle, kostolle
ja petokselle. Ja tätä tehdessään hän käyttää kaikkia keinoja; hän on
välistä loogillinen ja terävä, välistä pureva ja ivallinen, välistä
kaunopuhelias ja tunteellinen. Siinä on paljonkin vaihtelua ja
loppusävel on kuitenkin aina sama: sota on ihmiskunnan suurin häpeä ja
rikos, se tuottaa yhtä paljon onnettomuutta voittajalle kuin voitetulle,
eikä se suinkaan tule kuin varas yöllä vasten ihmisten tahtoa ja
toimintaa, kuten tulivuoren purkaukset, maanjärinät ja vedentulvat, vaan
ihmiset ovat päinvastoin hyvinkin toimeliaat sen suhteen, alkaen
sanomalehdistöstä, joka on luomassa sotaista intoa kansoihin,
diplomaatteihin ja parlamentteihin asti.
Niinkuin "Aseet pois" on Bertha v. Suttnerin tärkein romaani, on yleensä
hänen kirjallisen tuotantonsa pysyväisin osa se, joka koskee sotaa. Aina
vuodesta 1892 toukokuuhun 1914 kirjoitti hän "Friedenswarte" nimiseen
aikakauslehteen "Randglossen zur Zeitgeschichte" (Reunamuistutuksia
nykyajan historiaan) jotka Alfred H. Fried hänen kuolemansa jälkeen on
koonnut ja ulosantanut erityisenä kaksiosaisena teoksena. Siinä on
paljon siitä ennustettu, joka nyt on toteutunut, kuten B. v. S. monessa
puheessaankin sen selvin sanoin osoitti. Kerrankin, kun hän kutsuttiin
puhumaan Wienin kauppiasyhdistykseen, sanoi hän m. m.:
"Tulevaisuuden sota, ettekö näe sen lähenevän, tuon hirvittävän
miljoonamurhan? Ettekö näe miten kokonaiset kansat ryntäävät toistensa
kimppuun, ettekö näe miten he tulevat kuoloa syytävine murha-aseineen,
jotka parissa tunnissa tuhoavat kokonaisia armeijoja. Ilmasta, veden
alta, kaikkialta suhisee räjäyttäviä, pirullisia projektiileja. Ja vielä
kauheampi kuin tämä hävitysukkonen, vielä raivoisampi kuin
dynamiittiräjäykset on kidutettujen ja epätoivoisten valitushuudot ja
hirveä ulvonta. Eikä ole toiveitakaan siitä, että se johtaisi voittoon
ja rauhaan. Sillä tulevaisuuden sodalla ei ole loppua, eikä ratkaisua.
Ei se ole kaksintaistelua, jolloin toinen vaipuu maahan ja toinen jää
pystyyn, vaan se on kamppailua perikadon partaalla, jolloin molemmat,
käyden toistensa kurkkuun, vajoavat syvyyteen."
Vaikka B. v. S. ennen muuta on tunnettu uuden, kansainvälisen
oikeusjärjestelmän esitaistelijaksi, ei hän suinkaan ummistanut silmiään
muidenkaan ajan kysymysten suhteen. V. 1892 hän julkaisi "Das
Maschinenalter" nimisen teoksensa, missä hän antaa läpileikkauksen
kaikista sen ajan ilmiöistä ja arvostelee niitä, varsinkin kaikkea mikä
niissä on vanhojen ennakkoluulojen kahlehtimaa, kuluneen tavan
noudattamista ja epävanhurskasta -- hyvinkin ankarasti.
[Kuva: Bertha v. Suttner.]
Muutamia vuosia myöhemmin tapasin B. v. S:n uudelleen, hyvinkin
kohtalokkaana ajanjaksona. Haagin rauhankonferenssi oli juuri silloin
tulossa ja Bertha v. Suttner kohdisti siihen paljonkin toiveita, samassa
kun sanomalehdistö ja pilalehdet sitä ahkerammin koittivat tehdä sen
naurunalaiseksi ja mitättömäksi. Varsinkin ne kävivät säälimättä niiden
henkilöiden kimppuun, jotka sitä kannattivat. Bertha von Suttner oli
niistä erityisesti kiitollinen pilkanaihe, eikä suinkaan Europassa
siihen aikaan ollut pilalehteä, jossa rauhan Berthaa ei olisi kuvattu ja
ivattu.
Eihän se ole kellekään hauskaa nähdä lempiaatteitaan polettavan lokaan
ja irvistettävän, ja kaikesta päättäen oli tämä suurestikin loukannut
B. v. S:a, sillä hän sanoi m. m.: "Miksi ei kukaan tahdo tsaaria auttaa.
Kaikki ovat vain vastustavalla kannalla?" Tämän hän tuli lausuneeksi sen
johdosta, että minullakin oli pitkä tsaaria koskeva valitus-litania
helmikuun manifestin johdosta.
Kaikesta näki, että B. v. S. piti tätä ensimäistä rauhankonferenssia
hyvinkin tärkeänä. Mutta tietysti se sitten tuotti hänelle suurta
pettymystä.
[Kuva: Rakennus Haagissa, missä ensimäisen rauhankonferenssin
neuvottelut pidettiin.]
Hän matkusti itse Haagiin täksi ajaksi ollaksensa tapahtumia lähellä,
kävi tapaamassa ja puhuttelemassa eri maiden lähettiläitä ja erään
tuttavani, siellä olleen pikku valtion edustajan, todistuksen mukaan,
hän esiintyi niin mallikelpoisen hienosti ja tahdikkaasti, ettei
ankarinkaan arvostelu löytänyt siinä mitään moittimisen sijaa. Mutta
samassa hän piankin huomasi, että hallitukset olivat lähettäneet sinne
vain enimmäkseen sellaisia "vanhan koulun" diplomaatteja, jotka kaikin
mokomin koittivat pitää tilannetta ennallaan ja, taitavasti sanansa
asettaen, onnistuivat siinä erityisen hyvin. He olivat vielä sillä
kannalla, että »miekkansa terotettuna ja ruutinsa kuivana pitämällä»
edistää parhaiten rauhaa.
Kun valtiomiesten ja diplomaattien puolelta oli niin vähän odottamista,
rupesi Bertha von Suttner yhä enemmän kiinnittämään toiveitaan
organiseerattuun työväestöön ja naisiin. Ei niin, että hän luuli
yksinomaan näidenkään ryhmien äänioikeuden riittävän maailmalle rauhaa
hankkimaan, sillä olihan sielläpäinkin kyllä paljon sotainnostusta, kun
siksi kävi ja niitä kieliä ruvettiin virittämään. Mutta hän arveli
kuitenkin, että ne vaaliuurnilla ja parlamenteissa voisivat hiukan
jäähdyttää, kun oli esim. kysymys sotaisiin tarkoituksiin myönnettävistä
varoista.
"Kulttuurimaailma rientää itsemurhaa kohti" hän jo moniaita vuosia ennen
maailmanpalon puhkeamista oli sanonut nähdessään yhä lisääntyvät
varustukset, diplomaattien toimeenpanemat salaiset liitot,
sanomalehdistön kiihoitustyön, joka lopulta kuin ruttotauti tarttuu
kaikkiin, eikä suinkaan vähin nuorisoon ja tunneherkkiin naisiin.
Kun Saksan kansallismielisten naisosasto vähää ennen sodan alkua vietti
juhlaa, esitettiin siellä rauhanaatetta ivaava näytelmäkappale, jossa
osoitettiin miten hyväntahtoinen, saksalainen "Mikkeli" rohkeasti
vapautuu, oltuaan jo vähällä joutua erään maailmankansalaisen ja tämän
"Kosmopolinchen" nimisen tyttären sekä viekkaiden naapuriensa pauloihin.
Juhlaa koskevassa sanomalehtiselostuksessa sanottiin m. m.: "Kappaleen
voimakkaat letkaukset osuivat myöskin tuohon väsymättömään, rauhaa
huutavaan Bertha v. Suttneriin, joka esiintyi kappaleessa vetistelevänä
emäntänä "zum Völkerfrieden" nimisessä ravintolassa." --
Ymmärtää millainen mieliala silloin oli Saksassa, kun tällainen puhe
kulki täysipitoisesta ja tällaista pilaa tehtiin henkilöstä, joka
kuitenkin oli hankkinut saksalaiselle nimelle niin paljon loistoa.
Olihan B. v. S. jo 1905 vastaanottanut Nobelin rauhanpalkinnonkin.
Mutta varmaan saksankieltä puhuvat naiset nyt jo katselevat asiaa eri
tavalla, jopa saksankieliset sanomalehdetkin.
Bertha von Suttnerin ei itse tarvinnut nähdä sitä kauhun aikaa, jonka
tuloa hän niin varmasti oli ennustanut, sillä hän pääsi, kuten tunnettu,
pois kuukautta ennen sodan puhkeamista. Silloin hän jo olikin ehtinyt
antaa niin paljon, että siitä riittää monelle polvelle ja ne tulevat
ihan varmaan useinkin hänen kaukonäköisyyttään ihmettelemään.