_Kertoelma Herran Oppivaisen Europaeuksen matkoilta Karjalassa_.
Marras-kuussa 16 päivänä 1845 läksin Kajaanista kosken työssä olleiden
Kuhmolaisien seurassa matkaan Wenäjälle päin. Raviasti astuen tulin
heidän seurassansa Kiekin kylään asti, joka on viimeinen kylä
Kuhmoniemen kappelia Wenäjän rajaa vasten. Siitä tahdoin lähteä yksin
edelleni. Matkasta kysyttyäni, sanottiin salotalon Kivikiekin olevan 15
virstan päässä välillä, mutta tien sinne niin huonon, ettei kukaan
äkkinäinen voi johdattajatta pitää sitä. Johdattajaa kysyttyäni, sanoi
talon mies tahtovansa mennä ruokoa niittämään likeltä Kivikiekkiä, ja
lupasi sentähden tulla huokiammasta johdattamaan, nimittäin ruplasta.
Minusta tuo kuitenkin oli ylen paljon, mutta mies ei tahtonut
kopeikkaakaan vähentää, ehkä talo näkyi olevan kyllä köyhässä tilassa,
kuin jo survoista oli syötävänä. Erästä kosken työmiestä, jonka matka
vielä piti saman talon kautta, jossa nyt olin, pyysin huokiammasta,
mutta tämäpä tahtoi vielä enemmin, ehkä sanoi ei senkään verran olevan
suun varaa kotonansa, että voisi leipää kylästä ostamatta sinne mennä.
He syyttivät jäillä olevan vaikian matkata, sillä yöllä oli satanut
vettä niin että pian kaikki lumi, mitä löytyi, oli sulanut pois ja jäät
tulleet kieriksi, joka ruo'on niittäjälle kuitenkin olisi ollut eduksi.
Ehkä köyhyys näin oli molemmilla käsissä, niin ruvettiin kuitenkin
pitämän neuvoa kahvin ostosta, ja minä, kun jo johdattajien
kalleuttakin pahaksuin, hylkäsin heidät nyt peräti, sillä oman tieten
en millonkaan tahtoisi antaa rahaa tuhlattavaksi, kuin ei erinomaista
tarvista ole. Kuin muita johdattajaksi sopivia en saanut, niin päätin
yksin lähteä. Tietä kysyttyäni sanottiin sen kulkevan 8 lammin ylitse,
joiden kautta joki tulee Kivikiekistä, ja tien aina kulkevan sen oikian
puolitse. Vielä sanottiin re'en jäl'et olevan pitkin tietä.
Jo ensimäiselle lammille tultuani sain nähdä, että jäät olivat ylen
vaikiat kul'ettavat, sillä lunta ei niillä ollut rahtuakaan, mutta
vettä kyllältä ja sentähden niin liukkaat, että lapikoillani työn
tuskin väen väkisin pääsin eteenpäin. Hiihtää piti ylen varusasti ja
yhtä jalkaa eteenpäin työntäessä livestyi toinen jo puolen vertaa
takaperin. Siinäkin tahtoi kellauttaa monessa paikoin. Kulku oli siis
ylen hidas jäällä ja vielä kuin enimmissä paikoin niitä rien jälkiäkään
ei enään tuntunut, niin oli ylen vaikia löytää tien suuta toiselta
puolelta. Jos sen jonkun lammin päästä löysikin, niin oli yhtä vaikia
pitää sitä, sillä maalla ei ollut paljon tiestä eikä jälestäkään
sanottavaa. Muutamista kannaksista menin mielihavilla yli puiden
merkkiä myöten. Toisilla kannaksilla pidin jo'en sivua.
Yhdellä kannaksella näin ukkoselta säretyn suuren hongan. Latva oli
sylen kolmen päästä murtunut poikki, ja pudonnut pystyyn hongan
tyvelle. Muu osa hongasta oli revennyt kolmeen osaan juurihin asti ja
lohkareita oli sinkunut laajalta ympärille; loitimmaisia oli 45
askeleen päässä hongasta. Palanutta paikkaa ei näkynyt yhtään.
Kuin enimmiten en päässyt oikialla kunnolla kulkemaan, niin tuli
päivästä, joka täällä pohjaispuolella lyhenee enemmin kuin
eteläpuolella Suomenmaata, jo ennen taloon päästyäni loppu. Kuuta ei
ollut, ja pilvinen taivas ja lumeton maa tekivät syksy-yön pian
pilkkopimiäksi. Vielä tuli lampi, jota kulin enimmiten rantaa myöten,
etten menisi sivuitse jo'en suusta. Siihen päästyäni upposin pulahdin
puolen sylen syvältä sisään, jota en osannut varoakaan, kuin jää ei
yhtään ääntänyt ennen kuin lohkesi, johon jäällä oleva vesi kyllä oli
syynä. Siitä pulakasta päästyäni astuin lötsötin korpia, varvikkoa,
hakolikkoa, ja millon mitäkin, joissa umpipimiässä ei juuri juoksemaan
päässyt. Puututtuani muutamaan pajupehkoon, luulinkin jo tulleeni
vanhan Wipusen parran alle. Jopa oli sen päiväinen mutkikas matkakin
pian samanlainen, kuin koska itse vanha Wäinämöinen:
"Läksi saamahan sanoja,
Ongelmoita ottamahan,
Vatsasta vanhan Kalevan,
Suusta Antero Wipusen."
Hänkin:
"Toki läksi ei totellut.
Astu päivän helkytteli
Naisten neulojen neniä,
Astu toisen torkutteli
Miesten miekan tutkamia,
Kolmannenki keikutteli
Iiron tapparan teriä."
Ja kuin jalkani missä upohtui lähteen silmään taikka muuhun
avopaikkaan, niin juohtui mieleeni, että Wäinämöinenki kukaties samalla
lailla
"Torkahti jalansa toisen,
Vaapahti vasempaensa,
Suuhun Antero Wipusen,
Mahtipontisen povehen."
Aholle päästyäni rupesin tulta pyytämään vanhoilla raapustimillani,
joita onneksi oli jäänyt laukkuhuni kesämatkasta. Onnestuikin monen
turhan ko'etuksen perästä ja vanha tervaskanto lekkosi pian aholla.
Siinä muutin osaksi kuivat vaatteet päälleni ja kuivaelin märkiä.
Rupesin ma'ata ja makasin niin lystisti kuin parahimmalla vuoteella.
Päivän valetessa läksin siitä, ja tulin virstan verran käytyäni taloon.
Toisena päivänä läksin siitäkin ja tulin 20 virstaa käytyäni Roukkolan
kylään Wenäjän puolella.
Toisessa kylässä nimeltä Omelianan kylä, al'oin jo saada runoja. Yksi
runo Lemminkäisestä oli kaikin uutta, mutta sen perästä en ole tähän
asti saanut yhtään uutta Kalevalan runoa, sen kun toisintoja ja
lisäsanoja entisille: niin tarkoin ovat ne jo ennen kerätyt. Kuitenkin
toivon vielä saavani uusiakin enemmin, kuin tulen parempihin
laulupaikkoin ja semmoisiin, joissa ennen on vähän taikka ei vielä
yhtään kerätty.
Vanhoja runoja ei mahdakkaan olla enään erinomaisia laulamatta, sillä
ajan pitkässä ovat ne jo kerinneet levetä paljon ympäri. Usiammat runot
lauletaan jo taikka paremman vielä sadoiltakin laulajilta ja pian joka
laulajapaikassa Vienan meren sivumaista Laatukkaan asti. Tästä nähdään,
että vanhoja lauluja vähän muulloin on voinut hävitä, kuin alussa,
koska vielä yksiltä laulettiin, ja runot, jotka vielä nyt yksiltä
lauletaan, mahtaavat olla myöhemmin tehtyjä, taikka muita vanhempia
lauluja, kaunistettuja Kalevalan asioilioiden nimillä ja niiden
asioihin sovitettuja. Näihin luulen kuuluvan alkupuolen Kalevalan
31:stä runosta.
Viime mainitusta kylästä läksin 37 virstaa pitkälle taipaleelle
astumaan Muujärven kylään päin. Mies ja nainen ratsashevoisella olivat
ensimältä matkakumppalini mutta jättivät pian. Valkialla päivälläkin ja
vielä enemmin sitä ennen ja jälkeen laukeilin kellahtelin monta kertaa,
sillä nuorta liukasta lunta oli satanut ja lapikkaat, jotka te'etin
matkakseni ovat liukkaalla hankalammat kuin tavalliset saappaat. Jo
minäkin sain "pitkin päätäni pidellä, miten olla kuin eleä", jos
lapikkaat kaiken talvia näin liukastaavat. Eipä kuitenkaan ole
liukastaneet.
Myöhän illalla tulin kylään, eikä muualla ollut enään valkiata, kuin
yhdessä mökissä, joka oli köyhin koko kylässä, kuin jo toisena taikka
kolmantena päivänä piti muilta paikoilta mentämän einehen etsoon.
Leipää ei ollut enään koko perehellä, sen kun kapoja vähän ja hallan
panneita otrajauhoja pienessä ropehessa. Ja luulisiko sen moni
Suomalainen, -- siinäkin oli vieraanvara.[1] Emäntä tahtoi kohta ruveta
keittämään kapaa syödäkseni, mutta minä kielsin ja rupesin siltaan
makaamaan. Aamulla anoi hän rahaa ostaaksensa minua vasten leipää, ja
rupesi perheellensä leipomaan vähän olkileipää, minkä sen vähän jauhon
avulla voi saada, Leipää tuotiin rahalla toisesta talosta ja kapaa
keitettiin, niin että minä tulin siinä niin hyvin aikoin, kuin monessa
muussakin paikassa.
Suomen puolella sanottaisi jo kyllä monessa varakkaammassakin paikassa:
"ei meillä ole mitä syödä vieraalle; jos menisitte toiseen taloon", ja
tässä talossa sanottiin "ette tarvitse mennä mihinkään muuallen, tähän
saatte kaikki, mitä pitää".
Wenäjän puolella otetaan vieras hyvin vastaan ja syötetään aina
ruoka-ajalla kysymättä. Lyhyemmille matkoille ei tavallisesti evästetä
miestä eikä hevoistakaan, kuin mitä suuremmilla teillä lienee, ja
Suomeenkin matkatessa ei moni evästä itseänsä, mutta ostaa ennen joka
paikassa tarpeensa, kussa ei ilman saa.
Siitä menin koko perhekunnan myötä hevoisella edelleni itään päin
Tiiksijärven kylään. Siitä käännyin pohjaisiin päin Kiimasjärven kylään
asti, josta muutamissa syrjäkylissä käytyäni, käännyin takaisin länttä
kohden, ensisti Luvajärven kylään muutaman miehen re'essä samasta
kylästä, jonka kanssa lähetin kirjaisen Kajaaniin. Sitte tulin
Akonlahteen ja siitä pohjaisiin päin Wuokinsalmeen Suomen rajalla.
Ensin muutamissa muissa paikoissa käytyäni, kävin Hietajärven talossa
Suomen puolella ehkä Wenäjän uskoinen. Siinä oli vanha eukko, jonka
kyllä työn tuskin sain lauluille, mutta sen yksi sana maksoi enemmin
kuin monta kymmentä muiden.
Tämän eukon laulusta tuli se merkillinen tieto, että Lemminkäinen
Pohjolan häissä tappoi Joukahaisen Pohjolan isännän. Tämä toteuttaa
sen, kuu Tohtor Lönnrot jo on arvannut ja sanoo Kalevalan esipuheen
VII:nellä sivulla: "Joukahaisen taas pitäisin urohona Pohjan kansasta,
ken tiesi vaikk' ollee yksi, jota Pohjan pojaksi (yksiku Pohjolan
isäntä; Kalevalan runo 17 värsyt 631, 650) ja Lappalaiseksi paikottain
nimitetään."
Tämän arvelun toteuduttua nähdään, että Kalevalan 30:nen runon, jossa
vielä elävästä Joukahaisesta lauletaan, oikeastansa pitäisi oleman
ennen Pohjolan häälaulua koska Joukahainen jo häissä tapetaan. Ei
kukaan mahtane kieltää, että se on asetettava Lappalaisen kyyttösilmän
laulun edelle, sillä edellisestä Tohtor Lönnrotin arvelusta ja
muustakin näkyy, että tämä Lappalainen oli sama Joukahainen, joka
nähtävästi sentähden.
"Piti viikoista vihoa,
Kauan aikaista katsetta
Kera vanhan Wäinämöisen",
kuin vastatuksin Wäinämöisen kanssa ajettuansa joutui pahaan seikkaan
ja sitä kostaaksensa ampui Wäinämöistä jousellansa ja tappoi hevoisen.
Että Lappalainen on Joukahainen, osoittaa tämän runon 24:ns värsy. Kuin
edellimäiset värsyt luettelevat osaavasti Kalevalan sisälläpidon
Wäinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen puolelta, niin olisikos laulaja
ollut väärässä Joukahaisen kohdassa? Sitä ei ole syytä ajatella, sillä
sopii hyvin kyllä Lappalaiseen, joka muistakin syistä nähdään olevan
sama, ku Joukahainen.
Voisi kyllä joku sanoa, että Joukahaisen jousia mainitaan 30:esäkin
runossa, mutta siinä ei muuta kuin mainitaan niitä, ja ei mitään niiden
"tiestä". Ainaki voipi arvata, ettei niistä siinä puhuta, mutta
Lappalaisen jousen tiestä, josta kyllä on virsiä vedelty ja jatkunut
30:nes runo näyttää Joukahaisen olevan ankaran jousimiehen: sama
ensimäisessä runossa. Siinä näkyy hänen emonsa ja naisensa olevan samat
kun 13:nessä runossa mainitaan. Näkyy myös, että Joukahainen tiesi
Wäinämöisen tulevan luvattua sisärtänsä noutamaan, kuin suorihen
vahtaaman, ja
Katso illat, katso aamut.
Katso kerran, keskipäivän
Tulevaksi Wäinämöistä,
Saavaksi suvantolaista.
Wäinömöinen oli Pohjolan seuduissa, kuin häneltä hevonen ammuttiin, ja
se nähdään siitä, kuin Pohjan akkakin kuuli Wäinämöisen itkun ja
urinan, se on: hätähuudon. Että Wäinämöisen asia olikin Pohjan tyttiä
noutaa; sen osoittaa selvästi kolmannen runon alku.
Kyllä voisi joku sanoa, että 31:sessä runossa mahtanee puhuttaa siitä
Pohjan akan tyttärestä, jonka Joukahainen lupasi Wäinämöiselle, mutta
todempi lienee, mitä jo sanoin tästä runosta, että sen alkupuoli on
mahtanut jälestä päin tulla kaunistetuksi Kalevalan asioilioiden
nimillä, ehkä muuten ei saatu sopimaan niiden asioihin.
Tämä runo lauletaan naisilta häälauluna pian joka paikassa, mutta minä
olen sen tähän asti aina luullut lauleltavan toisinnoissa löytyvillä
asioilioiden nimillä ja kertomuksella tytin kuolemasta, jotka vv. 65,
66 ja 151 osoittaavat alkuperäisiksi. Värsyt 2, 5, 8, 30 ja 41
lu'etteleevat Pohjalan pereen toisin kuin muissa runoissa, ja itse
tyttikin mahtoi olla täysikasvoinen, kuin Joukahainen saattoi luvata
häntä Wäinämöiselle, jota Pohjan akka jo kauan odotti "vävyksensä
Wäinämöistä". Paremmin sopisi siis tämän runon alkupuoli Kantelettaren
3:teen osaan, jossa löytyykin tämän kanssa yhtäpitäviä lauluja.
Joukahaisesta tällä tavoin selon saatua järestyy ja toteutuu Kalevalan
historia ei vähän, sillä kertomus Lappalaisen ammunnasta sitoutuu nyt
paremmin oikiaan aikahansa ja siahansa, ja eroutuu munasta-luomisen
kertomuksesta, joka kyllä on ollut parahana perustuksena niillä, jotka
pitäävät Wäinämöistä jumalana, kuin he tässä näkeevät hänen luojaksi.
Mutta jo Tohtor Lönnrot 1839 vuoden joulukuun Mehiläisessä arvelee
tämän kertomuksen maailman luomisesta olevan Wäinämöistä vanhemman, ja
kukaties ennen olleen lauletun Ween emosta, joka arvelukin nyt
vissimmäksi toteutuu. Jos Wäinämöistä paikoin, niin kuin 22:sen runon
toisinnossa v. 42 kutsutaan jumalaksi, niin se tapahtuu ainoastansa
hänen tietoisuutensa vuoksi samasta syystä kuin vielä nytkin parempia
tietäjiä jumaloiksi sanotaan, ja sellainen jumala on Wäinämöinen kyllä
enin kaikkia ollut.
E--s.